Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Ulko-ovi sulkeutuu. Jään istumaan sängylle. Ripsien kuivettuneet kokkareet pehmenevät hiljakseen.

Tuijotan ulos ikkunasta.

Minä olen Iiris-kulta.

Minulle sanotaan raks-raks.

Minä sairastan

Ja oksilla on lunta.

Pakko nähdä lumeen, suoraan sängystä, joka siirrettiin pois makuuhuoneesta, koska vaadin päästä keskelle arkea. Haluan olla mukana. Tahdon kuulla, nähdä ja haistaa paremmin kuin kukaan. Olla selvillä.

Kirsti Kurosen teos Ammeiden aika (Robustos 2013) kertoo Iiriksestä, joka on juuri täyttänyt neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta tuntee itsensä nuoremmaksi kuin kaksi vuotta sitten jolloin sai tietää sairastavansa vakavasti. Nyt hiukset ovat irronneet tuppoina, silmät ovat aamuisin rähmääntyneet umpeen, on päiviä jolloin ei jaksa nousta ylös ja kantasoluhoidot ovat vieneet viimeisetkin voimat.  Silti Iiriksellä on paljon elämää ja yritys Ammela, joka tarjoaa kylpyjä keskellä kaupunkia.  On Lumme-, Ruusu-, Koiranputki-, Sinivuokko- ja Kielohuoneita. On aviomies Juhani sekä lapset Kerttu ja Eelis. On paras ystävä Anna Aurinko. Ja on koti, Mumun entinen huvila, jossa on kahdeksan huonetta ja lasiveranta 276 ruudulla. On paljon lunta ja hiljaisia huoneita, joissa Iiriksen ajatukset kaikuvat kuulaan helähtävinä vaikka kuolemaa verestä ei voi pestä pois. Iiris hymyilee kun jaksaa, käy Ammelassa, kylpee, nauttii. Oma äiti ei moista läträämistä ymmärrä, vain pyykkitupahommat saisivat häneltä siunauksen, sillä ’mitä ihmiset ajattelevat, kun siellä kylvetään kuin jossakin pornoluolassa.’

Kuronen onnistuu yllättävän kepeällä tyylillä sanomaan paljon, silti jättäen asioiden päitä solmimatta, ollen kaikkea kertomatta. Lukija saa seurata Iiristä kuin luvalla hyvinkin pitkälle, kylpyyn, pahoinvointiin, pelkoihin, uniin ja Kielomieheen, mutta sairaudella lukijaa ei rasiteta. Sen sijaan Kielomiehen viestit luetaan yhdessä:

Kaunehin. Tiesitkö, että lumeen voi kaivaa luolan, kammin? Rakentaminen on helpompaa kaksin.

Kaunehin, olisiko aika suunnitella lumimajaa? Tiistaina isolla kivellä, keskipäivällä. Katson järven yli, ja odotan.

Ammeiden aika, kiurujen yö, rivien välien kohtalokkuus, Kurosen symboliikkaa, jota voi vain arvailla. Lumi on Iirikselle tärkeää, se on ilmaa, jota voi hengittää, siitä voi elää. Tai sinne voi kaivautua. Hän joka kaivautuu kanssaan kantaa raskasta reppua ja avaa sen täysilleen auki Iirikselle. Lumi on avomielisyyden pesä. Siellä voidaan kertoa pahin ja lumen hellyys auttaa sen kestämään.  Onko Kielomies Iiriksen sielun tumma peili? Onko Kielomiehen ratkaisu Iirikselle houkutus muuttua lumen tomuksi ja kadota? Vai onko Kielomies kuin kammin vahvistustikut, jotka estävät lopullisen romahduksen?

Ammeiden aika kertoo Iiriksestä, joka sairastaa syöpää, mutta sairaus saa sivuroolin, jossa ihmissuhteet, raskaita muistoja kantava huvila, suurta salaisuutta piilotteleva kadonnut kirje ja Kielomies saavat aikaan yllättävän tapahtumavyöryn. Kirja kantaa elämänhalua ja haaveita,, tuoksuu lumelta ja toivolta.

Illalla Iiris käpertyy peräkamariin, ui lapsuuden leikkimökin ummehtuneeseen tuoksuun ja kuuntelee, miten pakkanen paukuttaa seinähirsiä. Ei mitään palkitsevampaa kuin nukahtaminen. Päivän ja yön liitos, vikittelevä välitila. Lupaus – ja täyttymys. Naisen uni on pyhää, pyhää alku-unta.

Päivän tapahtumat maustavat unen: pieni, hidastettu poika makaa vaahterassa kuin Chagallin rakastavaiset sireenissä.

Ei ollut vaahteraa, Iiriksellä. Oli lumi. 

*****

Kirstin suunnittelema ja kuvaama traileri kirjaansa  tässä

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi