maanantai 9. toukokuuta 2016

Fiestaa Luvialla ja Reposaaressa


Niin mahrotont menoo on ollu Helatorstaista alkaen, että saavuimme eilen illalla kotiin ihan pyörryksissä. Kerron kaiken, mutta kuvia ei ole joka tapahtumasta, sillä tilanteet veivät. Kannattaa sitten huomata, että äiti on niin korkeassa iässä, että ensi vuonna tulee isot synttärit ja hän jaksoi silti hyvin mukana. Jätän nyt väliin mitä vävypoika eli R. anopille byggasi ja ollaan nyt vaan fiestassa. Lähdimme siis Helatorstaina, joka oli minun synttärini ja koska pojallani on tänään syntymäpäivä, vietimme ensin yhteissynttärit Tampereella, hänen förskottina ja omani ajassa. Kun saavuimme iltapäivällä äidille, meitä odotti kahvi/teepöytä, jossa


luvialaisen pitopalveluyrittäjän Sirkun gluteeniton täytekakku ja hänen valmistamansa voileipäkakku.


Tässä pöydässä meitä oli neljä, sillä myös sisareni mies Pekka liittyi juhlimaan vanhenemistani. En ole yhtään voileipäkakun perään, mutta nyt kakussa oli taikaa ja maistui!


Täytekakku oli niin herkullinen, että kävin sitä ottamassa jopa iltapalaksi salaa, kun R. keskittyi anoppinsa kanssa jääkiekkoon.


Äiti oli tilannut itselleen tällaisen kuntopyörän ja tätä suosittelen, sillä toisin kuin tavallisessa kuntopyörässä, tässä ei ristiselkä väsy ja myös kädet saavat oman liikuntansa. Nojatuoli kuvassa on äidin puutarhaan päin. Siinä istun katsomassa kun fasaanikukko saapuu kanoineen sekä myös ihailemassa äidin kaunista pientä puutarhaa. Ei toivettakaan fasujen kuvista, sillä nämä eivät ole enää niin kesyjä kuin vielä isän eläessä ja vanhempieni asuessa omakotitalossa.


Perjantaina lähdimme koko konkkaronkka Porin torille ja vähän myös kaupoille. Tiedoksi, että tätä siellä ei nyt ollut myynnissä: Sitä saa aina pääsiäislauantaina, ei muulloin! Ostimme tietty äitienpäiväruusun ja sitten minä ja sisko karkasimme Ratsulaan, kun äiti jäi vävynsä kanssa torille valitsemaan herkkuja, joita saa vain torilta. Tapasimme sitten sovitussa lounaspaikassa, mutta ei yhtään ruokakuvaa, sillä olimme aivan liian nälissämme muistaaksemme kameraa...


Lauantaina lähdimme syömään Merimestaan, joka on Suomen paras kalaravintola! Luvialla oli äidin pihalla helle, mutta tässä puhaltaa mereltä niin, että myönnän merituulen tuntuneen. Takanamme Merimesta.


Kirkas auringonpaiste sai siskon taas kuvatessa toteamaan, ettei hän näe mitään, mutta hyvinhän tämä meni kylmästä tuulesta ja liiasta auringosta huolimatta.


Tässä siskon kanssa. Kun on vain yksi sisar, ei ole ketään muuta kenen kanssa muistella, mitä hulluja tuli lapsena tehtyä. Meillä on viisi vuotta ikäeroa ja se oli lapsena iso ero ja myös teinivuosina, nyt sitä ei enää tunne: Molemmat yhtä hulvattomia, Merja ja minä.


Merimestan hurmaava Tuomo otti meistä monta skoolauskuvaa, mutta ulkoa tuleva aurinko teki tepposet ja kuvista tuli vähän tummat. Tässä kuitenkin klassiset aperativit eli gin tonicit ennen ruokailua.


Siis noutopöytä ja kylmä ja lämmin ruoka erikseen sekä tietysti jälkiruoka. Kertaakaan en ole vielä päässyt lämpimään ruokaan, en kertaakaan. Tässä annokseni kylmäpöydästä ja santsasin! Lautasella on kylmäsavustettua lohta (maailman parasta!), silakkarullia, graavilohta, mätiä kera sipulin, capresea, perunaa, melonisalaattia...


Merja ja äiti pien..., joka ei tiedä, että tässä ihanassa paikassa hän viettää ensi vuonna perheen kera, lapsenlapsensa Meri (&Sami) ja Jaakko mukana, tunnelmalliset synttärit meren pauhatessa ikkunan takana, mutta pöydissä kukkia ja kynttilöitä ja tietysti paljon herkullista syötävää.


Unohdin kuvata lämpimän ruoan, koska en sitä itse syönyt, mutta siinä oli jotain lämmintä lohta tai sitten vaihtoehtona lihamuhennos tms. Jälkiruokana oli perinteinen äiteinpäiväkakku kera kahvin, mutta sai myös mutakakkua, joka oli todella herkullista!


Sunnuntain yllätys äidiltä meille oli perinteinen äitienpäivälounas Luvian Tasalassa, joka on tuttuakin tutumpi seurojen talo. Täällä minä pikkuisena olin lavalla näyttelemässä, lausumassa ja vaikka mitä, vähän myöhemmin osa porukkamme pyöreistä synttäreistä vietettiin tässä ihanassa ympäristössä. Olin aivan vaikuttunut, että meitä oli vastassa hovimestari, joka vei meidät omaan pöytäämme! Ohjelmassa oli myös musiikkia, joten ennen viimeistä esitystä emme poistuneet. Lounaan järjestäjä on entinen koulukaverini Jukka Lanki, jolla on pitopalvelu 



Olisi pitänyt kuvata ruokalista Tasalassa, sillä en tiedä tästä kaikkia, mutta ainakin otin paljon salaattia, jossa oli retiisiä ja melonia, graavilohta, capresea, broccoligratiinia, lanttulaatikkoa (Luvialla laatikot ovat aina kunniassaan!) ja taivaallisia marinoituja silakoita. Niitä valmistan itsekin monella sortilla, joten osaan arvostaa, kun hyvää saan. Jälkiruokana oli unelmaista tyrnijuustokakkua, joka oli vielä hurjan kauniskin, mutta eipä tullut just silloin kamara mieleen...valitan.


Voitte arvata, että Luvia on minulle aina tunnemyrsky, nostalgiaa...Tasalan konsertissa soitti selloa Jyrki Kangas ja pianoa Pekka Homeri. Komeaääninen laulaja oli minulle uusi komistus ja erityisesti eräs saaristolaislaulu sai kyynelehtimään. Silmissäni korkeiden ikkunoiden takana lehteen juuri puhjenneet koivut...niin tuttua, niin tuttua.

äitienpäiväterveisin
Leena Lumi

Yyteri rakkaani, Reposaari se toinen mokoma vikittelijä:



Luvial lunt, isä haural käytti, Reposaares herkuil ja muute vaa vähä fiiras:



Pääsiäisen jälkihehkua Luvialta:



Reposaaren elokuun kuumaa huumaa...



Paikka jonne aina palaamme Sari Kalliomäen kuvaamana eli Merimesta:



Suosittelen!!!

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kaunista helatorstaita ja äitienpäiväviikonloppua!


Joskus meillä oli vielä edesmenneen anopin eläessä samalla viikolla neljät juhlat toukokuussa: ensin omat synttärini, sitten poikamme ja anopin, päälle vielä äitienpäivä. Nyt on huomisesta alkaen jälleen neljät juhlat: Minun ja pojan synttärit, äitienpäivä ja sitten vielä yksi muu juhla. Olen siis poissa koneeni äärestä ja vaikka mukana on R:n kannettava ja iPad, tuskin olen koneella, vaan vietän aikaa perheeni parissa. Äiti on laatinut ohjelmakartan ja senpä takia asuja lähtee mukaan vähän enemmänkin. Alan nyt just pakkaamaan. Aamulla lähtö.

Toivotan kaikille omannäköistään ja oloistaan helatorstaita ja äitienpäiväviikonloppua♥

Love
Leena Lumi

Mama

tiistai 3. toukokuuta 2016

Äitienpäivää kohti: Mitä äidille lahjaksi?


Minkään kalenterijuhlan, ei edes äitienpäivän (joulun!), tarvitse olla tavarajuhla, mutta meillä on aina kaksi poikkeusta lahjapuoleen ja ne ovat kukat ja kirjat. Kerron nyt mitä kirjoja, mitä annan omalle äidilleni (hän ei elä netissä:) ja mitä annan itse itselleni sekä mitä olen järjestänyt äitienpäivälahjaksi blogini pika-arvonnassa ja annan vielä vähän lisävinkkiä.


Äitini, joka on kotoisin aivan Viipurin likeltä saa minulta Martti Backmannin teoksen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä


Marja-Leena Virtasen Verhon Lisäksi vävypoika kokoaa kuntopyörän, jonka äitini on tilannut ja menemme tietysti syömään tänne


Itselleni annan Terhi Rannelan loistavan Fraun eli tämä ei lähde arvontoihini ja sama koskee toista, joka jää minulle eli


Katarina Baerin He olivat natseja


Elena Ferranten Loistava ystäväni lähti pika-arvonnalla äitienpäivälahjaksi lukijalleni.


Paras ystäväni haluaa aina hortensian ja dekkarin, joten tulipa mieleen ehdottaa, että jännityksestä pitävälle äidille sopisi Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava. Tämä on just sellainen dekkari, joka sopii ei liian rankasta, mutta ei myöskään liian vähän jännittävästä trilleristä pitävälle. Kirjan kansi on kaunis ja tarina kantaa nykyaikaan sijoitettunakin jotain vanhan dekkariperinteen muotoja.


Kaikille äideille Colm Tóibínin Nora Webster


Kirjat ovat Suomessa uutena kalliita, joten vinkkaan, että kirjatoreja kannattaa hyödyntää. Sieltä voi löytää vaikka Pirjo Rissasen Äitienpäivän  Rissasen kirjoista tämä edustaa jo sitä rohkeaa Rissasta, jossa jouluyönäkin kuusen katveessa voi tapahtua vaikka mitä kivaa...


Hyvällä tuurilla kirjatorilta voi löytyä myös vaikka Pirjo Rissasen Kamomillasola  Itse olen ostanut äidilleni usein äitienpäiväksi juuri Rissasen kirjan. Tänä vuonna voittaa historia, sillä äidillä on jo kaikki Rissaset. Äiti ilahtuu aina kirjoista, kukista ja siitä, että syömme siinä yhdessä paikassa...

Mukavaa toukokuun viikon jatkoa! Nyt kaupungille...

terveisin
Leena Lumi

maanantai 2. toukokuuta 2016

Eija Aromaa: Kuivan maan purjehtija


Runo on arvaamaton. Se on villi lintu, joka tulee sinuun, tekee pesän, eikä kysy lupaa. Niin tuhannen tuhannesti olen sen kokenut ja matka vain jatkuu. Vaellan tietäni runopesiäni kantaen. Kuuntelen niitä ja joka hetki niissä on uusi sointi. Joskus ne laulavat yhteen, usein haluavat solistin roolin, toisessa hetkessä vain kuiskivat ja tuoksuvat kesäpäivän makeilta ruusuilta kun jo lumen tomu ja kirkkaus mutkan takana. Runon lupaus on olla antaja, pelastaja, kumppani. Runo ei petä. Se seuraa sinua maan ääriin, löytää pimeästä luolasta, kannattelee meren aallokoissa. Runo...uskollisin.

Eija Aromaan uusin runokirja Kuivan maan purjehtija (ntamo 2016) kertoo Eijan antautumisesta kuuluisan persialaisen runoilijan, mystikon ja filosofin Rumin rakkaudellisille runoille. Eija sukelsi 1200-luvulla eläneeseen Rumiin ja kirjoitti palaen 130 tankaa, joissa Rumi puhuu hänelle.

Kuivat huuleni
ilman suudelmiasi
vain odottavat 
että hengität minuun
niin että alan soida.

Ja Eijahan soi. Hän soi ainakin minulle näissä runoissaan tähän asti likeisimmin. Olen kuitenkin pitänyt kaikista Aromaan kokoelmista, joita ovat Kallio.Tankoja, Tankapyöräilijän talvi ja Asiakirjat Heikkouteni ovat kuitenkin rakkausrunot.

Tänä yönä jos
et saavu kostuttamaan 
kuivat huuleni,
minä herätän kaikki
valittamaan kanssani.

Kuten huomaatte, Eijan kirjan kansi on kaunis, kaunis! Kuva on Paula Tuularin munankuorimosaiikkityö ja niitä on kirjan sisälehdilläkin. Usein kuva ja runo vahvistavat toisiaan: Näin tapahtuu juuri tässä kirjassa. Eijan tankat ja Paulan kuvat ovat yhtä.

Me olemme niin
lähellä että voimme 
jättää huoletta
itsemme huomiotta
ja vaeltaa toisiimme.

Eija kertoo:

Kaikki alkoi kun näin unen, jossa minulle kerrottiin että keskellä kirjaani on Rumi. Siihen päivään tai yöhön mennessä en ollut kuulutkaan Rumista. Päätin ottaa selvää hänestä. Sille tielle lähtiessäni en tiennyt joutuvani tähän missä nyt olen. Minulle syntyi ongelma: rakastuin Rumiin. Kukapa ei, voin vain todeta. Vietin pitkää kesää Rumin kanssa...Uin meressä niin kuin en koskaan ennen ollut uinut. Rumin runot ja ajatukset muotoutuivat minussa tankarunoiksi.

Runoissa Rumi puhuu minulle. En halua häntä jäljittää enkä siihen edes pysty. Rumin runot ovat loistokkaita omassa Tabrizin auringon loistossa.

Meren äärestä
kiirehdin kylmissäni
sisälle mutta
mikään muu ei lämmitä 
minua niin kuin sinä.

Maailmankaikkeus 
juottaa totuuden maljaa.
Ruusukimpussa
hehkuu tieto ohitse 
oppineiden viisauden.

Paulan upeiden kuvien ja Rumin innoittamana kirjoittaa Eija Vaasassa, meren vuoroin viilentyessä, vuoroin lämmetessä.

*****

Runokirjat Leena Lumissa

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Tiedän että muistat häntä...


Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessa nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

torstai 28. huhtikuuta 2016

Ephrussien&meripihkasilmäisen jäniksen viemiä naisia!


Sain aikanaan lukijani Sannan innostumaan Edmund de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Seuraukset hänen osaltaan näette tässä kuvakoosteessa. Kun minä suuntasin 'jäniksen' perässä Wieniin ja yöllä vain cinemaattisen hitaasti ajoin taxilla Ephrussin suvun mahtitalon ohi, Sanna päättikin lähteä suvun jäljille Ranskaan ja saan nyt jakaa hänen kuvistaan osan. Yllä itse päärakennus lähellä Nizzaa.


Puutarhoja on kaikkiaan yhdeksän eli ainakin ranskalainen, provencelainen, kivipuutarha, espanjalainen ja japanilainen etc.


Paikan nimi on Villa&Jardins Ephrussi de Rothschild ja linkki sinnn on tässä


Aijai, just tällaisia tarvittaisiin meidän puutarharinteisiin!

Ach...!


Sanna on nyt niin inspiroitunut, että aikoo lukea 'jäniksen' uudestaan! Se onkin kirja, joka kestää useampia lukukertoja eikä sitä syö aika.


Eipä mitä, minä aion lähteä Wieniin uudestaan ja sillä reissulla annan Ehrussin talolle yhtä paljon huomiota kuin Klimtin taiteelle.

Kiitos Sanna upeista kuvista ja siitä, että sain nämä julkaista♥

Vapputiedotusta sen verran, että wieniläinen ystävämme saapuu meille koko vappuviikonlopuksi ja olemme ns. kiinni. En ehdi nyt postata edes kirjaa, jonka juuri luin. Sen sijasta saatte varmaan vappurunon, jota ainakin Sanna osaa arvostaa...Iloista vappua kaikille tasapuolisesti♥

Ephrussien lumoissa
Sanna Ahonen&Leena Lumi

kuvat Sanna Ahonen

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Huhtikuun kukkia sateessa


Lumet ovat jo sulaneet, mutta yöt ovat olleet kylmiä, joten vain muutaman kukkijan löysin eilen sateesta. Nämä krookukset on Meri istuttanut pienenä. Ja vuodesta toiseen ne vain jaksavat kukkia ja levitä. Muut krookukset, esim. keltaiset, ovat aikaa sitten kadonneet.


Ihmeellistä, myyrät sallivat minulle kolme kertaa kolme lumikelloryhmää: Olen aivan häikäistynyt!


Scillat ovat täydellään vasta talon päädyn kukkapenkissä, mutta kohta niitä on ziljoona kaikkialla.


Näsiää, kevään ensimmäistä kukkijaamme, kasvaa lehdossa jonkin verran.


Tämä kaunotar kukkii kuin salaa, sillä kukinta meni taas melkein ohi ennen kuin huomasin.


Muistona sembravuosiltamme on vielä yksi puu ja se jää.


Kaarisillan alta juoksevat vedet lumien sulaessa vuorilla ja myös kovilla sateilla kuten on ollut nyt muutamia päiviä. Kuvan kartiovalkokuusi on kaikista kartiokuusistamme just se Mörrimöykky, jonka tarina on kerrottu täällä


Vesi pärskii ja kuohuu läpi lehdon ja sen kohina kuuluu kauas...


Äidin maalaamat vanhat puutarhakalusteet istuvat hyvin lehdon alaosan luonnonmukaiseen maisemaan. Oikealla Holger Isabella -syreeni ja vasemmalla pilvikirsikka männyn tällä puolen.

Patjarikkoa kivien kolossa.

Sinivuokkoja....



Saatan lisätä tähän vielä kuvan tai kaksi, jos ehtii ja ehdin. Mikä voisi ehtiä: scillat, esikot ja onnenpensaskin...ehkä.


Tässä viime vuodelta, että saadaan sekä sinistä että keltaista...onnenpensaat ovat viehättäviä kevään airuita.


Näillä nyt mennään ja nautitaan siitä, että puutarha on kuin kirja: Olet koko ajan seikkailussa, joka voi yllättää. Ei sitä tiedä, mitä tapahtuu tänään tai huomenna...Ihanaa!!!

kukkaterveisin
Leena Lumi

Komm, Lieber Mai

Leena Lumin puutarhassa

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966


Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna, isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.

Anneli Heliö on suomentanut ja toimittanut Anna Ahmatova Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016). Tämä on kulttuurihistoriallisesti vaikuttava teko, sillä ensimmäistä kertaa saamme suomeksi kaikki Ahmatovan noin tuhat runoa, paitsi ne 26, joita Ahmatova ei halunnut Koottuihin runoihinsa mukaan ottaa. Po. runot ovat Rauhan ylistys ja Anna kirjoitti ne suuressa hädässä uuden bolsevistisen järjestelmän puolesta Stalinia lepytelläkseen ja saadakseen poikansa pois leiriltä.  Kirja on yli 800 sivuinen järkäle, jota luin kauan ja hartaasti, sillä olen yleensäkin runojen perään, mutta erityisesti Ahmatovaan ihastunut. Teoksessa on ensin Heliön lyhyt esipuhe, sitten kaikki runot ja lopussa runsas ja kiinnostava Ahmatova-elämäkerta, joka on tarkin ja laajin, mitä olen Ahmatovasta lukenut. Kirja sisältää myös todella paljon mustavalkokuvia, jotka ovat yksityiskokoelmista  sekä Anneli Heliöltä. Itse tein sen ’virheen’, että aloitin runoista, kun olisi ollut hedelmällisempää ensin lukea elämäkertaosuus, jolloin olisi auennut kenelle Ahmatova on runot kirjoittanut. Ainakin minua on aina kiinnostanut, ketä Anna on runoissaan kulloinkin tarkoittanut. Etenkin hänen rakkausrunojensa kohdalla olen sulaa vahaa ja niin ovat ovat olleet miljoonat naiset ja varmaan miehetkin, ennen minua, mutta mistä nuo loistavat, kohtalokkaat, timanttiset säkeet syntyivät. Kenestä ne ponnistivat paitsi runoilijasta itsestään.

Anna oli kaikellaan hämmästyttävä nainen ja tutkijan tarkkuudella Anneli Heliö tuo elämäkertaosuudessa hänestä esiin juuri niitä kaivattuja nyansseja, joita Ahmatovan ihailija haluaa kuulla. Hän oli ulkoisesti niin upea, että jo se riitti tuomaan hänelle mainetta ja huomiota, mutta hän oli myös intohimoinen nainen, joka antautui rakkauksilleen ehdoitta, mutta ei orjana!

Sinulle nöyrä? Olet mieltä vailla!
Olen nöyrä yksin Luojan katseen alla.
En tahdo, en vavista, en tuskaa tuntea.
Minulle mies – pyöveli on, tyrmä talonsa.

Tulinhan itse...
Joulukuu syntyi, tuulet ulvoivat pellolla,
kuinka orjuudessasi oli valoisaa,
mutta pimeys vartioi ikkunan takana.

Kun lintu vasten ikkunaa,
iskeytyy koko ruumiillaan,
                        talven lumiviimassa,
jää veritahra siipeen valkeaan.

Nyt tunnen levollisuutta ja onnea.
Jää hyvästi, puhumattomani, sinua
ikuisesti rakastan, kotiisi laskit kulkurin.

Tämän runon Ahmatova kirjoitti elokuussa 1921 Tsarskoje Selossa, joka oli hänen lapsuuden maisemaansa, vaikkakin Annan juuret olivat isän puolelta Ukrainassa ja isänäiti oli kreikkalainen, jolta Annan katsotaan perineen profiilinsa. Hänen äitinsä oli venäläinen, jonka suvusta tuli viimeinen tataariruhtinatar ja tästä klaanista tuli nimi Ahmat. Näin Anna Gorenko, otti taiteilijanimen, josta oli hänelle sekä hyötyä että myöhemmin myös haittaa. Annan lapuudenmuistot ovat Tsarskojeselosta, mutta hänen kaupunkinsa oli aina Pietari. Vain siellä hän sanoo tunteneensa voivansa hengittää hyvin. Annan pääteosta Runoelma ilman sankaria, on sanottu Pietarin kulttuurin käsikirjaksi.

