Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Valeakaasioiden oksien välistä – äiti oli aina nähnyt niissä viattomuuden kauneutta ja kiinnittänyt keväisin Thomasin paidankaulukseen valkoisen kukan, jonka oli määrä tuottaa onnea – auringonvalo hiipi varkain pöydälle ja kuvioi läsnäolijoiden kasvot. Päydällä oli kakkulautasia, limonadilaseja ja ruukullinen Berliner Weisse –vehnäolutta, ja pöytien välissä kulkevilla kapeilla käytävillä kiertelivät...Mikä on paras tapa nauttia kauniista kesäpäivästä? Seurata valon leikkiä: lehvistö on auringonsäteiden seppelöimä, pöytien alla kivet säkenöivät, leikkivät lapset ja koirat ovat auringon kultaamia.

Mikä antoisa kirjallinen sattumus olikaan kohdata Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä (Gute Leute, Otava 2014, suomennos saksasta Anja Meripirtti), sillä käsitteleehän kirja, tämän vuoden kolmas minulla, jälleen kerran kahta itseäni eniten kiinnostavaa historiallista aihetta, kansallissosialismia ja bolsevismia, kahden samanaikaisen diktaattorin, Hitlerin ja Stalinin, järjestelmien syntymistä ja ihmisiä koneistojen rattaissa. Erityistä tässä kirjassa on minulle juuri nyt se, että jälleen kerran olen Neuvostoliitossa Stalinin vainoamien ’runoilijoideni’ parissa, he kaikki, Anna Ahmatova mukaan luettuna, tässäkin kirjassa, mutta olihan Stalin Metsäkauriissakin. Vainon lonkerot ylsivät Unkariin...ja paljon sitä pidemmälle. Miten suorastaan pirullisen lahjakkaasti Baram tuokaan esiin ihmisen heikkouden sekä antautua pahalle, kuin hänen yrityksensä sulkea siltä silmänsä. Kirja alkaa Berliinistä syksyllä 1938, kun Thomas Heiselberg katselee kotinsa ikkunasta, miten heidän entinen palvelijansa ja hänen äitinsä uskottu, juutalainen rouva Stein lähestyy taloa yllään sama turkki kuin silloin kun tämä oli lähtenyt talosta viimeisen kerran. Thomas, joka on lähdössä pitämään puhetta Daimler-Benzin johtajille amerikkalaisen Milton-Groupin puolesta myydäkseen saksalaisuuden tuntemustaan ja edetäkseen markkinatutkimuksen neuvonantajasta paljon ylemmäs...Lennokas, innokas, innovativiinen Thomas, joka julistaa:

Karkotamme tieltämme kaikki kilpailijat. Berliiniläinen, joka kohottaa katseensa taivaalle, saa nähdä vain mainoslauseita, valomainoksia, lentokonekirjoitusta ja tarvittaessa vaikka lintuja, joissa lukee ’Woolworth’.

Thomas, joka oli sallinut rouva Steinin jäädä sairaan äitinsä seuraksi, kunnes hän tulisi kotiin. Thomas, joka tiesi niin paljon, mutta joka toisinaan koki heikotusta tummien harsojen laskeutuessa hänen silmiensä eteen, kaiken muuttuessa vain varjoiksi. Thomas, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä yö oli alkamassa...

Samaan aikaan Leningradin syksyssä 1938 nuori Saša viettää iltaa runoilijavanhempiensa ja näiden jo vainottujen kirjoihin joutuneiden ystäviensä kanssa. Kaikki keskustelu pyörii paikalla olevien tai jo pidätettyjen ympärillä. Brodski vaikuttaa johtavan puhetta, paljon väittelyä ja kiistelyä siitä kenen puoleen pitäisi kääntyä sen ja sen pidätetyn ystävän tapauksessa. Kaikki ovat tunteneet toisensa kauan, mutta Isä Aurinkoisen luomassa maailmassa kukaan ei voi luottaa kehenkään, jopa oma veli tai lapsi voi olla kavaltaja. Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille: ”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.” Saša oli aivan varma, että Nadja tai sitten joku muu vetäisi heidät kaikki kuolemaan. Hänen perheensä, isänsä, äitinsä ja veljensäkin. Ja niinpä...hänellä on vain kaksi mahdollisuutta: kuolla tai muuttua eri ihmiseksi.

Israelilaisen Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä on hänen neljäs romaaninsa. Kirja herätti ilmestyessään hämmennystä ja jopa pahennusta. Varmaan lukijat hämmentyvät maailmassa kerta kerran jälkeen huomatessaan, että kuka vain meistä on valmis myymään vaikka rakkaansa voidakseen itse selviytyä. Se on ihmisen luonto. Baramilta on rohkeaa kertoa se omassa maassaan ja laittaa oma kansansa, juutalaiset Thomas ja Saša, hyvät ihmiset, pahan palvelukseen. Kirjan luvut siirtyvät kuin toisiinsa liudentuen Berliinistä Leningradiin, Varsovasta Brestiin toisen maailmansodan aikana. Suorastaan draamallisen sillan Baram rakentaa kirjoittamalla Thomasin ja Sašan kohtaamaan toisensa yhteisen työprojektin merkeissä Brestissä helmikuussa 1941, hetkellä, jolloin he molemmat vielä roikkuvat viimeisillä voimillaan kiinni siinä elämäntoivossa, joka on tuonut heidät näin pitkälle, näin kauas pois kaikkien niiden luota, jotka ovat heitä joskus rakastaneet.

Päivä-yö, kesä-talvi  ne ovat vain aikaa turmeluksen taivaan alla,

aikaa joka ahdistaa meitä,

johon olemme kahlittuina kuin koirat koppeihinsa.

Tämän sinä varmaan olet ymmärtänyt:

Kukaan meistä ei enää ikuisuuksiin ole elänyt.

*****

Otavan sininen kirjasto Leena Lumissa