Laura Lindstedt: Oneiron

Shlomith oksensi sappinesteitä katuja reunustavien puiden tyviin. Hän tunsi muutamaan otteeseen miltei sietämätöntä fyysistä kipua, korvennusta vatsassa, heikotusta ja huimausta. Mutta sellaista se on. Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.

Endorfiinit ovat alkaneet varovasti virrata. Asfaltti ei ole enää tahmea musta magneetti josta jalkoja on raskasta nostella. Maa pompauttaa juoksijaa ylöspäin, vehreä lehmuskuja kannustaa vieressä, tuuli kahisuttaa rohkaisevasti lehtiä, tsat-tsat-tsaa!

Laura Lindstedtin romaanin Oneiron (Teos 2015) ei pitänyt päätyä lukulistalleni, sillä olin saanut tietää sen olevan fantasiaa ja fantasia ei ole minua varten ellei sitä ole kasteltu maagisen realismin jokeen, jolloin se ei enää ole fantasiaa, vaan jotain toiseutta. Blogiystäväni kuitenkin yllytti todeten, että 'Leena, Oneiron ei ole fantasiaa, vaan tarina juuri sinulle!’ Niinpä sitten otin Oneironin lukuun, todetakseni kuten alun sitaatissa, että ’ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.’ Niin tuskallisen kauniin vaelluksen kuljin Oneironin kanssa, että ilman Shlomithin endorfiineja, ilman Shlomithissa kaikkea ja päälle ripaus Rosa Imaculdan latinalaisamerikkalaisuutta, olisin ollut mennyttä jo siksi, että fiktio muuttui faktaksi (juutalaisuushan on minulle tietoa), naisten kärsimät vääryydet tuskaksi ja halusin vain käpertyä Linzergasselle ja kuolla kuunnellen Salzachin yölaulua.

Seitsemän on naisia, jotka ovat valkoisessa välitilassa, siinä valkoisessa heti kuoleman jälkeen, mutta ei vielä perillä. Ei taivaassa. Ei helvetissä. Ei paikassa, jota ei ole. Seitsemän on rengasta orgasmissa ja seitsemäs on jo kuin se kuuluisa seitsemäs aalto: Se työntyy lävitsesi ja vie sinne, mistä ei ole paluuta. Shlomith tuntee olevansa setsemännessä taivaassa valkoisessa välitilassa, sillä mihinkään ei koske enää. Vielä ainakaan ei paikka ole helvetti. Gehinnom. Rabbithan uskovat, että helvetti on seitsemään osaan jaettu rakennelma. Jokainen helvetin lohko on paloiteltu seitsemään alalohkoon, joissa jokaisessa virtaa seitsemän tulijokea ja seitsemän lumiraevirtaa. Juutalaisen naisen tulee odottaa seitsemän päivää kuukautistensa jälkeen ja kahdeksantena astua rituaalikylpyyn puhdistuakseen. Raamatulliset seitsemän vuotta kesti Shlomithin avioliitto.

Naiset ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculda, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Kirjailija Laura Lindstedt antaa naisille ison näyttämön, jossa kaikki tulevat kuulluiksi, myös ennen valkoista välitilaa puhekyvytön Wlbgis. Jokainen naisista oli tahoillaan tullut elämässään miesten haavoittamaksi tai loukkaamaksi, jopa surmaamaksi. Lindstedtin kirja on siis hyvin femiininen. Olen iloinen, että niitäkin asioita on tuotu esiin, joista en ollut vielä kuullutkaan, vaikka feministin viittaa ylpeänä kannankin. Näilläkin naisilla on ollut myös ilonsa ja hupinsa. Nyt valkoisessa tilassa he jakavat kokemuksiaan, suorastaan tutustuvat toisiinsa, rakentavat omalaatuisen lojaliteettipesänsä. Kaikki ymmärtävät toisiaan. Kieli sinänsä on menettänyt merkityksensä, vaikka lopussa kaikki ihmettelevätkin, miten ihmeessä englantia osaamaton Wlbgis ymmärsi heitä!

Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.

