John Williams: Stoner

Oli talvi, ja Keskilännen kostea sumu leijui matalalla kampuksen yllä. Aamupäivän puolivälissä kuura kiilsi yhä kanukoiden oksilla. Jesse Hallin pylväiden köynnöksissä välkkyi kiteitä. Stonerin palttoonraja oli niin nukkavieru, että hän päätti mennä Sloanen luo ilman sitä, vaikka oli pakkasta. Hän hytisi kiirehtiessään askeliaan ja noustessaan leveät kiviportaat ylös.

Yhdysvaltalaisen John Williamsin teos Stoner (Stoner, Bazar 2015, suomennos Ilkka Rekiaro) voisi hyvin alkaa talvipäivän tapaamisesta Missourin yliopistossa lehtori Archer Sloanen kanssa, kahdenkeskisestä tapaamisesta, jossa luonnontieteitä opiskelemaan tulleen maanviljelijän pojan, William Stonerin, elämä saa ennalta-arvaamattoman suunnan, sillä tapaamisen jälkeen Stonerille valaistuu mentorinsa avustamana, mikä on hänen tiensä. Mutta oikeastaan kaikki alkoi jo silloin, kun Stoner vielä luki maatalouteen liittyviä kursseja pääaineenaan, mutta joihin kuului johdatus englanninkieliseen kirjallisuuteen. Sloane pyytää Stoneria selittämään, mitä tarkoittaa William Shakespearen sonetti 73. Stonerin hämmennyksen edessä Sloane lausuu runon ja yllättäen toistaa sonetin lopun:

Lujittuu rakkaus, kun näet sen,

kun tiedät: aikamme on vähäinen.

Sloanen katse palasi William Stoneriin, ja hän sanoi nuivasti: ”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?”

Ja totisesti Stoner kuulee, sillä hän lopettaa maataloustieteen opintonsa ja aloittaa filosofian ja vanhan ajan historian alkeiskurssit, sekä kaksi englanninkielisen kirjallisuuden kurssia. Kaiken aikaa hän kuitenkin tekee maataloustöitä kesäisin kotitilallaan ja kustantaakseen asumisylöspitonsa, raataa Footen pariskunnan talon töissä rankan työn painaessa ryhdin entistä kumaraisemmaksi nuoresta iästä huolimatta. Sloane luonnollisesti huomaa Stonerin siirtyneen kirjallisuuden laitokselle ja niinpä hän alussa mainittuna Keskilännen sumuisena päivänä osoittaa Stonerille, mihin valittu tie väistämättä johtaa ja viittaus Shakespearen edellä mainittuun sonettiin on kuin sinetti tulevalle:

”Ettekö te muka tiedä, herra Stoner? Sloane kysyi. ”Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja.”

”Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?”

”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner”, Sloane vastasi iloisesti. ”Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.”

Tavallaan vasta nyt alkaa William Stonerin elämä, sillä sitä ennen hän ei ollut kokenut rakkautta työhön, ei sitä rakkautta, jota hän tunsi kirjallisuuteen ja opettamiseen. William jää valmistuttuaan yliopistonsa opettajaksi. Hän ei useinkaan ehdi miettiä omaa yksinäisyyttään, sillä intohimo työhön vie kaiken. Lopulta hän saa kuitenkin kaksi ystävää, joista toinen kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja toinen, Gordon Finch, palaa, yleten tiedekunnan dekaaniksi. Tämä ystävyys kestää läpi Stonerin vaatimattoman ja työteliään, osin traagisenkin elämän. Aika virtaa, Sloane haurastuu silmissä, kokematon William kosii melkein ensimmäistä naista, joka ulkonaisesti herättää hänen kiinnostuksensa. Edith on tyypillinen etelän tyttö, jonka korkeimmaksi elämän päämääräksi on asetettu avioliitto, mutta valmennus parisuhteeseen muokkaa Edithistä Stoanerin elämänikäisen taakan. Edithistä on kasvanut suojelua vaativa, sisäisesti tuhoava, ulkoisesti hyvin käyttäytyvä nainen, joka ei koe intohimoa mihinkään ja kaikkein vähiten omaan mieheensä:

Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi. ...joskus yöllä nukkuessaan Edith tietämättään siirtyi Stoneria vasten. Ja joskus noina hetkinä Stonerin itsekuri ja ymmärrys murenivat rakkauden edessä ja hän nousi vaimonsa päälle. Jos Edith havahtui unestaan, hän jännittyi ja jäykistyi, käänsi päänsä sivuun tuttuun tapaansa ja painoi kasvonsa pielukseen suvaitessaan kajoamista; sellaisina hetkinä Stoner suoritti lemmentekonsa niin rivakasti kuin saattoi ja vihasi hätäilyään ja katui kiihkoaan.

Sanomattakin lienee selvä, että kun Edith oli saanut tahtonsa läpi ja pari oli saanut tyttären, Gracen, he etääntyivät niin, että lopulta Stoner nukkui olohuoneessa tai työhuoneessaan. Pian hiljainen kauna, suorastaan viha, täytti kodin ja Edith käytti häikäilemättä Gracea aseena Williamia vastaan. Kaikki mitä paitsi Edith tunsi jääneensä oli Williamin syytä eikä hän arvostanut tämän kiltin, älykkään miehen personaa ollenkaan ihmisenä, vain elättäjäksi ja elämänkulissiksi William kelpasi.

Edellä kirjoittamani valossa voisi tuntua, että Stoner on vain surullinen kirja. Ei mitään näin yksipuolista! Stoner on suurta draamaa, jonka pääosassa olevan miehen elämästä John Williams kertoo rauhallisen melankolisesti kuin todeten, mutta rakkaudella. Melankolian läsnäolo on selvää tässä kirjassa, joka oli John Williamsin kolmas romaani ja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1965. Teos miltei katosi ja lopulta unohtui maailman kadonneisiin kirjahelmiin, kunnes siitä vuonna 2003 otettu uusi painos nosti Stonerin tarinan suorastaan ilmiöksi etenkin Euroopassa. Luin itse kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä. Eikä tässä ollenkaan kaikki, vaan kun luin Edithistä en voinut olla muistamatta Ian McEwanin kirjaa Rannalla. Mikäli Edith olisi ollut edes älykäs, olisin verrannut teoksen avioliittotragediaa Lionel Shriverin Kaksoisvirheeseen, mutta hänestä ei ollut. Kaiken lisäksi on melankoliaa ja melankoliaa: Stonerin melankolia ammentaa samasta lähteestä kuin Siri Hustvedtin loistava Kaikki mitä rakastin. Eikä tässä kaikki, sillä Stonerin elämä ei ollut vailla iloa: Kirja on kertomus myös intohimosta. Tapahtuu se, mistä kirjailija Aksel  Sandemose on sanonut: ”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”

Siellä missä on rakkautta ja intohimoa, siellä pitää majaansa myös viha. Stonerin mentorin Archer Sloanen seuraajaksi tulee Hollis Lomax ja nyt tapahtuu tavallaan se ’virhe’, jonka Stoner olisi vähemmän tarkkana yliopistomiehenä voinut välttää. Ellei hän olisi tehnyt yhtä tiettyä tekoa, hän ei olisi saanut Hollis Lomaxista ikuista vihamiestä, joka ’söi’ hänen voimiaan ja vanhensi häntä ennenaikaisesti. Philip Rothin kirjassa Ihmisen tahra, klassisten kielten professori Coleman Silk tekee yhden ainoan sanavirheen, joka tuhoaa Silkin elämän kohtalokkaasti. Tavallaan sama tapahtuu nyt, mutta omantunnontarkkana ja velvollisuudelle omistautuneena Stoner ei voi muuta kuin nousta vastustamaan Lomaxia ja sen jälkeen...

John Williamsin romaanista sanottua:

”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kullut.”  - The New Yorker –

”Olen ihmeissäni, että näin hyvä romaani jäi ilman laajaa huomiota niin pitkäksi aikaa.” – Ian McEwan –

”John Williamsin Stoner on jotain harvinaisempaa kuin vain suuri romaani – se on täydellinen romaani, niin hyvin kerrottu ja kauniisti kirjoitettu tarina, niin syvästi liikuttava, että se salpaa hengen.” – The New York Times –

”Loistava, surua kaikuva romaani.” – Julian Barnes -

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.

*****

William Shakespeare, 73. sonetti, suomentanut Aale Tynni

John Williamsin Stoner ilmestyy 26.2.2015.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Suketus Katja/Kirjojen kamari  Maria/ Sinisen linnan kirjasto  Krista Katri  Susa Maija/ Kirjojen keskellä,  Elina/Luettua elämää, Mustikkakummun Anna,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin,  Kaisa Reetta,  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  ja Jonna/Kirjakaapin kummitus