Inger Frimansson: Varjo vedessä

Micken sijasta Nathan otti mukaansa naisen. Sen uuden naisen, jolla oli omituinen nimi. Justine. Viidakon vihreään pimeyteen hän otti naisen ja valvoi ja suojeli tätä, sillä niin hän kohteli rakkaitaan. Siksi naisen olisi pitänyt Nathanin kadottua jäädä viidakkoon. Naisen ei olisi ikinä pitänyt palata.

Paluu oli maailman suurin petos.

Hässelbyn nainen. Hän oli pettänyt Nathanin kahdella tavalla. Niistä Micken oli pakko rangaista naista.

Inger Frimanssonin psykologinen trilleri Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, LIKE 2007, suomennos Anu Tukala) jatkaa Justine Dalvikin tarinaa siitä, mihin jäimme kirjassa Hyvää yötä, rakkaani Teos on itsenäinen jatko-osa ensimmäiselle Justine –trillerille, mutta jos lukijaa kiinnostaa, mihin koulu- ja kotikiusaaminen voi äärimmäisyydessään johtaa ja etenkin, mistä se on saanut alkunsa, hän ei voi olla lukematta molempia kirjoja. Justinen kiusaajista on nyt kadonnut Berit, mutta kuvaan astuu nyt luokkakaveri Jill, joka lohduttaa Beritin aviomiestä Toria tämän surressa Beritin katoamista. Justine on kuin noiduttu, sillä aina joku hänen, oudon korppinaisen likellä kuolee, mutta kuka uskaltaa katsoa hänen sisälleen. Mitä liikkuu Justinen mielessä? Onko hän syyllinen vai syytön moniin kuolemiin? Onko hän onnellinen vai peloissaan? Ja miten toimii hänen suhteensa rakastettuun Hans-Peteriin?

Varjo vedessä kerrostuu monen ihmisen mielensisäiseksi tragediaksi, josta syntyy loputon vihan, epäilyksen, koston ja pelon kierre. Frimansson kuljettaa lukijaansa niin henkilöidensä sisällä, että lukija ajautuu rajan yli alkaen ymmärtää, alkaen tajuta, että mikään ei ole hauraampaa kuin särjetty mieli – ja ensimmäisen talviyön jää.

Hässelbyn nainen asuu korppinsa ja Hans Peterin kanssa kivitalossan, mutta menneisyys yrittää kaikin tavoin nousta pintaan. Justinen halu tulla ehjäksi, olla kuin muut, törmää kerta kerran jälkeen eiliseen ja aina ilmestyy joku, joka haluaa alkaa tonkia vanhoja. Kun Nathanin poika Micke, Beritin mies Tor ja Justinen toinen koulukiusaaja Jill alkavat kuin kiertää kehää Justinen ympärillä, hänelle ei jää enää mitään muuta kuin korppinsa ja Hans Peter, joka oli aikanaan joutunut lopettamaan teologian ja psykologian opintonsa hoitaakseen vanhempiaan. Ja pelko. Pelko jää.

Kahiseva liikahdus lehdissä. Jokin. Joku.

Justine meni parvekkeelle äärimmäisen hitaasti. Seisoi siellä avojaloin, nojautui kaiteen ylitse, sipaisi hiukset toisen korvan taakse. Selvä ääni jossain ulkona, oksa joka katkesi, murtui. Ja sitten linnun järkyttävä rääkäisy...

Frimanssonin kummatkin ’Justine-trillerit’ ovat saaneet ilmestymisvuonnaan Ruotsin Dekkkariakatemian palkinnon parhaana rikosromaanina. Jo tämän vuoksi suosittelen lukemaan molemmat laatudekkarit, sillä suotta noita palkintoja ei ole näille tullut. Ilman ensimmäistä, lukija ei pääse riittivän syvälle Justinen ja Nathanin suhteeseen ja siihen, mitä tapahtui viidakossa. Ja kuka ihme oli hyvännäköinen Martina, kuuluisan konserttipianistin tytär? Mistä alkoi rajuin pohjaimu ja kuka on syyllisistä syyllisin? Nämä molemmat kirjat, Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä, luettuaan kukaan tuskin enää vähättelee minkäänlaisia kiusaamisen seurauksia.

Kun hän kääntyi uudelleen puutarhaan päin, hän oli erottavinaan mäessä liikahduksen ja kuulevinaan askelten rahinan hiekalla.

Kädet vapisivat hieman, huulet kuivuivat, samoin suu, häneen iski pieniä lyhyitä yskänpuuskia. Hän pinnisti kämmenensä yhteen, pakotti kädet liikkumattomiksi.

Silloin hän oli kuulevinaan portaikosta jotain, äänen, joka ei kuulunut sinne.

Pyörre kiihtyi edelleen.

*****

Dekkarit Leena Lumissa