Taito ja tyyli Laura Lindstedtillä on ehdottomasti hallussaan: Pienellä tiivistyksellä olisin voinut kuvitella lukevani Joyce Carol Oatesia! Niin tai näin, Lindstedtin kirja nostaa kotimaisen kirjallisuuden rimaa huimasti ylöspäin. Vaikka tätä teosta  onkin mainostettu fantasiana, jopa niin, että olin jättää koko kirjan lukematta, tämä ei tunnu fantasialta. Pidän siitä kun puhutaan kuolemasta. Sehän on elämistä ja eläminen on kuolemista. Tämä tyhjä tila on minulle ihan yhtä kuin olla olemassa. Se on. Naiset ovat. Kustannustoimittajana olisin vetänyt vähän sivuja pois, jolloin se toiseksi onnistunein eli naisten persoonat olisivat olleet kuin toisiaan likemmä ja tunnetila, lukemisen flow ei olisi välillä katkennut ja vaatinut uutta löytämistä. Etsin kerta kerran jälkeen naiseni uudelleen ja etenkin Swedenborgin jälkeen vieläkin uudelleen. Näin kyllä nimet Erica Jong, Marguerite Duras ja Anna Ahmatova, mutta heistä ei mitään, vain nimet. He olisivat olleet minulle taivaan tähdet naisteni luokse. Tämän jälkeen tuon esiin naisista vain kaksi, heidät, jotka vaikuttivat minuun voimakkaimmin sallien tunteilleni tilaa tämän ison tarinan äärellä, tarinan houkuttaessa yhä syvemmälle sinne, mikä kiinnostaa eniten.

Juutalaisuudesta. Shlomith on juutalainen performanssitaitelija, joka käyttää omaa ruumistaan esitysvälineenä. Hän nälkiinnyttää itsensä kerta kerran jälkeen kuoleman rajoille ja esiintyy sitten lopulta viimeisessä tilaisuudessaan Jewish Museumissa New Yorkissa 16.8.2007 puhuen aiheesta Juutalaisuus ja anoreksia. Nyt on niin, että juutalaisuus kiinnostaa minua todella paljon. Se näkyy lukemistani kirjoista, joita on vaikka kuinka, mutta käytän tilaisuutta hyväkseni ja suosittelen nyt kolmea. Ensimmäinen on Juutalainen kulttuuri, jonka ovat toimittaneet Tapani  Harviainen sekä Karl-Johan Illman. Toinen on lukuvuoteni 2014 paras kirja: Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tein lokakuussa matkan katsomaan Ephrussin suvun mahtitaloa Wieniin samalla kuin vierailimme Krakovassa juutalaisella hautausmaalla. Kolmas on Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin omaelämäkerta Eurooppalainen (Mein Leben).Ystäväni joka houkutti minut lukemaan Oneironin tiesi, että Shlomithin viimeinen luento on minulle iso koukku ja niinhän se oli ja on. Tiedän paljon mm. ortodoksijuutalaisuudesta, tavoista, säännöistä, monesta ja etenkin juutalaisten historiasta, mutta miten nuori nainen kasvaa ja varttuu tuossa kulttuurissa, miten hän selviää, kun ruokaa sekä pantataan että ylitarjotaan? Se on kerrottu tosi isosti ja faktatietona annetaan prosentit, miten paljon enemmän Yhdysvalloissa on syömishäiriöstä kärsiviä juutalaisia verrattuna muihin väestöryhmiin. Hyvin vahvasti tulee esiin myös, miten tärkeää naisen on olla pientä vaatekokoa, painaa mahdollisimman vähän. Ja tietenkin kyseessä on uskonto, jonka lakeja soveltavat miehet. Shlomithin puheessa on asioita, joita en tiennyt kibbutseista...

Juutalainen uskonto kehotti miehiä kiittämään Jumalaa joka päivä siitä, ettei Hän ollut luonut heitä naisiksi. Naisen taas oli peitettävä päänsä, hiuksensa, ja ajettava tukkansa pois naimsiin mennessään.

Myös kibbutseja on tutkittu syömishäiriöiden näkökulmasta.

Oma kibbutsiaikani vahvisti ehdottomasti anorektikon identiteettiäni.

En voisi lopettaa millään, sillä tämä aihe ja kaikki tässä. Ja nyt pitäisi kai alkaa sanoa, että Oooon...ei-ron ja löytää rytmi ennen valkoisen hylkäämistä, mutta en voi. Ei tule edes: ron.

Rosa Imaculda, jonka ryntäät ovat kuin cantaloupemelonit, tuo mieleeni, miten lihava Carmen laulaa Roberto Bolañon Jääkentässä:”Olen haavoittunut rastas helvetin porteilla." Rosa on pelastus etten jatka pikkutunneille juutalaisuudesta tai naisen kaksituhatvuotisesta piinasta, vaan:

Nyt tai ei koskaan, niin  Rosa oli tuumannut, minäkin haluan miehen ja perheen! Rosa laittoi itsensä valmiiksi. Hän hehkui ja kimmelsi ja hänestä lähti ihana, kiihottava neilikantuoksu, joka sai kulkukoiratkin ulisemaan, kun hän vaappui niiden ohitse paljetein koristelluissa korkokengissään.

Ja kävi niin kuin oli tarkoitettu. Eräs Caio (vai oliko se Flávio) antoi tarttua käteensä kun axé soi, kun rummut pärisivät, kun vinkuva villi pilli luritti kertosäkeen ja guiro raastoi ilmaan keinuvia, viekoittelevia rytmejä. Caio (tai Flavio tai João tai Fernando tai Antônio) hullaantui neilikantuoksuisesta, pakaroitaan musiikin tahdissa oikeaopppisesti tärisyttävästä naisesta, joka kuiskasi miehen vasempaan korvaan olevansa täysin kunniallinen nainen ja supatti heti perään oikeaan korvaan olevansa, niin, nainen; nainen joka tarvitsi rakkautta, planeetat olivat kerrankin oikeassa asennossa, vamos, vamos, nyt mennään!

Laura Lindstedtin huikea Oneiron on ansainnut päättyä tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika päästää irti:

Nigue, nigue, ninhas

      tão bonitinhas

Macamba viola di pari e ganguinhas

              Ê ê ê ê, imbê, tumbelá!

        Musangolá quina guinê...


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Suketus  Tuijata  Krista/Lukutoukan kultturiblogi  Elina/Luettua elämää  Omppu  Kaisa/Kannesta kanteen  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Jane/Kirjan jos toisenkin

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

On suorastaan uskomatonta ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät hurmaannu joulusta. Luulisi kaikkien hankkivan joulukalenterin, kirjoittavan joululistoja, suunnittelevan joulun herkkuja sekä leikkejä. Eivätkö kaikki leikkaakaan paperisia lumihiutaleita ikkunoihin? Eivätkö kaikki käärikään nautiskellen joululahjapaketteja? Eikö kaikkien intohimona ja ilona olekaan joulu?

Sanna Iston, Eppu Nuotion ja Sari Airolan kirja Typy ja topakka tonttu (Bazar 2015) on kirja kaikille, mutta etenkin heille, jotka ovat kadottaneet joulumielen. Ihastuin kirjaan heti kun näin kannen. Kirjan kuvitus on Sari Airolan veikeän lempeää tyyliä, jossa minusta nykypäivä ja jokin ihanan vanhahtava kohtaavat. Kuvat ovat oikeassa tempossa Sanna Iston ja Eppu Nuotion tarinan kanssa. Opetusta on, mutta minusta oikein osuvasti sen kohderyhmänä onkin nyt aikuisen joulumielen puute.

Typyn kotona on sattunut vesivahinko ja Typyn pitäää muuttaa joulukuun alussa Bertta-tädille, mutta hän ei mitenkään haluaisi, sillä Bertta-täti ei ole hauska eikä hänellä ole ikinä ollut joulumieltä. Hän vain huiskii ja siivoa ja kun

Typy kysyy häneltä: "Mitä sait luukusta tänään?", täti kysyy: "Mistä ihmeen luukusta?" Tädillä ei ole joulukalenteria, mutta kun Typy pyytää edes jotain joulutavaroita, täti nostaa yläkaapista vanhan pahvilaatikon, josta alkaa Typyn joulun taika, sillä laatikosta kuuluu ääni: "No jo oli aikakin." Laatikosta kurkistaa pieni tonttu. Tontun elämä tädin louna on ollut sietämättömän tylsää, mutta ehkä nyt on jotain kivaa luvassa.

Tonttu kertoo unohtaneensa tädin luona asuessaan, millainen joulu on, joten hän pyytää Typyn piirtämään joulun. Typy piirtää kuusen ja tonttu alkaa esittää hiihtämistä kynät sauvoina. Silloin tonttu muistaa lumen, mutta ulkona on vielä mustaa. Typy kaivaa pikkaraiselle tontulle lunta pakastimesta, mutta kohta Bertta-täti huomaa, että pakastinta on availtu ja on vihainen.

Lopulta Typy ja tonttu keksivät alkaa leikata papereista lumihiutaleita. Paperien takana on jotain numeroita, ehkä ne ovat aikuisten tyhmiä laskuja, mutta nyt niistä tulee kauniita joulukoristeita, lumihiutaleita lumettomaan joulukuuhun. Lopulta ystävykset keksivät koristella koko tädin huushollin aina vessaa myöten. He keksivät myös paketoida tädille joululahjoja...,mutta yhtäkkiä täti suuttuu ja puhisee, että "nyt loppui tämä leikki." Täti alkaa siivota joulua pois ja Typy lohduttelee tonttua. Ikävä kotiin alkaa kuitenkin vaivata, mutta onneksi kotoa soitetaan ja Typykin saa kertoa mitä asiaa hänellä on. Typyllä on nyt Suuri Salaisuus, joka on tietenkin Jouluyllätys, jonka tähden mekään emme saa sitä tietää ihan vielä.

Tästä kuvasta saat kuitenkin nähdä, miten Typy ja tonttu riemuitsevat jouluaattona eli jotain suurta on tapahtunut ja sen voit lukea Typy ja topakka tonttu -kirjasta. Lupaan, että se on jotain kivaa! Mieti tätä: Aattona tonttu loikkaa kuusen oksalta Bertta-tädin polvelle toivottaen: "Hyvää joulua, Bertta-täti". Ja eräs entinen, ei niin jouluhenkinen, vastaa liikuttuneesti hymyillen: "Hyvää joulua, tonttu." "Ja hyvää joulua, Typy."

Oih, näin kirjoitetaan joulun tarinaa. Sitä ikivanhaa ja silti aina uutta. Sitä joulun henkeä, jonka taikaan voivat päästä kaikki, kunhan vain antautuvat joululle! Jos lukisit nyt tätä kirjaa kanssani, voisin kysyä, mistä kuvista sinä pidit eniten? Ehkä pidit samasta kuin minäkin eli paperisten lumihiutaleiden leikkaamisesta? Paljastan kuitenkin, että joulukoristeltu vessa sai minut joulunauramaan. Se on vain niin ihana - jouluihana!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja  ja Bleue

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Itsenäisyydelle!

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Kiitos, Isä Rakas♥

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...

Suutelen silmiäsi, rakkaani. 
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (WSOY 2003, toimittanut Ritva Haavikko)

Jari Lahdenoja, Aleksi Lahdenoja, Miikka Väisänen: Copas y Tapas erilaisia tapoja

Alussa oli neljä miestä: isä, kaksi poikaa ja ”ranskalainen setä” Pascal. Kahdella pitkä tausta ravintola-alalta ja vahva viini- sekä ruokatuntemus. Yhdellä oli enemmän palavaa liekkiä alalle kuin taitoa, mutta hän halusi oppia lisää.  Nuorin oli vasta tulossa työelämään. Ryhmä alkoi tehdä ruokaa torikeittiön hengessä. Kaikki tapahtui yrityksen, erehdyksen ja onnistumisen kiehtovia teitä. Into ruokaan ja hyvään viiniin sekä asiakkaiden viihtyvyys, synnyttivät helsinkiläisen ravintolan Copas y Tapas.

Jari Lahdenojan, Aleksi Lahdenojan ja Miikka Väisäsen ruokakirja Copas y Tapas erilaisia tapoja (Bazar 2015) on virkistävä ruokakirja ja jotenkin tulee nyt mieleen, että tämä sopisi niin hyvin juuri näihin päviiin ennen ylirunsaita joulutarjoomuksia sekä etenkin joulun välipäiviin ja sitten taas loppiaisesta alkaen kaikkiin päiviin, sillä onhan sitä joskus kevennettävä tai kevennyttävä. Ihastuin ihan ensimmäiseksi kirjan kuviin, jotka ovat Lasse Lecklinin ottamat. Kokemuksesta tiedän, että ruokakuvaus on paljon, paljon vaativampaa kuin puutarhakuvaus. Lassen tapakset eivät kiillä öllöttävästi, vaan hän saa yksinkertaisimmankin herkun näyttämään himoittavalta.

