Äiti ja isä olivat ostaneet talon vuonna
tuhatyhdeksäsataaviisikymmentäkolme. He olivat toivoneet pitkää elämää yhdessä.
Siihen aikaan tilalla kasvoi sata omanapuuta viidessä kahdenkymmenen puun
rivissä. Omenat muodostivat toimeentulon perustan, mutta isä ja äiti tekivät
myös muuta työtä pärjätäkseen taloudellisesti. Vuonna
tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkolme synnyin minä. Isä oli silloin jo
neljäkymmentävuotias ja äiti joitakin vuosia nuorempi. Äidillä oli tapana
sanoa, että minä tulin myöhään.
Mutta mitä tarkoitti ”pitkä elämä”? Ja mitä tarkoitti ”myöhään”?
Aurinko nousi idästä, madot ryömivät mullassa. Aurinko oli sama kuin ennenkin,
mutta madot eivät olleet samoja. Isä oli haudattu talon pohjoispuolelle. Männyt
venyivät korkeutta, samoin poppelit. Yöt olivat valoisia.
Peter Sandströmin Valkea kuulas (Transparente blanche,
Schildts&Söderströms 2014, suomennos Outi Menna) kertoo keski-ikäisen
miehen paluusta kotikonnuilleen äitinsä pyynnöstä. Mies, kertoja, palaa
lapsuutensa uusikaarlepyyläiseen, minkkitarhojen hajun, ilmapiirin. Paikkaan, jossa on aina tiedetty,
että tarhojen haju on rahan haju, ja asiat pitää tehdä ajallaan olipa sitten
kyse hevosen lopettamisesta tai omenapuiden kastelemisesta. Kertojan paluu ja
siitä alkavat muistelukset kasvavat tarinaksi, joka ammentaa isän ammatista
teurastajana, isän vahvuudesta ja vaikenemisesta, äidin erikoisesta kyvystä
parantaa käsillään sekä oudosta etäisyydestä, jota kertoja pitää itsensä ja
maailmansa, itsensä ja lukijansa välissä. Askareet joista kerrotaan
lapsuuskuvauksissa ovat hyvin tavallisia. Myös minkki- ja kettutarhoilta
tietyllä tuulella sisäänkin asti tunkeva haju, on tuttua ja tavallista: Siellä
vartuin minäkin. Kukaan ei ajatellut tarhojen eläimiä tuntevina, kärsivinä ja
kaikkeen pahaan täysin kykenemättöminä olentoina, vaan ne olivat vain nahkoja,
joilla saatiin rahaa elämiseen.
Olen lukenut todella monia vanhempien herrojen
omaelämäkerrallisia muisteluita kuin myös niitä, joissa sanotaan, että ne ovat
suurimmaksi osaksi fiktiota. Paras ikinä on ollut Marcel Reich-Ranickin
Eurooppalainen, likeisin Paul Austerin Talvipäiväkirja ja Mielen maisemissa ja
fiktiivisistä kiehtovin ehkä Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Jos
ajatellaan miestä ja hänen suhdettaan eläimiin, voiko kukaan olla syvästi
liikuttumatta Bengt Jangfeldtin teoksesta Axel Munthe – tie Caprin huvilalle.
Mikä empatiakyky etenkin eläimiin, mutta myös ihmisiin! Vain yhden kijan ellei runokirjoja lasketa, olen lukenut kymmenesti ja se on Bo Carpelanin Axel...
Peter Sandströmin
kirjan nimi on Valkea kuulas. Se ihana, mehukas, varhainen omena, joka lapsena
maistui parhaimalta ja aikuisena tuo mieleen lapsuuden pitkät, kuumat kesät, ne
jotka vain kestivät ja kestivät. Sandströmin kirjan maku ei ole valkeakuulas.
Olen hyvä maistamaan omenoita, joten huomaan, että se ei ole kelta- eikä
punakanelikaan. Se ei ole mikään kesäomena. Se on Antonovka, joka viis veisaa
kylmästä, antaa hedelmänsä vasta pakkasilla ja takuulla kasvaa pihan
keskisemmällä paikalla, koska joku on sen siihen joskus istuttanut. Se on
itsetietoinen omena, joka ei tunne omaa olemustaan. Sitä kun puraisee
syyskuussa, saa vain kitkerän maun ja pahan mielen eikä kukaan tarjoa
myötätuntoa.
Peter Sandström kirjoittaa lahjakkaasti. Kirjaa ei jätä
käsistään, vaikka kuinka sattuisi ja olisi ikävä Johan Bargumin Syyskesää... Kestän kertojan isän ammatin hevosten tappajana,
vaikka olen itse ollut heppatyttö ja vähän sitä vieläkin. Tunsin isää kohtaan
jopa myötätuntoa, sillä tunsinhan itsekin kylämme teurastajan ja koko suuren
perheen. Kaikki tunsivat kaikki. Kasvoin itsekin minkkitarhojen hajuissa, mutta onneksi toisessa päässä
kylää. Voisin tuntea kirjan kertojaa kohtaan myötätuntoa ja paljon
samaistumista, mutta en voi. Useinhan lukija hakee samaistumista.
Vertaiskokemusta. Me olisimme voineet sen löytää, jos..., mutta hällä väliä,
sillä kirjan kertoja muistelee omalla tyylillään pitäen kylmää välimatkaa. Hän
kertoo rakkaudestaan Tereseen. Niin todellista, niin hyvin kerrottua...Terese
on kyllä kirjan paras henkilö kaikellaan ja kuin tuo hetkeksi kertojankin
likemmäksi:
Omien tunteittemme edessä me olimme kuitenkin haavoitttuvai,
ja useimmiten äärettömän yksin. Muistelisin jälkeenpäin sateisia päiviä
puolityhjissä kahviloissa. Pöydällä kolme päivää vanha, rikki luettu, väärin
taiteltu ja suttuinen sanomalehti.
Ajattelin kesää vesitornissa.
Terese oli se, joka sulki kesän.
Niin...kertoja muistelee Tereseä ja vesitornia. Mutta eikö
sielläkin tapahtunut jotain outoa? Ei se ollut Teresen syy. Se olit sinä.
Äidillä oli tapana sanoa, että minä tulin myöhään? Mitä
tarkoitti ”myöhään?”
Lapsuudessa kylillä kaikki tiesivät kaiken ja puhuivat
kaiken. Juoruttiin perheistä, joissa joku oli outo, koska oli syntynyt
vanhemmilleen näiden ikään nähden ”myöhään”.
Kauppiaan tyttärenä sitä kuuli, miten ukot vitsailivat, että ”tarveaineet
olivat loppuneet kesken”. Syntyi ja kasvoi ’outo’. Janten kylät ja kaupungit ovat olleet
täynnä erilaisia outoja aikojen aamuista. Heitä siedettiin, suvaittiin ja
riittävän työteliäät tai varakkaat saivat olla rauhassa. Vain takanapäin
supistiin ja leukailtiin. Kirjan kertojan vanhemmat eivät olleet tämän päivän
mittapuulla kovinkaan iäkkäitä saadessaan poikansa, mutta sen ajan mittapuulla ”liian myöhään.”
Valkea kuulas on lahjakas kirja, mutta vailla empatiaa.
Haluasin pakottaa Valkean kuulaan Bo Carpelanin kirjojen puristuksiin, kunnes
mehu virtaisi ja maistuisi oikeasti valkealta kuulaalta. Bon myötätunto ja
suuri sydämen viisaus pehmittäisi kovan, julman Antonovkan helläksi valkeakuulaaksi, joka saisi Sandströmin kirjan kertojan katumaan. Paitsi ehkä hän ei siihen
pystyisi, koska itsekin myöntää:
...vaikka sydämeni löikin, minun oli vaikea tuntea lämpöä.
*****