Anna avioitui Nikolai Gumiljovin kanssa, vaikka rakasti toista kaukaa. Hän sai ainoan lapsensa Levin Gumiljovin kanssa. Kun he sitten myöhemmin erosivat, Gumiljovin vanhemmat ottivat lapsen luokseen Annan vastusteluista huolimatta. Kautta kirjan tulee esiin lukuisia Ahmatovan rakkauksia sekä myös äidin ikävää. Annan ’piireistä’ myös huomaa, että hän viihtyi parhaiten itseään nuorempien parissa. Itselleni oli erittäin kiintoisaa löytää jotain Marina Tsvetajevasta, sillä Annalla ja Marinalla oli kohtalonyhteys. Kun vallankumous oli tapahtunut, Marina ennusti taiteilijoiden tuhon ja pakeni perheineen Neuvostoliitosta. Anna taas jäi, sillä hänen oli oltava todistaja, joka kertoo myöhemmin kuka vietiin, milloin, miten ja kuka kavalsi ja kuka palasi. Heillä oli molemmilla oma runoilijaäänensä, mutta oli jännittävää lukea, miten Anna tosesi brittiläiselle kulttuurihistorioitsijalle Sir Isaiah Berlinille: ”Marina on parempi minua!” Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä: Hän, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten Nadežda Mandelštamin kirjan Ihmisen toivo, joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan. Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä lukuja Tohtori Živagosta.

Olen usein miettinyt Annan runoja lukiessa, kuka on ’harmaasilmäinen sulhanen’ tai ’harmaasilmäinen kuningas’. No, hän oli hurmaava runoilija Aleksandr Blok!

Joskus saatan hymyillä,
huulten tuskin värähtäessä.
Se hymy on sinua varten –
rakkaus antoi minulle sen.

Yhdentekevää, jos olet ilkeä ja julkea,
yhdentekevää, jos rakastat toisia.
Edessäni on analogi, kultainen,
rinnallani harmaasilmäinen sulhanen.

Anna Ahmatovan ainutlaatuisuus  ei ollut vain hänen jäljittelemättömässä tyylissään, vaan myös siinä, että hän kirjoitti 65 vuotta! Kun ottaa huomioon, että hän joutui vainon alle ja henki oli vaarassa millä hetkellä tahansa, hänen tuotantonsa on aivan uskomaton suoritus. Pahin vaino Annaan kohdistui  vuonna 1946, jolloin häntä kiellettiin julkaisemasta, häneltä vietiin elintarvikekortti sekä eläke. Puhe, joka johti tuomioon oli Andrei Ždanovin pitämä, mutta lienee tullut itse Isä Aurinkoiselta, joka yllättävää kyllä oli varsin kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta sekä niiden voimasta yhteiskunnassa. Puhe on kirjassa ja se on järkyttävä, tässä pieni ja ilkeä tyylinäyte:

Ahmatovan runouden sisällöt ovat läpikotaisin henkilökohtaisia. Hänen lyriikkansa alue on rajoittunut ja köyhä: se on budoaarin ja kappelin väliä viilettävän hienostorouvan runoutta. Kaiken perustana hänellä on eroottiset rakkausaiheet, joihin kietotuu murheen, ikävän, kuoleman, mystiikan ja tuomion teemoja...Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen:

Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta, / vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta / ja intohimoisesti palavien öittemme kautta   /

Ilmassa oleva syytös oli kaiken aikaa ollut kosmopolitismi ja sosialistisen järjestelmän ihannoinnin puute. Ja epäilys siitä, että tämä vaarallinen nainen kaipasi aikoja ennen vallankumousta. Vaikea puhua hienostorouvasta, kun Anna suorastaan näki nälkää. Hän myös sairasti tuberkuloosia ja tämän viimeisen iskun jälkeen hän selvisi lähinnä vain käännöstöillä ja ystäviensa avulla. Ystävistä likeisin lienee ollut Annan runoja ulkoa opetellut Lidia Tšukovskaja Kun ajat paranivat, hän oli sillon mukana auttamassa Annaa kaivamaan runot esiin muistin ’kellareista’.

Anna oli jo hyvin iäkäs ja sairas, kun hän matkusti 1965 Englantiin ottamaan vastaan Ozxforfdin kunniatohtorin arvon sekä sitä ennen 1964 Italiaan, jossa sai Kansainvälisen Etna Taormina –kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaliitto oli järjestänyt hänelle myös datšan Komorovista, ent. Kellomäki ja Annan runoissa alkoikin kuulua enemmän musiikki ja maa. Anna ympäröityi nuorilla runoilijoila, kasvateillaan, kuten Joseph Brodsky, jolle hän omisti 1962 runon Viimeinen ruusu:

Maata kumarran Morozovan rinnalla, / tanssin Salomen lailla, rakastetun pää vadilla, / nousen Didon lieskoista savuna, / palan taas Jeannen roviolla, / Herra! Sinä näet, en jaksa enää, / ylösnousta, kuolla ja elää. / Ota kaikki, mutta tämän ruusun tuoreus / anna minun vielä kerran tuntea.


Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola,  Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.

*****


*****

torstai 21. huhtikuuta 2016

Luvatut tuunaukset, mainoksen uhrina ja viikonloppua kohden!


Viime vuoden tammikuulla jutussa Tuumailua ja tuunailua kerroin vuonna koivu ja tähti opintolainalla ostamistani keittiötuoleista, joista kolme maalasimme Tikkurilan maalilla sävy Pioni. Niistä tuli niin uskomattoman ihanat, että olin maalata meidän sinisen sivustavedettävän myös Pionilla. Perheen Järki vastusti, että 'se on jo liikaa'. Syksyllä muistin lapsuuteni olohuoneen lisätuolit, jotka olin käytännössä pelastanut äidin roskalavalta, josta meille on tullut huonekalu poikineen. Minun lapsuudessani nämä olivat valkoiset ja sitten jossain kauhean tummassa vaiheessa olin lakannut ne aivan tummanruskeiksi etc.


Kuten huomaatte, aika söpöt nämä ovat Pionin värisenä, ainakin mun mielestä. Näistä toinen on olohuoneen lisätuolina ja toinen löysi paikkansa yläkerran makkarista valkoiselta karvalankamatolta, huoneesta, jonka päätyseinällä on tummanharmaa tapetti pinkeillä magnoliankukilla. Ja on meillä magnolialakanatkin...ja magnolia!


Keittiössä on jatkettava pöytä, ja tarvitsemme välillä enemmänkin tuoleja. Hätätilassa näistäkin on siihen, vaikka toki nämä runsas vuosi sitten maalatut


wieniläistuolit ovatkin mahtuvammat ja usein jo pöytäkäytössä. Rikkovat ja pehmentävät kivasti liian harkittuja normivärejä. Tuovat country&cosy -tunnelmaa, joka on minulle ihan must.


Tämä extrakuva siksi, että näette mikä ero on kun kuvaa iPadilla. Muut on kuvattu vanhalla pinkillä Canon-pokkarillani. (Klikatkaa kuvia suuremmiksi niin näette ehkä jossain lintujen kerrostalon:)


Torstai on siitä ihana päivä, että silloin tulee Anna. Se osuu just sopivan saumaan, sillä usein torstaisin lähdemme saareltamme tekemään noin viikoksi hankintoja. Kotiin palatessa ja kun kassit on saatu purettua on ihana keittää iso mukillinen teetä ja siirtyä viikon kevennykseen. Tänään oli sen verran tiukka päivä, että lehti jäi muuten illaksi, mm. kunnon juttu upeasta Adelesta!, mutta tämä mainos jäi tikittämään: Oma askelmittarini on jostain kivikaudelta, joten olen jo jonkun aikaa haaveillut aktiivisuusrannekkeesta. Katsokaa, miten Polar mainostaa ranneketta: Ei mitään hikistä menoa, ei fitnessiä tms. vaan unelmaista leijumista ja silti voi tulla 16 000 askelta tuosta vain eli Älykkäästi kaunis. Kohta on synttäri ja äitienpäivä...ja sitten on joulu.


Rauhallista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi


PS. Jos joku haluaa äitienpäiväksi itselleen tai äidilleen antaa Elena Ferranten Loistava ystäväni, hän voi jättää tähän juttuun nimensä ja sähköpostiosoitteensa, arvon kiinnostuneiden kesken yhden kirjan. Voimassa su 24.4. klo 12 saakka.

Loistava ystäväni lähtee Unskulle! Onnea Unsku♥

PPS. Ja me syödään lauantaina ja sunnuntaina slaavilaista kanaa

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster


Hän ajatteli vapautta, jonka avioliitto Mauricen kanssa oli hänelle tarjonnut: kunhan lapset olivat koulussa tai vauva päiväunilla, hän oli missä vaiheessa päivää tahansa vapaa astumaan tähän huoneeseen, tarttumaan kirjaan ja lukemaan; hän oli vapaa seisoskelemaan etukamarissa ja katselemaan ikkunasta kadulle ja laakson yli Vinegar Hillille, hän saattoi katsella pilviä ja antaa ajatusten vaellella ennen kuin meni taas keittiöön tai huolehtimaan koulusta palaavista lapsista, sillä joutilaaseenkin elämään kuului velvollisuuksia. Päivät olivat hänen omiaan..Hän oli hoitanut talouttaan kaksikymmentäyksi vuotta eikä se ollut pitkästyttänyt eikä turhauttanut häntä vielä hetkenkään vertaa. Nyt oma päivä vietäisiin häneltä. Hänen ainoa toivonsa oli, ettei Gibneyn pariskunta sittenkään tarjoaisi hänelle töitä. Konttorityöhön palaaminen tuntui häkkiin joutumiselta...

Colm Tóibínin Nora Webster (Nora Webster, Tammi 2016, suomennos Kaijamari Sivill) on jällen kerran taidokas näyte irlantilaiskirjailijan kyvystä mennä naisen pään sisälle ja kertoa sitä kautta hienovireistä selviytymistarinaa. Nora Webster on saanut elää omannäköistään kotiäidin elämää  60-luvun Irlannissa. Hänellä on ollut miehensä kanssa neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, joista tytöt isänsä, Mauricen kuollessa, ovat jo käytännössä omillaan, mutta pojat eivät. Avioliitto oli ollut tyydyttävän itseriittoinen eli kaikki toisessa oli, mitä saattoi toivoakin. Niinpä Nora miehensä joutuessa sairaalaan Dubliniin  ja tämän pyytäessä häntä jäämään, unohti kaiken muun ja keskittyi vain olemaan läsnä miehelleen. Onneksi Maurice oli kuitenkin ollut sen verran sukurakas ja seurallinen, että heillä riitti perhettä, sukua ja ystäviä huolehtimaan lapsista Noran poissaollessa.

Miehensä kuoltua Nora aivan selvästi tunsi, miten hänen ja muun maailman välillä oli kuin kalvo ja hän sen toisella puolella. Hän ei kaivannut muiden seuraa, eikä hän jaksanut kuunnella muiden puheita. Itseasiassa hänestä tuntui, että kaikki olivat pitäneet Mauricesta enemmän kuin hänestä. Nora ei tullut toimeen etenkään äitinsä kanssa ja myös siskojen kanssa oli vaikeaa. Nora ei ollut riitelijä, hän ei vain jaksanut muiden seuraa ja hänestä näiden puheet olivat usein hyvin kiinnostamattomia. Eikä hänellä ollut muille mitään sellaista sanottavaa, joka olisi kiinnostanut näitä. Noran oma sisäinen maailma on rikas ja vahva, erillinen antoisuuden keidas, mutta nyt hänen olisi kuin sukellettava pintaan ja kohdattava muu maailma, raha-asiat, poikien kouluasiat, vanhemman pojan Donalin änkytys, jolle piti tehdä jotakin, ja ennen kaikkea se tyhjyys, josta talo oli täyttynyt.

Hyvin todenmakuisesti Tóibín kuvaa Noran paluuta maailmaan ja niitä ajatuksia, joita Noralla on kohtamisesta muiden kanssa etenkin silloin, kun hänet yritetään ohittaa vaikka tekemällä päätöksiä hänen lastensa tulevaisuudesta häneltä kysymyttä. Hän katsoo poikien kanssa Kaasuvalon, näkee tyttärensä televisiossa poliittisessa mielenosoituksessa, hän näkee Derryn mellakat ja kokee ätinsä kuoleman, mutta jotenkin vain mikään muu ei houkuta kuin uni. Vanha lääke, aika näyttää ensin auttavan, sillä Nora myy perheen vaatimattoman kesäpaikan, ottaa vastaan työn, keskittyy poikiinsa uudella tarmolla ja alkaa jopa tehdä pientä pintaremonttia ja puuhastella puutarhassa. Tästä kaikesta on kiinnostavaa lukea, sillä omalla tavallaan  Nora kuitenkin unelmoi jostain suuremmasta miettien oliko hän ainoa, jolla ei ollut yhtään mitään oman tylsän arkensa ja kuvitellun elämän säihkyvän loiston välissä.


Nora Websteristä tuli heti oma Tóibín suosikkini. Pidin Brooklynistä, vaikka toivoin siihen jännittävämpää loppua, Äitejä ja poikia novellikokoelma on yksi parhaista ikinä, mutta Nora Websterissä Tóibín näytää kyntensä. Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä on punninnut kesyyttä väärin! Nora on yhtä vähän kesy kuin häntä vastaan hyökyvät meriaallot. Nora ui ja ui. Hän ui vasten aaltoja kasvattaen fyysisiä voimiaan kuin voidakseen kohdata sen pimeän, joka odotti häntä yksinäisyydestä täydessä huoneessa.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Omppu  Hannele  Kirjasähkökäyrä  Kaisa Reetta Maria/Sinisen linnan kirjasto  Kaisa V/Kirja Hyllyssä