L.M.MONTGOMERY: PERINNÖNJAKAJAT

Sitä ei tulla antamaan tietyn iän ylittäneelle tai naimattomalle henkilölle. Sitä ei tulla antamaan kenellekään, jonka käyttäytymisestä en pidä. Sitä ei tulla antamaan sellaiselle, joka riitelee tai tuhlaa aikaansa viulunvingutukseen. Sitä ei tulla antamaan juopolle tai kiroilijalle. Sitä ei anneta uskottomalle tai epärehelliselle tai tuhlaavalle henkilölle. Sitä ei anneta kenellekään, jolla…

L.M.Montgomeryn ensimmäistä kertaa suomennettu Perinnönjakajat ( A Tangled Web, Minerva 2012, suomennos Sisko Ylimartimo) on kuuluisan kirjailijan aikuisromaani, jota asiaa vieläkin enemmän alleviivaan kirjan luettuani. Perinnönjakajat on runsas, henkilögalleriassaan paikoin jopa liiankin runsas teos, joka piirtää itse tarinassa, mutta vieläkin vahvemmin kertomuksen rivien välissä, kuvaa meistä ihmisistä sellaisina kuin olemme niin hyvässä kuin pahassa. Jätän tässä omassa jutussani nyt vähemmälle huomiolle kahden kirjan suvun, Dark –ja Penhallow, henkilöiden nimet, jotka vain sekoittavat sitä hopeista virtaa, jossa tällä kertaa uin Prinssi Edwardin saarella. Keskitymme nyt vain päävirtaan ja sen sivupuroihin, unohdamme maantiedon ja nimet ja vain joillakuilla valituilla on etuoikeus tulla nimellään mainituiksi.

Kaikki alkaa siitä, kun Becky-täti kutsuu suvun koolle. Hän tekee kuolemaa ja haluaa sitä ennen tavata kaikki kertoakseen viimeisen tahtonsa, joka koskee hänen hallussaan olevaa suvun vanhaa kannua.  Dark- ja Pehallow –sukuhaarojen jäsenet kokoontuvat Becky-tädille, joka 85- vuotiaanakaan ei vielä tiedä mitään tahdikkuudesta, hienotunteisuudesta ja diplomatiasta. Becky on itsevaltias matriarkaatti, joka sanelee ehdot, kuka kannun tulee saamaan hänen kuoltuaan. Kunpa hän olisi luopunut koko suunnitelmasta, tulee usein mieleen pitkin tapahtumien virtaa. Niin suku-uskollisia kuin kaksi klaania toisilleen ovatkin, niin mikään aika ei ole puhdistanut ihmisten henkilökohtaisia riitoja tai kaunoja, vaikka itse riidan aihe on unohtunut jo aikaa sitten. Molemmissa suvuissa on oikein erikoistuttu kaunan kantamiseen ja pitkään vihan pitoon. Becky-tädin kannun omistamisen himo kaivaa poikkeuksetta melkein kaikista esiin pahimman, eikä kysymys ole edes siitä, että kannu olisi erityisen kaunis tai arvokas, vaan suvun jäsenet katsovat kannun omistajan saavan tavaran mukana mystistä valtaa muiden ylitse ja määräämiseen. Becky-tädiltä vain puuttuu intuitio sukulaisiinsa ja ehkä itseensäkin. Jos sitä olisi ollut, kaikki olisi mennyt toisin, mutta mikä pahinta: Sitten meillä ei olisi tätä kiinnostavaa tarinaa!

Beckyn kuoltua eräs suvun mieshenkilö saa kannun huolekseen ja vuoden päästä lokakuun viimeisenä päivänä on tarkoitus kokoontua ja avata Becky-tädin vahvalla sinettilakalla sulkema kirje, josta selviää kannus saaja. Sitä ennen tapahtuu todella paljon…

Luonnollisesti olen viettänyt nuoruuteni Montgomeryn kirjoja todeksi eläen milloin Annana, milloin Runotyttönä, mutta hänen aikuiskirjansa löysin uudelleen vasta, kun luin  iki-ihanan Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Minerva 2010). Onneksi olin sitä ennen saanut käsiini samaisen kustantamon kirjan Anna ja muut ystävämme, jonka luettuani aukeni hopeinen polku Maudiin itseensä. Sisko Ylimartimon kirja on avain niin Patiin, kuin Siniseen linnaankin (Karisto) ja myös Hedelmätarhan Kilmenyyn (Minerva).  Ylimartimon avainkirja varmasti sai minut kokemaan Perinnönjakajat hieman vähemmän hauskana, vaikka se on sitäkin. Myönnän, kuten Sisko Ylimartimo kirjan jälkisanoissa, että Maud onnistuu huvittamaan, mutta se ei minulle ollut päällimmäisin kokemus. Vahvimmat kokemukset olivat ihmisten pikkusieluisuus ja alhaisuus, mutta onneksi myös romantiikka. Maud kaunomaalailee tyylilleen uskollisena ja sopivia tilanteita tulee pitkin kirjaa, sillä yksi sun toinen haluaa yhtäkkiä avioitua. Toiset ovat Becky-tädin ukaasin päihdyttämiä, sillä naimattomille ei ollut luvassa kannua, toiset ovat aidosti rakastuneita eivätkä aina saa, ainakaan heti, vastarakkautta. Olen aina rakastanut Maudin luontoromantiikka ja sitä muutakin romantiikkaa häneltä. Tässä muutama makupala kirjasta:

Hänen talonsa puutarhassa olisi ehdottomasti kokonainen penkki malvanvärisiä iiriksiä. (Margaret Penhallow)

Peter oli niin lemmenkipeä, että hän olisi voinut tehdä vaikka mitä nuoreen mieleen juolahtavia hullutuksia. Päivä hämärtyi hämärtymistään. Aluksi joki hohti kalpeaa kultaa; sitten se oli himmeää hopeaa – sitten kuin pimeässä odottava nainen.

Peter oli sanonut: ”Hyvää iltaa”, kun hän halusi sanoa: ”Ole tervehditty, jumalatar.”

…jos hän olisi tajunnut sen onnen, mitä Donnalle tuotti auringon täplittämä joki – sataman hopeinen hohde – tähdet kuusikon yläpuolella – sininen aamunkoitto tummien kukkuloiden yllä – tuhatkaunot kuin hopeavaahtoa merenrantaniityillä.

Läntinen taivas oli kuin suuri usvan verhoama krysanteemi pehmeän violettien ja ruskeiden kukkuloiden yllä. Muutamia varhaissyksyn tähtiä tuikki sumuisten peltojen yllä, joilta vilja oli korjattu.

Tätä kaunista on Perinnönjakajissa riitojen, juonittelujen ja alituisen toistensa vahtimisen lomassa siellä täällä muistuttamassa, mikä on oikeasti tärkeää. Kauneus ja rakkaus ovat tärkeää. Darkit ja Penhallowit rakastuvat monet rakkauteen, kuluttavat vuosia virvatulissa, joilla ei ole mitään vastetta todellisuudessa. Jos on ehditty jo avioliittoihin, niissä kummittelevat menneet kuvitellut ’suuret rakkaudet’ pilaten nykyisen, estäen tämän hetken kukkimisen.

Valtaisan lohduttomana, uupuneena ja vanhana

vain unen tähden.

Kun Patissa löydän Maudin, jossa hän purkaa elämänpettymystään, jopa masennustaan Patin kautta, Perinnönjakajissa löydän kirjailijan, joka haluaa pitää hauskaa. Siinä hän onnistuu, mutta tavoilleen tyypillisesti ylittää riman tarvetta ylemmältä ja piirtääkin todella paljastavaa kuvaa ihmisluonnon alhaisimmista vaistoista. Maud on tarkkailija vertaa vailla, sillä näitä asioita ei kuvitella, nämä on koettu!

Koska nyt en lähtenyt enempää ruotimaan juonen yksityiskohtia, haluan paljastaa suosikkihenkilöni suuresta joukosta: runoileva kaunosielu Margaret Penhallow sekä rakastunut ’dandy’ Peter Penhallow. Mutta ei, ei…eivät he toisiaan rakastaneet, vaan…

Omenankukkarakkauden aika oli ohi. Mikään ei voisi tuoda sitä takaisin. Nyt oli ruusujen aika – naisen rakkauden täyteläisten ja kallisarvoisten ruusujen. Hän kohotti käsivartensa kiihkeänä kuin hyväilläkseen yötä – kaunista, hopeanhohtoista yötä.

”Salli minun pyyhkiä kuunvalo yltäsi”, sanoi joku – rakas joku, jolla oli rakas, rakas ääni. 

*****

Tämä kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Sara  Anna Elina  Peikkoneito  Maria

*****

Muut lukemani tyttökirjat löydät täältä

Vuoden 2020 parhaat kirjat Leena Lumissa ja...

Nyt on se järkyttävä aika vuodesta, jolloin on tapanani listata lukuvuoteni parhaita kirjoja. Mikään tässä ei ole kiveen hakattua, sillä ensinnäkin nämä ovat minuun eniten vaikuttaneet teokset, mutta niitä on muitakin. Toisaalta tämä on yhden ihmisen eli minun mielipiteeni eli vähän kuin olisi Leena Lumi Finlandia, mutta valitsen useampia kirjoja. Laitan niitä vain järjestykseen ja availen vähän muitakin lukemiani teoksia. Otan nyt mukaan myös muutamia kommentteja - syystä! Olen lukenut tavallistakin enemmän dekkareita ja siihenkin on syynsä: Minä toisinaan tarvitsen niitä kuin lääkettä! Kolmatta valtakuntaa en pakene ja kaikki historiaan liittyvä kiinnostaa. Tällä kertaa lavennan, sillä muuten kärsin ellen saa tuoda eräitä 'herkkuja' esille. Arvostan kaikkien kirjailijoiden työpanosta, mutta ehdin lukea vähemmän kuin ennen. Privaattisyyt! Parhaani kuitenkin teen ja blogissani on jo näkyvissä Kurkistus kevään 2021 kirjoihin.

Myönnän, että tämä oli helppo. Päässäni jo jonkin aikaa tuntunut juuri tältä:

1.  Delia Owens: Suon villi laulu

Lukijani kommentti Saksasta:

Allu17. elokuuta 2020 klo 18.42

Aivan uskomattoman hienoa luontokuvausta ja kirjassa tulee aina vaan uusia jänniä käänteitä. Tämä on kiertänyt meidän ystäväpiirissä sen jälkeen kun se ilmestyi Spiegelin bestsellerlistan ykköseksi joskus keväällä enkä tunne ketään, joka ei olisi tykännyt.

Toinen kommentti bloggaaja Tuulalta tänään:

Tuula Laakso

Varasin Suon villin laulun kirjastosta syyskuun alussa. Edelläni oli 187 odottajaa, nyt vielä 67... suosittu on.

2. Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa 

Kotiliedessä no 19 oli valittu parhaita kirjoja ja vain kaksi kirjaa oli kuvattu sanoilla Sensaatio! Owensin Suon villi laulu ja Kinnusen Ei kertonut katuvansa♥

3.  Fernando Aramburu: Äidinmaa

Maistat viiniä, tunnustelet sitä kaikilla aisteillasi. Mietit samalla, että historian tapahtumat tulevat likemmäs kerrottuina yksilöiden ja perheiden kautta. Viini on aivan erityistä: Tulet yhdeksi heistä. Entzun!.. Vuorilla aukeaa kultainen kukka. Vuoret ovat baskien hengitystä. Kohotan viinilasia: Gora Fernando Aramburu! Täytän lasin uudelleen. Haluan tavoittaa tarinasta kaiken. Haluan tarjota sinullekin sen veren ja sovituksen. Kävelen lasi kädessäni kohti rantaa ympärilläni xirimirin hellä syleily.

4.  Kate Elisabeth Russel: Vanessa

Kun majakat alkavat vilkuttaa hätäviestejään, Vanessa korkeintaan hätkähtää ja joskus kyynelehtii. Strane on hyvin tietoinen tavasta koko ajan kysyä lupaa edetä. Pelkästä hylkäämisen pelosta Vanessa suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka satuttaa. Kerran valo välähtää punaiselle ja se on silloin, kun Jacob pyytää sanomaan monta kertaa peräkkäin ’rakastan sinua, isi.’ Kaiken kumuloi kuitenkin jo kohta Nabokovin toinen teos Kalvas hehku ja siitä sitaatti:

Sua palvon, tule, sua hyväilen/ Vanessa tumma. (suom. Kristiina Drews)

5.  Annette Hess: Tulkki

El Mundo pysäytti sydämeni:

Hänen romaaninsa on kaukana sentimentaalisuudesta...Se pyrkii totuuteen, jonka kauheutta verhoaa sakea hiljaisuus.

Annette Hess kirjoittaa lukijan iholle. Eva ei kaihda mitään. Hän ei säästä itseään. Hän käy päin pimeää. Hän lähtee Varsovaan. Hän lähtee leirille. Hänen on pakko lähteä Unkariin, sillä siellä... kunnes vihdoin alkaa murentua kuin hauras ruukku. Totuuden tuojaa ei rakasteta, mutta joku aina rakastaa. Jürgen on Wienissä ja hän lentää Evan luo. On aika.

Celeste Ngn Olisi jotain kerrottavaa jäi minuun.

Kuulaus on yhdysvaltalaisen Celeste Ngn kertojaäänen valttikortti. Se on minulle se koskettavin, sillä kaiken kirjan raskaan ja surullisenkin lävitse on kuin kuulisin jotain lohduttavaa, jotain joka lupaa parempaa, ehkä hyräilyä rannalta...Celeste myös tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse toisen sukupolven maahanmuuttaja. Mitä taas tulee tarinan rakenteeseen, se on odottamattoman huikea: Vain todellinen taituri kutoo finaalin, joka on kuin jostain suuremmasta, jostain tavoittamattomasta. Kaksi autoa lähtee liikkeelle yössä, isä ja poika, jossain etenee hiljainen vene, järviusva...Tähtiä ja yötä ei voi vastustaa.

Tiina Katriina Tikkasen Toinen silmä kiinni on huikea esikoisteos!

Mietin missä olen tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa!

Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka EI halunnut kahtatoista lasta, joka EI tehnyt spagaatia 70-vuotispäivillään ja joka EI sulkenut silmiään. Kiitoskiitoskiitos!

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana

James Wyllie: Hakaristirouvat

Luin juuri vähän aikaa sitten Göring ja hänen psykiatrinsa Jack El-Hain Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Nytpä alkaa polttaa, sillä kirjassa Göringin ensimmäinen vaimo on miehensä palvoma ruotsitar ja vakaumuksellinen fasisti Carin Göring.

He asuivat jonkin aikaa Ruotsissa ja palatessaan Saksaan mukana kulki rotuaatetta ja Odinia niin, että hirvittää. Tässä kohtaa avuksi olisi ollut lukea Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli, joka avaa enemmän kuin moni edes haluaa uskoa. Siis oliko arjalaisuus tuontiaate Ruotsista? 

Hakaristirouvissa ei ole karttaan piirrettyjä rintamalinjoja, vaan mieliin piirretyt. Kuka oli Hitlerin lähin? Ketä hän arvosti ylitse muiden? Kaunis, mutta ehkä hieman naiivi Eva Braun vai sittenkin siskontyttö..., mutta oi, missä on kaunis Geli?

Marie Héléne Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä

Meissä kaikissa on hyvämme ja pahamme. Tämä kirja tuo framille kaiken. Sellaisenkin, joka voi joitakuita huvittaa, toisia itkettää. Tämä kirja on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia sävyjä. Sitä oli Dame Agatha Christien elämä. Mieletön elämä ja sai elää 85 –vuotiaaksi! Koska loppuun kasaantuu paljon sitä tummaa, haluan lopettaa johonkin, mistä Agatha ilostui todella eikä se tällä kertaa ollut Devonin paksu kerma. Haluan kiittää häntä monista dekkareistaan, joiden kanssa olen saanut pähkäillä syyllistä jo teinivuosista. Sade ropisi mammalan yläkerran kattoon ja minä likka nautin Christien murhajuonista!

Dekkareista positiivinen yllätys oli Stina Jacksonin Erämaa 

Camilla Greben Varjokuvat puolestaan oli mielestäni hänen parhaansa tähän mennessä.

Vuoden 2020 hauskin kirja on Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää

Vuoden 2020 jännittävin romaani on Kate Quinnin Metsästäjätär

Vuoden 2020 paras lastenkirja on Karoliina Suoniemen Tehdaskaupungin lapset

Vuoden 2020 paras kuva tulee Paula Ritanen-Närhin puutarhakirjasta Unelmia puutarhasta ja se on Lohjalta Mellinin puutarhasta.

Minun perusteluni näille löytyvät kirjojen kohdilta ja aika laveastikin kirjoitettuna.

Haluan palata viime vuoteen sen verran, että kaikkein paras kommentti ikinä tuli viimevuotiseen Palavan taivaan alla kirjaan tänä vuonna:

Heikki28. toukokuuta 2020 klo 23.58

Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

*****

Palavan taivaan alla kirjan kommenttiin sattumalta liittyi jotenkin Ben Kallandin Vien sinut kotiin saama dramaattinen kommentti:

Tiuku14. heinäkuuta 2020 klo 15.19

Olen järkyttynyt.

Seuraan Hesaria, käyn kirjamessuilla, kuuntelen YLE:n kulttuuriohjelmia radiosta ja pidän silmäni auki kirjastoissa. Silti en tiennyt mitään tästä kirjasta. Onko tämä ollut esillä missään muualla kuin kirjablogeissa? Kirjablogeja seuraan laiskanlaisesti, yleensä vain silloin kun olen lukenut kirjan, josta haluan keskustella. Sitä kautta tämänkin löysin. Olit kommentoinut Suvi Ratisen Matkaystävää jossain blogissa ja maininnut ohimennen tämän kirjan. Kiitos, muuten en olisi koskaan tätä tullut lukeneeksi.

Dramaattinen, älykäs, taitava. Sitä kaikkea tämä kirja on. Pitkään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Ja siksi tuntuukin niin väärältä, että kirja ei julkaisuhetkellään saanut ansaitsemaansa huomiota. Eikö Atena Kustantamo aikoinaan tajunnut, mikä helmi heillä oli käsissään? Vai jyräävätkö isot kustantamot pienempien teokset järjestään jalkoihinsa?
Kuinkakohan muutakin tuntemattomaksi jäänyttä mestariteosta on minulta jäänyt lukematta vuosien saatossa?

Ihanin vieraskirja ikinä on Muumi Vieraskirja♥

Kaikki nämä lukemani ovat olleet lukuvuoteni helmisimpukoita. Ei mitään kiveen hakattua, mutta kaikki koskettavia. Suurella tunteella ja vähän myös järjellä. Haluan lopettaa Cunninghamin Lumikuningattaren sanoin eli toivon näiden kirjojen tarjoavan teille 

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.

Rakkaudesta kirjoihin

Leena Lumi

PS. Kyllä lukijat ovat bloggaajan sahrami♥ Sain just kivan kommentin yhteen tämänvuotiseen jännityskirjaan:

Unknown8. joulukuuta 2020 klo 20.36

Lähdin mökille kissan kanssa. Evääksi otin "hiljaisen potilaan" Luin vahingossa koko kirjan yhteen soittoon. Kissaani en jättänyt huomiotta. Oltiin mökillä 22 tuntia. Ja me toki nukuttiinkin. Kun kissanluukku räpsäytti Reinon sisään. Kertomana jotta olihan kirja.

Kiitos Unknown, tämä oli hyvän kirjan laatukriteeri♥

Julie Orringer: Näkymätön silta

Prologi

Ani l`dodi ve dodi li.
Rakkaani on minun ja minä olen hänen.

Oli lokakuun puoliväli, yksi vuoden viimeisistä lämpimistä iltapäivistä. Aurinko paistoi viistona lehvistön lomasta, ja puutarha kylpi hunajaisessa valohämyssä. Kun auringonjuova alkoi ylettyä puutarhanmuuriin, Klara tarttui Andrasta kädestä ja vei hänet ulos. Hän opasti Andraksen likusteriaidan suojaamaan puutarhanurkkaukseen, köynnösten varjostamalle marmoripenkille. Andras istuutui ja veti Klaran syliinsä. Hänen kaulansa oli lämmin ja kostea, sen ruusuntuoksuun sekoittui kirpeä häivähdys hikeä. Klara kallisti päätään, ja kun Andras suuteli hänen huuliaan, ne maistuivat hääkakulta.