Mikä sitten on tapas? Se on vaikka yläkuvan muikkutarjoomus leivällä ja viinillä. Tapaskulttuurin juuret tulevat kuitenkin etelästä. Espanjassakin on aina syöty pieniä välipaloja, mutta alun perin vain Andalusiassa käytettiin sanaa ”tapas”. Siellä se tarkoitti baareissa ilmaiseksi tarjottavia suolapaloja, jotka tarjottiin juoman oheen. Kyseessä siis pikkusuolainen janonherättäjä. Espanjalaisiin sanakirjoihin ”tapa” tuli vasta 1930-luvulla. Varsinaisesti tapastelu, tapeo, omaksuttiin vasta 1970-luvun lopulta. Silloin tapas oli baariruokaa, mutta nykyisin se voi olla myös fine diningia. Tapa on kuin miniatyyrikokoinen ruoka-annos, joka kussakin kulttuurissa voidaan rakentaa maan omista raaka-aineista. Siksi tapas voi olla blini, muikku tai suomalainen metsäsieni.

Haluan maistattaa teillä paahdettua maa-artisokkaa ja siianmätiä:

Paahdettu maa-artisokka sopii makean, pähkinäisen arominsa ansiosta mainiosti erilaisten mätien kumppaniksi. Se on herkullinen lisäke myös monille lihoille ja kaloille.

Paahdetut maa-artisokat:

500 g maa-artisokkaa

3 rkl valkoviinietikkaa

1 tl suolaa

1 rkl sokeria

3 rkl voita

Maa-artisokkakastike:

150 g keskikokoista maa-artisokkaa

1 banaanisalotti tai 2 tavallista salottisipulia

1rkl omenaviinietikkaa

2dl valkoviiniä

kasvislientä

1 rkl voita

suolaa, valkopippuria

kuohukermaa

Tarjoiluun:

tilliä

siianmätiä

saaristolaisleipää

Pese ja puolita paahdettavat maa-artisokat ja mausta ne valkoviinietikalla, sokerilla ja suolalla. Aseta maa-artisokat leikkuupuoli ylöspäin uunivuokaan ja lisää päälle voinokareita. Paista 185 –asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, kunnes juurekset ovat läpinäkyviä. Tarvittaessa voit vielä antaa nille lisää väriä kaasupolttimella. 

Kuori ja pilko salottisipuli ohuiksi renkaiksi ja maa-artisokat peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Kuullota molempia kattilassa hetki. Lorauta kattilaan muutama ruokalusikallinen hyvää omenaviinietikkaa ja haihduta neste pois. Lisää valkoviini ja sen verran kasvislientä että artisokat peittyvät. Hauduta kasvikset soseeksi. Lisää ruokalusikallinen voita ja mausta suolalla sekä valkopippurilla. Ohenna kastiketta kermalla. Tarjoile siianmädin, paahdetun saaristolaisleivän ja tillin kanssa.

Saaristolaisleivän ohje tarjotaan myös kirjassa. Mekin tarvitsemme sitä tähän 'joulutapakseemme'

Ja nyt sitten tulee se kirjan the juttu, että ’pojat’ antavat jokaiselle tapakselle oman viinisuosituksensa, mutta he tarjoavat sen alla myös laajemman, ko. reseptille sopivan viinityylin, josta jokainen voi sitten löytää vaikka oman suosikkinsa.

Tälle ruoalle täsmäviini on: 2014 Rafael Palacios Louro Godello-Treixadura, DO Valdeorras

Tyyli: Vivahteikas&ryhdikäs valkoviini, cava&samppanja

Kirja esittelee viinit, yrtit, tapakset, kalatapakset, kasvistapakset, lihatapakset, pääruoat, juustot, jälkiruoat ja leipiä. Ohjeet on mitoitettu neljälle ellei toisin mainita. Tarjolla on mm. loimulohta ja parsaa. tomaattisalsaa ja savumuikkkua, paistettua ahventa ja mustaherukansilmuja, sinisimpukkaa ja verigreippiä, manteligazpachoa mansikoiden kera, porkkana-sahramikeittoa, uppomunaa ja pähkinäsalaattia, paistettua polentaa ja korvasieniä, paahdettua kevätsipulia romesco-kastikkeen kera, grillattua nieriää ja piparjuuritsatsikia ja grillattua munakoisoa ja romesco-kastiketta:

Jälkiruokasivuilta löydämme mm. tammipannacottaa, porkkanakakkua ja mesiangervohapankermaa, kotijuustoa ja hunajakennokeksiä, vadelmasorbettia ja savustettua valkosuklaata...

Koska ihana zarzuela tulee Kataloniasta, saa se olla kuin tienviitta löytää toinen maistettavamme Kataloniasta eli nyt pinaattia, rusinoita ja pinjansiemeniä, jota voi nauttia sellaisenaan, mutta myös kalojen tai vaaleiden lihojen lisäkkeenä:

100 g laadukkaita rusinoita

oliiviöljyä

1 yksikyntinen valkosipuli

2 salottisipulia

lakritsijuurta

1dl valkoviiniä

250 g tuoretta pinaattia

1dl paahdettuja pinjansiemeniä

suolaa, pippuria

Tarjoiluun:

50 g kovaa murenevaa juustoa (Tässä käytetty Juustoportin Vuohen GR Grand Reserve –juustoa, mutta tilalle sopii myös vaikka manchego.)

Peitä rusinat kuumalla vedellä ja anna liota kaksi tuntia. Kuori ja silppua sipulit.

Kuumenna oliiviöljy pannulla muutamaa minuuttia ennen tarjoilua ja kuullota hienonnettuja sipuleita miedolla lämmöllä hetken aikaa. Raasta sipulien päälle lakritsijuurta hienoteräisellä raastimella. Lisää viini ja anna sen kiehua kokoon. Pese sillä välin pinaatit, ja valuta ne hyvin. Lisää pinaatti, pinjansiemenet ja valutetut rusinat pannulle. Mausta suolalla ja pippurilla. Kypsytä seosta miedolla lämmöllä 3-4 minuuttia, kunnes pinaatti on kauttaaltaan pehmeää.

Murusta päälle manchegoa tai muuta murenevaa juustoa ja tarjoile heti lämpimänä tuoreen leivän tai rieskan kanssa.

Täsmä: 2014 Gramona Gessami, DO Penedés

Tyyli: Raikas&hedelmäinen valkoviini

”Every visit to Copas y Tapas is an adventure. I love their approach to food and wine – thoughtful, intriguing and good-hearted and with an understanding of the spirit of the landscape and its produce.” 

- Nigel Slater -

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Kuten monet tietävätkin olen sitä mieltä, että runo on vapaa lintu. Se tekee pesänsä minne sitä huvittaa. Se ei kysy lupaa, se ei kysy aikaa. Se tulee ja ottaa omakseen. Lukijan tehtävä on antaa runolle siivet, puhaltaa lentotuulta siipien alle. Villilintu, sitä runo on. Mieleenkään ei tulisi sitä ruotia, kyniä höyhenettömäksi, moittia. Runon kanssa on parasta vain antautua. Antaumus avaa mielen ikkunat ja ovet, tekee sielun vastaanottavaiseksi, saa runon soimaan.

Pekka Kytömäen runoteos Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) on minusta kuin Pekka itse: Oivaltava, koskettava ja empaattinen. No siis tunnenko Pekan henkilökohtaisesti? En, mutta muistan jo monen vuoden takaa bloggaajan, joka kävi kommentoimassa minulle tiettyihin kirjailijoiden kirjoihin ja etenkin suosikkeihini Ian McEwaniin sekä John Irvingiin ja taisi niitä olla muitakin. Pekan kommenteista välittyi aina toista arvostava tunnelma oltiin sitten samaa tai erimieltä. Tuli mieleen, että 'onpa nuori mies symppis ja mukavasti avoin elämälle.' Nyt kun luin muutamaankin kertaan tamperelaisen Pekka Kytömäen runot ja myös ääneen melkein tamperelaiselle Lumimiehelle, käsitykseni vain vahvistui ja runsaantui, sillä Kytömäen kypsyys käsitellä myös kuolemaa tai sen läheisyyttä, on kuin avoin ovi: Siitä saa puhua! Minulle kuoleminen on elämistä ja eläminen on kuolemista. Miksi kuolema olisi tabu. Kytömäen kirjan kaunis kansi ja kuvitus ovat Anna Kytömäen taidonnäyte. Kaunis kuin villilintu.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Niin samaa mieltä!

Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät 
ennakkoluulot.

Noinko meille kävisi?

Seison valoissa.
Busseissa elämät 
kiitävät ohi.

