Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

Äiti makaa makaamistaan, viikonloppu ja viikonalku sekä keskikohta ovat yhtä ja samaa. Äiti vaihtaa vain paikkaa, mihin asettuu ensin istumaan, sitten valuu hitaasti koko ruumillaan levyksi, jonka tasaisuuden rikkoo vain syvä, painava huokaus. Lattianrajasta äiti puhuu Veinille, siitä tietää, että äiti on vielä siinä, äiti sanoo esimerkiksi: otahan puuroa, otahan mehua, otahan...ja Veini ottaa ja tekee, ja tälle kaksi päivää on lyhyt aika.

Äidin aika on vain kovin pitkä, maatessa mikään ei mene mihinkään suuntaan, äiti on pysäyttänyt ajan tiukaksi kasaksi, jonka päällä hän makaa.

Aika on kuin huppu, mansikkaharso mummon kasvimaan päällä, ja unohdusajatukset ovat kiviä, jotka pitävät sen paikoillaan.

Minna Mikkosen esikoisteos Kivenkerääjät (Minerva 2014) kosketti minua enemmän kuin olisin voinut uskoa. Koen usein hankaluutta lapsikertojien kanssa, mutta suorastaan kiinnyin teoksen kuusivuotiaaseen Veiniin, jonka kotona oikein mikään ei ole kohdallaan. On masentunut, ulkomaailmaa pelkäävä äiti, äidin tunnetiloja työhön pakeneva isä, mutta on onneksi sisar Meri, kunnes tapahtuu jotain kauheaa ja Meri katoaa. Merin vedentuoksuinen olotila ei ole enää läsnä ja pieni kalanpoika Veini on surun sulkemille vanhemmilleen näkymätön. Tässä näkymättömyyden tilassa Veini tekee omia havaintojaan vanhemmistaan, Merin ystävistä Virvestä ja Juhasta, heidän vanhemmistaan, mummosta ja ukista sekä siitä millaista oli ennen ja jälkeen Merin. Eniten Veiniltä puuttuu kuitenkin Meri:

Veini muistaa, miten Meri otti vedentuoksuhuoneessa Veinin käden omaan, kylmään käteensä, laittoi sen mahansa päälle ja kuiskasi ohuella äänellä, että ’se ei mene enää pois. Se ei mene pois, vaikka minä en syö, se vain kasvaa ja painaa minussa, minä tunnen sen, se on ollut minussa kai aina, alusta asti ja se on kuin kivi, minä tunnen sen ihan selvästi.’

Merin katoamisen lopullisuus saa surun kulkemaan huoneesta toiseen imien itseesnä kaiken hapen, vieden värin äidin silmistä, ajaen isän verstaaseen tekemään kuksiaan, saaden mummon ja ukin harmaiksi ja voimattomiksi, pelottaen Merin ystävät pois ja lopulta äiti katoaa majaansa, josta Veini ei näe häntä enää. Pienen pojan kyky selviytyä on kuitenkin vahva. Tarve palauttaa perhe, tarve tulla nähdyksi, saa Veinin poimimaan kivikokkareiksi kuivuneita toiveita, leipomaan ne uusiksi ja sekoittamaan joukkoon Merin viimeisestä syntymäpäiväkakusta jäänyttä karamelliväriä. Samaan aikaan kuksat varastossa lisääntyvät ja niistä useissa on nimi Meri.

Mikkosen esikoisteoksen vahvuus on kyky uskottavasti samaistua Veinin menetykseen ja suruun. Mikkonen kirjoittaa kaunista alakuloa, mutta ei vailla toivoa, eikä tapahtumia alleviivaten, vaan luottaen lukijan kykyyn arvioida, mitä on tapahtunut. Oululainen Minna Mikkonen myös kirjoittaa surusta ja lapsen kyvystä löytää pimeässäkin valoa tavalla, joka on uutta. Veinin ääni tulee iholle, pieni kalanpoika-Veini tulee näkyväksi ja antaa äänen muillekin kirjan henkilöille. Mieluusti näkisin Minna Mikkosen esikoisen vaikka Hesarin kotimaisten esikoiskirjojen ehdokkaissa. Laatu on laatua ja sitä tekee mieli myös verrata. Mikkosen kirjan lisäksi mieleen tulee ehkä ensimmäinen lapsikertoja, josta pidin ja hän oli Helmi Satu Grönroosin kirjassa Lumen syli. Viime vuonna luin Tanja Pohjolan Lintu pieni ja siinä varhemmassa aikatasossa kaksitoistavuotias Dora toimii varsin rankan tarinan kertojana. Kivenkerääjät maistuu mereltä ja...

Veini kääriytyy sohvan nurkkaan niin pieneksi ettei koskaan, pyyhkäisee kyynelkäden poskeensa ja nuolaisee. Se maistuu suolalta. Hän painaa kämmenselän suutaan vasten ja kuvittelee...

Vesi muistaa, mistä on tullut ja aavistaa, minne sen pitäisi seuraavaksi mennä. Se kantaa mukanaan pienenpieniä...

...Veini ei tiennyt, miltä merenvärinen oikeasti näyttää, koska heillä oli vain järviä, lampia ja jokia, ja ne ovat aivan erimuotoisia vesiä, mutta Veinin mielestä siskon silmissä läikkyi meri.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Krista  ja Marja-Liisa