Erik Axl Sund: Varjojen huone

Kosto maistuu sapelta, eikä auta vaikka harjaisi hampaat kuinka monta kertaa, maku ei silti lähde pois. Se pureutuu hammaskiilteeseen ja ikeniin.

Aivan vihan tavoin kosto muodostaa hiuksenhienoja ryppyjä muuten kaunille kasvoille, mutta siinä missä katkeruus synnyttää syviä juonteita suupieliin, kosto asetttuu sen sijaan silmiin ja otsaan.

Ei ole ollut koskaan aikaa unohtaa, ja sen välillä, mitä hän aikoinaan oli ja mitä hän on nyt, on kokonainen tapahtumien ja olosuhteiden maailmankaikkeus. Hän kuvittelee, että hänestä on olemassa muita versioita hänen itsensä rinnalla, toisissa maailmoissa.

Erik Axl Sundin dekkaritrilogian päättävä Varjojen huone (Pythias Anvisningar, Otava 2014, suomennos Kari Koski) sekä päättää Varistytön ja Unissakulkijan aloittaman pimeän tarinan, että jättää sen tekemättä. Kaunista kaarisiltaa on turha odottaa ja mielenrauhaa vieläkin vähemmän. Kun kirjoitin Unissakulkijasta, että ’mitä koimme Varistytössä, tekee meistä Unissakulkijoita. Muutumme osaksi tarinaa ymmärtääksemme, että tämä todella tapahtuu ja se ei poistu kääntämällä pään pois tai hylkäämällä tarinan. Varjojen kodit, kaiken kielletyn metaforat, ovat läsnä kaikkialla, missä ihminen hengittää. Ihminen itse on varjojen huone.’ Tämä pätee tietenkin Varjojen huoneeseen, jonka sijainti ovat kaikki varjojen kodit, kaikki me sekä Varjojen huoneen henkilöt, joita trilogian päätösosassa tuntuu kuin kapellimestarina johtavan Madeleine Silfverberg, hän, jonka suussa maistuu kosto ja jonka otsa on liian kauan ollut rypyssä huolista. Hän joka elää kostosta.

Kosto on erinomainen teema trilogian viimeiselle teokselle, koska kirjailijakaksikko Erik Axl Sundin kokonaisteema on pedofilia. Järkyttävä ja kaiken aikaa tapahtuva lastenhyväksikäyttö, joka ei häviä minnekään, vaikka kuinka haluaisimme olla siitä tietämättä. Kostaja on kaunis, vihan täyttämä, hyväksikäytetty nuori nainen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Madeleinen rinnalla rikoskomisario Jeanette Kilhberg  vaikuttaa kokemattomalta, jopa naiivilta, mutta eihän mikään ollut valmistanut häntä hänen kaksikymmenvuotisella urallaan siihen, mitä hän lopulta löysi varjojen huoneesta. Sitä armoa ei suotu hänelle, eikä sitä suoda lukijalle.

Varjojen huoneen tempo on edelleen valse triste. Epätahtisuutta ei löydy, kuin ehkä muutaman kerran lyömäsoittimissa Klippgatanin portailla, mutta Ruusula, Ei missään, Lappi, Auringonkukka, Saippuapalatsi, Vita bergen, Kiova ja etenkin Babij Jar pitävät huolen siitä, että sama surumielisyyden valssi tahdittaa Varistyttöä Unissakulkijuudesta Varjojen huoneeseen.

Matelija luo nahkansa.

Miehestä tulee nainen. Naisesta tulee mies.

Epäselvä sukupuoli-identiteetti / seksuaalinen yhteenkuuluvuus.

Syödä-nukkua-nussia.

Varjojen huoneen vahvuus on sen erinomaisessa kuvauksessa dissosiaatiosta, jossa yhdistyvät niin muistin menetys, oman identiteetin kadottaminen, mielikuvien ja todellisuuden sekoittuminen sekä monipersoonaisuus. Dissosiaatio on lapsen puolustusmekanismi sille mitä hänen on mahdotonta ymmärtää ja kestää, tällöin uhri muodostaa sivupersoonan tai useampia. Varjojen huoneessa Sofia Zetterlund alkaa tehdä vaikeaa paluuta takaisin omaksi itsekseen samalla kun hän antaa rakastetulleen Jeanettelle vinkkejä löytää rikolliset. Vinkki tai tuhat, ikinä lukija ei arvaa loppuratkaisua ennen kuin aika on.

Niin...Jeanetten ja Sofian suhde. Sehän jää ihan kesken. Minä en tykkää roikkua loppuelämääni siinä löyhässä hirressä, että Jeanette jää kuin ikuiseen neitseelliseen tietämättömyyteen rakastetutustaan. Ja entäs sitten  Madeleine ja Victoria Bergman...Tiedän tyylikeinoksi jättää langanpäitä solmimatta, mutta Kiova ei nyt riitä finaaliksi ja kaikkein vähiten eron tekeminen tekstiviestillä: ”Anteeksi.” Erik Axl Sund on lukijoilleen encoren velkaa!

”Varjojen koti on alkuperäinen maa, jossa ihminen saa olla lähellä Jumalaa. Se on lasten maa. Mutta se kuuluu myös niille aikuisille, jotka ovat ymmärtäneet miten ihmiset aluen alkaen elivät. Miehet, naiset ja lapset käsi kädessä...”

Sofiaa puistattaa. Lasten maa, jonka aikuiset ovat luoneet himojaan varten.

”...lapset kuuluivat tietysti vihkiytyneille.”

Jotain mikä on varattu yksinomaan miehille. Ohjeita ja totuuksia, jotka he ovat keksineet omiin tarkoituksiinsa.

”Kasvatimme heidät Pythian sanojen...”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjavalas  Laura/Lukuisa  Kuutar ja Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa