Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Millainen taakka onkaan ollut kasvaa huomattavan natsirikollisen lapsena. Sen on täytynyt olla sitä siitäkin huolimatta, että osa lapsista ihaili isiään varauksetta. Pitää kuitenkin muistaa, että he olivat pikkulapsia sodan aikana, joten heidän isänsä olivat heille isiä kuten keille tahansa muille lapsille. Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä teot, he toivat julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja yllätys tai ei, henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten jälleen löytyy hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole mistään pienistä ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja luki Saksassa vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä,  -faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin suurlähetystöön Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli laitettu nimet yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on muistaa, mitä tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan suunnitelman alaisuudessa. Nyt pääsevät ääneen he, jotka näkivät Hitlerin sisäpiiriin kuuluneet kuoleman arkkitehdit toisesta kuvakulmasta kuin muu maailma ja heidän uhrinsa.

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan lapset kertovat (Hitler’s Children, Sons and Daughters of Third Reich Leaders, Minerva 2018, suomennos Niko Jääskeläinen) on tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään ensimmäisen kerran 26 vuotta sitten. Ehkä jopa tärkeämpikin, sillä antisemitismi kasvaa ja voi hyvin, esiintyy nimillä ja arvoilla eikä tunne mitään häpyä, armosta ja menneestä oppimisesta nyt puhumattakaan. Luen paljon kolmatta valtakuntaa koskevaa kirjallisuutta, mutta silti kirja tarjosi runsaasti uusia nyansseja, hämmentäviäkin, jotka eivät olleet tavoittaneet mieltäni. Tiesin natsien lapsista varsin vähän lukuunottamatta Rolf Mengeleä, josta luin todella paljon jälkeen Gerald Posnerin yhdessä John Waren kanssa kirjotetun tuoreen Mengele –elämäkerran. Isäni oli natsi kirjassa haastatellaan yhtätoista Hitlerin sisäpiiriin kuuluneen henkilön poikaa ja tytärtä. Ihan kiinnostavaa on kuitenkin ollut valita mukaan myös muutama ihan tuntematonkin ja kysyä heidän lastensa mielipidettä. Tällaista henkilöä voi edustaa vaikkapa yksi ensimmäisistä natsipuolueeseen liittyneistä, itävaltalainen Ernst Mochar, joka liittyi puolueeseen jo vuonna 1927. Hänestä kertoo värikkäästi vasta vuonna 1945 syntynyt tytär Ingeborg, joka taisteli tulisieluisesti isänsä kanssa antisemitismistä joka tapaamisella. Lopulta hän jopa avioitui juutalaisen kanssa ja sai Ernestille lapsenlapsia. Toinen tuntemattomaksi ja vaille tuomiota aiemmin jäänyt oli Max Drexel, jonka tekemät kauheudet vain odottivat esiintuloa. Vuonna 1953 syntynyt tytär Dagmar kertoo,millaista oli elämä kun ei tiedetty mitään isän teoista ja millaista oli kun kauhein paljastui. Dagmar oli henkeen ja vereen vuoden 1968 opiskelijamellakoiden viemä ja poliittisesti vasemmalle aktivoitunut. Sattumalta hän löysi isänsä laukusta syytelauselmat ja tajusi mistä oli kysymys. Dagmar ei tietenkään hyväksynyt isänsä tekoja, mutta kun tämä oli vangittu ja pääsi sitten aikanaan vapauteen, on kuin mikään ei olisi muuttunut: Drexelin ystävät ottivat hänet vastaan kuin lomamatkalta saapuneen ja paheksuivat hänen kokemaansa vääryyttä! Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti miten Dagmar ratkaisi isä-asiansa etenkin sen jälkeen kun hänestä oli tullut äiti.

Kirjan tunnetuimmat natsirikolliset olivat Hermann Göring, Rudolff Hess ja Josef Mengele. Näiden lapsista Rolf Mengele oli vähiten haluton vastaamaan Posnerin kysymyksiin isästään. Hänhän ei ollut edes kasvanut Josef Mengelen kanssa, vaan kun hän tapasi isäänsä lapsena, kuten yläkuvassa Sveitsin alpeilla maaliskuussa 1956, Josef esiteltiin Fritz-setänä. Rolf  oli ätinsä ja tämän uuden aviopuolison, humanistisen isäpuolen kasvattama, joten hän maailmansa oli etäinen totuudelle kunnes hän matkusti tapaamaan biologista isäänsä Argentiinaan. Rolfin välit Josefiin ja koko Mengelen Günzburgissa asuvaan klaaniin katkesivat, eikä suku hyväksynyt Rolfin asennetta, vaan auttoi Josefia loppuun asti.

Hans Frank oli lakimies ja natsien asianajaja, Puolan entinen kenraalikuvernööri, idyllisessä perhekuvassa, jossa mikään ei ole aitoa. Kuva vuodelta 1942 pitää yllä Hitlerin perheidylliä: paljon lapsia eikä mitään avioeroja! Lapsia Frankit hankkivatkit, mutta avioeroa Hitler ei heille sallinut. Saksan miehittämässä Puolassa Frank oli julma johtaja, joka tapatti katolisia pappeja, tyhjensi Puolan juutalaisista sekä uhosi tekevänsä puolalaisista jauhelihaa. Jo joulukuussa 1942 85 prosenttia Puolan juutalaisista oli kuljetettu keskitysleireille. Pojista isä oli erityisen kiintynyt Normaniin ja halusi pitää hänet lähellään. Niinpä Krakovaan rakennettiin natsien toimesta koulu, johon myös Norman Frank kutsuttiin, vaikka hän olisi halunnut jäädä Baijeriin, jossa muu perhe asui Schlierseehen kauniissa ja tutussa kotikylässä.

Suurimman sensaation nostatti veljistä nuorempi Niklas. Hän julkitoi armottoman vihansa isäänsä kohtaan ja julkaisi 1987 isäsuhdettaan kuvaavan kirjan, Der Vater: Eine Abrechnung. Niklas sai vastaansa järkyttävän kritiikkivyöryn isävihastaan. Siinä missä Norman itki vielä aikuisena ristiriitaa isänsä julkisen ja yksityisen persoonan kohdalla, Niklas ei antanut ikinä anteeksi ja teki vihansa kuuluvaksi. Niklaksesta tuli Stern –aikakauslehden vastaava kirjeenvaihtaja.  Kuvassa Brigitte Frank vierailemassa Nürnbergin vankilassa syyskuussa 1946. Niklas on kuvassa seitsemänvuotias. Frank hirtettiin alle kolme viikkoa vierailun jälkeen.(Niklaksen haastattelu!)

Kuvassa Rudolf Hess poikansa Wolffin kanssa muutamia päiviä ennen Hessin lentoa Skotlantiin. Hessistä tuli Hitlerin läheisin ystävä jo 1924, mutta vaikka tämä nosti Hessin valtakunnan ministeriksi heti valtaan noustuaan, heidän ajatuksensa eivät aina käyneet yksiin. Hess tietysti oli antisemiitti, mutta hän kaihtoi suoraa väkivaltaa. Tätä Hessin poika Wolf käytti vahvana vastavetona isänsä puolesta, kuin myös sitä, että tämä yritti erillisrauhaa Britannian kanssa ja teki sinne kuuluisan yksinlentonsa. Puolesta perusteluksi kävi myös se, että Rudolf virui brittien vankina suurimman osan sotavuosista. Hess sai Nürnbergissä elinkautisen ja lopulta hänestä tuli Spandaun viimeinen vanki, vanki numero 7. Liittoutuneet julistivat Hessin kuoleman itsemurhaksi, mutta todisteet kirjassa puhuvat isäänsä loppuun asti puolustaneen pojan puolesta eli Hess olisi surmattu.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä nähtiin monta yllätystä, mutta yksi oli eittämättä talousvelho tohtori Hjalmar Schattin toteaminen syyttömäksi. Tytär Cordula suorastaan palvoi isäänsä ja kuvassa hän nojaa isänsä kylkeen tämän palattua kotiin. Kirja sisältää paljon rakastetusta isästä tyttären kertomana.

Hitler yritettiin pysäyttää montakin kertaa, mutta aina hän selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hän vaihtoi aikatauluja kaiken aikaa ja mitään rutiineja ei päässyt syntymään. Syksyllä 1943 Claus von Stauffenberg asettui Hitlerin vastaisen toiminnan johtoon. Tämä komea, karismaattinen, lahjakas  aatelissuvun vesa, joka oli olympiatason ratsastaja ja osasi monia kieliä,  oli nähnyt itärintamalla saksalaisten julmuuden. Poika Franz Ludvig kertoo:

Hän ei ollut Hitlerin jyrkkä vastustaja alusta alkaen, mutta ei myöskän innokas ihailija. Sellainen olisi ollut hänelle hyvin epäluonteenomaista. Muunlaiset väitteet ovat yksinkertaisesti valheellisia.

Franz Ludvig oli oikeassa, sillä hänen isänsä alkoi epäillä natseja juuri näiden juutalaisiin kohdistaman julmuuden takia.

Miten operaatio Valkyyriassa sitten kävi, on tiedossa. Minulle oli kuitenkin aivan uutta tietoa, että kostonkäsi ulottui lapsiinkin, jotka vietiin leirikeskukseen, Bad Sachsan vankileirille, Harzin vuoristossa Göttingenin lähellä. Olen useasti ohittanut nuo vuoret, tietämättä tästä historian kohdasta mitään.  Paikka oli suunniteltu noin kolmellekymmenelle lapselle ja siellä Stauffenbergin lapset viettivät aikansa miltei sodan viime hetkiin.

Kirjan kansi kuvaa yhtä Hitlerin lähimmistä eli Göringiä tyttärensä Eddan kastetilaisuudessa. Eddasta ja isästään tuli toisilleen hyvin läheiset. Edda oli isän prinsessa, joka sai liikuttavia kirjeitä Hermannilta vankeudestakin. Yläkuvassa Hitler, Edda ja Göringin toinen vaimo Emmy.

Tässä Emmy ja Edda matkalla vankilaan tapaamaan Göringiä aavistamattakaan tapaamisen olevan viimeinen. Posnerille Edda puhuu isästään palvovasti, mutta myös arvonsa tuntien eli olihan hän Hermann Göringin ainoa lapsi ja isän prinsessa.

Saksan  merivoimien päällikkö  Karl Dönitz oli henkilö, jonka Hitler nimesi seuraajakseen testamentissaan. Dönitz ei ollut yhtään poliittinen henkilö, hän oli sotilas. Tytär Ursula jopa väittää, että kristalliyön jälkeen hänen isänsä teki virallisen valituksen ylemmälle sotilasjohdolle. Ursula itse avioitui merivoimissa palvelevan Gunther Hesslerin kanssa, joka ei kuulunut natsipuolueeseen. Dönitzin oikeudenkäynti oli yksi dramaattisimmista, sillä amerikkalaisen yllätyspuolustajan mukaan Dönitz olisi kuulunut vapauttaa, koska...

Isästään kertoo laajasti tytär Ursula, sillä Dönitz ei suinkaan viettänyt loppuelämäänsä toimettomana, vaan halusi kirjoittaa muistelmateoksia ja hänestä myös kirjoitettiin paljon ja eniten puolesta. Ursulan vanhin poika alkoi neljätoistavuotiaana käyttää nimeä Dönitz-Hessler ilman, että siitä aiheutui hänelle mitään harmia.

Gerald Posnerin kirja Isäni oli natsi on todella kiinnostava teos. Se täydentää jo tiedossa olevaa ja muistuttaa, mitä ei saa tapahtua enää. Posnerin tyyli kirjoittaa on elävä ja hän kertoo runsaasti myös kulissien takaisista haastattelutilanteista, mutta hänellä on myös draaman tajua:

Bussi saapui Alvarengan tullikadulle São Paulon rähjäiseen lähiöön, ja Rolf seisahtui keltaiseksi rapatun rakennuksen eteen. Hiekasta sakea tuulenpuuska väistyi ja paljasti portin luona seisovan vanhan kumaraselkäisen miehen, joka oli kammannut hiuksensa huolella. Josef Mengele astui eteenpäin syleilläkseen poikaansa.

Rolf Mengele on muuttanut sukunimensä ja hyvästä syystä:

”Olen saanut tarpeekseni”, Rolf Mengele sanoo.” En voi vaikuttaa siihen, kuka olen. Kohtaloni oli syntyä Josef Mengelen pojaksi. Kuitenkin harva oman sukupolveni saksalainen ajattelee toista maailmansotaa, natseja ja sotarikoksia yhtä paljon kuin minä. Isäni osallistui noihin rikoksiin, ja nyt minun tehtäväni on vastata niistä hänen puolestaan. Se ei ole enää lasteni velvollisuus. Isäni varjo päättyy minuun.”

"Der Schatten meines Vaters endet bei mir."

Tiedän, että muistat häntä tänään, kun nautit...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Olin vannonut valani haavekuvalle ja luvannut palvella sitä vilpittömin sydämin, mikä tarkoitti, etten koskaan ryhtyisi pakottamaan sitä teoillani tai ahdistamaan sitä kysymyksilläni tai edes muistuttamaan rakkauteni olemassaolosta puhumalla siitä. Olin yksinkertaisesti luvannut kantaa sitä kuin jotain pyhää merkkiä vaatteideni kätkössä. Kertominen olisi tuntunut väärältä. Se olisi rikkonut kirjeenvaihtomme hiljaisesti vahvistaman ajatuksen ystävyydestä, joka voi kestää mitä vain – joka on ehkä rakennettu juuri suojelemaan rakkautta, jota ei voida toteuttaa.

Tästä lähtien tapaamiset olivat koetinkiviä.

Marjo Vilkon Vilpitön sydän (Kustantamo S&S 2018) vei minut rajalle, jolta ei ollut paluuta. Sydämeni hakkasi sairaasti, happi loppui, kyyneleet halusivat virrata, mutta ne eivät voineet, sillä olin tullut ensisivusta osaksi tarinaa ja päättänyt kestää jokaikisen koetinkiven: Olinhan luvannut vilpittömin sydämin! Vilkon kirja on ylitse tulviva kevätvirta, joka vie osankin siitä kokeneesta mukanaan. Mitä Franka koki, olin kokenut ja en. Hän oli minua vahvempi, kuuma laava, tanssi tangoa. Minä olin herkkä sielu tulessa, rumba vei. Sanakaan ei sanottu, mutta vaikeneminen kertoi enemmän kuin sanat. Katse, tuoksu, varmuus jo ensikatseesta:

Emme olleet yrittäneet keksiä yhdistäviä tekijöitä välillemme – samoja lauluja joita kuuntelimme yhtä aikaa, samoja ulkoa opeteltuja katkelmia elokuvien dialogeista. Ne vain ilmestyivät meille, laskeutuivat, kuin perhonen kädelle. Ei perhonen laskeudu kädelle siksi, että olisimme erityisiä, jonkin suuremman voiman merkitsemiä. Mutta me haluamme uskoa että niin on, vaikka leikillämme – ja leikistä voi tulla totta, jos sille antaa mahdollisuuden. Luulen että...Ja kävi niin kuin unessa: ovi avautui itsessään, jostain kuului vaimeaa musiikkia, ja samassa olimme huikaisevassa katerdaalissa.

Marjo Vilkon tarina on pääosin omakoettua ja olisin arvannut sen, vaikka en olisi sattumalta lukenut huhtikuun Eeva-lehdestä Pirjo Hounin juttua Avoimessa suhteessa elävä Marjo Vilkko ”Vaatii lujuutta pysyä yhdessä”. Vilkon tarina kertoo Frankasta, joka rakastuu itseään yksitoista vuotta nuorempaan Alvariin. Franka on avioliitossa, jossa yksi lapsi, poika Leo. Avioliitto ei sinällään ole huono, mutta mies katsoo olevansa liitossa vähiten huomiota saava: vaimo on kuin aina muualla eli kuin ’luonas en ollutkaan’. Mies vain odottaa ja sitten yllättäen heidän poikansa alkaa oirehtia päiväkodissa ja häntä vaaditaan lähtemään sieltä. Pariskunta saa kuitenkin vinkin päiväkodin nuoresta miehestä, Alvarista, joka on tullut hyvin juttuun Leon kanssa. Alvar palkataan heille kokopäivätöihin ja hän saa nopeasti hyvän kontaktin lapseen.

Lopulta Franka lähtee liitostaan, mutta ei suinkaan heti päästäkseen toteuttamaan romanssiaan elämänsä rakkauden kanssa, sillä Alvar matkustaa ulkomaille opiskelemaan. Sen sijaan heidän yhteinen sähköpostittelunsa, jota kaunosieluinen Franka haluaa kutsua kirjeenvaihdoksi, on runsaampaa ja likeisempää kuin monenkaan pariskunnan yhteiselo. Lopulta Frankan on pakko myöntää, että hän on rakastunut kaikellaan eikä tästä ole paluuta: Ei ole toista. Hän on ainoa.

Kirjassa, jonka nimi on Vilpitön sydän ja sen alla lukee ’romanssi’, pari pääsee tietenkin yhteen, mutta millä ehdoilla? Mitä sanovat ystävät? Miten Franka kestää Alvarinsa huomiotaherättävän vetovoiman etenkin nuorissa naisissa? Miten Franka kestää säännön, että heidän liittonsa on polyamorinen,avoin suhde, koska Alvar haluaa saada lapsen? Miten Franka kestää sen, että Alvarin kymmenen vuoden vitkuttelu, hidas romanssi vanhanajan tyyliin, on syönyt heiltä mahdollisuuden tähän? Miten Franka selviää mustasukkaisuudesta, jota ei ole koskaan ennen tuntenut? Miten hän voi enää hengittää, kun he asuvat Oxfordissa tai Amsterdamissa, ja kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset ovat todellinen uhka hänelle? Miten hän jaksaa, kun komea taloustieteilijä Alvar viettää yön mahdollisen tulevan lapsensa äidin kanssa? Ja kun kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan: Miten Frankan mielen ruukku pysyy kasassa? Voisihan hänkin ottaa avoimessa suhteessa vapautensa, mutta kun kukaan ei sytytä kuin Alvar: On naisia, joille on vain yksi tuli, muut ovat haaleita kylpyjä, jotka vain pitkästyttävät! Toisaalta:

Kuka haluaisi kuningattareksi kuningattaren rinnalle!

Marjo Vilkon tyyli on tarkkaa ja rehellistä aivan kipuun saakka. Siinä tulee mieleen Duras. Sattuu! Toisaalta esikoisromaaniksi Vilpitön sydän on huikea teos: Äärimmilleen hiottua syväsukellusta suuren rakkauden pohjaimuun niin ilossa kuin tuskassa. Romaanilla on monia vahvuuksia, sillä jo kirjoitustyyli, Vilkon ääni, on niin hypnoottinen, että haluaisin kirjoittaa tähän ziljoona sitaattia, kun ne vain ovat niin vaikuttavia. Otin kirjan lukuun siksi, että Vilkon tarina karttaa ikiaikaista stereotypiaa ’vanhempi mies, nuori nainen’. Se kulunut klisee, kun usein naisen kukoistavin eroottisuus voi olla vahvimmillaan lapsentekoiän jälkeen. Miehet voivat lisääntyä vanhoina ukkoina, mutta mitä he sitten ovat rakastajina, onkin jo aivan toinen juttu. Tästä naiset vaikenevat tahdikkaasti samalla kun osa vanhoista miehistä ahdistelee nuoria tyttöjä kuvitellen itsestään liikoja. Tämä oli syy ottaa kirja lukuun, mutta sain enemmän. Tulin yllätetyksi, satutetuksi, hellityksi. Muistin.

Mielessäni leijailee selittämätön sekoitus onnellisuutta ja haikeutta: kuinka lumihiutaleet leijailevatkin juuri tänä yönä niin pakahduttavan kauniisti, surumielisesti...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja  ja Arja

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monin tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo - 
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

Kotivälähdyksiä meiltä!

Rankkasade ajoi minut sisälle puutarhahommista, pieni olisi vain lisännyt faarttiani, joten päätin aloittaa tällaisen kotivälähdyksiä -jutun. Yksi syy on se, että ensi viikolla sukellan kahteen kaiken huomioni vievään opukseen, joten voi olla vähän hiljaista ja toinen on se, että vaikka kaikki keväällä kiinnostuvat eniten puutarhasta, ainakaan minulla ei siellä ole vielä paljoa uutta kuvattavaa. En löydä heti kaikkia niitä kuvia, joita haluaisin ja pahoittelen, että aika ei nyt anna myöten kronologiseen järjestykseen. Osa teistä on nämä nähnyt, uudemmat lukijat eivät.

Haluan myös näyttää erityisesti, miten edullisesti voi tiloja modistaa. Meillä on huonekalut perittyjä, huutokaupasta huudettuja ja/tai roskalavalta kotiin kannettu ja tuunattu. Edullisten hankintojen hintoja en täysin muista, mutta voin yrittää löytää niihin vaikka niiden omat jutut. Nuo pinkit veden-ja kahvikeitin eivät olleet edullisia ja paahdinkin löytyy samaa sarjaa, mutta ne olivat must. Sen sijaan suurten avohyllyjen alle jäävä tyhjä tila täyttyi ympäirvuoden rehottavilla yrteillä, jonka taulun tilasin Hobby Hallista ja oli edullinen.

Country&cosy eli rottinkihyllyt kaapiston alla. Paljon avohyllyä, jolla saimme keittiöön lisätilaa ja italialaiseen tyyliin kaikki on helposti käden ulottuvilla.

Unelmavälitilalaattani on pitänyt pintansa. Siitä enemmän jutussa keittiöremontti

Joulutunnelmia keittiöstä pähkinöillä ja Glühweinilla ja

joulukorilla kera kynttilöiden.

Takkahuoneessa alakerrassa nautitaan, hyggeillään, luetaan, katsotaan vain tulta että myös

Ikean sohvalla vietetään leffailtoja kera herkkujen. Punaisella sohvalla vaihtelevat erilaiset tyynyt

tässä jouluruusutyyny punaisella

ja tässä takkahuoneen sinisellä sivustavedettävällä.

Mutta mitä ihmettä tapahtuu takkahuoneen leivinuunin takana?

Siellä tapahtui Tuunailua ja tuumailua eli vuonna koivu ja tähti opintolainalla ostamani pöytäryhmän tuolit saivat värikseen Tikkurilan sävyn Pioni ja nyt ne ovat lisätuoleina käytössä heti kun tulee enemmän porukkaa keittiön tai olkkarin pöydän ympärille.

Homma repesi käsistä ihanasti ja niinpä nämä kotoa saadut kaunottaret saivat nyt värin, jolla ne sopivat kaiken aikaa olemaan esillä eli Luvatut tuunaukset...

Jutussa Onneksi en ole sisustusbloggaaja esittelen ledeillä ja kynttilöillä valaistuja tunnelmaportaita alakertaamme.

Juu, olen tuikkumaanikko, mutta jopa sen yli ajaa ledmania!

Yläkerrassa mustaa ja valkoista narupalloa eli Ledien tunnelmissa ja alakerran vierasmakkarissa softia lilaa ja valkoista.

Noiden valkoisten verhojen takana tuikkivat sadat pikkuledit ja ne palavat vieläkin. Eivät ole siis mitään jouluvaloja...Meillä ei verhoja vedetä eteen, joten tuossa on kivan paljon ohutta verhoa ja paljon ledejä. Nyt kurkistamme tuon punaisen liinan alle, sillä...

Ensin katse taakse, jossa romuvarastosta löydetty kirjahylly. Se on nyt omistettu hyvin vanhoille kirjoille eli arvostan. Edessä on sitten (äidin) romulavalta osissa löydetty pöytä, jossa ei ollut yhtään jalkaakaan enää kiinni. Vähän hiomista ja sittten päätin lakata sen niin, että siitä voi vaikka peilata. Kuvat aukaisevat vähän enemmänkin jutussa Marraskuun marinoita...

Ja tässä sitten pöytä kuvattuna tänään ihan vain, että varmasti näkyy:) Marraskuun marinoissa mainittu matto on ollut meillä nyt parisen viikkoa ja toisin kuin huonekalujemme, sen hinta oli isohko, mutta iso on mattokin. Se vaan, että tingin elämäni ensimmäisen kerran ja se tuotti tulosta! Olen hirveän tyytyväinen, joten kauppias tietää, että palaan hänelle tarvittaessa toistekin kuten olen tehnyt jo parisenkymmentä vuotta.

Siirsin yöpöytäni vierasmakkariin ja ostin tilalle kolme Ikean hyllyä, sillä kirjoja alkoi olla liikaa lattialla. Tapetti taustalla on Rörstrandin, jota olen nähnyt useissa eri väreissä, mutta kukat ovat siis magnolioita♥

Ihanat villipedot vetävät sikeitä vuoteessamme! Nyt emme saa enää unta ilman kettujamme ja pupujamme, joten näitä hyvin edullisia ja kunnon puuvillaisia hankittiin kiukan lisääkin. Näistä lisää löytyy jutussa Kestävää, suloista joulua pikkurahalla.

Elokuun sunnuntaina löytyi edullisesti Uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon. Kauriit katsovat kosteilla silmillään ja puput säestävät. Lisäkuvia ja hinnat jutussa.

Saunaremonttimme ei kuulu sarjaan edulliset, mutta varmaan mieluisimmat, sillä tuon Ratian Saunatonttukiukaan takana on talomme tyyrein taideteos eikä yksikään kivi ole samanlainen ja Lumimies sen teki ihan itse! Ai niin, se on myös ylhäältä taidevalaistu:)

Ja muutenkin kaikki meni kohdilleen niin saunassa kuin pesuhuoneessa.

Alakerran vierasvessan rempan laattoja mietittiin hartaasti.

Taika lopulta ratkaisi, että WC:n takaseinään tulevat suuret ylikiiltävät laatat ja muut seinät jäävät rouhealle kivelle. Taika myös ehdotti, että tekisimme saman tien myös alakerran hallin lattian kuten vessankin samanvärisistä, mutta hieman erikokoisista laatoista, vain karheammista.

Vierasvessan uusi kuosi

Eräät meistä kantavat joulua sydämessään koko vuoden ja onneksi se taitaa olla geeneissä.

Kaunein kuusi ikinä ja rakkaimmat siinä niin...joulufaneja hekin.

En tajua, miten nyt jouluun päädyin, sillä...

tarkoitus oli kertoa, että lehtikaktukseni, jotka viettävät suvet ulkona ovat kaikki kukkineet kahteen kertaan. Vain nämä krantut (lue: hurmaavat) tähtikukkaiset eivät suostu.

Oih, olin unohtaa olohuoneen jatkeemme, jossa olemme ulkoruokailussa toukokuulta myöhään syksyyn. Rakas pesämme!

Koska miltei kaikki huutokauppahankintani, sinistä sivustavedettäävä lukuunottamatta, ovat esittelemättä, voipi olla, että tämä sarja vielä jatkuu...

Viikonloppua sateen ropinassa♥

Love
Leena Lumi

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille voittajat ovat...

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille voittajat ovat:

Aila, Paluumuuttajatar ja Villis/Villasukka kirjahyllyssä. Onnea voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥

Onnettaren suosikit valitsevat voittojärjestyksessä täältä haluamansa kirjan. Ensin valitsee siis Aila, sitten Paluumuuttajatar ja sen jälkeen Villis. Ilmoittakaa sitten valintanne minulle leenalumi@gmail.com sekä antakaa postiosoitteenne. Kiitos.

Puro kuohuu jo lehtomme lävitse. Sen kutsu tarkoittaa, että pihalle on nyt lähdettävä keväthommiin. Tulipa viime syksynä istutettua vähän monta kartiomarjakuusta 'Taxus Media Groeland'. Vasta kotiin saavuttua luin, miten arka se on kevätahavalle. Nyt ne on viikko sitten hallaharsolla pussitettu ja sulattelen juuristoja. Vappuna haluamme jo harsot pois. Kartiovalkokuuset, Picea glauca 'Conica',  tuntuvat olevan kartiomarjakuusiin verrattuna lasten leikkiä, mutta niitäkin istutimme 'vielä yhden lisää'...lause, jota aina nauramme kartiovalkokuusten kohdalla.

 Onneksi onnenpensaat eivät vaadi melkein mitään muuta kuin istuttamisen♥

Tämä kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013). Ihana pensas, joka kukkii niin aikaisin, että varmasti huomataan.

Mukavaa huhtiviikon jatkoa kaikille!

arvontaterveisin
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton varttui äärimmäisen köyhyyden ja latistavuuden lapsuudessa. Hän tuli Illinoisiin Amgashista, jossa asui perheensä kanssa eristyneisyydessä, kaukana muista perheistä, kuin näkymätön lapsi. Isä poti sodan jäljiltä vakavaa posttraumaattista stressiä, teki sekalaisia korjaustöitä ja äiti ompeli, mutta ikinä ei tullut täyden vatsan tunnetta. Oli vain luonnollista asua autotallissa ja olla nälissään tai joutua viettämään koko päivä suljettuna kuorma-autoon milloin mistäkin syystä. Sehän oli luonnollista, kun ei ollut mitään mihin verrata, eikä muusta tiennyt. Koulussa Lucy oli se tyttö, joka tuli ’haisevasta perheestä’. Kotona Lycy eli sisarustensa kanssa läimäyttelyjen ja lian maailmassa, elämässä, joka väistämättä jätti vaikenevat vanhemmat etäisiksi. Koulu ei tarjonnut aluksi parempaa, sillä kuudennen luokan opettaja muisti tavan takaa toistaa jantelaista mantraa: ”Älä ikinä kuvittele olevasi muita parempi, minä en suvaitse sellaista luokassani, kukaan teistä ei ole muita parempi...”

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) on vahva tarina, joka kertoo eniten siitä, mistä on vaiettu. Vaikka Lucy ainoana perheen lapsista saa kiitos erinomaisen koulumenestyksensä ilmaisen jatkokoulutuksen, hän ei elämänsä aikana kyennyt ymmärtämään vanhempiaan. Ei syitä heidän tavalleen elää, kun jotain muuta olisi täytynyt voida olla! Vailla vastauksia hän avioituu Williaminsa kanssa ja saa kaksi lasta. Siinäkin jotain meni pieleen, sillä viedessään Williamin vaatimattomaan kotiinsa käymään, isä menee niin tolaltaan, että välit kotiin katkeavat muutamia lapsenlapsille myöhemmin lähetettyjä kortteja lukuunottamatta täysin.

Odottamaton ja pitkä sairaalajakso vie yllättäen Lucyn vuodepotilaaksi ja ihme tapahtuu: Äiti saapuu valvomaan tyttärensä vuoteen ääreen. Äidin Lucy, äidin Rimpula, haluaisi kysyä monenlaista, mutta suoriin kysymyksiin vastaa hiljaisuus. Sen sijaan mitättömän pienenoloiset tapahtumat alkavat avata ikkkunoita Lucyn  menneisyyteen. Ikkunoista tulee niin iso kuva, että Lucyn on loppuelämä omistettava kirjoittaakseen sen ulos. Tarinasta tulee yhteiskunnallinen, mutta siitä tihkuu myös kätkössä ollutta perherakkautta, sitä rakkautta, jonka jokapäiväinen olemassaolon taistelu oli niin hyvin peittänyt. Äiti saa tyttärensä  myös näkemään tämän oman armottomuuden suunnistaa kohti päämääräänsä ’pitämällä pintansa ja syöksymällä päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksymällä silti!’ Matkalla kohti kirjailijuutta, Lucyn mantrana toimii hänen tapaamansa kirjailijan, Sarah Paynen, kirjoittajakurssin tiivistys: ”Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi.”

Nimeni on Lucy Barton tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta. Pienistä yksityiskohdista rakentuu kokonainen perhe-elämä täynnä muutakin kuin nälkää, likaa ja läimäytyksiä. Siitä rakentuu myös syliä, kiintymystä, erityisyyttä, vahvuutta. Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu. Siitäkin tämä tarina kertoo: Armottomuudesta.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Tuulia/Lukutuulia  Luettua elämää  ja Villasukka kirjahyllyssä