Jayne Anne Phillips: Äidin aika

Vaikka hän pelkäsi Katherinen puolesta, hän suunnitteli elämää ja tarttui siihen tarmolla, ikään kuin arki antaisi kuolemattoman suojan. Hän kehräsi toimet ja rituaalit heidän kaikkien ympärille kuin hienon verkon jota hän valmisti omassa suussaan. Niin hauraita olivat päivät, katosivat toinen toisensa perään, ja pelko oli se tulinen pohja jolla hän seisoi. Kuinka merkillistä että todellinen elämä vaikutti hänestä epätodelliselta silloinkin kun hän nojautui siihen, oikoi raajojaan lämpimässä ikään kuin olisi aina nukkunut juuri tässä, pehmeässä monikerroksisessa sängyssä. Ihmiset halusivat tätä, se oli luonnollista. Mutta hän ei ollut koskaan ennen kuulunut ”ihmisiin” eikä halunnut sitä mitä ihmiset halusivat. Hän oli ollut joku muu, joku joka oli liitossa yksin elävän äitinsä kanssa, Waylonin ja Waylonin kadonneiden vanhempien näköinen, vanhempien jotka olivat hylänneet vauvan. Oliko olemassa yksinolemisen, erillisyyden geeni, periytyvä magneettinen voima joka veti puoleensa vain työntääkseen pois? Kate kuvitteli ihollaan savuisen hehkuvan höyryn, salaisen auran joka merkitsi ne joiden kohtalo ja onni oli olla erillään muista ihmisistä.

Jayne Anne Phillipsin teos Äidin aika (MotherKind, Tammi 2000, suomennos Kersti Juva) kertoo nuoren naisen, Katen elämästä, suurten murrosten keskiössä. Se kertoo kolmikymppisen Katen elämästä tilanteissa, joihin hän ei ollut osannut varautua ja joiden tapahtuminen avaa häntä näkemään omaa itseään sekä vihdoinkin äidistään erillisenä osana kuin myös naisena, joka joutuu myöntämään, että hänen vanhempiensa avioliitossa oli jotain ollut perusteellisesti vialla jo kauan ennen äidin ja isän eroa. Vanhemmat vain jatkoivat hämäystään, kunnes kumpikin sai tarpeekseen ja Kate alkoi elää elämäänsä äidin kanssa. Vahvan äidin, jolle tärkeitä olivat kulissit ja tietty pärjääminen. Kate tekee kuitenkin irtiottonsa, hänestä tulee runoilija ja kustannustoimittaja, hän tapaa Matthewn, eronneen kahden villin pojan isän, alkaa odottaa lasta ja saa samoihin aikoihin kuulla äitinsä, Katherinen, sairastuneen keuhkosyöpään. Kate lentää tapaamaan äitiään, joka on päättänyt kieltäytyä sytostaattihoidoista, joilla lääkärien mukaan saataisiin lisää vain muutama kuukausi elinaikaa, mutta kuultuaan Katen odottavan lasta, Katherine päättää suostua hoitoihin ehtiäkseen pitää sylissään tyttärensä lasta. Lopulta Katherine myös muuttaa Katen pyynnöstä Mattin ja hänen luokse Bostonin taloon, jonka he ovat ostaneet kodikseen ja jossa on riittävästi tilaa kaikille mukaan laskien äidin toyvillakoira Katrina kuin Katen suurempi koira Luna. Alkaa joulua kohti käyvä elämä, jossa Kate tuntee kaikkien siirtymälinjojen yhtyvän tähtikirkkaassa hohteessa joksikin niin loistavaksi että sitä ei voinut havainnoida.

Äidin ajassa Phillips näyttää monipuolisuutensa kirjailijana, minulle kuin kolmannen ulottuvuutensa: Kykynsä kirjoittaa ihmisten välisistä virroista, niiden iloista ja suruista, tavalla, joka säkenöi sekä rakkautta että läheisyyttä kuin tuskaa ja irrallisuutta, mutta joka ennen kaikkea peilaa henkilöitään Katen kautta. Synnytettyään joulupäivänä lapsen Alexanderin, Tatien, Katen elämässä alkaa ajanjakso, josta hän voisi myöhemmin muistaa lähinnä imetykset ja valvomisen, huolen kaikesta sekä äidin kivun, jota hän tunsi aika ajoin kantavan itsesssään. Usvaan käärityt viikot, jolloin tärkeintä olivat äidin morfiinin annostelu, saada äiti syömään edes vähän ja muistaa syöttää vauva, päästää koirat ulos...vahtia Mattin järisyttävän vilkkaita poikia niinä kolmena jokaisen viikon jaksona, jolloin pojat olivat isällään sekä lopulta ostaa ulkopuolista apua kotiin päivän muutamiksi tunneiksi.

Jayne Anne Phillipsiltä olen aiemmin lukenut loistavat Suojeluksen sekä  Kiuru ja Termiitti. Molemmissa maagisen realismin elementtejä, joihin olen ylen heikkona. Mitä kirjoitinkaan Kiurusta ja Termiitistä: ’Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, outo latinalaisunien savu...kuumuus, erotiikka, vesi ja hopeatomu.’ Sitten luin Murhenäytelmän, jossa ei tietoakaan tajunnanvirrasta, ei etelän kaskaita, mutta jälleen annos maagista realismia ja ripaus mystiikkaa, muskotin ja vaniljan tuoksua sekä...murhenäytelmä. Äidin aika on hyvin erilainen kirja verrattuna edellä mainitsemiini tuoden esiin Phillipsin lyyrisyyden, mutta kannatellen edelleen usvaista unenomaisuutta, joka sekä hypnotisoi lukijan, että värisyttää tarkoilla huomioillaan. Äidin aika on Katherinen viimeinen aika, mutta täyden elämän laidalla. Katen isä, Waylon, saapuu myös ja tytär saa uutta näkökulmaa isäänsä. Onko erillisyys tullut isältä? Onko isän aurana kohtalo ja onni olla erillään muista. Matt kuului kuitenkin mitä suurimassa määrin ihmisiin ja oli halunnut juuri hänet. Ja nyt heillä oli jouluvauvansa ja yhteinen tulevaisuutensa, vaikka äiti olisikin kohta pois ja:

”Joskus mietin, mitä meillä on jäljellä kun tämä on ohi”, Matt sanoi.

Kate painoi kasvonsa lähelle, painoi lantionsa kaaren hänen lannettaan vasten. ”Mie ja sie”, hän kuiskasi. Myöhemmin hän muisti että äiti oli sanonut niin tarkoittaen itseään ja häntä kun hän oli ihan pieni ja Katherine puhui jostakin tehtävästä tai hauskuudesta joka oli varattu vain heille kahdelle.