Tanja Pohjola: Lintu pieni

Viha pilkkoi hengitystä nykäyksiin. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei matka päättyisi hyvin, sillä oliko mikään hänen elämässään päättynyt? Ei ollut onnellisia loppuja, ei tarinoita, joita kannatti kertoa. Kukaan ei voinut auttaa häntä. Hänellä oli vain tämä juna ja tyttö ja kolmekymmentä minuuttia ennen seuraavaa pysähdystä.

Tanja Pohjolan esikoisteos Lintu pieni (Atena 2014) ei kannellaan ja nimellään vakuuta, mutta eipä ole aina kirjaa kansiin katsominen, vaikka nyt juuri kauneinta kirjan kantta valitsemmekin. Esteetikkona pelkään nyt, että Pohjolan laadukas esikoiskirja jää katveeseen, mutta eihän se ole totta, eihän, sillä teos on erittäin vakuuttava debyytti ja vetää minusta vertoja vaikka Eeva Joenpellon romaaneille tai jopa Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Toivottavasti en koe harhoja, sillä olen kovasti kaivannut syksyn aikana kiinnostavaa kotimaista naiskirjailijaa. Olen etsinyt ja etsinyt, mutta löytämättä ja tässä se nyt on, lennähti luokseni kuin pieni lintu. Se ei tule kun sitä kutsut, mutta se tulee kun itse haluaa.

Pohjola kuljettaa tarinaansa kahdessa aikatasossa: On vuoden 1944 Viipuri ja vuoden 1953 Helsinki. Viipuriin rapistuneeseen huvilaansa on palannut leskirouva Valerie kahden tyttärensä Doran eli Dorotean ja Marin sekä apulaisensa Esterin kanssa. Takaisinpaluu on monen karjalaisen kokema viimeinen kotiinpääsy, jota seurasikin sitten enää vain viimeinen lähtö ja hyvästit Karjalan laulumaille. Minun mielestäni vahvasti mieleltään sekasortoinen Valerie on kuitenkin päättänyt selvitä keinolla millä hyvänsä, korjauttaa huvilansa katon ja esiintyy kuin hieno rouva ja hyvin vähän, jos ollenkaan, pienistä tyttäristään välittäen. Lapsista vanhempi, Dora, joutuu kaksitoistavuotiaana täysin vailla äidin rakkautta huolehtimaan pikkusisarestaan ja lopulta tilanteessa, jossa Valerien näyttäminen ’hyvältä’ maksetaan lasten terveyden hinnalla: Taloon tulee hieno herra ja lapset suljetaan päiväkausiksi vinttihuoneeseen vailla kunnon ravintoa ja vailla mahdollisuutta päästä edes tarpeilleen. Nähdessään sisarensa hädän Dora kokoaa itsensä ja alkaa kertoa sisarelleen pitkää tarinaa linnuista ja miehestä nimeltä Grejus. Päivät ja yöt ovat pitkät ja tuskaiset ja jos ääntäkään kuuluu huoneesta, tulee Ester heti tiuskimaan. Lasten ahdistus on sanoinkuvaamaton, mutta vieläkään ei ole kärsimyksen tuuli pyyhkinyt ohitse...ja jo ensimmäisenä päivänä huoneessa:

Dora tietää olevansa tuhkanharmaa lapsi. Olematon. Hän on yhtä paljon olemassa kuin puuhun kuivunut lehti tai tuulen riepottelema höyhen. Kun hän ajattelee omaa olemattomuuttaan, hänen on helppo ymmärtää, miksi äiti on lukinnut hänet tähän yläkerran huoneeseen.

Ja toisena päivänä huoneessa:

Kun Mari sanoo että on nälkä ja nyyhkyttää, Dora kuvittelee nälkä-sanan tilalle sanan kirkkaus. On niin ihana ja valoisa kesäaamu, että pieni Mari-sisko itkee onnesta. Silmiä särkevästä häikäisevästä valosta. Dora ei halua katsoa siskon ammottavaa suuta ja pieniä harvoja hampaita. Hän kääntää päänsä kohti ikkunasta tulvivaa valoa, avaa huulensa raolleen ja toivoo, että kirkkaus valuisi hänen sisäänsä niin kuin vesi virtaavasta purosta.

Valo maistuu lämmöltä ja pölyltä. Dora nielee sitä, kunnes loistaa hehkulampun tavoin. Hän kuvittelee Marin itkun vesiputouksen kohinaksi ja lautalattian jalkojensa alla kaatuneeksi puunrungoksi.

Vertaus Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle romaaniin tuli eittämättä jo siitäkin, että molemmat kirjoittavat toista aikatasoa Karjalassa ennen viimeistä pakkoluovutusta Neuvostoliitolle ja molemmat myös kertovat, mitä sen jälkeen. Sattumalta nyt minun äitini ja Marja-Leenan perheen lähtemiset ja paluut ovat osuneet Karjalasta Länsi-Suomeen miltei pitäjien tarkkuudella. Se missä uupuu Virtasen kokemuksen tuoma rohkea verevyys, soi Pohjolan teksti kuin surullisen linnun yölaulu. Ehdottomasti surullisen, sillä kirjan keskiössä on nainen nimeltään Dorotea, lukitun huoneen Dora, ja kun hänen elämästään Helsingissä ja avioliitossa Oton kanssa, alkaa muodostua kuva, se on taitavasti kuljetettua kertomusta mielen särkymisestä. Ja linnut, linnut laulavat häkissä, vapautta niillä ei ole. Pohjolan teksti on hyytävän taidokasta, kun hän kuvaa Dorotean luonnetta, jossa joku ei hetisiltään ehkä mitään outoa huomaisikaan. Kuin linnun hipaisuin mielen kuori alkaa säröytyä ja mikäpä muu sitä vauhdittaisi kuin kahden viipurilaisen saapuminen Dorotean ja Oton vieraaksi. Rooli, jonka Dorotea on itselleeen rakentanut on heikko kuin kevätjää eikä se paljon tarvitse, kun pohja pettää.

Nyt minulle tuli mieleen tästä kirjasta, että Pohjolan ja kustannustoimittajan työ on ollut antoisaa ja kiitän myös siitä, että oikoluku on ollut loistavaa. Koska olen itse työskennellyt vuonna kirves ja kivi myös oikoluvussa, kärsin suunnattomasti oikolukuvirheistä, mutta en jaksa tai halua niistä jankuttaa. Tuon siis viestin mutkan kautta eli mukavaa lukea näin hyvin toimitettua teosta, jossa tekstivirheet eivät rasita tarinaan keskittymistä.

Lintu pieni ei ole nyyhkytarina, vaikka se on kuin surumielinen, yksinäisen kaakkurin huuto yössä,  ikiaikainen itku rakkaudettomuuden virrasta, on tarinassa myös rakkautta, on lintuja jotka lentävät ja sitten niitä, joiden siivet eivät saa tuulta alleen koskaan.

Sohvan nahka liimasi Dorotean reidet paikoilleen. Hän ei päässyt enää ylös, hän ei nähnyt valoa. Mistään ei tihkunut kosteutta hänen kasvoilleen. Hän kuivui kasaan. Hän kutistui suolaiseksi joen uomaksi, jonka penkereet kapenivat kapenemistaan. Huomenna kukaan ei enää muistaisi, että tässä oli joskus joki, tässä se virtasi, tästä se alkoi ja tähän se päättyi.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Maria Annika Krista Mai Jonna  ja Anna

Valitse Vuoden 2014 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Ajan virta on armoton ja sen vauhti kiihtyvä: Taas on se aika vuodesta kun te, lukijani, saatte valita vuoden kauneimman kirjan kannen valitsemistani ehdokkaista. Kyseeseen tulevat vuonna 2014 lukemieni kirjojen kannet, mutta en minä nyt lukemista tähän vielä lopeta, olen vain tietoinen kirjoista, joita on tulossa ja tätä arvontaa ei millään ehdi myöhemmin. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 2.11. klo 12. Saman päivän iltapäivällä johonkin aikaa Lumimies arpoo onnelliset voittajat. Kansikisaan voivat osallistua lukijakseni kirjautuneet henkilöt. Jos olette epätietoisia lukijuudestanne, katsokaa blogini etusivulta kohdasta lukijat/jäsenet, löydättekö itsenne sieltä. Pientä neliöryhmää klikkaamalla avautuvat lukijasivut. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei ole aktiivista blogia, pitää jättää sähköpostiosoite. Jokainen saa siis yhden arpalipun. Palkintoja jaetaan viisi. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin palkintoluettelosta, toiseksi tullut tokana etc. Ettei jono jää jumittamaan, toivon jokaisen voittajalistalla olevan ilmaantuvan mahdollisimman pian ja viimeistään ke 5.11. klo 12. Ellei siihen mennessä kuulu, jono nytkähtää eteenpäin ja nostetaan yksi lisäarpa.

 Kansiehdokkaita on tänä vuonna kahdeksan, mutta toivon näistä löytyvän sen itselle mieluisimman.

Ilmoittakaa oma suosikkinne kirjan nimellä. Ellei nimi näy, klikatkaa kuvaa suuremmaksi. Vain yksi nimi, kiitos.

palkinnot:

Meidän Suomi -lehden vuosikerta 2015, jonka ensimmäinen numero ilmestyy 22.1. ja ehkä siitä löytyy juttua tutusta kirjabloggaajastakin...Lehti on muuten siitä viehättävä, että se on kuin neljä vuodenaikaa eli talvi, kevät, kesä ja syksy, mutta ainakin nyt on tulossa joulunumero, joten mikä oikeammin onkaan: Joulu olkoon viides vuodenaikamme! varattu!

Åsa Swanberg: Talven makuja

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Lars Petterson: Koutokeino, kylmä kosto

Silvia Avallone: Teräs

Herman Koch: Lääkäri

Gillian Flynn: Paha paikka

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Paul Werner: Roman Polanski - Henkilökuva

Tommy Hellsten: Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti

Paul Auster: Mielen maisemissa

Anne Holt: Kuollut kulma

Michael  Cunningham: Lumikuningatar  varattu!

Annika Kaarnalehto: Rinnat - Kaikki mitä niistä tulee tietää

Puutarhamaailma 2013

Karin Slaughter: Yli rajan

Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita

Karin Slaughter: Rikollinen

William March: Komppania K

Katherine Pancol: Mimmit   varattu!

Seré Prince: Äidinrakkaus

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu - Ideoita tunnelmalliseen jouluun  varattu!

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa

Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri

Katja Palmdahl: Kantarelli ja kumppanit

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

Tapani Heinonen: Reunalla

Ian McEwan: Vieraan turva

Markku Envall: Jäät lähtevät

Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa

Peter James: Kuoleman kello käy

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Tanja Pohjola: Lintu pieni  

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä - Sieniruokia arkeen ja juhlaan

Kirsti Ellilä: Kaivatut

Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki luoto: Puutarhurin syksy ja talvi

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien  varattu!

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Katherina Hagena: Yö ei unohda 

Erik Axl Sund: Varjojen huone 

Hannu Hautala, Tuomo-Juhani Tapio: Ensilumi

Listaan saattaa vielä tulla lisäystä ja linkittelen kirjoja sitä mukaa kun ehdin. Huomaattehan, että minulla on kommenttivalvonta, joten kommentit aukeavat vain kun olen koneella, mitä nyt tietysti teen suurimman osan aikaa.

Tällaista oli noin samaan aikaan viime vuonna.

Tässäpä olisi monenmoista lukemista itselle tai vaikka joululahjaksi!

Mukavatunnelmaista kauneimman kannen etsintää!

Love
Leena Lumi

Åsa Swanberg: Talven makuja

Teistähän nyt varmaan kaikki tietävät, että jouluhulluista hulluin täällä istuu ja kirjoittaa. Eikä se riitä, vaan olen hulluna myös syksyyn, salarakkaani on marraskuu ja joulukuussa olen jo ihan täysillä joulun tunnelmissa. Näihin fiiliksiin sopii mitä parhaimmin kirja jossa: Talvi tulee, on Adventtitunnelmaa, sitten Viimeinkin joulu, lisäksi Talvimaailma, jossa mm. uudenvuodenyö ja ystävänpäiväkin sekä vielä laskiainen.Talvenmakuja kattaa siis todellakin myös ajan ennen joulua ja sen jäkeiset viikot. Super!

Åsa Svanbergin ruokakirja Talven makuja (Vinterns goda, Otava 2014, suomennos Jaana Iso-Markku) on kuin lämmin keitto, jossa tuoksuu suosikkimausteeni sahrami. Koko kirja on hyvin sahraminen muhitetaanpa lämmittäviä patoja tai leivotaan. On sahramilla maustettua hedelmäkakkua, pähkinätäytteinen sahramipitko, sahramitryffelit, sahramipannacotta ja monta, monta muuta. Kirjan upeat kuvat ovat Malou Holmin ja tekevät oikeutta Åsan herkuille.

Talvi tulee sisältää lämmittävien patojen ohjeita ja niistä tekee mieli valita tämä sahramilla maustettu lohipata, mutta koska sen ohje on varsin runsas, tyydymme nyt vain kuvaan:

Sen sijaan voimme valmistaa yksinkertaisen kalapadan Åsan reseptillä samalta sivulta:

4 annosta

2,5 dl vettä
1 kalaliemikuutio
2 dl valkoviiniä
1 verkkopussillinen sinisimpukoita
1 keltasipuli
400 g lohta
1 dl kermaa
suolaa ja pippuria
1/2 sitruunan mehu

Pane vesi, liemikuutio ja viini kattilaan ja kuumenna kiehuvaksi. Harjaa sinisimpukat huolellisesti puhtaiksi ja heitä pois umpinaiset simpukat. Silppua sipuli ja kuullota simpukoita hetki yhdessä sipulin kanssa. Leikkaa lohi kuutioiksi ja lisää lohikuutiot ja simpukat liemeen. Lisää kerma ja mausta suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla.

Minusta yllä oleva ohje on kuin helppo zarzuela. Sahramia vain mukaan ja silleen...

Padoissa on muuten hurmaava sienigulassi fetakreemin kanssa, tomaattinen kanapata, sinapilla täytetty porsaanlihapata, kasvispata, karibilalainen tulinen katkarapupata etc.

Advettitunnelmissa leivotaan, valmistetaan adventtiglögejä ja pieniä kivoja herkkulahjoja. Nyt leipomukset ovat nimenomaan sahramileivonnaisia ja näin Åsa:

Kun puuliesi tuli ruotsalaisiin koteihin 1800-luvulla, entistä useammat ihmiset saattoivat alkaa leipoa. Mitä leivottiin mieluimmin? Tietenkin vehnäpullia, mielellään sahramilla maustettuja. Siksikö, koska ne maistuivat hyviltä ja olivat kauniita vai koska ne kertoivat perheen asemasta? Vastausta ei tiedetä, mutta nykyisiin pullat ovat osa jouluperinnettä. Ei Lucian päivää ilman sahramipullia.

Pullista ja muista leivonnaisista tarjotaan ohjeita upeilla kuvilla: on adventtikranssia, Luciapullia, pähkinätäytteistä sahramipitkoa ja tällainen houkuttava sahrami-appelsiinikakku:

1 g sahramia
2,5 dl sokeria
2 munaa
200 g huoneenlämpöistä voita
1 appelsiinin raastettu kuori+ 0,5 dl mehua
1 dl maitoa
2 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

tomusokeria siivilöitäväksi 
kakun pinnalle

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Voitele ja leivitä kakkuvuoka. Murskaa sahrami sokeritilkan kanssa morttelissa. Vatkaa munat ja sokeri paksuksi vaahdoksi. Lisää sahrami ja voi, vatkaa kuohkeaksi. Lisää appelsiinin kuoriraaste ja mehu sekä maito. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja kääntele seos varovasti taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja paista kakkua noin 45 minuuttia. Tarkista kypsyys tikun avulla. Anna kakun jäähtyä ennen kuin kumoat sen vuoasta. Siivilöi juuri ennen tarjoamista pinnalle hiukan tomusokeria.

Pidän Swanbergin kirjan ryhmittelystä, sillä on kuin lähestyisi joulua oikeasti, olisi makumatkalla jouluun. Kauniissa kahden aukeaman tunnelmakuvassa on Viimeinkin joulu ja vuorossa on yksinkertainen juolupöytä, joka järjestyy nyyttikesteillä: käly valmistaa tyrnisilliä (pakko kokeilla!) ja inkiväärillä maustettuja lohirullia, täti pyörittelee neilikkaisia lihapullia, sisko valmistaa hunaja-sitruunakuorrutetun joulukinkun ja kuka ehtii, valmistaa vielä sipuli-anjovispiiraan. Ja kaiken tämän nauttimisen ohella joku on ehtinyt leipoa viikunasämpylöitä, vierrelimppua ja mausteisia spelttipiparkakkuja. Dolcena on joulujuustokakkua ja sahramipannacottaa.

Uudenvuodenyönä nautitaan pienet juustopiiraat kampasimpukoiden kera sekä tunnelmoidaan talven lumosta nauttien:

Jokaisen ruokakirjailijan pitäisi muistaa myös tunnelmakuvat, niitä ruokakirjamaanikot kaipaavat yhtä paljon kuin upeita reseptejä kuvineen. Tähän kuvaan tekisi mieli jäädä, mutta kun juhlat on juhlittu alkaa arki ja tehdään juuripersiljakeitto, lohta juuresgratiinin ja inkiväärimarinoitujen porkkanoiden kera sekä paistetaan appelsiinilettusia ja tarjotaan ne suklaakerman kera.

Ei, tämä kirja ei päätykään ystävänpäivään, vaan vohvelipäivään, joka on Ruotsissa 25. päivä maaliskuuta. Näin Åsa vohvelipäivästä:

Sen sanotaan syntyneen kielellisestä kömmähdyksestä: Neitsyt Marian ilmestymispäivä, vårfrudagen, muuttui kansan suussa vohvelipäiväksi, våffeldagen, ja siitä lähtien ainakin yhtenä päivänä vuodessa on ollut sallittua himoita kermavaahdon ja hillon kera nautittavia rapeita, ruudullisia vohveleita.

Minun ei yhtään tarvinnut miettiä, millaista vohvelia haluan teille tarjota, sillä seuraavassa tulevat ne neljä sanaa, joita en voi vastustaa: Mantelivohvelit kaneliomenien ja jäätelön kera:

4 annosta

vohvelit

50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
2 dl mantelijauhoja
1 tl leivinjauhdetta
0,5 tl suolaa
2 rkl tomusokeria
0,5 tl vaniljajauhetta
0,5 dl manteleita
2 dl kuohukermaa
3 munaa

kaneliomenat

2-3 omenaa
1 rkl voita
1rkl vaaleaa muscovadosokeria
1 tl kanelia

tarjoiluun

turkkilaista jogurttia
vaahterasiirappia

Aloita kaneliomenista. Kuori ja paloittele omenat. Sulata voi paistinpannussa. Paista omenat muscovadosokerin ja kanelin kanssa pehmeiksi. Siirrä syrjään. Sulata voi ja anna sen jäähtyä hiukan. Yhdistä vehnäjauhot, mantelijauhot, leivinjauhe, suola, tomusokeri ja vaniljajauhe. Jauha mantelit hienoksi ja lisää joukkoon. Vatkaa joukkoon myös kerma ja munat. Lisää sulatettu voi. Kuumenna vohvelirauta ja sivele se ennen ensimmäistä vohvelia voilla. Paista vohvelit kullanruskeiksi ja tarjoa ne kaneliomenien, turkkilaisen jogurtin ja vaahterasiirapin kanssa.

Ihana kirja itselle, ihana kirja ystävälle, herkullista talven makumatkaa meille kaikille!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

'Puutarhassa minua innoittavat' eli vastaan Irenen haasteeseen

Irene Vironperältä haastoi minut vastaamaan, mikä puutarhailussa innoittaa/mistä löytyy puutarhainspiraatio ja luulin vastaavani vasta joskus ensi viikolla, sillä tälle viikolle oli kalenteri jo täynnä, mutta sitten innoituin tänään hyisellä pihalla siitä kärhön kukinnon 'pähkylästä', peikkotukasta, jonka väristä en ollut vielä nähnytkään. Kiitos Irene♥

Meillä on alppikärhöjä tosi, tosi paljon, sillä haluan saada puutarhaan villiintyneen, salaisen puutarhan tunnelmaa ja sen saa parhaiten erilaisilla kiipeilijöillä. On villiviiniä, on köynnöshortensiaa ja sitten nämä rakkaat alppikärhöt, joista tarjoan tässä vain tämän limen vihreän jutun, joka sitten littyy ainakin muutamalla kuvalla pääjuttuun. Minua innoittavat puutarhassa sen yllätykset, kuten tämä syreeniä pitkin kiipeävä kärhö, joka olikin jatkanut matkaa likeiseen syyshortensiaan ja sieltä se kurkki minua vihreällä lumollaan.

Jos käytte kurkkaamassa täällä niin näette, mitä seuraa tämän jälkeen: Ne ihanat peikonsuukot. Mutta miten en ole tätä ennen huomannut? Mitä muuta minulta jää huomaamatta? Toinen innoitus on edelleen kärhön yllätys, sillä huomasin tänään yhden nuoren pihlajikon joukossa mielettömästi alppikärhöä. Sitä ei ollut sinne istutettu, joten luulin, että se oli jälkiä yhdestä kuukauden takaisesta kärhösaneerauksesta, mutta kovin ihmettelin, että mitä se siellä pihlajissa teki, kun olin heittänyt sen mielestäni kompostiin? No, aikani tutkin ja sitten huomasin, että siinä kasvaa kärhö! Se on nyt vaan uskottava, että joko pölytyksen tai jonkun muun syysteemin kautta alppikärhö leviää!

Mikä minua vielä puutarhailussa innoittaa ovat Suomen neljä vuodenaikaa. Miten sitä voisikaan elää, jos aina olisi vain kesä tai aina vain talvi. Neljän vuodenajan rikkaus tekee puutarhailusta entistä jännittävämpää ja joskus tulee jopa mieleen, että on hetkiä jolloin lumipuutarhan lumo on se kaikkein tyrmäävin juttu.

Isoa inspiraatiota löytyy myös siitä, että puutarhamme on kolmessa tasossa, siihen kuuluu lehto ja iso kallio ja kokonaisuus on haastavan suuri. Innoitusta löydän sisältäni, sillä luovana ihmisenä rakennan puutarhaani kuin maalausta: Se ei saa olla liian järjestyksessä, se olkoon villi kuin sen omistajatkin ja sillä on lupa kulkea omia polkujaan, mutta suloisia yllätyksiä tarjoten. Mikään kovin ennalta-arvattava ei kiinnosta, joten silloin tällöin on kiva hurahtaa joihinkin uusiin kokeiluihin, joihin isosti inspiroivat puutarhablogit, Viherlandiassa käynnit, puutarhakirjat sekä -lehdet.

Nyt teenkin lähtöä taas takaisin pihalle, vaikka tuntuu ihan jo teeajalta, mutta nyt on paljon ihanaa tekemistä pirtsakassa ilmassa.

Haastan edelleen Anun, Minttulin, Pepin ja Tuijan!

rakkaudesta puutarhaan
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Syksyt eivät ole siskoja keskenään

Syksyt eivät ole siskoja keskenään. Tänä vuonna ruska on viime vuotta vaatimattomampi ja pitkä kuivuus on myös tehnyt tuhojaan. Naapurin kanssa eilen ihmettelimme, kun pihlajat ovat lehdet käppyrässä ja ruskeina mukaanluettuna meidän tuurenpihlajamme. Tämä meidän ruokakatoksemme yläterassilla on melkein sama kuin vuona 2013, mutta villiviini köynnöshortensian joukossa on osin myös kuiva kastelusta huolimatta. Luonnonsadetta ei voita mikään! Sen sijaan köynnöshortensia kasvaa ja komistuu. Kaikki, minkä villiviini jättää tyhjäksi, täyttyy köynnöshortensiasta eli alaterasimme pergolan seinät rakentuvat.

Kalliomme keskellä olevassa kosteikossa kuunliljat ovat värjäytyneet vahvasti ja kallion päätykiveä somistaa köynnöshortensia, jonka kasvua olemme seuranneet jo pitkään täällä

Jättikiven takana kasvavat kaksi pihlajaa, joita pitkin köynnöshortensia nyt kiipeää. Kuvakulma tässä on nyt sellainen, että oikeanpuoleinen pihlaja on näkyvissä ja tuossa ylletään nyt jo pariin metriin kiipeilyssä.

Lokakuun oravan vasemmalla puolella näkyy miten voimakas on köynnöshortensian ruskaväri yläterassiltamme katsottuna.

"Voi miten herkkua, ihan simmut menee kiinni", tuumii kurre hasselpähkinöistä. Olen testannut maa- ja hasselpähkinöillä, että kumpi on suositumpaa ja vastaus on selvä: Hassel on parempaa!

Taloamme suojaavat suvella paahteelta suuren vaahteran oksat, jotka toimivat sisälle myös loistavana vuodenaikatauluna eli meillä ei verhoja vedellä ikkunoiden eteen.

Yli kolmekymmentä vuotta vanhat mongolianvaahterat alkavat olla varsin koristeellinen näky, sillä niiden oksistot ovat kuin taideteoksia.

Suurin osa mongolianvaahteran lehdistä putosi maahan ennen kunnon ruskaa. Näistä suurista pensaista yksi on parhaina syksyinä oranssi, toinen keltainen ja kolmas ihan tulenpunainen. Se mitä noilla oksilla näkyy vielä vihreänä on alppikärhöä, joka on kukkinut jo kesäkuulla.

Sisääntulossa kasvaa mahtava pehko syysastereita, joita en ihan suotta kutsu lumiastereiksi, sillä

tämä vaatimaton, sitkeä kaunotar kukkii vielä lumestakin. Kuva yllä on otettu marraskuun lopulla 2012. Viime vuonna jaoin kukkaa, joten puutarhassamme kukkii jatkossa takuulla siellä sun täällä vielä marraskuullakin.

Tässä sitten näkymä kun tulen Hesaria postilaatikolta hakemasta. Iso puu sisääntulon vasemmassa reunassa on 'hillittykasvuinen' pilvikirsikka ja oikeassa reunassa näkyy iso asteripehko. Pilvikirsikoita on useita, mutta vasta tämä yksi on saanut ruskavärin ja myös myrskyssä tiputtanut suuren osan kauniista lehdistään. Valaisimen vieressä Vanille Fraise, joka on muutaman viikon takainen istutus.

Tässä pilvikiriskan lehti sekä vesipisaroineen että mustine täplineen. Viime vuonna oli tällaista:

Ja ensi vuonna taas toisenmoista.

Vaan yksi on ja pysyy vuodesta toiseen ja se on kurtturuusujen kukinta alkusuvesta lumille ja lumillakin nämä vielä kukkivat.

Kuvassa kurtturuusuihin kuuluva hansaruusu, jonka tuoksu on hurmaava, kukkii kuukausikaupalla ja lumesta oikein innostuu!

Nyt menoksi Viherlandiaan.

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Kosto maistuu sapelta, eikä auta vaikka harjaisi hampaat kuinka monta kertaa, maku ei silti lähde pois. Se pureutuu hammaskiilteeseen ja ikeniin.

Aivan vihan tavoin kosto muodostaa hiuksenhienoja ryppyjä muuten kaunille kasvoille, mutta siinä missä katkeruus synnyttää syviä juonteita suupieliin, kosto asetttuu sen sijaan silmiin ja otsaan.

Ei ole ollut koskaan aikaa unohtaa, ja sen välillä, mitä hän aikoinaan oli ja mitä hän on nyt, on kokonainen tapahtumien ja olosuhteiden maailmankaikkeus. Hän kuvittelee, että hänestä on olemassa muita versioita hänen itsensä rinnalla, toisissa maailmoissa.

Erik Axl Sundin dekkaritrilogian päättävä Varjojen huone (Pythias Anvisningar, Otava 2014, suomennos Kari Koski) sekä päättää Varistytön ja Unissakulkijan aloittaman pimeän tarinan, että jättää sen tekemättä. Kaunista kaarisiltaa on turha odottaa ja mielenrauhaa vieläkin vähemmän. Kun kirjoitin Unissakulkijasta, että ’mitä koimme Varistytössä, tekee meistä Unissakulkijoita. Muutumme osaksi tarinaa ymmärtääksemme, että tämä todella tapahtuu ja se ei poistu kääntämällä pään pois tai hylkäämällä tarinan. Varjojen kodit, kaiken kielletyn metaforat, ovat läsnä kaikkialla, missä ihminen hengittää. Ihminen itse on varjojen huone.’ Tämä pätee tietenkin Varjojen huoneeseen, jonka sijainti ovat kaikki varjojen kodit, kaikki me sekä Varjojen huoneen henkilöt, joita trilogian päätösosassa tuntuu kuin kapellimestarina johtavan Madeleine Silfverberg, hän, jonka suussa maistuu kosto ja jonka otsa on liian kauan ollut rypyssä huolista. Hän joka elää kostosta.

Kosto on erinomainen teema trilogian viimeiselle teokselle, koska kirjailijakaksikko Erik Axl Sundin kokonaisteema on pedofilia. Järkyttävä ja kaiken aikaa tapahtuva lastenhyväksikäyttö, joka ei häviä minnekään, vaikka kuinka haluaisimme olla siitä tietämättä. Kostaja on kaunis, vihan täyttämä, hyväksikäytetty nuori nainen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Madeleinen rinnalla rikoskomisario Jeanette Kilhberg  vaikuttaa kokemattomalta, jopa naiivilta, mutta eihän mikään ollut valmistanut häntä hänen kaksikymmenvuotisella urallaan siihen, mitä hän lopulta löysi varjojen huoneesta. Sitä armoa ei suotu hänelle, eikä sitä suoda lukijalle.

Varjojen huoneen tempo on edelleen valse triste. Epätahtisuutta ei löydy, kuin ehkä muutaman kerran lyömäsoittimissa Klippgatanin portailla, mutta Ruusula, Ei missään, Lappi, Auringonkukka, Saippuapalatsi, Vita bergen, Kiova ja etenkin Babij Jar pitävät huolen siitä, että sama surumielisyyden valssi tahdittaa Varistyttöä Unissakulkijuudesta Varjojen huoneeseen.

Matelija luo nahkansa.

Miehestä tulee nainen. Naisesta tulee mies.

Epäselvä sukupuoli-identiteetti / seksuaalinen yhteenkuuluvuus.

Syödä-nukkua-nussia.

Varjojen huoneen vahvuus on sen erinomaisessa kuvauksessa dissosiaatiosta, jossa yhdistyvät niin muistin menetys, oman identiteetin kadottaminen, mielikuvien ja todellisuuden sekoittuminen sekä monipersoonaisuus. Dissosiaatio on lapsen puolustusmekanismi sille mitä hänen on mahdotonta ymmärtää ja kestää, tällöin uhri muodostaa sivupersoonan tai useampia. Varjojen huoneessa Sofia Zetterlund alkaa tehdä vaikeaa paluuta takaisin omaksi itsekseen samalla kun hän antaa rakastetulleen Jeanettelle vinkkejä löytää rikolliset. Vinkki tai tuhat, ikinä lukija ei arvaa loppuratkaisua ennen kuin aika on.

Niin...Jeanetten ja Sofian suhde. Sehän jää ihan kesken. Minä en tykkää roikkua loppuelämääni siinä löyhässä hirressä, että Jeanette jää kuin ikuiseen neitseelliseen tietämättömyyteen rakastetutustaan. Ja entäs sitten  Madeleine ja Victoria Bergman...Tiedän tyylikeinoksi jättää langanpäitä solmimatta, mutta Kiova ei nyt riitä finaaliksi ja kaikkein vähiten eron tekeminen tekstiviestillä: ”Anteeksi.” Erik Axl Sund on lukijoilleen encoren velkaa!

”Varjojen koti on alkuperäinen maa, jossa ihminen saa olla lähellä Jumalaa. Se on lasten maa. Mutta se kuuluu myös niille aikuisille, jotka ovat ymmärtäneet miten ihmiset aluen alkaen elivät. Miehet, naiset ja lapset käsi kädessä...”

Sofiaa puistattaa. Lasten maa, jonka aikuiset ovat luoneet himojaan varten.

”...lapset kuuluivat tietysti vihkiytyneille.”

Jotain mikä on varattu yksinomaan miehille. Ohjeita ja totuuksia, jotka he ovat keksineet omiin tarkoituksiinsa.

”Kasvatimme heidät Pythian sanojen...”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjavalas  Laura/Lukuisa  Kuutar ja Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tähtiä tähdille kera pitkän viikonlopun!

Nyt sytytämme kaikki tähtemme ja otamme myös aikaa nauttia. Jään pitkälle viikonlopulle, sillä olen jo huomisesta liesussa ja sitten olisi tarkoitus ehtiä lukea teille ensi viikoksi sekä jännitystä että kertoa hurmaavista talven mauista. Muutakin on luvassa, mutta mennään nyt step by step.

Aikoihin en ole antanut teille tilastoja tyyliin Teidän suosikkinne, mutta annanpa nyt yli viiden vuoden kolme luetuinta kirjajuttua: 

Syötkö riskiruokaa? - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista, 12 720 kiinnostunutta

Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri, 7 543 kiinnostunutta

Erityisherkkä ihminen, 4 915 kiinnostunutta jo nyt!

Tämän vuoden luetuimpia johtaa huikea nousija Erityisherkkä ihminen, mutta kannoilla kärkkyvät Varistyttö, Neljäntienristeys, Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat sekä Unissakulkija 

Tämän viikon tähtilumo alkoi viime viikon perjantaina, kun eräs Runotalon Sarin kortti erityisesti vaikutti minuun, sytytti roihuun...jutun teille Olet elämäsi tähti, toivottavasti sytytti yhden sun toisenkin. Ainakin blogiviikossa oli parin hyvän dekkarin lisäksi vaikuttavia tähtiä, kuten Jenni Haukio ja helmiorapihlaja, joista ensimmäisestä eli Jennistä voimaannuin isosti ja helmiorapihlaja taas osoitti, että a) en tunne sanaa kärsivälisyys b) olen puutarhahullu Helmiorapihlajaan on lisätty pari linkkiä Anun puutarhaan, joten...

Vaikka nyt onkin menossa monenlaisten asioiden suma, aiomme viikonloppuna sekä herkutella että katsoa viikolla taltioituja muutamia ohjelmia, joista yksi on tanskalainen Perilliset. Olen yrittänyt sisulla kuvata ruskaa, mutta se ei ole viime vuoden veroinen. Erityisesti nyt närästää köynnöshortensia, sillä olen yrittänyt tavoittaa sitä viime vuoden limevaihetta, vaan kun se ei ihan irtoa. Vaan vuodet eivät ole siskoja keskenään, eivät hetketkään. Jokainen hetki on ainutlaatuinen ja usein jo mennyt, ennen kuin sen huomaat. Yritetään siis olla läsnä, vaikka olisimme miten hurahtaneita kirjoihin, puutarhaan, kokkaamiseen tai kuka mihinkin. 'Kun perataan kampeloita, perataan kampeloita.' 

Tähtiä tähdille kera pitkän viikonlopun♥

Love
Leena Lumi

Historia De Un Amor

Inger Frimansson: Varjo vedessä

Micken sijasta Nathan otti mukaansa naisen. Sen uuden naisen, jolla oli omituinen nimi. Justine. Viidakon vihreään pimeyteen hän otti naisen ja valvoi ja suojeli tätä, sillä niin hän kohteli rakkaitaan. Siksi naisen olisi pitänyt Nathanin kadottua jäädä viidakkoon. Naisen ei olisi ikinä pitänyt palata.

Paluu oli maailman suurin petos.

Hässelbyn nainen. Hän oli pettänyt Nathanin kahdella tavalla. Niistä Micken oli pakko rangaista naista.

Inger Frimanssonin psykologinen trilleri Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, LIKE 2007, suomennos Anu Tukala) jatkaa Justine Dalvikin tarinaa siitä, mihin jäimme kirjassa Hyvää yötä, rakkaani Teos on itsenäinen jatko-osa ensimmäiselle Justine –trillerille, mutta jos lukijaa kiinnostaa, mihin koulu- ja kotikiusaaminen voi äärimmäisyydessään johtaa ja etenkin, mistä se on saanut alkunsa, hän ei voi olla lukematta molempia kirjoja. Justinen kiusaajista on nyt kadonnut Berit, mutta kuvaan astuu nyt luokkakaveri Jill, joka lohduttaa Beritin aviomiestä Toria tämän surressa Beritin katoamista. Justine on kuin noiduttu, sillä aina joku hänen, oudon korppinaisen likellä kuolee, mutta kuka uskaltaa katsoa hänen sisälleen. Mitä liikkuu Justinen mielessä? Onko hän syyllinen vai syytön moniin kuolemiin? Onko hän onnellinen vai peloissaan? Ja miten toimii hänen suhteensa rakastettuun Hans-Peteriin?

Varjo vedessä kerrostuu monen ihmisen mielensisäiseksi tragediaksi, josta syntyy loputon vihan, epäilyksen, koston ja pelon kierre. Frimansson kuljettaa lukijaansa niin henkilöidensä sisällä, että lukija ajautuu rajan yli alkaen ymmärtää, alkaen tajuta, että mikään ei ole hauraampaa kuin särjetty mieli – ja ensimmäisen talviyön jää.

Hässelbyn nainen asuu korppinsa ja Hans Peterin kanssa kivitalossan, mutta menneisyys yrittää kaikin tavoin nousta pintaan. Justinen halu tulla ehjäksi, olla kuin muut, törmää kerta kerran jälkeen eiliseen ja aina ilmestyy joku, joka haluaa alkaa tonkia vanhoja. Kun Nathanin poika Micke, Beritin mies Tor ja Justinen toinen koulukiusaaja Jill alkavat kuin kiertää kehää Justinen ympärillä, hänelle ei jää enää mitään muuta kuin korppinsa ja Hans Peter, joka oli aikanaan joutunut lopettamaan teologian ja psykologian opintonsa hoitaakseen vanhempiaan. Ja pelko. Pelko jää.

Kahiseva liikahdus lehdissä. Jokin. Joku.

Justine meni parvekkeelle äärimmäisen hitaasti. Seisoi siellä avojaloin, nojautui kaiteen ylitse, sipaisi hiukset toisen korvan taakse. Selvä ääni jossain ulkona, oksa joka katkesi, murtui. Ja sitten linnun järkyttävä rääkäisy...

Frimanssonin kummatkin ’Justine-trillerit’ ovat saaneet ilmestymisvuonnaan Ruotsin Dekkkariakatemian palkinnon parhaana rikosromaanina. Jo tämän vuoksi suosittelen lukemaan molemmat laatudekkarit, sillä suotta noita palkintoja ei ole näille tullut. Ilman ensimmäistä, lukija ei pääse riittivän syvälle Justinen ja Nathanin suhteeseen ja siihen, mitä tapahtui viidakossa. Ja kuka ihme oli hyvännäköinen Martina, kuuluisan konserttipianistin tytär? Mistä alkoi rajuin pohjaimu ja kuka on syyllisistä syyllisin? Nämä molemmat kirjat, Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä, luettuaan kukaan tuskin enää vähättelee minkäänlaisia kiusaamisen seurauksia.

Kun hän kääntyi uudelleen puutarhaan päin, hän oli erottavinaan mäessä liikahduksen ja kuulevinaan askelten rahinan hiekalla.

Kädet vapisivat hieman, huulet kuivuivat, samoin suu, häneen iski pieniä lyhyitä yskänpuuskia. Hän pinnisti kämmenensä yhteen, pakotti kädet liikkumattomiksi.

Silloin hän oli kuulevinaan portaikosta jotain, äänen, joka ei kuulunut sinne.

Pyörre kiihtyi edelleen.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Helmiorapihlaja - lokakuu tarjoaa sytykkeitä uuden kevään odotukseen

Onhan täällä blogissa tullut kaikennäköistä kerrottua alkaen vaikka tästä huhtkuun kirjeestä teille. Kun siitä rysäyksestä oli selvitty ja saatu uudet kasvit istutettua tilalle, saapui pesukoneenkorjaaja just sillä viikolla kun vain satoi vettä. Meillä ei ole ikkunoita maantielle, joten emme voineet mitenkään tajuta, mihin herra oli raskaan pakettiautonsa ajanut: Meidän etupihalle ja jäänyt siihen jumiin. Lähtiessä hän ei tohtinut tulla asiaa meille kertomaan, vaan pyysi apua vastapäisen talon remonttimiehiltä, jotka sitten lykkäsivät hänet irti, mutta tulivat sitten kertomaan asiasta meille. Siinä meni vähän oranssia atsaleaa, kokonaan upea, uusi, vaaleanpunainen sammalleimu ja iso oksa sisääntulon pilvikirsikasta sekä hurmaavat 'lumiasterit' aivan sisääntulosta. Jossain välissä myös lumeton talvi näytti voimansa ja menetimme keskipihan upeimman pilvikirsikan. Etupiha oli kuin kynnöspelto ja etenkin ne syysasterit...Hädässä ystävä tunnetaan ja jo samana iltana rapuillamme oli iso pehko po. asteria ja sain kuin sainkin niistä upean pehkon kasvatettua eli kuvia saattaa olla luvassa. Jotenkin olin sitten valmis heittämään puutarhapyyhkeen kehään ja ajattelin, että olkoon, nyt vain uidaan ja nautitaan suvesta. Sitten kuitenkin alkoi tuttu syyshortensiakuume ja istutin Vanille Fraisen ja lopulta myös valkoisia varjoliljoja. Tänään, lokakuussa, olin lounaalla ystäväni kanssa Viherlandiassa ja sen jälkeen vaelsimme katsomassa kaikkea ihanaa ja lopulta kiertelimme vielä taimipihallakin, joka hienoa kyllä on edelleen auki. Kiinni nappasi! Näin helmiorapihlajan, jota olen jo jonkin aikaa halunnut etupihallemme, mutta ajattelin, että sitten 'vaikka ensi keväänä', sillä nyt Lumimies kaivaa läpi etupihan ojaa valokaapelille...Viis mistään saavuin kotiin mukanani helmiorapihlaja Crataegus x mordenensis 'Toba', joka kukkii hurmaavasti kesäkuussa ensin valkoisin kukin ja myöhemmin kukat muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja mikä parasta pienessä puussa on upea ruskaväri:

Tämä tuli aivan eri paikkaan mihin piti, etupihalle kuitenkin, mutta samalle puolelle kuin mongolianvaahterat. Syy: Toiselta puolelta pitää ensin kaivaa isolla työllä ylös vanha unkarinsyreeni, johon nyt ei ole aikaa, sillä sen juurakko tulee yli 30 vuoden kasvun jälkeen teettämään työtä. Homma siirtyy ensi kevääseen ja oravilla säilyy siinä vielä kulkuyhteyspuu. Sen jälkeen siihen tulee toinen helmiorapihlaja ja se sijoittuu siis suurten syyshortensioidemme eteen, mutta ei pienenä puuna peitä niitä ja säestää ruskavärillään.

Tämä kuva on hyvin sekava, enkä tällaisia mielelläni julkaise,mutta nyt ei auta. Helmiorapihlaja edessä, sen vieressä jo yhdestä talvesta selvinnyt hyvin talvenarka tarhamagnolia Leonard Messel, josta tiedetään sen selvinneen Suomessa vain vyöhykkeellä I - tähän mennessä. Me olemme IV, mutta saaremme tekee poikkeuksen eli olemme III. Varsin sekavassa kuvassa näkyy valaisimen vieressä Vanille Fraise, jonka kukat ovat avautuneet, mutta ei vielä mitään erikoista väriä. Sitten onkin Lumimiehen kaivausprojekti ja takana suuret syyshortensiamme. Leena Lumin puutarhaan tulee magnoliajuttua vasta kun herkkäläisemme on näyttänyt, miten se selviää aidosti saarellamme. Myös Viherlandiassa tutut puutarhurit ovat nyt kiinnostuneita tästä magnoliatestistä.

Toivon todellakin, että tämä pikkupuu, helmiorapihlaja,  pitää, mitä sen kasvatusohjelapussa luvataan: "Kukkii kesäkuussa. Nuput ja voimakkaat kerrotut pienet kukat ovat aluksi valkoisia helmiä, auetessaan muttuvat punertaviksi. Kaunis ja kestävä pikkupuu. Vyöhyke I-III(IV)."  Anun puutarhasta löytyy upea kuva helmiorapihlajan kukasta: katso kolmas kuva  Lisää Anulta tämä

Nyt ei sitten muuta kuin jyrsijäsuojukset sekä helmiorapihlajalle että magnolialle. Vanillen kohdalla en tiedä, mitä teen, sillä se kasvaa tuossa pihavalaisimessa niin liki, että siihen on hankala sijoittaa jänisverkkoa, joka nousee yli lampun korkeuden...

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Helmiorapihlaja kaunehin on...

Leena Lumin puutarhassa

Vuoden 2016 tammikuussa oli kolme viikkoa -30 astetta ja ilman lunta. Pelkäsin jo helmiorapihlajien menneen, mutta ne selvisivät. Kukinta vain hiukan myöhästyi.

Jenni Haukio on suuren ihailuni kohde, koska....

Jenni Haukio on suuren ihailuni kohde, sillä siitä hetkestä, kun olen presidentti Sauli Niinistön puolisoa seurannut, hän on kaiken muun ohella aukonut itsenäisesti aivan uusia tulevaisuusnäkymiä, mitä tulee eläinsuojeluun. Eläinsuojelu on minulle koko elämäni missio ja vihdoinkin, vihdoinkin meillä on asialle näkyvä tuki Jenni Haukiossa!

Perjantaina Turun kirjamessuilla Jenni Haukiolle myönnettiin Pro Animalia -tunnustuspalkinto hänen rohkeista kannanotoistaan eläinten hyvinvoinnin puolesta. Ketään parempaa ehdokasta en tähän nyt kyllä olisikaan löytänyt, sillä Jennillä on näköalapaikka, jossa hänen sanomansa myös vaikuttaa. Onnea ja kiitos Jenni♥

Jenni Haukio on painottanut ongelmakohtia mm. koskien turkistarhausta, parsinavettoja, koirien häkittämistä, eläintarhoja, sikojen ahtaita karsinoita ja tuontoeläimille tehväviä kivuliaita toimenpiteitä. Siis kaikkea sitä, mitä olen koko ikäni ja helmikuusta 2009 itse tuonut esiin blogissani.

Palkitsemistilaisuudessa Eläinsuojeluliitto Animalian toiminnajohtaja Salla Tuomivaara lainasi Jennin kolumnia Seura-lehdestä 7.11.2013:

“Muutamien kymmenien tai satojen vuosien kuluttua meidän sukupolviemme ja eläinkunnan yhteistä historiaa kuvattaneen brutaalina, raakalaismaisena hyväksikäyttönä, jossa eläimille aiheutetun tuskan määrä oli sanoinkuvaamaton. Monen myöhempien aikojen ajattelijan on varmasti mahdotonta käsittää tätä tiedon ja käytännön ristiriitaa, joka ajassamme suhteessa eläinten hyväksikäyttöön vallitsee. Miksi emme toimineet, vaikka tiesimme? Emmekö tunteneet?” 

Erittäin osuvasti sanottu! Ja se mitä Jenni peräänkuuluttaa on empatiakyky: 'Miksi emme toimineet, vaika tiesimme? Emmekö tunteneet?' Minulla oli vielä noin vuosi sitten tallessa lehtileike, jossa oli Zacharias Topeliukselta vaade kaikkien eläinten kohtelun parantamiseksi. Googlaamalla löysinkin tiedon, että Eläinsuojelun Topelius-palkinto on olemassa! Ja sen on saanut mm. eläintenvanhainkotia pitävä pariskunta Liisa ja Heikki Laaksonen. Laaksosista on kattava haastattelu Anne Anttilan jutussa Ainutlaatuinen eläinten vanhainkoti lehdessä Meidän Suomi (talvi 2014). Sattumalta tulin itse haastatelluksi Kari Martialan toimesta samaan lehteen viime kuussa ja sain Karilta muutamia näytelehtiä, joista siis yhdessä tärkeä Laaksosen pariskunnan haastattelu. 

Jennin palkitseminen innoittaa kaikkia eläinten ystäviä. Se tukee tärkeää eläinsuojelutyötä samalla korostaen sitä viisautta, että kansakunnan sivistys mitataan siinä, miten se kohtelee heikompiaan. Heikompia ja äänivaltaa vailla ovat eläimet!

Seura-lehdessä 4.9.2014 Jenni Haukio kirjoittaa kolumnissaan Oikeus mielipiteeseen:

"Eläimistä pidetään niin hyvää huolta kuin vain mahdollista. Se ei kuitenkaan poista sitäkään tosiasiaa, että lainsäädäntömme ei aukottomasti edellytä kivunlievitystä tuotantoeläimille tehtävien tuskallisten toimenpiteiden yhteydessä" Tässä kohtaa minä haluan huudahtaa: Muistakaa, että myös porot ovat tuotantoeläimiä...

"Kirjoitin myös parsinavetoista. Se, että niissä lehmien lajinmukainen käyttäytyminen on rajoitettua ja esimerkiksi normaali makuulle asettuminen ja ylösnouseminen on hankala, löytyy faktatietona esimerkiksi Opetushallituksen e-oppimateriaaleista. Ja vaikla säädökset määräävät parsinavetan asukeille jaloitteluaikaa, se ei poista sitä tosiasiaa, että kaikki lehmiä pitävät eivät määräystä noudata. Suurimman osan elinaikaansa nämä eläimet viettävät parteen kiinnitettynä. Kenties juuri siitä syystä uusein parsinavettojen rakentaminen on Ruotsissa ja Norjassa jo kielletty kokonaan." 

Luen Jennin Seuraan kirjoittamat kolumnit äidin luona Luvialla, josta olen kotoisin. Jenni Haukio kirjoittaa hyvin ja uskaltaa sanoa, miten asiat ovat. Marraskuussa taas Luvialle ja sitten viemme äidin Reposaareen syömään Suomen parhaaseen kalaravintolaan, joka on ihan melkein meressä kiinni.

Oi, tänään sataa tihuttaa ja on harmaata, mutta jotenkin näen taivaan täynnä tähtiä, näen valoa tunnelin päässä, olen kiitollinen niin Jenni Haukiosta, pariskunta Laaksosesta kuin kaikista heistä, jota tekevät suurella sydämellä ja rohkeudella työtä eläinsuojelun hyväksi!

kiittäen
Leena Lumi

kuva Pasi Heiskanen: Kiitos Pasi♥

Jenni Haukion runo Suojele, älä tuhoa, on julkaistu Into-kustannuksen kirjassa Eläimet yhteiskunnassa. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa eli Suomen turkiseläinten kasvattajain liiton hallituksen puheenjohtaja Kenneth Ingman hyökkää rumasti runon kirjoittajaa kohtaan ja heikoilla eväillä väittäen, että turkiseläimet eivät kärsi oloissaan!!! Tosin hän käyttää kiertoilmaisua tuotantoeläimet, mutta mehän tiedämme, että monet tuotatantoeläimet ja etenkin tarhaeläimet kärsivät syntymästä kuolemaansa. Mikään elinkeino ei voi perustua eläinrääkkäykseen. Voit lukea asiasta lisää täältä

Kiitos Jenni♥

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani

Ja lumi sataisi taivaalta kuivana, pöllyäisi tomuna teiden pinnalla, hän repisi vaatteet yltään ja antaisi lumen jäädyttää itsensä läpikotaisin.

Juuri sitä hän oli siellä kaukana yrittänyt loihtia esiin, jääkiteiden tuntua. Koko ruumis jännittyneenä hän oli sulkenut silmänsä kuullakseen mielessään pohjoisen veden äänen kevätpäivänä, jäiden sulamisen aikaan.

Hän paleli, mutta vilu oli vääränlaista.

Inger Frimanssonin psykologinen trilleri Hyvää yötä, rakkaani (God natt, min älskade, LIKE 1999, suomennos Outi Menna) yllätti minut jokin aika sitten ilmestymällä muutamiin blogeihin. Minä niihin kommetoimaan, että 'tämän kirjan jatko-osan olen lukenut ja se on aivan ikimuistoista.' Höpö, höpö, minä olin lukenut myös Hyvää yötä, rakkaani, mutta ajan tomu oli vuosien paksuinen. Aloitin kirjan uudelleen ja heti muistin, mistä kaikki alkoi, mistä lapsuudesta oli kotoisin Justine Dalvik, ylipainoinen, neljäkymmentäviisivuotias nainen, rikas perijätär joka asui yksin korppinsa kanssa suurta kivitaloa järven rannalla. Justine on vähintäin yhtä kiinnostava kuin Olive Martin Minette Waltersin Kuvanveistäjässä.

Inger Frimansson on psykologisen trillerin kuningatar. Hänen hahmonsa ovat usein hyvin tavallisen näköisiä, keski-ikäisiä naisia, mutta ulkokuori kätkee syvää pimeää. Jokaiselle on tapahtunut jotain lapsuudessa kuten Justinelle tai heidän mielensä on alunperin sekasortoinen rajatila, jonka joku tapahtuma suistaa sitten raiteiltaan, kuten viisikymppisen Hilja Agnevikin Pimeyden jäljet dekkarissa tai Rotanpyytäjässä viisikymmentäkuusivuotiaan korpeen paenneen Rosen, jota lohduttaa enää vain tieto: ’Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka vievät toisten miehet.' Frimanssonin Kissa joka ei kuollut puolestaan todistaa, että kenelle tahansa meistä voi tapahtui ihan mitä tahansa, kun varjo hipaisee varjoa, kun kaikki menee täydellisesti pieleen.

Hyvää yötä, rakkaani Justine voisi olla joku tuttumme. Joku, jonka tapaamme vuosien päästä. Muistamme hänen pissanhajunsa, mustelmansa ja hiljaisuutensa, mutta emme enää muista, kuka teki hänelle ja mitä, koulussa ja koulun ulkopuolella. Vai muistammeko sittenkin? Justine Dalvik, rikas kuin mikä, mutta äiti kuollut ja äitipuolena häärii aivan nukelta näyttävä mehiläiskuningatar Flora, joka on koko ikänsä vain väijynyt tilaisuutta näyttää mihin hänestä on, miten pitkälle hän pääsee, kun vain saa riittävän rikkaan miehen saaliikseen. Lapsipuoli ei suunnitelmiin kuulunut.

Hyvää yötä, rakkaani on julma tarina siitä, mitä kiusaaminen aiheuttaa ja istuu varsin hyvin edelliseen juttuuni Olet elämäsi tähti. Justine ei varakkuudestaan huolimatta ollut saanut koskaan olla elämänsä tähti. Lopulta kun isäkin, joka piti aina hänen puoltaan oli kuollut ja Flora vihdoinkin hoitokodissa, Justine halusi aloittaa puhtaalta pöydältä, vai pitikö hänen ensin tehdä jotakin:

Hän oli yksin. Hän oli vapaa tekemään kaiken, minkä oli päättänyt tehdä. Mikä piti tehdä. Jotta hänestä voisi tulla kokonainen ihminen. Vahva ja elävä, niin kuin kaikki muutkin.

Siihen hänellä oli oikeus.

Inger Frimansson ryhtyi kirjailijaksi vuonnna 1984. Läpimurtoteos oli vuonna 1998 julkaistu Hyvää yötä, rakkaani, joka sai Ruotsin Dekkariakatemian palkinnon vuoden -98 parhaana rikosromaanina. Teos on myös ensimmäinen Frimanssonilta suomennettu teos. Kirja tuo väistämättä mieleen tarinan Lumikista ja hänen äitipuolestaan, joka haluaa lapsipuolesta eroon saadakseen olla yksinvaltias, ihailtu ja kadehdittu mehiläiskuningatar. Justinen korppi on pahan symboli, mutta Justine itse on nimeään myöten oikeudenmukaisuuden vaatimus. Hyvää yötä, rakkaani sisältää myös viittauksen Lady Chatterleyn rakastajaan, sillä lapsena Justine pakeni usein...

Hoitokodissa Flora sai vetisine silmineen todistaa tytärpuolen pelottavia vierailuja ja kuunnella hoitajien lörpöttelyjä entisestä upeasta elämästään, mutta Justine on päättänyt ottaa itselleen kaiken, mitä hänelle kuului aina intohimoista rakkautta myöten, joten Hans Peter:

Jostain kaukaa hän kuuli Justinen huudon, Justine ratsasti hänen päällään kuin eläin, iski kantapäänsä hänen kylkiinsä ja huusi suoraan kohti kattoa.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjavalas

*****

Dekkarit Leena Lumissa