John Irving: Minä olen monta

Richard Abbott oli aikaansa seuraava mies, hän oli jo varmaan kuullut mistä Huone Pariisissa kertoi. Minun saksan tehtäväni – aina läsnä olevat Goethe ja Rilke – olivat tietysti näkyvillä makuuhuoneessani. Se mikä minua veti kirjastoon, kumpaan tahansa kirjastoon, ei ollut ainakaan saksan kieli. Ja herra Baldwinin suurenmoisen romaanin välissä oli käsin kirjoittamia lappusia – myös sitaatteja kirjasta Huone Pariisissa. ”Lemmen löyhkä” oli luonnollisesti kirjoitettuna lapulle ja se lause, jota aina ajattelin ajatellessani Kittredgeä. ”Kun kaikki minussa kirkui Ei! loppujen lopuksi huoahdin silti Kyllä!”

Tämän kirjakevääni toiseksi odotetuin teos, John Irvingin kirja Minä olen monta (In One Person, Tammi 2013, suomennos Kristiina Rikman) hämmensi irvingiläisen mieleni kirkumaan Ei! ja toisaalta niin halusin huoahtaa Kyllä!, sen kuitenkaan olematta mahdollista – täydellisesti antautuneena.

Kaikki Irvingin perusteemat ovat niin hyvin kasassa, että alussa intoilin kuin lukiessa Garpin maailmaa tai jopa Leski vuoden verran tai Oman elämänsä sankari. Mietin jo, miten ihanaa kun herra kirjailija on palannut juurilleen hillittömyyteen, painiin, karhuihin, suorastaan absurdeihin ihmiskuvauksiin ja taitoonsa paljastaa ihmismielen piileviä heikkouksia unohtamatta aina läsnä olevaa tilannekomiikan tajua, mutta jokin ei vain mennyt nyt kohdilleen. Irving on juurillaan, mutta erittäin lörpöttelevänä, samoihin teemoihin ja yksityiskohtiin alati uudestaan palaavana, upeaa tarinaa kertovana, mutta unohtaen tarinan tiheyden vaateen. Nyt minulle ei niin aiheensa puolesta mieleinen Viimeinen yö Twisted Riverillä nousi aivan uuteen arvoonsa, sillä siinä Irvingin tiivis kerronta on kasassa.  Tämä kirja suorastaan huutaa tiiviyttä ja selkeyttä, tarina sinänsä on vakaata Irving-laatua.

Minä olen monta on väärien rakastumisten kirja. Billyn äiti on Vermontin First Sisterin harrastajateatterin kuiskaaja, isäpuoli  Richard Abbot  armoitettu ensirakastaja ja isoisä Harry Marshall taitavin naisroolien esittäjä. Näissä ympyröissä Billy varttuu, saa kirjastokortin ja tutustuu kirjastonhoitaja neiti Frostiin, josta alkaa hänen elämänsä suuri näytös. Neiti Frost tulee opettamaan hänelle paljon kirjallisuudesta Humisevaa harjua ja Kotiopettajattaren romaania myöten, mutta vieläkin enemmän transseksuaalisuudesta aina käytännön harjoituksiin asti. Tästä tutustumisesta tulee se tienviitta, joka viitoittaa koko romaanin pitkän ja vaiheikkaan kaaren. Siis sanon vaiheikkaan, sillä pidän kirjan tarinasta. Tämä on ominta Irvingiä minulle, mutta oudosti jaaritellen, kun hän, John olisi voinut kertoa tämän upean kertomuksen hieman toisin.

Olen kuitenkin nyt samaa mieltä kuin lukee kirjan liepeissä, että:

John Irvingin uskaliain ja kunnianhimoisin romaani on puhdasverinen tragikomedia, joka palaa rakastetun Garpin maailman teemoihin – vuosikymmeniä viisaampana. Tuiman katseen tuttu pilke saa aavistelemaan, että tie helvettiin on mitä luultavimmin moraalisella ylenkatseella kivetty.

Aika hyvin sanottu! Minusta tuntuu juuri nyt että Irving onkin halunnut juuri tällä teoksellaan kuin koota kokoon ’hänen parhaimpansa’.  Tässä on Garpin maailman hulvattomuutta, jotain Oman elämänsä sankarista, tummuutta Ystäväni Owen Meanysta…, mutta puuttuu Leski vuoden verran kaksi uskomatonta, uskollista rakkaustarinaa, puuttuvat Kunnes löydän sinut teoksen ikimuistoiset sitaatit ja tarinan kokoon tiivistyminen, puuttuu Ruth Cole…

Minä olen monta on paljon ’lemmen löyhkää’, biseksuaalisuutta, nuoren pojan kasvukertomusta, masturbointia eli ’tumputtamista’, myöhemmin lukuisia suhteita, paljon kuolemaa ja menneisyyteen  katsomista, ääntämisongelmia, ylen määrin transseksuaalisuutta, partaisia ’karhuja’ ja AIDS –taudin räjähdysmäistä leviämistä. Paljon lohduttomuutta.

Jollain tasolla odotin enemmän biseksuaalin Billyn ja Elaine Hadleyn suhteelta. He asuivat vanhempiensa ammatin takia Favorite River Academyn opettajien asuntolassa ja olivat myöhemmin mukana myös koulun näytelmäkerhossa.  Elaine on etenkin aluksi kuin raikas tuulahdus, sillä hän pistää paljon hanttiin ja myös suree, vaikka sorsia. Näytelmäkerhon ’itsemurha-altis norjalainen’ ohjaaja Nils Borkman löytää Elainesta Ibsenin Villisorsan täydellisen Hedvigin, vaikka hän Billyn mielestä on puolisokea, rinnaton ja kimeä:

Oli surullista ja hassua, kun tohtori sanoo luodin lävistäneen Hedvigin sydämen. ”Hän ampui itseään rintaan.” (Eihän Elaine-rukalla ollut rintoja.)

Eniten Elainea hämmensi näytelmässä se, ettei kukaan kerro miten villisorsan käy. ”Lintuparka!” Elaine valitti. ”Se on haavoittunut! Se yrittää hukuttautua, mutta kamala koira noutaa sen lammen pohjalta. Ja sorsa pannaan ullakolle! Miten villisorsa pystyy elämään ullakolla? Ja kun Hedvig heittää veivinsä niin kuka sanoo, etteikö se hullu vanha sotilas – tai vaikka Hjalmar, se nynny joka säälii vain itseään – ammu sitä? Ihan kamalaa miten sorsaa kohdellaan.”

Minua kirjassa kiehtoivat juuri näyttämötarinat. Osin tosin näin tämän kirjankin kuin näytelmänä, mutta takuulla tiivistettynä, sillä tehoja on nostettava eli rönsyjä leikattava pois. Kirjassa on niin paljon panemista, lemmen löyhkää ja irtosuhteita, runsaat kuusisataa sivua, että ylitarjonta alkoi panna vastaan. Hieman salaperäisyyttä ja erotiikkaa olisi ollut charmilisää isolle tarinalle. Siis tarina on iso merkityksessä suurenmoinen, mutta se jaarittelu ja toisto himmentävät hohtoa.

Sille en mitään voi, että ikäni kaiken John Irving on minulle yksi niistä kirjailijoista, joita seuraan sateenkaaren tuolle puolen. Hän on samassa joukossa kuin Ian McEwan, Lionel Shriver, Joyce Carol Oates, Mika Waltari, Carol Shields ja…Alan Hollinghurst.

Minä olen monta ei ollut Kunnes löydän sinut kaltainen kultaisten sitaattien lähde, mutta ehkä Richard Abbot osuu kuitenkin oikeaan todetessaan:

Jos elät kyllin kauan, huomaat että tämä on epilogien maailma.

*****


"Epilogi on muutakin kuin vainajan arvioimista. Epilogi on menneisyyden valepukuun verhottu varoitus tulevasta."

- John Irving -
Garpin maailma


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Mustikkakummun Anna  Irene Kirjasähkökäyrä  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  Suketus ja Maija


*****

Lukekaa ihmeessä kommentteja ja etenkin Tiukun kiinnostava mielipide kirjaan Minä olen monta!