Julie Orringerin kirja Näkymätön silta (The Invisible Bridge, Otava 2011, suomennos Kristiina Savikurki) kuuluu jo syntymästään sarjaan Suuret Tarinat, Suuri Totuus, Ikuinen Rakkaus. Kirja on niin täynnä tummaa tähtisumua, että lukija kokee aistiharhaa jo katsoessaan teoksen kaunista kantta. Minä näen ensin vanhanaikaisen katulyhtyjen sytyttäjän, mutta kun katson tarkemmin, näenkin, en valonantajaa, vaan sen pimentäjän. Näen miehen, joka peittää mustin paperihupuin katujen valoja, etteivät ne näkyisi vihollisen koneille. Siis jälleen kerran vaellan sotien välisissä vuosissa ja tarkemmin sanottuna vuodessa 1937, jolloin nuori Andras Lévi lähtee Budapestista kohti Pariisia opiskellakseen stipendin turvin arkkitehtuuria École Spécialessa. Hän jättää jälkeensä vanhempansa sekä veljensä Mátyásin sekä Tiborin kuin myös Unkarin, jossa nationalismin kaapuun kätkeytynyt juutalaisviha saa uutta ravintoa Saksan kansallissosialismin noususta. Mikään ei ole vielä kouriintuntuvaa, mutta juutalaisten on esimerkiksi mahdotonta päästä opiskelemaan yliopistoihin, koska heille on määritelty vain kuuden prosentin kiintiöt. Sattuman, erään ihmisen sekä suuren lahjakkuutensa kautta Andras kuitenkin pääsee opiskelemaan Pariisiin, jonne kuljettaa mukanaan paitsi muistonsa myös erään salaperäisen kirjeen, joka hänen on määrä pudottaa postilaatikkoon vasta perille saavuttuaan. Tästä alkaa Suuri Kertomus, joka on tulvillaan vääryyttä, rakkautta, uskollisuutta, petosta, toivoa, kuolemaa, syntymää. Kertomus, joka kuljettaa lukijaa balettisaleissa, parfyymipullojen kellanvihreässä hohteessa, lumisadesuudelmissa, jäävalssin pyörteissä, meripihkan väristen lamppujen hohteessa, vanhojen peilien kuiskeessa…Ajamme avoautolla Nizzaan, nautimme viiniä katsellen auringon putoamista Välimereen, rakastelemme kaskaiden musiikissa, mutta mikään ei muuta tulevaisuutta tapahtumattomaksi. Mikään ei estä Andrasta ja hänen rakastettuaan kulkemasta kohti sitä suurta pimeyttä, jonka ikiaikainen rotukiihkoilu on heidän osalleen varannut.

Yleisesti ottaen on pakko myöntää, että suurin osa Näkymättömästä sillasta meni kuin rakkauskertomusta lukien sekä ajan ja tapain kuvauksista nauttien. Myös taiteiden ja suuren lahjakkuuden syleily on ylittämätön ja kohottava. Tämä on hirveää todeta, kun on ylittänyt kirjan puolivälin, mutta joskus tarinan täytyy kulkea tulen kautta löytääkseen ylittämättömyytensä. Kun Hitler käy ’kauppaa’ sudeettialueista tai kun Unkari on jo miehitetty, meidän rakastavaistemme on ollut pakko palata takaisin Budapestiin, mutta he luulevat palanneensa vain väliaikaisesti, sillä mihinkään ei ole helpompaa tarttua kuin toivoon. Pariisin muisto on veres ja kaupunki täynnä nimekkäitä ystäviä aina alkaen suuresta Le Corpusieristä, mutta kun rajat sulkeutuvat, rajat sulkeutuvat ja alkaa Lähtöjä ja saapumisia, Näkymätön silta ja lopulta Tulen kautta.

Pidän tässä kirjassa kaikesta. Myös tarinan pituudesta, sillä intensiteetti ei katkea hetkeksikään. Kertomuksen voima on henkilöiden kiinnostavuus ja vahvuus. Heidän uskomaton lojaalisuutensa kovimman hetkellä, mutta myös inhimilliset heikkoutensa. Kirjan jakaantuminen viiteen selkeään, nimettyyn osaan auttaa hallitsemaan rautakorkoisten pottapäiden kaaosta. Alaotsikot omine lukuineen tukevat selkeyttä matkalla lännestä itään ja takaisin, matkalla ilosta syvimpään epätoivoon, mutta hetkeäkään ei lukija, eivätkä kirjan henkilöt lakkaa näkemästä valonsädettä syvimmässä pimeässäkään.

Kirja on rankka ja ei ole. Näin on nyt pakko todeta, sillä vaikka ensimmäiset pitkät luvut menevät Pariisin iloissa, niin myös kurjuus saa vuoronsa, mutta siinä ei ryvetä, sillä ei huorata. Tyylissä löysin tästä kirjasta paljon samaa kuin teoksesta Harmaata valoa, joskin Näkymättömässä sillassa oli enemmän valoa, tähtiä, toivoa. Onnelle annetaan sijansa.

Näkymätön silta on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan minun elämäni aikana. Elän ensimmäistä kertaa maassa, jossa erirotuisista saa sanoa mitä vain joutumatta asiasta vastuuseen. Orringerin tarina kuvaa timantin upeasti, miten se kaikki alkaa ja miten pienesti. Isänmaallisuuden turvin kasvatetaan nationalistista uhoa, johon helpoimmin lankeavat ne kurjat, jotka katsovat muun maailman olevan heille jotain velkaa, vaikka ovat itse aiheuttaneet omat ongelmansa. Nyt on aika löytää syntipukki ja silloin syntyvät vainojen veripolut, joista ihmiskunta ei ole ikinä ottanut opikseen.  Jos minä voisin päättää, niin jokainen suomalainen lukisi tämän kirjan juuri nyt. Ihminen ei muutu pohjimmiltaan koskaan, mutta kuten kirjassakin löytyy pahimman keskeltä niitä, jotka eivät myötäjuokse pahuuden kanssa, niin Näkymättömän sillan lukijoista osalle avautuu häikäisevä muutos, jossa antisemitismi tai muukaan rasismi, ei ole oikea vastaus mihinkään, koskaan. Kerrankin voin täydesti yhtyä lehden lyhyeen arvosteluun lukemastani kirjasta:

”Yhtä aikaa eeppinen ja intiimi. Häikäisevä!”


- Entertainment Weekly -


Näen heidät. Näen Klaran ja Andraksen istumassa Nefelejcs –kadulla, Lemmikkikadulla, omassa olohuoneessaan kuunnellen Sibeliusta. He istuvat takan loimuavien liekkien valojen ja varjojen heittyessä kuvan ylle. Andras kumartuu Klaraa kohden ja kuiskaa hänen korvaansa: Jos tuli asustaa salaa lumessa, kuinka voin välttyä palamasta? Klara punastuu kuin silloin kauan sitten ja meidän on aika antaa ajan sulkea heidät rauhaisaan syleilyynsä. Suljen hiljaa oven ja astun kadulle, jossa katuvalot loistavat ilman rumia, mustia paperihuppujaan, häikäisten kuin tähtisade.

Epilogi


Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit vasemmalla, koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä...

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Peikkoneito Irene  Booksy  Norkku  Kirjahamsterin lukuvinkit Jaana Sanna. Anni

LÄHIKUVASSA TOMMY TABERMANN

Luin viime yönä kirjan, joka oli pyörinyt siellä täällä pitkin kotiani. En pystynyt tarttumaan siihen. Kirjan kannessa on kuva Tommy Tabermannista. Hänet piti jättää rauhaan ja antaa vain hänen runojensa elää, lennättää meitä surusta pois. Miksi huorata surua? Miksi ei pyhittää hänen lähtönsä ja vain hiljaa lukea hänen runojaan? Miksi vielä tämäkin kirja, joka vain korostaa, miten paljon menetimme? Siksi!

Tiedän monen ajattelevan minun olevan jäävi sanomaan mitään Juha Nummisen kirjasta Lähikuvassa Tommy Tabermann (Otava 2010), mutta jäävätyksi minä en suostu! Onneksi tämä on oma blogini ja saan kirjoittaa Tommysta vaikka kilometrin, mutta kun suru lyö naurunkin lävitse ja Tommy ei ollut Surun Ruhtinas.

Kokeneen kirjailijan ja toimittajan Juha Nummisen kirja Lähikuvassa Tommy Tabermann on niin estotonta ja sujuvaa kerrontaa Tommysta, että Tommy itse olisi nauranut vedet silmissä kirjaa lukiessaan. Nimenomaan nauranut, sillä kirja on etupäässä hauska! Mitä se muuta voisi olla, sillä mehän puhutaan Nyt Uutisvuodon Tommy Tabermannista, hänestä, joka ei koskaan jäänyt sanatta ja joka osasi itse nauraa niin kuin ei kukaan muu. Nummisen kirja on kuitenkin äärettömän rehellinen ja paljastaa meille Ihminen Tommy Tabermannin, joka oli aina ystävällinen kaikille, ei koskaan huonolla tuulella. Kirja kertoo runoilijasta, jolla oli iso, mutta nöyrä ego, mikä on yksi huippuluovan ihmisen tuntomerkeistä. Se uskomaton charmi, mikä Tommysta välittyi oli älyä, huumorintajua ja lämpöä potenssiin kaikki maailman tähdet!

Minun äitini tietää kaiken pakkoluovutetusta Karjalasta ja etenkin kotipitäjästään Valkjärvestä, mutta eilen minä tiesinkin yhden asian häntä enemmän. Kysyin kuka oli Valkjärven ensimmäinen kirkkoherra? Äiti oli kerrankin hiljaa. Ei kuulunut mitään selostusta. Minä päästin hänet pinteestä ja kerroin, että Valkjärven ensimmäinen kirkkoherra oli Thomas Georgii Taberman, joka on ensimmäinen sukututkimuksella selvitetty Taberman. Eli näinkin ristesivät polkumme, mutta paljon enempi muussa, sillä Juha Nummisen kirjassa on luku Salaperäinen Dorian, hyvin kiinnostava luku, johon kiinnittäkää huomiota kirjaa lukiessanne. Siinä on kuitenkin eräs erityinen kohta, jonka minäkin alleviivaan, se outo yhteys, jonka intuitiivisena ihmisenä heti aavistin Tommysta:

Runoilija tunnustaa, ettei todellisuus kiinnosta häntä. Todellisuus, jota suuresti ylistetään ja nimitetään kaiken mitaksi, on hänelle vain mitätön varjo. Harhaa. Mikään ei ole niin epätodellista kuin todellisuus. Se ei ole koskaan antanut hänelle sellaista, jota kutsutaan todelliseksi.

Ja sitten samaisessa luvussa Numminen sen sanoo:

Tommyssa olisi ollut aineksia suosituksi papiksi mihin uskontokuntaan tahansa. Joskus hän jopa luonnehtii – eikä suinkaan vahingossa – innokkaimpia lukijoitaan seurakunnakseen.

Näin minäkin sen koin! Ja olin jo ehdottomasti valmis seuraamaan Runon Ruhtinasta olisipa hänen seurakuntansa ollut mikä vaan, mutta luultavasti Rakkauden ja Runon Ylistys se olisi ollut.

Juha Nummisen kirja on käsittämättömän kattava. Siinä on paljon Tommyn lapsuudesta, nuoruudesta, ajatuksista ja jopa Tommyn tarkoin varjellusta yksityiselämästä. Aineisto on niin laaja ja minua kiinnostava, että olen runsaudenpulassa miettiessäni, mitä täältä poimisin teille…Kirja kattaa myös Tommyn vuodet Aamun peilistä, mistä tuleekin kirjan hervottomimmat naurut, sillä viitenä päivänä viikossa pitää Yleisradiossa olla paikalla aamulla kello 5 ja kello kahdeksan mikrofonit aukeavat, jolloin koko Suomi kuulee ’jengin' Tommy Tabermann, Seppo Hyrkäs, Raija Massala ja Hilppa Kimpanpää työn tulokset. Ja tämä porukka osasi pitää hauskaa, sillä poikkeuksellisen työajan päätyttyä lähdettiin seuraavaa työpäivää pohjustamaan Kellarikrouviin ja sieltä taas uusiin kohteisiin. Suomen Yleisradio oli jäyhä ja jäykkä, joten kansa sai kuulla aivan jotain uutta, kun Ihana Ääni sanoo: ”Kello on suloiset viisi minuuttia yli seitsemän…” Ja yhtenä aamuna sitten studiossa ovat Raija Massala ja Tommy Tabermann. Massalalla on yllään sininen kesämekko ja sandaalit:

Studion ovi aukeaa. Sisään astuu äänettömin askelin ulkomaanosaston toimittaja Seppo Hyrkäs. Seppo Hyrkäs kyykistyy. Laskeutuu polvilleen Raija Massalan jalkojen juureen. Siellä punakyntiset varpaat kurkistelevat sandaaleista kuin pienet somat possut. Seppo Hyrkäs avaa suunsa ja työntää törkypuheista känsäisen kielensä ulos. Raija Massala lukee parille miljoonalle suomalaiselle, että 'uudeksi puheenjohtajaksi…' ja tuntee varpaittensa kostuvan himokkaista lipaisuista. Hän painaa yskänappia ja kouristuu hysteeriseen hihitykseen. Pari miljoonaa radiokuuntelijaa kuulee pelkkää huminaa. Raija Massala puree vuorotellen huuliaan ja kieltään. Seppo Hyrkäs nuolee kuin viimeistä päivää. Naurunkyyneleet valuvat Raija Massalan poskilla. Uutisliuskan teksti sumenee silmissä. Tommy vääntelehtii paikallaan äänettömän naurupuuskan kourissa….Radiokuuntelijat näpelöivät nappuloita.

Tilannekomiikka oli Aamun peilin porukalla hallussa, mutta sekin oli osa ominta Tommya, mikä myöhemmin näkyi suositussa tv-ohjelmassa Uutisvuoto.

Suurin ihmetyksen aihe kautta Nummisen kirjan on, miten Tommy Tabermann pystyi kaiken työnsä ohella kirjoittamaan 40 vuodessa noin 80 kirjaa. Hän kuitenkin teki sen ja hänen kirjojaan myydään enemmän kuin kenenkään toisen suomalaisen runoilijan Eino Leinon jälkeen. Tommyn myydyin teos on hänen neljäntensä eli Tähtiä kämmenellä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1974. Kymmenes painos ilmestyi Gummeruksen kustantamana tänä vuonna.

Tommy oli yleisön rakastama, mutta alati kriitikoiden hampaissa. Erityisesti Helsingin Sanomien Pekka Tarkka teloittaa Tommy Tabermannin romaanin Jumalatar palstallaan 23. syyskuuta 1979. Koko teilausarvostelu on luettavissa Nummisen kirjassa. Tommy vastaa siihen myöhemmin aseella, jonka hän parhaiten hallitsee eli runolla. Runo Terroristi ilmestyy vuonna 1980 kokoelmassa Intohimon panttivanki.

Yhdessä asiassa annan moitetta Juha Nummiselle. Ei ollut mitään aihetta puolustella Tommya Tarkan kovan kritiikin alla vertailemalla Tabermannia Reino Helismaahan, Toivo Kärkeen, Esa Pakariseen ja muihin rillumareiviihteen edustajiin. Suuri yleisö, joka rakasti ja rakastaa Tabermannin tuotantoa ei takuulla samaistu, eikä ole sama kuin jonkun Pakarisen ihailijat. Samaa on vain kriitikoiden tuomio, mutta ei yleisö! Ja kriitikoiden tuomioihin oli syvemmät syyt, kuten toimittaja Numminenkin monessa luvussa tuo esille. Tabermann oli niin erilainen, valovoimainen, esillä ja energinen, että jo se herätti ns. perusmiehessä alitajuista kaunaa ja kateutta. Kaikkihan sen tietävät: Runoilijat saavat kaikki naiset ja etenkin parhaat naiset! Jo Tommysta säteilevä androgyynisyys riitti nostattamaan perusjuntin verenpainetta. Ja heille haluankin sanoa: Tommy oli Suomessa raikkain tuulahdus kautta aikain. Toista Tommya ei ole, eikä tule. Olemme paljosta paitsi, vaan hänen runonsa jatkavat siitä, mihin Tommy jäi.

Suosittelen Juha Nummisen kirjaa Lähikuvassa Tommy Tabermann kaikille!!!

Henkistä lähetyssaarnaaja-asentoa ikävämpää ei maan päällä ole. Siihen asentoon älä kuole!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Aili.

Runokirjat Leena Lumissa

Runo on villilintu. Se on kuin rakkaus. Se ei kysy lupaa. Se tulee silloin kun et sitä kutsu, mutta kun kutsut sitä, se ei tule. Se tekee pesänsä minne haluaa. Se ei tunnusta rotua, ei maiden rajoja, ei kansallisuutta, ei sukupuolta, ei sosiaaliluokkaa, ei uskontoa. Se kaihtaa pikkusielusia ja muita alentavia, mutta uskaltaa lähestyä siipirikkoja. Se on kotonaan niin linnnoissa kreivien kuin mummon mökissä. Runo tulee iholle ja halutessaan jää luoksesi. Toisinaan runo vie menneisiin tuuliin ja saa kyynelehtimään. Yksinäisenä iltana se sytyttää sinut tuleen ja saa ulvomaan kuulle. Halun ajamina iltoina se heittää verkot silmiesi valtamereen. Se lähettää hätämerkkejä yönä, jolloin kirjoitat surullisimpia säkeitäsi, mutta yö vain laukkaa varjotammallaan lintujen nokkiessa aamutähtiä. Sylisi on täynnä meren tuoksua ja sateen riisuutuessa rakastelet nerudaksi...vaikka tämä olisi viimeinen kerta ja hyvästi.

1.  Pablo Neruda: Kapteenin laulut (WSOY 2008, suomennos Jyrki Lappi-Seppälä)

2.  Tommy Tabermann: Veren sokeri (Gummerus 2008) 

3.  Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011)

4.  Aino Suhola, Kristiina Turtonen: Malja Sinulle (Minerva 2009)

5.  Emily Dickinson: Golgatan kuningatar (Tammi 2004, suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen)

6.  Ruusuja äidille (Minerva 2009, toimittanut Kirsi Pekonen)

7.  Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

8.  Heli Vilmi: Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)

9.  Rainer Maria Rilke: Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille (Like 2004, suomennos Eve Rehn)

10. Kalevi Rahikainen: Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010)

11. Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kerron sinulle unelmista (Minerva 2009)

12. Raakel Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011)

13. The Complite Poems of Emily Dickinson (Edited by Thomas H. Johnson, 1961)

14. Wislawa Szymborska: Täällä (Savukeidas 2012, suomennos Martti Puukko)

15. Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY 2012)

16. Charles Baudelaire: Pahan kukat (Sammakko 2012, suomeksi tulkinnut Antti Nylén)

17. Kai Nieminen: Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)

18. Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kerron sinulle rakkaudesta (Minerva 2009)

19. William Shakespearen sonetit - Nautintojen ajan aarre (Gaudeamus 2010, toimittanut ja suomentanut Kirsti Simonsuuri)

20. Heli Vilmi: Tuulten riisuma (Books on Demand 2011)

21. Heli Slunga: Varjomadonna (Minerva 2009)

22. Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)

23. Erzebet Tóth: Aamut hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)

24. Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kerron Sinulle Ystävyydestä (Minerva 2009)

25. Mari Mörö, Petri Volanen: Paratiisi (Minerva 2011)

26. Tommy Tabermann: Eroottiset runot (Gummerus 2009) Jo 8 401 on ollut tästä kirjasta kiinnostunut!

27. L Onerva: Liekkisydän (Tammi 2010, toimittanut Hannu Mäkelä)

28. Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia (Books on Demand 2013)

29. Saima Harmaja, Sinikka Hautamäki: Elämä on kaunis (Minerva 2013)

30. Harry Salmenniemi: Kivirivit (Otava 2013)

31. Anna Ahmatova - Valitut runot (Otava 2008, suomentanut ja toimittanut Marja-Leena Mikkola)

32. Lars Huldén: Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnor i natt, sir, Siltala 2013, suomennos Pentti Saaritsa)

33. Leena Yliportimo: Rakkaus on pyöreä (2013)

34. Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku  (ntamo 2014)

35. Kirsti Kuronen: Väärää verta  (Myllylahti 2014)

36. Pirkko Soininen: Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013)

37. Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)

38. Eija Aromaa: Kallio.Tankoja (ntamo 2013)

39. Eija Aromaa: Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)

40.  Leena Yliportimo: Small Talkia rakkaudesta (2015)

41.  Eija Aromaa: Asiakirjat (ntamo 2015)

42.  Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet (ntamo 2015)

43. Satu Koskimies: Villiviinitie, Tullinpuomi (Sanasato 2015)

44.  Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015)

45.  Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016, suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö)

46.  Eija Aromaa: Kuivan maan purjehtija (ntamo 2016)

47.  Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja alkusanat Marja-Leena Mikkola)

48.  Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa (Minerva 2017)

49.  Pirkko Soininen: Avataan siiven alta (Sanasato 2016)

50.  Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia (Minerva 2018)

51.  Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa (ntamo 2018)

52.  Leena Kellosalo: Tulikärpäsiä Tammelan yllä (ntamo 2021)

53.  Eija Aromaa: Välähdys hämärässä (Basam Books 2022)

54.  Timo Naarala: Iltaan on vielä pitkä matka (2023)


Jo mainittujen lisäksi elämässäni on paljon, paljon muita runoilijoita, joista voin mainita vaikka Mirkka Rekolan, Mika Waltarin, Sirkka Seljan, Kaarlo Sarkian, Arno Kotron,Aaro Hellaakosken, Oiva Paloheimon, Saima Harmajan (kootut) Edith Södergranin, Katri Valan ja Eino Leinon. Minulle Leino on Suomen kansallisrunoilija ja suomalaisen sielun tulkki, sydänten valtias.

Joululahjaksi olen toivonut vain yhtä lahjaa ja se on Aila Meriluodon Lasimaalaus.

rakkaudesta runoon
Leena Lumi

PS. Sain kaksi Lasimaalausta joista toisen painos on vuodelta 1951 ja siinä on omistus, josta käy ilmi, että joku onnekas Raakel on kirjan saanut lahjaksi 1953 ja toinen painos on vuodelta 1990!