Elif Shafak: Kunnia

Sinä yönä kun Iskender syntyi, Pembe näki painajaisen – niin kuin oli nähnyt lukuisia kertoja raskautensa aikana. Mutta tämä oli niin elävä, että hän ei koskaan täysin toipunut siitä, ei koskaan palannut takaisin unien vetisestä maasta.

Elif Shafakin kirja Kunnia (Honour, Gummerus 2013, suomennos Maria Erämaja) kertoo turkkilaisen perheen tarinaa aina ’40-luvulta nykypäiviin kulttuurissa, jossa kunnia on miesten asia, velvollisuus ja etuoikeus. Lapsi voidaan nimetä Kunniaksi kunhan hän vain on mies, sillä miehillä on kunniaa maitoparroista vanhoihin ukkoihin. Naisilla ei voi olla kunniaa. Heillä on vain häpeä. Pieninkin tahra naisessa ja suvun miesten velvollisuus on ’puhdistaa’ häpeä pois. Kunnia on jotain jonka tähden miesten pitää toimia aina kunniamurhaan asti. Naisen tärkein ominaisuus on kuuliaisuus.

Kylässä lähellä Eufratjokea Pembe synnyttää pojan, josta on tuleva hänen sulttaaninsa, leijonansa ja silmäteränsä. Pojan, jonka silmät ovat tähtisumua ja nimi Iskender. Sinä yönä kun Pembe synnyttää, hänestä tulee taikauskoinen nainen, jota tumma varjo seuraa keskipäivän korkeassa auringossa Turkissa yhtä hyvin kuin myöhemmin Lontoon talven harmaudessa. Varjosta tulee selittämätön suru, joka vetää puoleensa Eliasta, miestä joka on muukalainen kaikkialla – tai kotonaan kaikkialla. Hänelle Lontoo on koti tai Kanada on koti, mutta juuret muistavat myös Kreikan, Iranin ja Libanonin. Eliakselle kotiintulo on Pembe.

Elias näki pitsiliinat sohvapöydillä, hyllyillä ja nojatuoleilla, Pemben virkkaamat kirjontatyöt, kuivatut paprikat ja munakoisot, jotka tämä oli ripustanut riviin narulle ikkunan eteen tehdäkseen dolmaa, ja…Kilpailevat tuoksut olivat vallanneet koko paikan: kotitekoisia leivonnaisia, juuri pestyjä vaatteita, häivähdys kanelia ja ruusuvettä. Kaikki oli uutta Eliakselle ja kuitenkin niin samanlaista kuin elämä, jonka hänen perheensä oli jättänyt Libanoniin, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Elif Shafakin Kunnia ihastutti, vihastutti ja lumosi. Kirjan aikajatkumo on yli puolivuosisataa ja Toprakin perhettä seurataan niin Eufratjoen tarinoissa kuin Istanbulissa ja nykypäivän Lontoossa. Toprakeja ovat Pembe, hänen miehensä Adem ja lapset Iskender, Esma ja Yunus. Pembeltä on jäänyt Turkkiin kaksoissisar Jamila, jonka kanssa he ovat kuin yhtä sielua, näkevät samaa unta, tuntevat samaa kipua ja tätä ei pitkä välimatkakaan muuta. Adem tuhlaa perheen rahoja, jopa lainaamiaan, pelihimossaan ja löytää uuden naisen. Pembe tekee töitä ystävänsä liikkeessä, hoitaa lapset ja kodin, ikävöi Jamalaa ja uneksii matkoista laivoilla ympäri maailman. Silloin hän kohtaa Eliaksen, miehen, joka kohtelee häntä aivan toisin kuin kukaan ikinä on tehnyt ja…

Ihastuttaa aina vain Shafakin tyyli kuljettaa tarinaa. Siinä on jotain niin pakotonta. Se on kuin tuuli, joka nousee päähän. Se ei kysy lupaa, vaan vie mukanaan. Vihastuttaa kaikki tämän maailman pahuus ja väkivalta. Etenkin naisiin kohdistuva syrjintä, jossa nainen on vain miehen omaisuutta, jota voi kohdella ihan miten huvittaa. Luonnollisesti hänestä voidaan runoilla valkeana silkkinä, johon ei saa tulla tahraakaan, mutta naisten kuuluu saada itse valita runonsa, kankaansa ja omat tahransa! Kun äiti Naze opettaa 1953 kylässä lähellä Eufratjokea, miten Jumala on räätälöinyt miehen naista ylemmäksi ja miten ryvettynyt nainen heti huomataan kuin mustetahra silkissä, syntyy syvä, uuvuttava tyhjyys: Eikö ihmiskunta ikinä kehity? Miksi vieläkin on maita ja kulttuureja, joissa sallitaan ja voi tapahtua, että ryvettynyt mies ei menetä mitään, mutta nainen menettää henkensä.? Kenen luvalla? Ei ainakaan Jumalan! Tuskin olisin tätä kirjaa lukenutkaan ilman Shafakin lumoa. Hänellä on hallussaan taikamustetta, johon hän kastaa kynänsä ja siitä syntyy tarinoita kuin uni ja sateen tuoksu. Kunniassa musteeseen on sekoitettu juuriltaan irrotettujen ihmisten levotonta hengitystä, ikävää ja unelmia. Unelmia vuorovedestä, joka nousisi rajuna huuhtoen pois heidän ikävänsä sekä outoutensa, vuorovedestä, joka kastelisi heidän uusia juuriaan, kunnes ne olisivat yhtä uuden maan kulttuurin ja hyväksytyksi tulemisen kanssa.

Kunnia ei ole niin rankka kuin pelkäsin ja jotenkin tämä on jopa Shafakilta helpoin. Kun Rakkauden aikakirja oli ilmestymisvuonnaan lukemistani yli sadasta lukuvuoteni paras kirja ja Kirottu Istanbul viime vuonnakin kuumassa ryhmässä eli viidenneksi paras, niin en ole aina voinut siltikään varauksetta suositella Shafakia ihan kaikille. Hän on minun kirjailijani, mutta se ei tarkoita, että hän olisi kaikille yhtä sopiva, sillä halutessaan Shafak kykenee olemaan vaativaa luettavaa. Nyt voin kerrankin sanoa, että antakaa palaa: Tässä on kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan. Aihe on tärkeä ja mikään ei ikinä muutu, jos asioista vaietaan. Toisaalta, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Kunnia on Shafakin helppolukuisin teos. Selkeät, kiinnostavat lukujen otsikoinnit ja tietyt kursivoinnit keventävät ja jotenkin tämä tarina on vain tullut paperille ilman, että kirjailijan olisi tarvinnut kertaakaan nostaa kynäänsä paperilta eli taikamuste on riittänyt kirjan ensilauseesta sen viimeiseen pisteeseen saakka.

Paikka lähellä Eufratjokea, toukokuu 1991

Toisinaan hän mietti, oliko toiminut oikein tullessaan takaisin. Mutta tyyneys, joka kietoutui hänen ympärilleen kuin saali joka aamu päivän valjetessa, oli riittävä vahvistus. Niin erakoituneesta elämästä saattoi olla vain pieni askel hulluuteen. Hän yritti pitää itsensä tasapainoisena ilmaisemalla kiitoksensa Jumalalle kaikesta, mitä tämä oli sekä antanut hänelle että kieltänyt häneltä. Ei ollut niin helppoa tulla hulluksi, kun oli kiitollinen.

*****

Koska tämä juttu on herättänyt paljon mielipiteitä naisen asemasta Turkissa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomat 30.4. Minna Nalbantoglun tekstin, jossa kerrotaan mm.:

"Turkin perinteinen eliitti oli jyrkän maallinen. Ihannekansalaisella oli eurooppalainen elämäntapa, ja hän uskoi vankkumatta Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin uudistusprojektiin."

Mutta uskonnollisen AKP:n käsitys on jotain aivan muuta ja niinpä Turkki on jakautumassa kahtia ja kiistojen ytimessä ovat naisten huivit ja alkoholi.  Maallisen Nalan Önerin mielestä ilmaisunvapaus on kadonnut ja Turkki on matkalla kohti arabimaailmaa.  Hän toivoo ainoan lapsensa, tyttären, muuttavan Yhdysvaltoihin, jos pahin Turkissa tapahtuu.:

"Juuri kun olimme lähestymässä Eurooppaa, alammekin mennä kauemmas, kohti arabimaailmaa."

Kannattaa muistaa, että kirjailija Elif Shafak on omistautunut naisten tasa-arvolle ja sananvapaudelle.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni luketneet ainakin Norkku   Susa  Mai Laakso  Anneli  Mari A  ja Annika K

Puutarhamaailma 2013

Osa kevään viehätyksestä on siinä innossa, jolla linnut suhtautuvat omaan tehtäväänsä elämän kiertokulussa. Ne rakentavat pesää ja lisääntyvät riemukkaasti, aivan kuin olisivat itse keksineet, että juuri niin pitää tehdä.

Tänä keväänä tintin pesä sai hehkuvan oranssin sävyn, kun nokkela lintu keksi verannalle unohtunen shaalini. Onnittelen tinttiä hyvästä värisilmästä, sillä oranssi sopii hyvin sen keltaisenmustaan höyhenpeitteeseen. (Kirsti Ellilä)

Tänä vuonna ilmestynyt Puutarhamaailma 2013 (Karisto, toimittanut Satu Laatikainen) luottaa samoihin tekijöihin kuin viime vuoden Puutarhamaailma 2012 vain tarinat kasvavat, elävät omaa elämäänsä. En tiedä millä perusteella kirjan tekijät on valittu, mutta jo viime vuonna koin hätkähdyttäviä hetkiä soitellessani tekijöille ja pyytäessäni kuvia juttua varten. Vuodet eivät ole siskoja keskenään ja niinpä nyt purosta kasvoi meri ja tästä jutustakin taitaa tulla entistä enemmän tekijöidensä näköinen. Kyseessä on kuin valinta satunnaisia ihmisiä, jotka kertovat omia tarinoitaan puutarhoistaan, mutta puutarhakäsite laajenee huimasti perennapenkkien ohi, sillä Kirstin trenditietoisesta tintistä siirrymme sisukkaaseen valkosipulin kasvatukseen, kohtaamme paljon kissoja, hurahdamme tarhamehiläisiin ja kierrätykseen, kohtaamme Kainuun korven taiteilijan ja naisen joka kaivautuu lumeen, piipahdamme Chelsean Flower Show 2012- näyttelyssä, hullaannumme kukkasipuleista, saamme tietää herkullisen kompostin salat, haluamme oppia vanhoja yrtti- ja rohdoskasveja, rakennamme upean kesäkeittiön sekä löydämme parvekkeen vuodenajat. Palatkaamme Karhin koululle, jonka valtiatar on hurmaantunut tarhamehiläisiin ja näiden myötä kasvivalikoimassakin mehiläisten suosikit saavat aivan uuden arvon:

Hunajan tuotannossa maitohorsma on korvaamaton loppukesän meden tuottaja. Hunajan pääsatokausi käytännöllisesti katsoen päättyy horsman kukinnan päätyttyä. (Sari Kallio)

Myös voikukka, vadelma, maksaruohot ja siankärsämöt ovat kova sana mehiläisharrastajalle. Yllä olevassa kuvassa ahkera mehiläinen töissä metsäkurjenpolven kukassa.

Sarin isolta tontilta löytyy kuitenkin myös kalliokielon pysäyttävää viehkeyttä, josta saamme tietää, että:

Alkukesästä paikassa, jossa etelärinne nousee talon viereen oleskelualueeksi, kasvaa vieno kalliokielo. Hienostuneen ja viattoman näköinen kukka kätkee suuren hengenvaaran myrkylliseen marjaansa, joka on suorastaan hengenvaarallinen. Kasvin juurakko näyttäytyy kuitenkin aivan toisessa valossa. Elias Lönnrot kuvailee kalliokielon hyödyllisiä ominaisuuksia perinpohjaisessa kirjassaan Flora Fennica – Suomen Kasvio (1860) näin: ”Juurakot taidetaan kuivattuina, jauhettuina ja vähän muilla jauhoilla sekoitettuna nälkävuosina leiväksi käyttää.”

Luvussa Oloja ja iloja, olotiloja Jaana Ohra-ahon kierrätyspiha ilahduttaa kaikkia, joiden mielestä ’vanhassa on vara parempi ja tavaroiden jatkokäyttö sallittu.’

Oooh, mitä Lotta kätkee perennapenkkiin…(Ihmiset eivät tiedäkään miten herkullinen ydinluu on saatuaan muhia viikkoja maassa.) Lotta vie meidät Kainuun kaunosielun Urho Kähkösen luokse, jonka tapasimme jo viime vuonna hänen matkallaan kohti ’eskapistista täyttymystä, kohti Edeniä.’  Kesä 2012 ei ollut sateineen kovinkaan suosiollinen maisemataideteoksen luojalle, sillä perennapelto oli veden peitossa ja välillä Lottakin jäi saviseen peltoon mahastaan kiinni, mutta Kainuussa ei lannistuta!

Kukaan ei halua ostaa sadekesänä taimia. Kevättalvella opettaessani oppilailleni puutarhanhoidon niksejä kaikki olivat vielä innoissaan. Myöhemmin nähdessäni erään kurssilla olleen oppilaani hän sanoi puutarhainnostuksen kylmyyden ja sateiden takia kuluvan kesän osalta menneen jo ohi. ”Olen jo luopunut tästä kesästä – odotan ensi kesää.”, oli hänen lakoninen toteamuksensa. Mitä tästä opimme: Puutarhanhoito on kestävyyslaji. Se ei sovi heikkohermoisille tai elämään hedonistisesti suhtautuvalle ihmiselle. (Urho Kähkönen)

Kainuun sanavalmis korpitaiteilija alkaa perustaa koiralleen puistoa, Lotan puistoa. Perusta on vanha kasvimaa ja mielikuvitusrikas Urho näkee kuvan pellosta täynnä yllätyksiä ja värien pitäisi sointua takana siintävään kainuulaiseen vaaramaisemaan sekä vesistöön. Siitä pitäisi tulla taideteos. Väreinä hopean, sinisen ja purppuran sävyt. Sisustuksena vähintäänkin paviljonki, vesilammikko ja kasvihuone sekä rajattomasti istuksia. Yllättäen suru astuu kuvaan, sillä Lotta lähtee koirien taivaaseen sadesuven kyynelien saattelemana.

Vihreä väri rauhoittaa silmää ja sielua, maan tunne sormissa on voimaannuttava. Alkusyksyllä jo kaipaan puistoani, edessä on taas pitkä talvi. Auringon viime säteet putoavat puiston perimmäiseen nurkkaan. Siellä on rakkaan Lotta-koiramme viimeinen leposija. Puisto oli Lotan lempipaikka, ja koiran kuollessa kuluneena kesänä hautasimme sen rakkaaseen puutarhamaahansa. Samalla se tuli luovuttaneeksi nimensä puistolle. Lotan haudalla kasvaa pilvikirsikka  Ajatus siitä, että rakas koiramme istuu pilven reunalla ja katsoo kirsikan kukintaa joka kevät, liikuttaa mieltä ja sydäntä. Puutarha lohduttaa. 

Näin Urho Lotta-koirastaan, jota en voi olla muistamatta, kun istutan keväällä valkoistasärkynyttä sydäntä ja jouluruusua suuriruhtinatar Olgan haudalle...

Tarja Smolanderin jutussa Erään puutarhan evoluutio kohtaamme faktan, jossa mikään muu ei ole pysyvää kuin jatkuva muutos. Ymmärrän hyvin, sillä pitkässä juoksussa niin hänellä kuin minulla melkein kaikki kasvit ovat ainakin kerran vaihtaneet paikkaansa. Ja Tarja pitää myös puutarhapäiväkirjaa, jota suosittelen kaikille. Pitää muistaa, että ’nauhukset pois keskipihalta (liian varjoisaa), pari töyhtöangervoa tilalle (sopivan varjoisaa), pionit eteläpihalle (riittävästi valoa), lännenkimikit eteläiseen penkkiin (riittävästi kosteutta)…’ Tarja tarjoilee myös Puutarhurin kymmenen käskyä.

Lähestyessämme vuodenaikojen parveketta, rakennamme matkalla Tanja Niemisen kanssa upean kesäkeittiön. Ihan helppoa, sillä tarkat rakennusohjeet löytyvät kirjasta.

Luvussa Parvekkeen monet tunnelmat Annis Ahonen paljastaa, mikä kaunosielu ja visionääri hän onkaan, sillä ikinä en ole nähnyt mistään parvekkeesta yhtä hurmaavia vuodenaikakuvia. Pikkulinnut lauloivat, että nyt tieto kulkee ja Annisin parvekestailauksia on jo ollut esillä ainakin yhdessä puutarhalehdessä. Kekseliäänä Annis löytää sisustustarvikkeita usein luonnosta. Myrskyn katkomia puunoksia ja risuja, mukaan vain kynttilä tai pari tunnelmaa luomaan.  Muuten somisteita hankitaan sesonkien päätyttyä edullisesti.

Keväällä laitan parvekkeen lattialle pastellinsävyiset matot ja istuimiin tyynyt. Syksyllä vaihdan ne paimenmattoihin ja valkoisiin tekoturkiskankaisiin, joilla verhoan istuimet ja pöytäpinnat. Myös valkoinen lakana asetelmien alla saa aikaan talvisen tunnelman. Erikokoiset kivet toimivat kaikkina vuodenaikoina sisustuksen yksityiskohtina…

Parvekeistutus on sokeria sielulle. Kun uuden projektin on saanut valmiiksi, on ihanaa vain istua ja nauttia silmillään. Parveke on sopivankokoinen projekti niin kukkarolle kuin viitseliäisyydelle – työmäärältään se ei ole liian suuritöinen eikä hinnaltaan tyrmäävä. Tulos on palkitseva, innostava ja mielihyvää tuottava. (Annis Ahonen)

Tässä on vain kaksi kuvaa teille nyt ja vaikka niin teki mieli, pidättäydyin nyt laittamasta tähän omaa suosikkikuvaani eli jouluparveketta. Olen jo liittynyt Annisin blogin lukijaksi ja sieltä löytyvät kaikkien vuodenaikojen parvekkeet ja lisää upeita parvekekuvia on tietysti myös tässä kirjassa.

Vaikka Annis tuossa vaatimattomasti puhuukin sopivankokoisuudesta ja työmäärän kohtuullisuudesta, sain etiäisen, että suunnittelijamme on vasta päässyt vauhtiin ja voinemme odottaa häneltä seuraavaksi jotain suurempaa kauniiden parvekemiljöiden lisäksi…

Minusta Puutarhamaailma 2013 on vieläkin parempi kuin sarjan ensimmäinen osa. Tai sitten olen jäävi, sillä tämän kirjan yhteydessä tapahtui koskettaviakin kohtaamisia. Myös tämän vuoden kansi on huippukuva. Viimevuotinen oli minulla kirjatelineessä esittelyssä puolisen vuotta! Minusta tällaista kirjaa on jokaisen helppo lähestyä. Tämä sopii niin erilaisille puutarhahulluille, sillä onhan meidän joukossamme vaihtelua diagnosoimattoman ’sairautemme’ tasossa.  Minäkin ’sairastan’ sekä puutarha-  että lumihulluutta eivätkä ne mitenkään sulje toisiaan pois. Talvinen puutarha ja lumi ovat myös kirjailija Kirsti Kurosen inspiraation ja ilon lähde ja siksi lopetammekin hänen tekstiinsä:

Naisen mielestä talvella on rauhallista, kun mikään ei kasva – eikä tarvitse itsekään kasvaa.

Koko yön sataa, sataa, sataa uutta lunta.

Nainen ei malta nukkua. Hauduttaa teetä, kääriytyy vilttiin ja istahtaa keittiön pöydän ääreen.

Tuijottaa ikkunasta ja vartioi lumisadetta, joka putoaa pihan harteille verkkaan suurina hiutaleina.

Nainen uppoutuu ja sulautuu. Minuutista minuuttiin, tunnista toiseen.

Pihan tallilyhdyssä loimottaa kynttilä, rusakko vilahtaa vajan taakse, karhun kuorsaus värisyttää herukkapensasta, hevonen hirnahtaa…Korkealla pilvissä syntyneet tähtikiteet leijailevat hitaasti maahan.

Uni on syvää ja hyvää. Lumi ymmärtää.

Talvella ei kenenkään tarvitse kasvaa.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa  

Peter James: Kuolema kulkee kannoilla

Sinulla on taas nuo kalliit kengät jalassa. Olet siis menossa jonnekin – ja jätät minut yksin. Kop-kop-kopina hiljenee ja hiljenee. Se on viimeinen ääni, jonka sinusta kuulen. Ja ensimmäinen, jonka kuulen, kun palaat. Monta tuntia myöhemmin. Joskus vasta illalla. Sinä et kerro minulle, missä olet ollut. Sinä vain naurat ja pilkkaat minua.

Mutta kerran, kun tulit takaisin ja minä olin ihan sekaisin, sinä kävelit minun tyköni. Minä luulin, että aiot suudella minua, mutta et sinä suudellut. Vai mitä? Sinä astuit korollasi minun paljaan jalkani päälle. Ja porasit korkosi lihaksen ja luun läpi lattiaan asti.

Peter Jamesin uusin teos Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You, Minerva Crime, suomennos Maikki Soro) on hänen kuudes Roy Grace –dekkarinsa. Kaikki aiemmat lukeneina vertaan mielelläni Jamesin sarjan kirjoja toisiinsa. Niin paljon kuin pidinkin kirjasta Kuolema katsoo kohti ja sen sattumanvaraisesti kauhuun mukaan joutuneesta tavispariskunnasta Kellie ja Tom Brycestä, on pakko todeta, että Kuolema kulkee kannoilla pistää nyt paremmaksi.  Siitä kertoo jo sekin, että viime viikolla tein yhtä kirjaa kaikkineen kymmentuntisen päivän ja sitten kaaduin sänkyyn kuin kuollut (sic!), mutta käsi vain nappasi Kuolema kulkee kannoilla, jonka noin kuudestasadasta sivusta oli parisensataa vielä lukematta ja luin kunnes sain tietää murhaajan eli loppuun. Tässä kirjassa sitä ei arvata, sillä varteenotettavia ehdokkaita on monia.

Etenkin pidin nyt siitä, että James hillitsi himoaan tuoda esiin poliisityöskentelyn yksityiskohtia ylitsetulvimattomasti sekä siitä, että kauan sitten kadonnut Sandy-vaimo jätettiin miltei unhoonsa, sillä ei siinä Sandy-koukussa kukaan jaksa loputtomasti kiikkua. Tiedän, että herra dekkaristi nauttii poliisihierarkiasta ja kaikesta siitä mikä liittyy tutkintaan, mutta onneksi hän antoi nyt vallan sille, missä hän on paras: olla murhaajan sekä uhrin pään sisällä. Ja jos ei ole vielä tullut todettua, niin Peter James todellakin osaa kirjoittaa. Virkkeet ja kappaleet ovat laadukkaita ja tässäkin kirjassa vaikka tarinaa kuljetetaan eri aikatasoissa, lukija kyllä pysyy perässä, minkä vuosikymmenen Kenkämiestä käsitellään. Siis kyse on Kenkämiehestä, jolla on fetissi naisten erittäin korkeakorkoisiin ja vain kaikkein kalleimpiin kenkiin. Piinaava kauhua nostavat Kenkämiehen ajatukset, kun hän valitsee uhrinsa, joista viimeinen on nuori juutalainen Jessie Sheldon. Jessien onnettomuudeksi hänellä on tapana jakaa kaikki menemisensä ja tulemisensa Facebookissa, myös ilonsa siitä, että aikoo uskaltaa vihdoinkin esitellä ei-juutalaisen poikaystävänsä Benedictin vanhemmilleen hyväntekeväisyystanssiaisissa:

Jännittää!!! Minulla on sitä ennen potkunyrkkeilyä, joten jos he alkavat riidellä ja ovat ilkeitä Benedictille, varokoot vain! Muuten…minulla on illalla jalassa uudet Anya Hindmarchit. Niissä on kahdentoista sentin piikkikorot!!!!

Jossain vaiheessa rikosylikomisario Roy Grace paljastaa profiloijan neuvosta medialle jotain ärsyttääkseen murhaajan esille ja kuinka ollakaan, osuu juuri heikoimpaan kohtaan eli Kenkämiehen akilleenkantapäähän. Siitä hetkestä Kenkämies kokee Roy Gracen miehenä, joka hänen täytyy ylittää keinolla millä hyvänsä. Hän tuntee olevansa paljon älykkäämpi kuin Grace, mutta samalla hän vertautuu jahtaajaansa haluten pelastaa hänet naisten kärpäsloukkuvaginoilta ja kontrollilta. Niinpä raa’at raiskaukset jatkuvat, löytyy ruumiskin uskomattoman tapahtumaketjun seurauksena ja sitten katoaa Jessie…

’Jännittää niiiiiiiiiin hirveästi!’ Jessie oli kirjoittanut Facebookiin.

’Mitä jos äiti ja isä eivät pidä hänestä?’

Jessie lisäsi vielä olevansa niiiiiiin innoissaan uusita Anua Hindmarchin kengistään.

Hänkin oli niiiiiiiin innoissaan Jessien uusista Anya Hindmarchin kengistä. Ne olivat pakettiauton lattialla aivan hänen takanaan odottamassa käyttäjäänsä! Ja häntäkin jännitti niiiiiiiin hirveästi. Mutta hauskalla, kiihottavalla, kihelmöivällä tavalla…

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Susa


*****

Aiemmin lukemani Roy Grace-dekkarit:

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Leena Lumin huhtiarvonnan 2013 voittajat ovat....

Leena Lumin huhtiarvonnan onnettarena toimi Lumimies kuten aina ennenkin. Arpainnostus oli ilahduttavan suurta, joten kiitos teille kaikille♥ Minne joutuisinkaan näiden kaikkien ihanien kirjojen meressä ellei teitä olisi!

Voittajat ovat: Suketus, Sude, Bikke, Tuija ja Jenni Onnea voittajille♥ Ensin palkintolistalta saa valita Suketus, sitten Sude etc. Kun olette tehneet valinnan, ilmoittakaa minulle sähköpostilla leenalumi@gmail.com sekä valintanne että yhteystietonne. Toivon mahdollisimman pikaista yhteydenottoa kaikilta ettei jono ala seisomaan paikallaan, kiitos.

Tämä oli kivaa ja sain vähän lukuaikaa, mutta ensiviikolla sekä pakkaan voittajille kirjoja, että liehun kaupungilla kuin myös tarjoilen teille brittijännitystä että puutarhaa. Taitaa olla tulossa sisustustakin, mutta vielä ei ihan varma ehtiikö ensi viikolle.

♥♥♥

En voi lopettaa vielä, vaan on pakko kertoa ihan aiheen vierestä, että asioilla on tapana järjestyä. Olemme kohta vuoden jahkanneet, että mikä on kakkosremonttivaiheemme ykköskohde. Yhtenä päivänä se on ollut valokate parvekkeelle, yhtenä  päivänä alakerran vierasmakkarin vessa ja eteinen, yhtenä yläkerran olkkarin ja eteisen sekä tämän kirjaston lattiat uusiksi. No, kun ei keksitty, mikä on tärkeintä, lykkäsimme koko projektin hamaan tulevaisuuteen tai niin me luulimme. Eilen sitten lähdimme Kodin Ykköseen ostamaan uusia kevätverhoja keittiöön ja löysimmekin todella kivat, joissa luonnonvalkoista ja tietty vaaleanpunaista, jotka sopivat pinkkeihin talouskoneisiimme sekä country&cosy vihreisiin kaapistoihimme:

Vaeltelimme siellä siis melkein ohi kodin rakennuspuolen, kunnes kuitenkin joku vei meitä kohden wc-altaita yms. Niinpä olimme tunnin sisällä tilanneet  kakkosvessaamme peilin valoilla, lavuaarin ja siihen kaapistot. Nyt ei tarvitse enää jahkata, mikä on remonttikohde vielä tänä suvena. Vähän huimasi, mutta nyt alan olla jo aika innostunut. Kaikki on valkoista, kun aina on ollut värikästä, mutta suunnittelen seinistä korkeakiiltoista valkoista ja yksi seinä vahvaa turkoosia. Haluaisin takaseinän turkoosille, jolloin se näkyisi peilin kautta katsojalle, mutta serkku ja etenkin R. on sitä mieltä, että se seinä, johon tulevat valkoiset kaapistot ja lavuaari sekä peili, turkoosiksi. Minä olen nyt ihan toista mieltä. Onko tähän kenelläkään mielipidettä? Se takaseinä olisi sitten ilman mitään hyllyä ja saisi olla vain kaunis ja sieluväriäni...Alakerrassa saavat näkyä turkoosi, sininen ja kaikki se merellisyys, joka minussa virtaa. Ja siellähän on myös uusittu saunaosasto, joten kaikki liittyy jotenkin veteen.

Ja valokatetta meille ei tule ikinä, sillä tapahtui muutakin, mutta se onkin sitten jo toisen jutun väärti.

Sunnuntai-iltapäivän rauhaa!

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

lumikellokuva Allu

Elämä on kaunis, tunnustusta ja viikonloppua!

Hannen hurmaavalla oranssimekkoisella tytöllä lähdemme kohti viikonloppua, mutta älkää vain luulko, että olen jouten: Minä alan värkkäämään arvontalippusia sunnuntaita varten ja sitten tietty tämä huusholli...

Sain Ritalta yllä olevan tunnustuksen ja kiitän♥ En jaa tätä nyt eteenpäin, sillä joutuisin jakamaan sen noin kolmellesadalle blogille: Rakastanhan teitä kaikkia♥

Tämä pieni lahjakirjanen Elämä on kaunis (Minerva 2013) lähtee vielä arvontani palkintoihin.  Kirja sisältää noin kuudenkymmenen sivun verran Saima Harmajan runoja kuvituksenaan Sinikka Hautamäen herkät akvarellit.

Saima Harmajan elämä päättyi vain kaksikymmentäkolme vuotiaana ja hän ehti kirjoittaa viisi vuotta. Silti hän ehti luoda runoja, joista niin monet pitävät ja joita he kaipaavat. Niitä näkee käytettävän hautajaisvärssyinä, tuntuu luettavan paljon yksin ikävässä ja kaihossa, mutta löytyy häneltä aivan muutakin eli vaikka Riemuitseva rakkaudentunnustus, joka on nyt sitten viikon runo Lumikarpalossa. Oman isäni suosikki Harmajalta oli On maa, joka sitten luettiin myös hänen hautajaisissaan. Elämä on kaunis kirjassa on luonnollisesti niin monien suosikkiruno Rannalla, mutta myös Sidottu, Meri, Toukokuun sade, Riemu, Sireenit...ja Heikko:

Kätes vahvenevat, kun huulisi kosken,
kun painan kaulaasi vaalean posken.

Mut elämän, jonka huuleni suovat,
sydämestäni pois sinun huulesi juovat.

Povi lyö, mut ei virtaa vereni minuun.
Meni voimani pois. Sano, jäikö se sinuun?

Mua jaksatko kantaa oudoilla mailla?
Pidä voimasi! On autuasta olla vailla.

♥♥♥

En voi olla kertomatta, että näillä Minervan lahjarunokirjoilla on aikamoinen lukijasuosio. Kun yhdistin ne samaan juttuun, joka alkaa Kun suru on suurin on lukijoita ollut tähän mennessä jo 1300! Liitän tämänkin kauniin kirjan linkittäen samaan, että yhä useampi löytää omansa. Itselle, ystävälle, tuliaisena, muistamisena toipilaalle kukkien sijasta, äitienpäivänä, milloin vain.

♥♥♥

Lumottua viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Mysteriet

Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja

Mikään ei liene kirjallisuutta ja historiaa rakastavalle mieluisampaa kuin saada kulkea syntymästä kuolemaan matka palvomiensa kirjailijoiden seurassa, nähdä heidän lapsuudenkotinsa ja leikkitantereensa, viivähtää ehkä viimeisen kodin ikkunassa, hipaista viimeistä vuodetta, juoda mennyttä maailmaa.  Oman ainutlaatuisen tunnelatauksensa tapahtumaan tuo suomalaisuus ja suomen kieli, sillä meillä ei ole aina suinkaan ollut selviö voida kirjoittaa suomeksi, puhumattakaan saada kustannetuksi suomen kielistä teosta. Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin saksetkin hetken levossa.  Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä.

Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat yhdessä valokuvaaja Jari Suomisen kanssa luoneet teoksen Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013), joka on kulttuuriteko ja samalla ylistys suomalaiselle kirjallisuudelle. Kirjassa on mukana 28 suomalaista kirjailijaa sekä yli 30 erilaista kohdetta. Vierailut kirjailijakoteihin ovat museovierailuja koteihin, joista suomalainen kirjallisuus on ammentanut tähän päivään.  Aukaisen teille kirjaa osin oman kiinnostukseni pohjalta, mutta yritän myös olla objektiivinen eli aion mainita kaikki mukana olevat kirjailijat. Jos en ihan onnistu, se johtuu siitä, että palvon suomen kieltä. Mitään niin rikasta ei ole, eikä tule olemaan. Kohtaan erään asian, joka selvensi minulle jotain, mutta myös satutti, sillä tunnen vieläkin heidän tuskansa, sen, jonka olin jo aiemmin saanut heidän runoistaan, ohitan kevyemmin prameuden, mutta rankaisen itseäni siitä jättämällä minulle maailmankaikkeuden parhaan kirjailijan vain nimellä mainituksi. En ole tämä kirja, joten monet muutot ja paikkakuntavaihdokset eivät jutustani selkene, ne kaikki löytyvät tästä kirjasta, jonka lopussa on jopa pikkutarkka luku Turistikierrokset sekä Kirjassa esiteltyjen museoiden yhteystiedot. Missä me olimmekaan? Sammatissa ja Elias Lönnrotissa...

Suomalainen lahjakkuus on aina puskenut kuin läpi kallion eli sanotaan niin monen suurnimen ponnistaneen savutorpasta. Lahjakkuus lyö itsensä aina läpi. Itse asiassa Sammatin torpassa oli jo uuni, josta savu ei tuprunnut sisälle, mutta köyhyys ajoi lapset ajoittain kerjuulle, mikä oli etenkin ujolle Eliakselle vaikeaa. Hän oppi kuitenkin isoveljien tehdessä koululäksyjään kuin vahingossa lukemaan jo kuusivuotiaana ja pääsi myöhemmin opintielle isoveli Henrikin avustamana. Koulunkäynti oli raskasta, sillä pitkät matkat Elias kulki kävellen ja suomenkieliselle lapselle opetus ruotsiksi oli rankkaa. Lopulta Elias Lönnrotista (1802-1884) tuli lääkäri, lehtimies ja kansanperinteen kerääjä.  Tuon ajan tiedeyhteisö suorastaan valitsi Lönnrotin viime mainittuun tehtävän, sillä eihän ruotsinkielisistä J.L.Runebergistä ja J.V.Snellmanista ollut suomalaisen kansanrunouden kerääjiksi.

Haltiakuusen alla on todella runsas jokaisen siinä mukana olevan kirjailijan osalta kertoen vanhemmista, sisaruksista, koulunkäynnistä, taloudellisesta selviämisestä, avioliitoista, lapsista ja tietenkin juuri kirjailijoiden eri asumuksista, joten teosta voi tutkia myös kiinnostuneena talonpoikais- ja antiikkihuonekaluista :

Yllä olevassa kuvassa kirjailija Maria Winterin eli Maila Talvion (1871-1951) työhuoneen sänky, joka on porvoolaisen Iris-tehtaan tuotantoa ja taiteilija Louis Sparren suunnittelema. Maila Talvio oli pappisperheen seitsemäs lapsi ja hänestä tuli tuottelias kirjailija ja vakaumuksellinen maailmanparantaja.  Hän oli myös tiukasti kannoistaan kiinni pitävä ihminen, joka kerran kieltäytyi maksamasta kunnallisveroa, koska veronkatoilmoitus oli kirjoitettu vain ruotsiksi. Hänen työpöytänsä aiottiin viedä ulosmitattaviksi, mutta Talvio voitti asian ja seuraava veronkantolippu olikin sitten jo suomenkielinen.

Kauniissa salissaan Kuopion Kanttilassa, piti Minna Canth (1844-1897) salonkiaan. Hän oli leskeksi jäätyään siirtynyt seitsemän lapsensa kanssa Jyväskylästä Kuopioon pitämään perheen kauppaliikettä ja saikin sen menestymään, mutta tomerana naisena hän ehti myös kirjoittaa ja vaikuttaa salongistaan käsin. Itse hän ei lähtenyt mihinkään, mutta muut tulivat hänen luokseen. Siellä viihtyi myös Juhani Aho (1861-1921), papinpoika Mansikkaniemen pappilasta. Ahon isä oli valveutunut ja laittoi poikansa oppikouluun Kuopioon, jossa tuolloin alkoi ensimmäistä kertaa suomenkielinen opetus. Näin kaksikielisen perheen esikoisesta tuli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Aho oli kansamies, kansalliskirjailija ja moderni, sillä hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofelt sai jatkaa taiteiluaan avioliiton solmimisen jälkeenkin sekä matkustella yksin ulkomailla, mikä ei tuohon aikaan ollut tavanomaista.

Taiteilijapariskunnasta unen ja kuoleman runoilijaan, Uuno Kailaaseen (1901-1933), joka äitinsä kuoltua ja isänsä ollessa kyvytön hoitamaan lasta, otettiin äidin vanhempien luokse Honkapään taloon. Isovanhemmat kannustivat koulunkäyntiin, mutta jo siellä Uunolle tuli eteen ristiveto kuvataiteen ja runouden välillä. Mikä on tuo toinen iso ristiriita tai asia, joka painoi, liittyi henkilöön, joka oli myös jäänyt lapsena orvoksi, herkkään, enkelikasvoiseen Kaarlo Sarkiaan (1902-1945). Alla Sarkian lapsuudenkoti.

Minulle Sarkia on aina ollut hyvin likeinen runoilija, tämä Kiikassa syntynyt kauneuden ja rappion runoilija, joka oli saanut vaikutteita mm. Charles Baudelairelta. Sarkia osasikin hyvin ruotsia, saksaa ja ranskaa. Hän mm. osti Baudelairen runokokoelman Pahan kukkia ja käänsi sen suomeksi.  Mutta nyt voimmekin kysyä kenelle Kailas kirjoitti runonsa Kumpi?, sillä hänellä ja Sarkialla oli kiihkeä suhde 1930-luvun alussa.  Homoseksuaalisuus oli noina aikoina vielä rikos, joten molemmat kokivat sekä syyllisyyttä että masennusta.

Ketä emme ole vielä maininneet ovat Anni Blomqvist, Pentti Haanpää, Tove Jansson, Ilmari Kianto, Joel Lehtonen, Eino Leino, Väinö Linna, Johannes Linnankoski, Kauppis-Heikki, Samuli Paulaharju, Kalle Päätalo, Johan Ludvig Runeberg, Fredrika Runeberg, F.E. Sillanpää, Zacharias Topelius, Nils-Aslak Valkeapää, Mika Waltari, Lauri Viita, Einari Vuorela ja Laura Soinne.  Sekä Aino Kallas, jonka kauniista kesäasunnosta Tammista on kirjan upea kansikuva. Mitään mielenkiintoisempaa ei kai voi olla kuin Aino Kallaksen elämä! Huomasin, että lähteissä oli mainittu Kallaksen Elämäni päiväkirjat I-II. Ne ovat niin kiinnostavat, että kun odotin esikoistani, en suostunut lähtemään sairaalaan, vaikka synnytys oli jo käynnistynyt, ennen kuin sain Kallaksen päiväkirjat luettua loppuun! Lähteissä löytyy muutakin kiinnostavaa eli Lauri Viidan toisen puolison Aila MeriluodonVaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953-1975.

Yksi on vielä joukosta poissa ja hän vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella.  Hän on Aleksis Kivi (1834-1872), jonka lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat.  Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa.

Haltiakuusen alla on niin paljon antava teos, että tekee mieli sanoa tämän kirjan kuuluvan jokaiseen kotiin, jota kiinnostaa kirjallisuus ja ennen kaikkea se, minkä päällä suomalainen nykykirjallisuus lepää. Tämä on kodin arvokirja, joka kertoo myös lapsillemme, miten savutorpista syntyi lahjakkuutta, joka aukaisi tietä tuleville polville. On vasta huhtikuu, mutta uskallanko jo sanoa, että käsissäni on nyt vuoden tietokirja? Haltiakuusen alla on kaunis lahjakirja, mutta minä ainakin lahjoitan tämän nyt itselleni! Tätä olen kaivannut. Suosittelen!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto  Kirjakaapin kummitus  ja Maija/Kirjojen keskellä

John Irving: Minä olen monta

Richard Abbott oli aikaansa seuraava mies, hän oli jo varmaan kuullut mistä Huone Pariisissa kertoi. Minun saksan tehtäväni – aina läsnä olevat Goethe ja Rilke – olivat tietysti näkyvillä makuuhuoneessani. Se mikä minua veti kirjastoon, kumpaan tahansa kirjastoon, ei ollut ainakaan saksan kieli. Ja herra Baldwinin suurenmoisen romaanin välissä oli käsin kirjoittamia lappusia – myös sitaatteja kirjasta Huone Pariisissa. ”Lemmen löyhkä” oli luonnollisesti kirjoitettuna lapulle ja se lause, jota aina ajattelin ajatellessani Kittredgeä. ”Kun kaikki minussa kirkui Ei! loppujen lopuksi huoahdin silti Kyllä!”

Tämän kirjakevääni toiseksi odotetuin teos, John Irvingin kirja Minä olen monta (In One Person, Tammi 2013, suomennos Kristiina Rikman) hämmensi irvingiläisen mieleni kirkumaan Ei! ja toisaalta niin halusin huoahtaa Kyllä!, sen kuitenkaan olematta mahdollista – täydellisesti antautuneena.

Kaikki Irvingin perusteemat ovat niin hyvin kasassa, että alussa intoilin kuin lukiessa Garpin maailmaa tai jopa Leski vuoden verran tai Oman elämänsä sankari. Mietin jo, miten ihanaa kun herra kirjailija on palannut juurilleen hillittömyyteen, painiin, karhuihin, suorastaan absurdeihin ihmiskuvauksiin ja taitoonsa paljastaa ihmismielen piileviä heikkouksia unohtamatta aina läsnä olevaa tilannekomiikan tajua, mutta jokin ei vain mennyt nyt kohdilleen. Irving on juurillaan, mutta erittäin lörpöttelevänä, samoihin teemoihin ja yksityiskohtiin alati uudestaan palaavana, upeaa tarinaa kertovana, mutta unohtaen tarinan tiheyden vaateen. Nyt minulle ei niin aiheensa puolesta mieleinen Viimeinen yö Twisted Riverillä nousi aivan uuteen arvoonsa, sillä siinä Irvingin tiivis kerronta on kasassa.  Tämä kirja suorastaan huutaa tiiviyttä ja selkeyttä, tarina sinänsä on vakaata Irving-laatua.

Minä olen monta on väärien rakastumisten kirja. Billyn äiti on Vermontin First Sisterin harrastajateatterin kuiskaaja, isäpuoli  Richard Abbot  armoitettu ensirakastaja ja isoisä Harry Marshall taitavin naisroolien esittäjä. Näissä ympyröissä Billy varttuu, saa kirjastokortin ja tutustuu kirjastonhoitaja neiti Frostiin, josta alkaa hänen elämänsä suuri näytös. Neiti Frost tulee opettamaan hänelle paljon kirjallisuudesta Humisevaa harjua ja Kotiopettajattaren romaania myöten, mutta vieläkin enemmän transseksuaalisuudesta aina käytännön harjoituksiin asti. Tästä tutustumisesta tulee se tienviitta, joka viitoittaa koko romaanin pitkän ja vaiheikkaan kaaren. Siis sanon vaiheikkaan, sillä pidän kirjan tarinasta. Tämä on ominta Irvingiä minulle, mutta oudosti jaaritellen, kun hän, John olisi voinut kertoa tämän upean kertomuksen hieman toisin.

Olen kuitenkin nyt samaa mieltä kuin lukee kirjan liepeissä, että:

John Irvingin uskaliain ja kunnianhimoisin romaani on puhdasverinen tragikomedia, joka palaa rakastetun Garpin maailman teemoihin – vuosikymmeniä viisaampana. Tuiman katseen tuttu pilke saa aavistelemaan, että tie helvettiin on mitä luultavimmin moraalisella ylenkatseella kivetty.

Aika hyvin sanottu! Minusta tuntuu juuri nyt että Irving onkin halunnut juuri tällä teoksellaan kuin koota kokoon ’hänen parhaimpansa’.  Tässä on Garpin maailman hulvattomuutta, jotain Oman elämänsä sankarista, tummuutta Ystäväni Owen Meanysta…, mutta puuttuu Leski vuoden verran kaksi uskomatonta, uskollista rakkaustarinaa, puuttuvat Kunnes löydän sinut teoksen ikimuistoiset sitaatit ja tarinan kokoon tiivistyminen, puuttuu Ruth Cole…

Minä olen monta on paljon ’lemmen löyhkää’, biseksuaalisuutta, nuoren pojan kasvukertomusta, masturbointia eli ’tumputtamista’, myöhemmin lukuisia suhteita, paljon kuolemaa ja menneisyyteen  katsomista, ääntämisongelmia, ylen määrin transseksuaalisuutta, partaisia ’karhuja’ ja AIDS –taudin räjähdysmäistä leviämistä. Paljon lohduttomuutta.

Jollain tasolla odotin enemmän biseksuaalin Billyn ja Elaine Hadleyn suhteelta. He asuivat vanhempiensa ammatin takia Favorite River Academyn opettajien asuntolassa ja olivat myöhemmin mukana myös koulun näytelmäkerhossa.  Elaine on etenkin aluksi kuin raikas tuulahdus, sillä hän pistää paljon hanttiin ja myös suree, vaikka sorsia. Näytelmäkerhon ’itsemurha-altis norjalainen’ ohjaaja Nils Borkman löytää Elainesta Ibsenin Villisorsan täydellisen Hedvigin, vaikka hän Billyn mielestä on puolisokea, rinnaton ja kimeä:

Oli surullista ja hassua, kun tohtori sanoo luodin lävistäneen Hedvigin sydämen. ”Hän ampui itseään rintaan.” (Eihän Elaine-rukalla ollut rintoja.)

Eniten Elainea hämmensi näytelmässä se, ettei kukaan kerro miten villisorsan käy. ”Lintuparka!” Elaine valitti. ”Se on haavoittunut! Se yrittää hukuttautua, mutta kamala koira noutaa sen lammen pohjalta. Ja sorsa pannaan ullakolle! Miten villisorsa pystyy elämään ullakolla? Ja kun Hedvig heittää veivinsä niin kuka sanoo, etteikö se hullu vanha sotilas – tai vaikka Hjalmar, se nynny joka säälii vain itseään – ammu sitä? Ihan kamalaa miten sorsaa kohdellaan.”

Minua kirjassa kiehtoivat juuri näyttämötarinat. Osin tosin näin tämän kirjankin kuin näytelmänä, mutta takuulla tiivistettynä, sillä tehoja on nostettava eli rönsyjä leikattava pois. Kirjassa on niin paljon panemista, lemmen löyhkää ja irtosuhteita, runsaat kuusisataa sivua, että ylitarjonta alkoi panna vastaan. Hieman salaperäisyyttä ja erotiikkaa olisi ollut charmilisää isolle tarinalle. Siis tarina on iso merkityksessä suurenmoinen, mutta se jaarittelu ja toisto himmentävät hohtoa.

Sille en mitään voi, että ikäni kaiken John Irving on minulle yksi niistä kirjailijoista, joita seuraan sateenkaaren tuolle puolen. Hän on samassa joukossa kuin Ian McEwan, Lionel Shriver, Joyce Carol Oates, Mika Waltari, Carol Shields ja…Alan Hollinghurst.

Minä olen monta ei ollut Kunnes löydän sinut kaltainen kultaisten sitaattien lähde, mutta ehkä Richard Abbot osuu kuitenkin oikeaan todetessaan:

Jos elät kyllin kauan, huomaat että tämä on epilogien maailma.

*****


"Epilogi on muutakin kuin vainajan arvioimista. Epilogi on menneisyyden valepukuun verhottu varoitus tulevasta."

- John Irving -
Garpin maailma


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Mustikkakummun Anna  Irene Kirjasähkökäyrä  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  Suketus ja Maija


*****

Lukekaa ihmeessä kommentteja ja etenkin Tiukun kiinnostava mielipide kirjaan Minä olen monta!

Käy verkkaan sieluni, niin virvoittain hän...

Käy verkkain sieluni, niin virvoittain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.

Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.

Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.

Ei vuosienkaan ero
voi meitä erottaa,
ei noidan poissaolo saa
loitsua raukeamaan.

Tuhannen vuotta hiillos
tuhkassa liekkejään
odottaa, kättä, lopulta
tuikahtaa, ymmärtää.

- Emily Dickinson -
Golgatan kuningatar (Tammi 2003, suomennos Merja Virolainen)
kuvat Runotalo

ne me quitte pas

Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Onko mitään niin kiihkeää kuin kevät ja sipulikukat! Kun oikea kevät vihdoin kuohuu koskena, nousevat kiitolliset sipulikukat jo maasta vaikka lumesta ja kestävät myös jos päälle sataa vielä kevään viimeinen lumi. Olen nyt kohta kolmekymmentä vuotta istuttanut sipulikukkia isolle tontillemme ja oppinut kantapään kautta, mitä myyrät minulle sallivat ja mitä eivät. Onko krookus, varhainen kukkija kuitenkaan se omin minulle, kun se kuitenkin usein aikaa myöten lisäravinteista huolimatta pienenee kukinnaltaan vuosi vuodelta paitsi eräs lila lajike, joka leviää jo toistakymmentä vuotta rajusti. Kiitollisimpana kaikista leviävät scillat sinisenä kukkamerenä ja niiden toivoisi olevan aina eli ei kiitos nurmikolle. Massiiviset texas-, dallas- ja tahitinarsissi-istutukset voivat upeasti, vaan mikään ei vieläkään voita runoilijan narsissia, lumotusti tuoksuvaa Poeticus Actaea, joka kantaa muassaan menneen maailman tunnelmia. On erehdytty, on osuttu nappiinsa, mutta yksi on varmaa, minulle ei ole puutarhaa ilman sipulikukkia!

Tommy Tønsbergin ja Kenneth Ingebretsenin kirja Hehkuvat sipulikukat – 250 kauneinta lajia (Hageselskapets løker og knoller, Minerva 2013, suomennos Kirsi Tuominen) tarjoaa sipulikukista kaiken mitä vain ymmärrät kaivata. Tarjolla on kasvitiedettä tyyliin Sipuli vai mukula, oma juttunsa kevät-, syys- ja kesäkukkijoista, parhaiden sipulikukkien hankinta, sipulien oikeaoppinen istuttaminen, hoitoa ympäri vuoden, lisäys, taudit ja tuholaiset, ryhmäistutukset, kukkasipulien hyötö juhlapäiviä varten sekä laajin kasviosio koskien sipulikukkia, mitä olen ikinä nähnyt.

Sipulikukat eivät ole siskoja keskenään, sillä toiset vaativat enemmän. Kaipaamani kesälumipisara (suvikello), 'Leucojum aestivum', kaunotar, jonka jokaisen terälehden kärjessä on vaaleanvihreä pilkku, on kostean paikan kukkija, jonka hankinnassa kannattaa olla tarkkana:

Lumipisaroiden kanssa onnistuminen voi olla vaikeampaa, koska ne alkavat kasvattaa versoja ja kukkanuppuja jo syksyllä. Jos ne nostetaan silloin maasta ja pakataan myyntiin, versot eivät pääse koskaan kehittymään. Parasta olisi istuttaa jo kasvussa olevia taimia, kaupasta tai tutun puutarhasta hankittuja. Voit myös kokeilla liottaa niitä ennen istuttamista ja katsoa, auttoiko se.

Jos haluat lukea, miten minä onnistuin, lue juttuni Kesälumipisara eli suvikello

Vain yhtä en jaksa ikinä ymmärtää: Sipulikukkien pitää saada kukkimisen jälkeen rauhassa kuivattaa lehtensä, että ravinteet palaavat sipuliin ja näin olen tehnytkin jopa letittäen penkeissä olevien narsissien kuivuneita lehtiä, mutta kun niitä saa jakaa vasta lehtien kuihduttua. Miten ensinnäkin niitä enää löytää, sillä suosituksenahan on istuttaa sipulikukat sopivien perennojen joukkoon ja miten niitä löytäessäkään voi kaivaa ylös, kun samassa paikassa jo nousevat särkynyt sydän, akileijat, lemmikit, unikot…Alkusuven kukkijat eivät takuulla tuosta mylläämisestä pidä. Aivan oma lukunsa ovat suuret narsissikentät vaikka lehdossa, jossa erilaiset saniaiset eivät vähästä hätkähdä.

Kasvustojen jakaminen on kuitenkin ehdottomasti suositeltavaa jo kukinnan heikentymisen takia. Paakku nostetaan ylös ja sipulit erotellaan varovasti toisistaan. Uutta mullosta voi parantaa vaikka kompostin ja kauppamullan sekoituksella.

Se englantilainen unelma, jossa kevätkukkijat peittävät nurmikot, on meillä melkein vain scillan eli idänsinililjan varassa. Lyhyt kasvukautemme on vain niin kiihkeä, että pitää malttaa antaa scillojen kuihtua rauhassa, vaikka nurmikko vaatisikin jo leikkaamista. Paitsi jos olet aikeissa niityttää nurmikot luonnonkukille, kuten minä yritän tehdä. Yrittänyttä ei laiteta tässäkään asiassa. Vakuutan, että scilla leviää kuin unelma ellei kukaan ruohonleikkuuintoinen pilaa kaikkea.

Monet haluavat itse hyötää sipulikukkia jouluksi ja muiksi juhlapyhiksi. Se on helppoa ja antoisaa puuhaa, jossa sipulit istutetaan syksyllä ruukkuihin, kastellaan kevyesti ja sijoitetaan ruukut pimeään, jossa lämpötila on noin -5 astetta. Tämä vaihe kestää noin 5-8 viikkoa, jona aikana kasvit juurtuvat ja imevät kosteutta. Sen jälkeen ne siirretään valmistautumaan kasvuun viileään ja pimeään huoneeseen, jossa lämpötila on 10-12 astetta. Kun versot ovat kasvaneet 3-5 cm mittaisiksi, taimet voidaan siirtää valoisalle ikkunalaudalle. Ellei tämä touhuilu kiinnosta, voi sipulit hankkia preparoituina eli ne ovat saaneet valmiiksi kylmäkäsittelyn ja kukinta-aikaan voidaan vaikuttaa siirtämällä ruukkua viileästä lämpimään ajoittaen kukinta haluttuun ajankohtaan.

Kasviosiossa on esitelty sekä yleisimpiä että myös harvinaisempia sipulikasveja. Kustakin kasvista löytyvät perustiedot ja kuvaukset, joten vasta-alkajakin selviää, mutta löytyy uutta myös kokeneelle puutarhurille. Ihan ’syötiksi’ mainitsen nimen sieltä toisen täältä: viinilaukka, pisaralaukka, gardanlaukka, kellolaukka (aaaah!), upea ruohosipuli 'Wallington White’, vaarinlaukka, balkaninvuokko ’White Splendour’, kyynelhyasintti, isotähtihyasintti ’Alba Plena’, monta erilaista kevättähteä, syysmyrkkylilja, loistomyrkkylija ’Album’, erilaisia kannuksia, daalioita, talventähtiä, koiranhampaita, pikarililjoja, erilaisia lumikelloja (oih!), miekkaliljoja, kurjenmiekkoja ja:

Varjokasviharrastajana varjoliljaa ei käy ohittaminen. Värejä löytyy vaaleasta tummaan roosaan, myös valkoisia muotoja löytyy. Varjolilja sopii hyvin villiintymään luonnontilaisille alueille ja suosittelen vaikka juuri nurmikkojen tilalle. Leviää sekä siementämällä että sivusipuliensa avulla. Siementaimet kukkivat 4 tai 5 vuoden kuluttua. Juu, ei tässä ole mitään virhettä eli näin se on. Sain punakukkaista varjoliljaa eräältä ihanalta blogiystävältä ja mukana tuli valkoisen varjoliljan siemeniä. Nyt sitten vain odotetaan tätä ihanuutta:

Hehkuvat sipulikukat on jokaisen puutarhurin unelmakirja. Teki mieli syödä osa kuvista, mutta sitten muistin kaikki ne myrkyllisyysjutut. Kannattaa muuten huomata tuo kellolaukka, jossa huokailin, sillä se on todella kaunis, hyvin vanamon oloinen herkkyydessään ja värissään. Kasvi on kotoisin Alpeilta, Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta. Ihan kirjan lopussa on hakemisto sekä suomalaisilla että tieteellisillä nimillä.  Sitä ennen kuitenkin mahtava määrä narsisseja sekä luonnollisesti toinen toistaan houkuttavampia tulppaaneja:

Kuvan kaunotar on ’Fancy Frills’, roosa, joka kuuluu ripsureunatulppaaneihin. Terälehdet ovat roosat ja niissä on valkoinen alaosa. Jokainen terälehti on ripsureunainen toimien katseenvangitsijana, hetkeen pysäyttäjänä, sipulikukkakimaran etuoikeutettuna finalistina.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa