Elif Shafak: Kunnia

Sinä yönä kun Iskender syntyi, Pembe näki painajaisen – niin kuin oli nähnyt lukuisia kertoja raskautensa aikana. Mutta tämä oli niin elävä, että hän ei koskaan täysin toipunut siitä, ei koskaan palannut takaisin unien vetisestä maasta.

Elif Shafakin kirja Kunnia (Honour, Gummerus 2013, suomennos Maria Erämaja) kertoo turkkilaisen perheen tarinaa aina ’40-luvulta nykypäiviin kulttuurissa, jossa kunnia on miesten asia, velvollisuus ja etuoikeus. Lapsi voidaan nimetä Kunniaksi kunhan hän vain on mies, sillä miehillä on kunniaa maitoparroista vanhoihin ukkoihin. Naisilla ei voi olla kunniaa. Heillä on vain häpeä. Pieninkin tahra naisessa ja suvun miesten velvollisuus on ’puhdistaa’ häpeä pois. Kunnia on jotain jonka tähden miesten pitää toimia aina kunniamurhaan asti. Naisen tärkein ominaisuus on kuuliaisuus.

Kylässä lähellä Eufratjokea Pembe synnyttää pojan, josta on tuleva hänen sulttaaninsa, leijonansa ja silmäteränsä. Pojan, jonka silmät ovat tähtisumua ja nimi Iskender. Sinä yönä kun Pembe synnyttää, hänestä tulee taikauskoinen nainen, jota tumma varjo seuraa keskipäivän korkeassa auringossa Turkissa yhtä hyvin kuin myöhemmin Lontoon talven harmaudessa. Varjosta tulee selittämätön suru, joka vetää puoleensa Eliasta, miestä joka on muukalainen kaikkialla – tai kotonaan kaikkialla. Hänelle Lontoo on koti tai Kanada on koti, mutta juuret muistavat myös Kreikan, Iranin ja Libanonin. Eliakselle kotiintulo on Pembe.

Elias näki pitsiliinat sohvapöydillä, hyllyillä ja nojatuoleilla, Pemben virkkaamat kirjontatyöt, kuivatut paprikat ja munakoisot, jotka tämä oli ripustanut riviin narulle ikkunan eteen tehdäkseen dolmaa, ja…Kilpailevat tuoksut olivat vallanneet koko paikan: kotitekoisia leivonnaisia, juuri pestyjä vaatteita, häivähdys kanelia ja ruusuvettä. Kaikki oli uutta Eliakselle ja kuitenkin niin samanlaista kuin elämä, jonka hänen perheensä oli jättänyt Libanoniin, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Elif Shafakin Kunnia ihastutti, vihastutti ja lumosi. Kirjan aikajatkumo on yli puolivuosisataa ja Toprakin perhettä seurataan niin Eufratjoen tarinoissa kuin Istanbulissa ja nykypäivän Lontoossa. Toprakeja ovat Pembe, hänen miehensä Adem ja lapset Iskender, Esma ja Yunus. Pembeltä on jäänyt Turkkiin kaksoissisar Jamila, jonka kanssa he ovat kuin yhtä sielua, näkevät samaa unta, tuntevat samaa kipua ja tätä ei pitkä välimatkakaan muuta. Adem tuhlaa perheen rahoja, jopa lainaamiaan, pelihimossaan ja löytää uuden naisen. Pembe tekee töitä ystävänsä liikkeessä, hoitaa lapset ja kodin, ikävöi Jamalaa ja uneksii matkoista laivoilla ympäri maailman. Silloin hän kohtaa Eliaksen, miehen, joka kohtelee häntä aivan toisin kuin kukaan ikinä on tehnyt ja…

Ihastuttaa aina vain Shafakin tyyli kuljettaa tarinaa. Siinä on jotain niin pakotonta. Se on kuin tuuli, joka nousee päähän. Se ei kysy lupaa, vaan vie mukanaan. Vihastuttaa kaikki tämän maailman pahuus ja väkivalta. Etenkin naisiin kohdistuva syrjintä, jossa nainen on vain miehen omaisuutta, jota voi kohdella ihan miten huvittaa. Luonnollisesti hänestä voidaan runoilla valkeana silkkinä, johon ei saa tulla tahraakaan, mutta naisten kuuluu saada itse valita runonsa, kankaansa ja omat tahransa! Kun äiti Naze opettaa 1953 kylässä lähellä Eufratjokea, miten Jumala on räätälöinyt miehen naista ylemmäksi ja miten ryvettynyt nainen heti huomataan kuin mustetahra silkissä, syntyy syvä, uuvuttava tyhjyys: Eikö ihmiskunta ikinä kehity? Miksi vieläkin on maita ja kulttuureja, joissa sallitaan ja voi tapahtua, että ryvettynyt mies ei menetä mitään, mutta nainen menettää henkensä.? Kenen luvalla? Ei ainakaan Jumalan! Tuskin olisin tätä kirjaa lukenutkaan ilman Shafakin lumoa. Hänellä on hallussaan taikamustetta, johon hän kastaa kynänsä ja siitä syntyy tarinoita kuin uni ja sateen tuoksu. Kunniassa musteeseen on sekoitettu juuriltaan irrotettujen ihmisten levotonta hengitystä, ikävää ja unelmia. Unelmia vuorovedestä, joka nousisi rajuna huuhtoen pois heidän ikävänsä sekä outoutensa, vuorovedestä, joka kastelisi heidän uusia juuriaan, kunnes ne olisivat yhtä uuden maan kulttuurin ja hyväksytyksi tulemisen kanssa.

Kunnia ei ole niin rankka kuin pelkäsin ja jotenkin tämä on jopa Shafakilta helpoin. Kun Rakkauden aikakirja oli ilmestymisvuonnaan lukemistani yli sadasta lukuvuoteni paras kirja ja Kirottu Istanbul viime vuonnakin kuumassa ryhmässä eli viidenneksi paras, niin en ole aina voinut siltikään varauksetta suositella Shafakia ihan kaikille. Hän on minun kirjailijani, mutta se ei tarkoita, että hän olisi kaikille yhtä sopiva, sillä halutessaan Shafak kykenee olemaan vaativaa luettavaa. Nyt voin kerrankin sanoa, että antakaa palaa: Tässä on kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan. Aihe on tärkeä ja mikään ei ikinä muutu, jos asioista vaietaan. Toisaalta, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Kunnia on Shafakin helppolukuisin teos. Selkeät, kiinnostavat lukujen otsikoinnit ja tietyt kursivoinnit keventävät ja jotenkin tämä tarina on vain tullut paperille ilman, että kirjailijan olisi tarvinnut kertaakaan nostaa kynäänsä paperilta eli taikamuste on riittänyt kirjan ensilauseesta sen viimeiseen pisteeseen saakka.

Paikka lähellä Eufratjokea, toukokuu 1991

Toisinaan hän mietti, oliko toiminut oikein tullessaan takaisin. Mutta tyyneys, joka kietoutui hänen ympärilleen kuin saali joka aamu päivän valjetessa, oli riittävä vahvistus. Niin erakoituneesta elämästä saattoi olla vain pieni askel hulluuteen. Hän yritti pitää itsensä tasapainoisena ilmaisemalla kiitoksensa Jumalalle kaikesta, mitä tämä oli sekä antanut hänelle että kieltänyt häneltä. Ei ollut niin helppoa tulla hulluksi, kun oli kiitollinen.

*****

Koska tämä juttu on herättänyt paljon mielipiteitä naisen asemasta Turkissa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomat 30.4. Minna Nalbantoglun tekstin, jossa kerrotaan mm.:

"Turkin perinteinen eliitti oli jyrkän maallinen. Ihannekansalaisella oli eurooppalainen elämäntapa, ja hän uskoi vankkumatta Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin uudistusprojektiin."

Mutta uskonnollisen AKP:n käsitys on jotain aivan muuta ja niinpä Turkki on jakautumassa kahtia ja kiistojen ytimessä ovat naisten huivit ja alkoholi.  Maallisen Nalan Önerin mielestä ilmaisunvapaus on kadonnut ja Turkki on matkalla kohti arabimaailmaa.  Hän toivoo ainoan lapsensa, tyttären, muuttavan Yhdysvaltoihin, jos pahin Turkissa tapahtuu.:

"Juuri kun olimme lähestymässä Eurooppaa, alammekin mennä kauemmas, kohti arabimaailmaa."

Kannattaa muistaa, että kirjailija Elif Shafak on omistautunut naisten tasa-arvolle ja sananvapaudelle.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni luketneet ainakin Norkku   Susa  Mai Laakso  Anneli  Mari A  ja Annika K