Puutarhamaailma 2013

Osa kevään viehätyksestä on siinä innossa, jolla linnut suhtautuvat omaan tehtäväänsä elämän kiertokulussa. Ne rakentavat pesää ja lisääntyvät riemukkaasti, aivan kuin olisivat itse keksineet, että juuri niin pitää tehdä.

Tänä keväänä tintin pesä sai hehkuvan oranssin sävyn, kun nokkela lintu keksi verannalle unohtunen shaalini. Onnittelen tinttiä hyvästä värisilmästä, sillä oranssi sopii hyvin sen keltaisenmustaan höyhenpeitteeseen. (Kirsti Ellilä)

Tänä vuonna ilmestynyt Puutarhamaailma 2013 (Karisto, toimittanut Satu Laatikainen) luottaa samoihin tekijöihin kuin viime vuoden Puutarhamaailma 2012 vain tarinat kasvavat, elävät omaa elämäänsä. En tiedä millä perusteella kirjan tekijät on valittu, mutta jo viime vuonna koin hätkähdyttäviä hetkiä soitellessani tekijöille ja pyytäessäni kuvia juttua varten. Vuodet eivät ole siskoja keskenään ja niinpä nyt purosta kasvoi meri ja tästä jutustakin taitaa tulla entistä enemmän tekijöidensä näköinen. Kyseessä on kuin valinta satunnaisia ihmisiä, jotka kertovat omia tarinoitaan puutarhoistaan, mutta puutarhakäsite laajenee huimasti perennapenkkien ohi, sillä Kirstin trenditietoisesta tintistä siirrymme sisukkaaseen valkosipulin kasvatukseen, kohtaamme paljon kissoja, hurahdamme tarhamehiläisiin ja kierrätykseen, kohtaamme Kainuun korven taiteilijan ja naisen joka kaivautuu lumeen, piipahdamme Chelsean Flower Show 2012- näyttelyssä, hullaannumme kukkasipuleista, saamme tietää herkullisen kompostin salat, haluamme oppia vanhoja yrtti- ja rohdoskasveja, rakennamme upean kesäkeittiön sekä löydämme parvekkeen vuodenajat. Palatkaamme Karhin koululle, jonka valtiatar on hurmaantunut tarhamehiläisiin ja näiden myötä kasvivalikoimassakin mehiläisten suosikit saavat aivan uuden arvon:

Hunajan tuotannossa maitohorsma on korvaamaton loppukesän meden tuottaja. Hunajan pääsatokausi käytännöllisesti katsoen päättyy horsman kukinnan päätyttyä. (Sari Kallio)

Myös voikukka, vadelma, maksaruohot ja siankärsämöt ovat kova sana mehiläisharrastajalle. Yllä olevassa kuvassa ahkera mehiläinen töissä metsäkurjenpolven kukassa.

Sarin isolta tontilta löytyy kuitenkin myös kalliokielon pysäyttävää viehkeyttä, josta saamme tietää, että:

Alkukesästä paikassa, jossa etelärinne nousee talon viereen oleskelualueeksi, kasvaa vieno kalliokielo. Hienostuneen ja viattoman näköinen kukka kätkee suuren hengenvaaran myrkylliseen marjaansa, joka on suorastaan hengenvaarallinen. Kasvin juurakko näyttäytyy kuitenkin aivan toisessa valossa. Elias Lönnrot kuvailee kalliokielon hyödyllisiä ominaisuuksia perinpohjaisessa kirjassaan Flora Fennica – Suomen Kasvio (1860) näin: ”Juurakot taidetaan kuivattuina, jauhettuina ja vähän muilla jauhoilla sekoitettuna nälkävuosina leiväksi käyttää.”

Luvussa Oloja ja iloja, olotiloja Jaana Ohra-ahon kierrätyspiha ilahduttaa kaikkia, joiden mielestä ’vanhassa on vara parempi ja tavaroiden jatkokäyttö sallittu.’

Oooh, mitä Lotta kätkee perennapenkkiin…(Ihmiset eivät tiedäkään miten herkullinen ydinluu on saatuaan muhia viikkoja maassa.) Lotta vie meidät Kainuun kaunosielun Urho Kähkösen luokse, jonka tapasimme jo viime vuonna hänen matkallaan kohti ’eskapistista täyttymystä, kohti Edeniä.’  Kesä 2012 ei ollut sateineen kovinkaan suosiollinen maisemataideteoksen luojalle, sillä perennapelto oli veden peitossa ja välillä Lottakin jäi saviseen peltoon mahastaan kiinni, mutta Kainuussa ei lannistuta!

Kukaan ei halua ostaa sadekesänä taimia. Kevättalvella opettaessani oppilailleni puutarhanhoidon niksejä kaikki olivat vielä innoissaan. Myöhemmin nähdessäni erään kurssilla olleen oppilaani hän sanoi puutarhainnostuksen kylmyyden ja sateiden takia kuluvan kesän osalta menneen jo ohi. ”Olen jo luopunut tästä kesästä – odotan ensi kesää.”, oli hänen lakoninen toteamuksensa. Mitä tästä opimme: Puutarhanhoito on kestävyyslaji. Se ei sovi heikkohermoisille tai elämään hedonistisesti suhtautuvalle ihmiselle. (Urho Kähkönen)

Kainuun sanavalmis korpitaiteilija alkaa perustaa koiralleen puistoa, Lotan puistoa. Perusta on vanha kasvimaa ja mielikuvitusrikas Urho näkee kuvan pellosta täynnä yllätyksiä ja värien pitäisi sointua takana siintävään kainuulaiseen vaaramaisemaan sekä vesistöön. Siitä pitäisi tulla taideteos. Väreinä hopean, sinisen ja purppuran sävyt. Sisustuksena vähintäänkin paviljonki, vesilammikko ja kasvihuone sekä rajattomasti istuksia. Yllättäen suru astuu kuvaan, sillä Lotta lähtee koirien taivaaseen sadesuven kyynelien saattelemana.

Vihreä väri rauhoittaa silmää ja sielua, maan tunne sormissa on voimaannuttava. Alkusyksyllä jo kaipaan puistoani, edessä on taas pitkä talvi. Auringon viime säteet putoavat puiston perimmäiseen nurkkaan. Siellä on rakkaan Lotta-koiramme viimeinen leposija. Puisto oli Lotan lempipaikka, ja koiran kuollessa kuluneena kesänä hautasimme sen rakkaaseen puutarhamaahansa. Samalla se tuli luovuttaneeksi nimensä puistolle. Lotan haudalla kasvaa pilvikirsikka  Ajatus siitä, että rakas koiramme istuu pilven reunalla ja katsoo kirsikan kukintaa joka kevät, liikuttaa mieltä ja sydäntä. Puutarha lohduttaa. 

Näin Urho Lotta-koirastaan, jota en voi olla muistamatta, kun istutan keväällä valkoistasärkynyttä sydäntä ja jouluruusua suuriruhtinatar Olgan haudalle...

Tarja Smolanderin jutussa Erään puutarhan evoluutio kohtaamme faktan, jossa mikään muu ei ole pysyvää kuin jatkuva muutos. Ymmärrän hyvin, sillä pitkässä juoksussa niin hänellä kuin minulla melkein kaikki kasvit ovat ainakin kerran vaihtaneet paikkaansa. Ja Tarja pitää myös puutarhapäiväkirjaa, jota suosittelen kaikille. Pitää muistaa, että ’nauhukset pois keskipihalta (liian varjoisaa), pari töyhtöangervoa tilalle (sopivan varjoisaa), pionit eteläpihalle (riittävästi valoa), lännenkimikit eteläiseen penkkiin (riittävästi kosteutta)…’ Tarja tarjoilee myös Puutarhurin kymmenen käskyä.

Lähestyessämme vuodenaikojen parveketta, rakennamme matkalla Tanja Niemisen kanssa upean kesäkeittiön. Ihan helppoa, sillä tarkat rakennusohjeet löytyvät kirjasta.

Luvussa Parvekkeen monet tunnelmat Annis Ahonen paljastaa, mikä kaunosielu ja visionääri hän onkaan, sillä ikinä en ole nähnyt mistään parvekkeesta yhtä hurmaavia vuodenaikakuvia. Pikkulinnut lauloivat, että nyt tieto kulkee ja Annisin parvekestailauksia on jo ollut esillä ainakin yhdessä puutarhalehdessä. Kekseliäänä Annis löytää sisustustarvikkeita usein luonnosta. Myrskyn katkomia puunoksia ja risuja, mukaan vain kynttilä tai pari tunnelmaa luomaan.  Muuten somisteita hankitaan sesonkien päätyttyä edullisesti.

Keväällä laitan parvekkeen lattialle pastellinsävyiset matot ja istuimiin tyynyt. Syksyllä vaihdan ne paimenmattoihin ja valkoisiin tekoturkiskankaisiin, joilla verhoan istuimet ja pöytäpinnat. Myös valkoinen lakana asetelmien alla saa aikaan talvisen tunnelman. Erikokoiset kivet toimivat kaikkina vuodenaikoina sisustuksen yksityiskohtina…

Parvekeistutus on sokeria sielulle. Kun uuden projektin on saanut valmiiksi, on ihanaa vain istua ja nauttia silmillään. Parveke on sopivankokoinen projekti niin kukkarolle kuin viitseliäisyydelle – työmäärältään se ei ole liian suuritöinen eikä hinnaltaan tyrmäävä. Tulos on palkitseva, innostava ja mielihyvää tuottava. (Annis Ahonen)

Tässä on vain kaksi kuvaa teille nyt ja vaikka niin teki mieli, pidättäydyin nyt laittamasta tähän omaa suosikkikuvaani eli jouluparveketta. Olen jo liittynyt Annisin blogin lukijaksi ja sieltä löytyvät kaikkien vuodenaikojen parvekkeet ja lisää upeita parvekekuvia on tietysti myös tässä kirjassa.

Vaikka Annis tuossa vaatimattomasti puhuukin sopivankokoisuudesta ja työmäärän kohtuullisuudesta, sain etiäisen, että suunnittelijamme on vasta päässyt vauhtiin ja voinemme odottaa häneltä seuraavaksi jotain suurempaa kauniiden parvekemiljöiden lisäksi…

Minusta Puutarhamaailma 2013 on vieläkin parempi kuin sarjan ensimmäinen osa. Tai sitten olen jäävi, sillä tämän kirjan yhteydessä tapahtui koskettaviakin kohtaamisia. Myös tämän vuoden kansi on huippukuva. Viimevuotinen oli minulla kirjatelineessä esittelyssä puolisen vuotta! Minusta tällaista kirjaa on jokaisen helppo lähestyä. Tämä sopii niin erilaisille puutarhahulluille, sillä onhan meidän joukossamme vaihtelua diagnosoimattoman ’sairautemme’ tasossa.  Minäkin ’sairastan’ sekä puutarha-  että lumihulluutta eivätkä ne mitenkään sulje toisiaan pois. Talvinen puutarha ja lumi ovat myös kirjailija Kirsti Kurosen inspiraation ja ilon lähde ja siksi lopetammekin hänen tekstiinsä:

Naisen mielestä talvella on rauhallista, kun mikään ei kasva – eikä tarvitse itsekään kasvaa.

Koko yön sataa, sataa, sataa uutta lunta.

Nainen ei malta nukkua. Hauduttaa teetä, kääriytyy vilttiin ja istahtaa keittiön pöydän ääreen.

Tuijottaa ikkunasta ja vartioi lumisadetta, joka putoaa pihan harteille verkkaan suurina hiutaleina.

Nainen uppoutuu ja sulautuu. Minuutista minuuttiin, tunnista toiseen.

Pihan tallilyhdyssä loimottaa kynttilä, rusakko vilahtaa vajan taakse, karhun kuorsaus värisyttää herukkapensasta, hevonen hirnahtaa…Korkealla pilvissä syntyneet tähtikiteet leijailevat hitaasti maahan.

Uni on syvää ja hyvää. Lumi ymmärtää.

Talvella ei kenenkään tarvitse kasvaa.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa