David Vann: Kylmä saari

Gary katsoi ikkunasta puiden takana häämöttävälle järvelle, söi lohta tietäen että hänen kuuluisi pitää itseään onnekkaana, mutta hän ei tuntenut mitään, korkeintaan jossain taustalla jäyti pelko, miten hän selviäisi tästä päivästä, miten saisi tunnit kulumaan. Samalta hänestä oli tuntunut koko aikuisikänsä, etenkin iltaisin, etenkin vielä naimattomana. Aika auringonlaskusta siihen kun hän pystyi nukahtamaan tuntui mahdottomalta taipaleelta, häämötti uhkaavana edessäpäin, tyhjyytenä, jota ei voinut ylittää. Hän ei ollut kertonut kammostaan kenellekään, ei edes Irenelle. Hänhän vaikuttaisi jotenkin vialliselta. Hän epäili, ymmärtäisikö kukaan tosissaan.

David Vannin Kylmä saari (Caribou Island, WSOY 2014, suomennos Irmeli Ruuska) sijoittuu Alaskan kauniiseen ympäristöön, jonne Gary ja hänen vaimonsa Irene lapsineen ovat muuttaneet Garyn toivomuksesta. Gary on tohtoriopiskelija, joka haluaa saada etäisyyttä väitöskirjaansa, pitää pienen tauon ja imeä samalla itseensä Alaskan karua erämaahenkeä. Irenen ei auta muu kuin seurata perässä ja nähdä kauhukseen miten heidän rahansa, jotka oli tarkoitettu Garyn opiskeluun, hupenevat tyhjiin. Miten unelma toisensa jälkeen murskaantuu. Lopulta Irenen on aloitettava työt lastentarhanopettajana, että he ollenkaan selviäisivät. On kulunut kolmekymmentä vuotta ja Irene ihmettelee, miksi hän ei nähnyt aikaisemmin, että niin lupaavalta vaikuttanut mies pakeni elämää. Lapset, työ ja Garyn kova innostus aina uuteen vievät kuitenkin Irenenkin mennessään ja nyt on tullut se hetki, jolloin lapset, Rhoda ja Mark, ovat jo aikuisia ja Gary on keksinyt, että heidän pitää rakentaa saareen hirsistä pienen pieni mökki. Jälleen yksi hullu idea, jonka toteutus kylmässä, märässä lokakuussa, saa Irenen sairastumaan pahoin. Järkyttävä päänsärky saa hänet uikuttamaan kivusta, mutta hän ei aio antaa Garylle syytä jättää häntä ja hän tietää, että sen Gary kaikkein mieluiten tekisi: Pakenisi jälleen kerran. Kuvittelisi, että häntä odottaisi jossain joku parempi.

Kun Irene kyyhötti veeneenkeulassa katsellen lähestyvää rantaviivaa, hänen oma elämänsä, ja Garyn elämä, tuntui tukehtumiselta. Kauhea, raskas olo, katkonainen hengitys ja paniikkitunnelma – hän tiesi, etteivät ne olleet yksinomaan Tramadolin syytä.

Vann kohdistaa kiinnostuksemme Irenen aikuiseen tyttäreen Rhodaan. Rhoda työskentelee eläinlääkärin avustajana ja seurustelee paikkakunnan hammaslääkärin kanssa. Rhoda itseasiassa jo asuu Jimin kanssa ja haaveilee häistä. Rhoda on lapsista äidille läheisin, mutta tytärkään ei ymmärrä, vaikka äiti miten koittaa kertoa, että Gary haluaa hänestä eroon kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluamatta itse näyttää syylliseltä eroon. Rhoda ei tajua, vaikka äiti kertoo hänelle omasta äidistään ja mitä oli tapahtunut kauan sitten. Samanaikaisesti Jim kohtaa naisen, jonka näkee lastensa äitinä, mutta nainen, Monique, näkee asian aivan toisin. Musertunut Jim päättää kosia Rhodaa ja tyytyä tähän, mutta samalla hän laatii suunnnitelman, jolla voi saada elämältä hyvitystä.

Oikeastaan kysymys oli siitä, mikä hänelle oli tärkeintä elämässä. Hän ei uskonut Jumalaan, eikä hän ollut oikealla alalla voidakseen olla kuuluisa tai vaikutusvaltainen. Siinähän ne kolme suurta juttua olivat: usko, maine ja valta. Ne saattoivat oikeuttaa tietyn elämäntyylin tai ainakin saivat ihmisen ajattelemaan, että oma elämä merkitsi jotain. Kaikki soopa siitä, että oli kunnon tyyppi, kohteli ihmisiä hyvin ja vietti aikaansa perheen parissa, oli pelkkää soopaa, koska...

Hän toivoi että olisi keksinyt sen jo aiemmin, ennen kuin täytti neljäkymmentäyksi, koska silloin se olisi ollut paljon helpompaa, mutta ei vieläkään ollut liian myöhäistä.

Vann tekee kirjasta hyisen avioliittodraaman, joka vetää vertoja Lionel Shriverin Kaksoisvirheelle  Kukaan ei säästä ketään ja tarinassa alkaa hahmottua elämäänsä pettyneiden, kostonjanoisten ihmisten ryhmä, jotka vellovat pettymystensä kuiluissa. Syntyy sukupolvelta toiselle siirtyvä kohtalo, kuin jokin maaginen kirous. Rhoda olisi voinut olla tapahtumakulun pysäyttäjä, mutta hän on samanaikaisesti sekä liian huolissaan sairaasta, kylmässä saaressa olevasta äidistään kuin myös liian lumoutunut Jimin upeasta keittiöstä. Ja stressi kaikkoaa kokatessa ja viinilasillisten myötä...Hän aistii, että jotain on muuttunut, mutta ajatus ei nouse tietoisen tasolle...

David Vann on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, joka on saavuttanut viisitoista kirjallista palkintoa ja hänen kirjojaan on käännetty kahdellekymmenelle kielelle. Hän työskentelee professorina Warwickin yliopistossa Englannissa. Olen häikäistynyt, sillä löysin kirjailijan, joka sai minut janoamaan tätä lisää. Näin The Indipendent –lehti kirjasta: ”Kylmä saari on karu kirja, yhtä karu kuin Alaskan talvi, mutta sen voimallinen armottomuus ja alkukantaisuus on mykistävää luettavaa.” Vann kirjoittaa sekä tylyn arkisesti, että samalla laajoja tunnekaaria saavuttaen. Lukija imaistuu mukaan ja huomaamattaan elää alaskalaisen tragedian yhtenä onnettomista, täydesti pohjaimulle antautuen.

Rhoda joi viiniä ja tuijotti kanaa, kastikkeessa uiskentelevia tummia oliiveja. Jokin oli muuttunut. Ehkä ilmapiiri oli vähän viilennyt, ohennut, käynyt eristyneemmäksi. Vain he kaksi tässä talossa. Ehkä muutos johtui siitä, että aiemmin oli ollut jokin tavoite. Kosinta. Nyt Rhoda ymmärsi, miten avioliitossa saattoi tuntea olonsa yksinäiseksi. Uusi tunne, jota hän ei osannut aivan kuvailla tai pystynyt edes tavoittamaan.

Ihmiselämä ei voinut olla vain sitä mitä oli. Se olisi liian pelottavaa. Ei kukaan sellaista halunnut.

*****

Tämä kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara, Marjatta,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Krista,  Leena/Donna Mobile Arja, Laura  Mai/ Kirjasähkökäyrä ja Lukutuulia,  jolle kiitos mahtavasta lukuvinkistä!