sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

Äiti makaa makaamistaan, viikonloppu ja viikonalku sekä keskikohta ovat yhtä ja samaa. Äiti vaihtaa vain paikkaa, mihin asettuu ensin istumaan, sitten valuu hitaasti koko ruumillaan levyksi, jonka tasaisuuden rikkoo vain syvä, painava huokaus. Lattianrajasta äiti puhuu Veinille, siitä tietää, että äiti on vielä siinä, äiti sanoo esimerkiksi: otahan puuroa, otahan mehua, otahan...ja Veini ottaa ja tekee, ja tälle kaksi päivää on lyhyt aika.

Äidin aika on vain kovin pitkä, maatessa mikään ei mene mihinkään suuntaan, äiti on pysäyttänyt ajan tiukaksi kasaksi, jonka päällä hän makaa.

Aika on kuin huppu, mansikkaharso mummon kasvimaan päällä, ja unohdusajatukset ovat kiviä, jotka pitävät sen paikoillaan.

Minna Mikkosen esikoisteos Kivenkerääjät (Minerva 2014) kosketti minua enemmän kuin olisin voinut uskoa. Koen usein hankaluutta lapsikertojien kanssa, mutta suorastaan kiinnyin teoksen kuusivuotiaaseen Veiniin, jonka kotona oikein mikään ei ole kohdallaan. On masentunut, ulkomaailmaa pelkäävä äiti, äidin tunnetiloja työhön pakeneva isä, mutta on onneksi sisar Meri, kunnes tapahtuu jotain kauheaa ja Meri katoaa. Merin vedentuoksuinen olotila ei ole enää läsnä ja pieni kalanpoika Veini on surun sulkemille vanhemmilleen näkymätön. Tässä näkymättömyyden tilassa Veini tekee omia havaintojaan vanhemmistaan, Merin ystävistä Virvestä ja Juhasta, heidän vanhemmistaan, mummosta ja ukista sekä siitä millaista oli ennen ja jälkeen Merin. Eniten Veiniltä puuttuu kuitenkin Meri:

Veini muistaa, miten Meri otti vedentuoksuhuoneessa Veinin käden omaan, kylmään käteensä, laittoi sen mahansa päälle ja kuiskasi ohuella äänellä, että ’se ei mene enää pois. Se ei mene pois, vaikka minä en syö, se vain kasvaa ja painaa minussa, minä tunnen sen, se on ollut minussa kai aina, alusta asti ja se on kuin kivi, minä tunnen sen ihan selvästi.’

Merin katoamisen lopullisuus saa surun kulkemaan huoneesta toiseen imien itseesnä kaiken hapen, vieden värin äidin silmistä, ajaen isän verstaaseen tekemään kuksiaan, saaden mummon ja ukin harmaiksi ja voimattomiksi, pelottaen Merin ystävät pois ja lopulta äiti katoaa majaansa, josta Veini ei näe häntä enää. Pienen pojan kyky selviytyä on kuitenkin vahva. Tarve palauttaa perhe, tarve tulla nähdyksi, saa Veinin poimimaan kivikokkareiksi kuivuneita toiveita, leipomaan ne uusiksi ja sekoittamaan joukkoon Merin viimeisestä syntymäpäiväkakusta jäänyttä karamelliväriä. Samaan aikaan kuksat varastossa lisääntyvät ja niistä useissa on nimi Meri.

Mikkosen esikoisteoksen vahvuus on kyky uskottavasti samaistua Veinin menetykseen ja suruun. Mikkonen kirjoittaa kaunista alakuloa, mutta ei vailla toivoa, eikä tapahtumia alleviivaten, vaan luottaen lukijan kykyyn arvioida, mitä on tapahtunut. Oululainen Minna Mikkonen myös kirjoittaa surusta ja lapsen kyvystä löytää pimeässäkin valoa tavalla, joka on uutta. Veinin ääni tulee iholle, pieni kalanpoika-Veini tulee näkyväksi ja antaa äänen muillekin kirjan henkilöille. Mieluusti näkisin Minna Mikkosen esikoisen vaikka Hesarin kotimaisten esikoiskirjojen ehdokkaissa. Laatu on laatua ja sitä tekee mieli myös verrata. Mikkosen kirjan lisäksi mieleen tulee ehkä ensimmäinen lapsikertoja, josta pidin ja hän oli Helmi Satu Grönroosin kirjassa Lumen syli. Viime vuonna luin Tanja Pohjolan Lintu pieni ja siinä varhemmassa aikatasossa kaksitoistavuotias Dora toimii varsin rankan tarinan kertojana. Kivenkerääjät maistuu mereltä ja...

Veini kääriytyy sohvan nurkkaan niin pieneksi ettei koskaan, pyyhkäisee kyynelkäden poskeensa ja nuolaisee. Se maistuu suolalta. Hän painaa kämmenselän suutaan vasten ja kuvittelee...

Vesi muistaa, mistä on tullut ja aavistaa, minne sen pitäisi seuraavaksi mennä. Se kantaa mukanaan pienenpieniä...


...Veini ei tiennyt, miltä merenvärinen oikeasti näyttää, koska heillä oli vain järviä, lampia ja jokia, ja ne ovat aivan erimuotoisia vesiä, mutta Veinin mielestä siskon silmissä läikkyi meri.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Krista  ja Marja-Liisa

39 kommenttia:

  1. Katselin tätä kirjaa uutuuksissa, en vähiten tuon nimen takia, mutta... Lapsikertojat osuvat sydämeen, he, avuttomat ja voimattomat, ovat herkkä kohta joka saa aina harkitsemaan, lukeako jotakin kirjaa vai ei. Ehkä hankin tämän kirjakaupasta 'helmkuun uutuutena'. Sillä listalla on kyllä jo monta ehdokasta.

    Kiitos hienosta tekstistäsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tämä on herkkä, koskettava, lahjakas. Olethan muuten huomannut Minervan mainiot/kätevät ylivetokannet: Niiden soisi yleistyvän. Minäkin tässä juuri taistelen yhden runokirjan omistamisen himossa eli se olisi sitten Adlibris, sillä kaupat eivät tunnut myvän enää mitään, mikä on yli 6 kk vanhempaa.

      Ole hyvä ja kiitos <3

      Poista
    2. Leena, kyllä, huomasin Minervan kätevät ylivetokannet Pohjoismaisissa taruolennoissa.

      Uskaltauduin - itse asiassa juuri äsken - ottamaan yhteyttä Bazariin...Tiedät varmaan, mikä kirja vetää minua puoleensa magneetin lailla <3

      Poista
    3. Kaisa Reetta, Peter Jamesissakin on ollut sellaiset ja Näkemiin Taivaassa etc.

      No eipä ole vaikea arvata: Tunnet vetoa erääseen herran, jonka sukunimi alkaa S:llä!

      <3

      Poista
    4. Leena, se on juuri hän :)

      Mukavaa viikonalkua sinulle! <3

      Poista
    5. Kaisa Reetta, miten nyt arvasinkaan ;)

      Kiitos samoin sinulle! <3

      Poista
  2. Minä en tästä kirjasta ollut aiemmin kuulutkaan, mutta nyt kiinnostuin. Lapsikertojasta on niin vaikea tehdä uskottava, mutta näiden pätkien perusteella kirjailija on onnistunut todella hyvin. Kiitos kovasti vinkistä Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, tämä onkin esikoinen. Nimeenomaan juuri se, miksi en heistä yleensä innostu. Mikkonen on tavoittanut tässä Veinin maailman hämmästyttävällä lahjakkuudella. Ole hyvä <3

      Poista
  3. Eipä ole usein sattunut kirjaa jossa lapsi kertoo. Kiinnostuin joten koitan saada sen luettavakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirkkis, tämä on herkkä, kaunis, koskettava...Pidät!

      Poista
  4. Kansi on kaunis ja teksti kuulostaa myös todella kauniilta.

    Minä olen lukenut monia hyviä kirjoja, joissa kertoja on lapsi. Yksi, johon hurmaannuin muutama vuosi sitten on Uzodinma Iwealan lapsen kielellä kertoma kirja lapsisotilaan elämästä Beasts of No Nation, Ei kenenkään lapset.
    On ihailtavaa, miten jotkut muistavat niin hyvin, miten lapsi kokee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, tämä on kaunis kirja.

      Minulle on varmaan sitten sattunut epäuskottavia lapsikertojia eli tulee tunne joskus että krtojalla ei hajuakaan lapsen tavasta ajatella ja kokea. Niin ei ollut tässä.

      Eikö vain!

      Poista
  5. Ihanaa Leena että sinäkin tykkäsit! <3 Minä ihastuin Mikkosen kerrontaan kovasti, ja tosiaan, lapsikertoja tässä kirjassa todella toimii. Minulla kesti muutaman kymmentä sivua päästä tarinaan mukaan, mutta kun pääsin, se vei todella mukanaan. Ihana kirja. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kristia, eihän tästä voi olla pitämättä <3 Venni on niin todenmakuinen ja vetoava. Minulla nappasi heti kiinni. Onneksi, sillä lopetan usein aika nopeasti ellei teksti ala heti vetää;)

      Poista
  6. Voi sentään! Kirjoitit niin houkuttelevasti, ettei tässä auta kuin siirtyä verkkokirjastoon tekemään varausta! :)

    Toivottavasti olosi on jo parempi?! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, sinä pidät tästä!

      Kiitos on! Että muistitkin...♥

      Poista
  7. Vau. Vaikuttaa osin rankaltakin. Täytynee siitäkin huolimatta lukea.
    Mukavaa sunnuntai-iltaa sinulle Leena <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, no tämä ei ole, vaikka voisi olla. Mikkonen käsittelee tyylillä, jossa koskettavuus ja herkkyys voittaa rankan. Onhan tässä surua ja menetystä, mutta valoa näkyy, toivoa on.

      Kiitos samoin, Birgitta <3

      Poista
  8. Hmm..tämähän saattaisi olla ihan minun kirja!

    VastaaPoista
  9. Kiitos tästä esittelystä. On nyt mietittävä onko tuo tarina liikaa minulle. Liian lähelle tuleva. Kirjoittajan kieli on kaunista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, ole hyvä <3 Onhan tässä tragedia pohjana, mutta Mikkonen ei tuo sitä liian likelle ja se miten kerrotaan on kaunista ja lukijalle jää paljon vapautta ajatella, mitä oikein on tapahtunut. Minusta tämä on surusta huolimatta lohtukirja!

      Poista
  10. Lena, kirjoitat niin kauniisti.

    Pelkään lapsikertojia juuri sen takia, että he vievät liikaa mukanaan. Esimerkiksi ostin jo itselleni Karkkipäivän, mutta en uskalla aloittaa. Kaunista kieltä ja kerrontaa tietysti mielelläni lukisin ja hyvä lapsikertoja tosiaan on helmi. Ehkä tähän sitten uskaltaisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, kiitos <3

      Meillä on sitten eri syyt lapsikertojapelkoomme, sillä minä olen useasti kokenut heidät epätosina, mitä nyt tässä ei todellakaan Mikkosen kirjan kanssa tarvitse kokea. Toinen on tietty, että he vievät mukanaan: Oates, sisareni rakkaani ja sitten onkin rankassa kirjassa aika syvällä. Tai siinä kertoja oli kyllä kai jo teini muistellessaan, mitä pikkusiskolle tapahtui, mutta kuitenkin.

      Helmi mursi tosi paljon ennakkoluulojani lapsikertojia vastaan. Yritäs ny...<3

      Poista
    2. Voi, Leena, taas olen hutiloinut. Ei ole nimessäsi epäselvyyttä, mutta olen näköjään onnistunut sotkemaan. Nyyh!

      Varmaan omat lapsuuskokemukset, joissa on muutama hyvin ikävä, nousevat lukiessa pintaan liian helposti. Joo, yritän.

      Poista
    3. Voi Raili, just eilen kirjoitin Kristan Kristiaksi etc. etc. Eipä hätää, välillä laitan itsekin leikinpäin Lena Snow! Joten ei mitään nyyyyh, vaan hah-hah. Kiva, että joku muukin eikä aina vain minä;)

      Kyllä niitäkin riittää, mutta parempi yrittää muistaa iloisia. Ja tasan tarkkaan tiedän, että sinä ajattelet samoin ja ellet, niin minä tulen ja alan sua naurattaa!

      <3

      Poista
  11. Kiva, kun esittelit mielenkiintoisen esikoisen. Rankoistakin kokemuksista voi kirjoittaa niin, että toiveikkuus on läsnä. Asioita voi käsitellä niin monin eri tavoin. Tämän haluan itse lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, ole hyvä ja kiitos <3 Tämä on nyt just siten kirjoitettu eli ahdistus ei ainakaan minulla jäänyt päälle. Suosittelen!

      Poista
  12. Kiinnostava uutuus ja hienon arvion olit jälleen kirjoittanut. Laitanpa heti kirjastosta varaukseen!

    VastaaPoista
  13. Mitenköhän nyt osaisin sanoa? No vaikka niin, että luin juuri teoksen, jonka lukemisen jälkeen lainaamasi kohdat vaikuttavat siltä, että siinä lukemassani tuon tapaisia ajatuksia syntyi lukijassa, mutta tässä bloggaamassasi teoksessa ne annetaan valmiiksi. Olen varmaan kohtuuton. Esittelysi teoksesta on hieno ja uskon sen perusteella saavani teoksesta kuvan, jonka saisin lukemalla teoksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, tarkoitatko ehkä, että 'miten nyt osaisin sanoa sen kauniisti ja kohteliaasti? No vaikka, että uskon esittelysi teoksesta antavan saman kuvan kuin saisin itse sen lukemalla.' Jos tarkoitat, että spoilasin sinulta jotain, niin olen pahoillani.

      <3

      Poista
    2. Ei, en ollenkaan mitään spoilausta, vaan yritin verrata, minkä kuvan sain teoksesta sinun lainaamiesi kuvien perusteella eli miten tämä teos toimii ja miten taas se, jonka juuri luin. En nyt osaa selventää, vaikka päässäni asia on ihan selvä.

      Poista
    3. Ehkä minulla on nyt vaikeutta luetun ymmärtämisessä: Kolmatta viikkoa jo alilämpöä ja sellaista...ja tyttärellä menossa yks kriisi.

      Siis olet tämän jo lukenut? En löytänyt...;)

      <3

      Poista
    4. Anteeksi Leena, en osannut selittää, mitä tarkoitan. Uusi yritys.

      Kivenkerääjät vaikuttaa sitaattien perusteella kirjalta, jossa sanotaan asiat suoraan, esim. minulla on paha olla.

      Vertauskohtana Sandströmin Valkea kuulas, jonka juuri luin, jossa taas kerrotaan asioita, joiden perusteella lukija voi itse päätellä, että tyypillä on paha olla.

      Jotakin tuollaista ja anteeksi vielä sähläys. Ei pitäisi kirjoittaa, kun ei saa ulos sitä, mitä tarkoittaa.

      Poista
    5. Omppu, ole hyvä: Vika voi olla vastaanottopäässä. Kerron nyt: Eräs ystäväni kirjoitti minulle, että olin tehnyt noin 30 kirjoitusvirhettä ruokatuunauskirjan juttuun. Kirjoitin sitä yöllä, laitoin ajastuksen aamuksi ja kerrnakin en avannut heti konetta vaan nautin rauhassa Robertsin suklaakahvini ja Hesarini...Sinä päivänä otti päähän. Edelleen alilämpöä eli ensi viikolla menen lääkäriin, jos tämä ei nyt taltu. Siis ehkä minä en vain ymmärrä.

      No, Veini on 6-vuotias, hän ajattelee pahaaoloaan erilaisten muistumien kautta, mutta Veinin maailma on oudon kiehtova, joten Mikkonen on onnistunut. Eivät minua kovasti lapsikertojat ole viehättäneet.

      Miten tuo Valkea kuulas nyt kummitelee mulle. On värinä, että se pitäisi ehtiä lukea. Täytyis lukea siitä nyt muutamat blogitekstit ja ristivalottaa niitä: Siten saan ratkaisun. Enimäkseen meluusti tykkään itse päätellä asioita, mutta Mikkonen tekee sen siinä, että hän ei aukaise koko tarinaa, lukijalle jää valintoja.

      Ole hyvä vain<3 Minun ei olisi pitänyt kirjoitaa tällä viikolla yhtikäs mitään...kun pää ei toimi ja niitä virheitä vain sattuu.

      <3

      Poista