Minusta kaikki kiitää ohi kuin bussit ja junat...ylinopeudella. Sielut eivät ehdi mukaan.

Voisin lähteä
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Täysin samaa mieltä.

Isyys, pilvisyys.
Mikään verho ei peitä 
päivänsäteitä.

Tämä kulkee mukanani sateenkaaren tuolle puolen: Ihana!

Isyys, iäisyys.
Sama huoli otsalla
pilven reunalla.

Mieheni suosikki! Ei, hän ei ole kyynikko, vaan tunteellinen realisti.

Suonissa kuohuu runous,
suuri houkutus
ulvoa kuuta.

Oih, tiedän tunteen!

Enää en pelkää.
Sumu hiipii lähemmäs
ystävän varpain.

Sumun kauneus: Elämän photoshoppaus ennen hyvästejä.

Sen verran nyt kuitenkin vertaan, että tulin Pekan runoista samalle tuulelle kuin Tommy Tabermannin eräistä runoista...ehkä kuten on Road Map. Olen joskus saanut 'vuorolaulaa' Tommyn kanssa ja nyt tein saman: Lähdin vain mukaan ja annoin tajunnanvirran vastata.

Pekan omistuskirjoitus on yksi rakkaimmista: "Onni mahtuu pariin riviin, joskus jopa niiden väliin." Juuri niin se menee. Sieltä rivien väleistä se pilkistää. Onni. Lue runo päivässä: Pysyt kiinni tähdissä. Lupaan sen! Suosittelen runoja ja suosittelen Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa. Enemmän Pekkoja olisi parempi kaikki.

Kun olen poissa
ja tuulee ihan hiljaa,
kuuntele tarkkaan.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Elina/Luettua elämää  Kaisa/Kannesta kanteen  ja Sara/ P.S.Rakastan kirjoja

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Rotubiologian aatteet olivat kuin iljettävän nopeasti lisääntyviä syöpäläisiä, jotka näyttivät rumaa naamatauluaan mitä yllättävimmissä paikoisa. Kouluissa luettiin rotubiologian kirjoja, ja rotuajattelua juurrutettiin kokonaiseen sukupolveen. Lapset oppivat lajittelemaan ja arvioimaan toisiaan  jo alaluokilla.

Rotututkijoiden harjoittama jaottelu oli kristallinkirkas. Me ja he. Me onnistuneet ja te epäonnistuneet. Me jalot ja kauniit, te rahvaat ja pahatapaiset. Te, jotka saatte syyttää vain itseänne siitä, ettette kyenneet kouluttautumaan tai saamaan mahaanne täyteen. Toimimaan niin kuin muut. Te liian tummat, liian lyhyet, liian tyhmät, liian sairaat, liian kadotetut.  Teidän epäonnistumisenne johtuu geeneistämme, ei meidän luomastamme yhteiskunnasta. Siksi emme halua, että levitätte geenejänne edelleen.

Ruotsalaisen Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys peittää maan (Medan mörkret faller, Atena 2015, suomennos Ulla Lempinen) on kylmää kyytiä ruotsalaiselle kansankodille. Kyseessä on vuosi 1934, jolloin kolmannen valtakunnan rotuhygienia-ajatukset rantautuivat vahvoina etenkin Norjaan ja Ruotsiin, sieltä myöhemmin, mutta onneksi heikompina, sitten myös Suomeen. Olemme ruotsalaisen älymystön keskuudessa. Eletään aikaa kun sterilisaatiolaki nuijitaan läpi, puhtautta vaalitaan kaikessa. Utopia puhtaudesta viedään niin uusiin jätevedenpuhdistamoihin kuin ihmisiin, joten tuntuu kuin luonnolliselta, että johtavat tutkijat katselevat muualta tulleiden silmien väriä, pituutta ja etenkin kallon muotoa tarkkaavaisesti. Kun tähän saumaan löydetään huomattava tutkija julmasti murhattuna Uppsalan Anatomian instituutista, alkaa ajojahti, jossa ainakaan johtava rikoskomisario Carl Hell, ei tunne täyttävänsä rotupuhtauden kriteereitä. Hänen apulaisekseen valitsema alaluokkainen poliisisisar Maria Gustavsson tuskin myöskään täyttäisi kaikkia ylemmän rodun määritelmiä.

Lihammerin kirja on dekkari, mutta se on myös faktaa, josta ehkä nuorimmat lukijat eivät ole aikaisemmin lukeneet. Oli aika, ei niin kovinkaan kauan sitten, jolloin tutkijat ja lääkärit kehittelivät ja toteuttivat menetelmäänsä tehdä tyhmistä ja hankalista henkilöistä mukautuvaisempia ja helpommin käsitelteltäviä katkaisemalla toisen aivolohkon hermon. Menetelmää kutsuttiin lobotomiaksi ja sanalla on nykyään hirvittävä kaiku, siitäkin huolimatta, että ei niin kauankaan aikaa sitten näin johtavan yhdysvaltalaisen lobotomialeikkaajan jälkeläisen miltei puolustavan menetelmää television dokumentissa. Olen myös nähnyt tosipohjaisen elokuvan koskien laulaja Francis Farmeria, elokuvan, jossa Jessica Lange tekee järkyttävän uskottavan roolityön Francesina. Lobotomian kehitti alunperin portugalilainen neurologi Moniz skitsofrenian hoitoon ja hän sai työstään Nobelin-palkinnon 1949! Koska hän teki ensimmäisen leikkauksensa 1936, voimme vain arvailla, millaisia olivat kokeelliset menetelmät mukauttaa epätoivotut ainekset yhteiskuntaan: Suurin osa uhreista kuoli kallonporaukseen, mutta kukapa olisi surrut köyhiä, sairaita, tuottamattomia, huonoja geenejä kantavia ihmisiä.

Lihammerin kirja on sekä yhteiskunnallinen varoitusviesti että thrilleri. Kirjan kiinnnostavuus on juuri aiheen todenmukaisuudessa ja myös siinä, että poliisipari on niin epäsuhtainen: Carl on kaikesta huolimatta yläluokkainen ja Maria taas köyhä, tupakkatehdastyöläisen tytär, nuori nainen, jolle nälkä ja puute ovat omakohtaisia kokemuksia. Myös Marian rooli miehisellä alalla ’30-luvulla on vaikea ja naista ei mieluusti nähdä poliisin työssä. Naispoliiseja nimitetäänkin poliisisisariksi ja heille annetaan toisarvoisia tehtäviä, mutta Hell näkee tarkemmin ja hän vaatii Marian parikseen Uppsalaan, jossa tapahtumien vyöry vain kasvaa.

Erittäin kiinnostava on ystäväryhmä, joka on lähtöisin vapaamielisestä Berliinistä. He ovat sijoittuneet yhteiskunnallisesti hyviin asemiin, mutta kantavat mukanaan vapaamielisen Berliinin tapoja, joissa mikään ei ole outoa. Näin tarinaan saadaan myös saksalaisia tuulia juuri ennen kuin pimeys valtasi Saksan.

Arkeologi Anna Lihammerin rikosromaani valittiin vuonna 2014 Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi, eikä syyttä! Näin Dagens Nyheter:

”Anna Lihammer onnistuu samalla kirjoittamaa sekä mainion dekkaridebyytin että erittäin jännittävän kuvauksen todellisesta historiastamme.”

Lukija pysyy tiukasti jännnityksen hyppysissä. Katsoo valokuvaa ryhmästä kauniita, menestyviä ja iloisia nuoria Berliinissä eikä arvaa kuka on Mefistoles...

Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse, kenenkään elämä ei ole esteitä vailla, Martinilla oli ollut tapana kuiskata hänelle hellästi raivokohtauksensa laannuttua eräänlaisena anteeksipyyntönä pimeistä hetkistään. Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse.

*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä  Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin  Lukuisa  Bleue

***** 

Dekkarit Leena Lumissa

Pitkälle viikonlopulle kera tunnelmien!

Jään nyt pitkälle viikonlopulle, sillä saamme yllätysvieraan Itävallasta viikonlopuksi. Ensin kokkailen ja kokkailen, sitten haluan olla läsnä sataprosenttisesti. Lumi olisi erittäin suotavaa. Se antaisi tunnelmaa grillailulle terassillamme, jossa nautimme myös Glühweinia. Koska ei ole lunta fiilistelen tässä nyt muiden kuvilla eli yllä on Ilonan ihana kuva heidän grillimajastaan. Kuva on kirjasta Talven taikaa, joka on Lumoavan joulun ohella suosikkejani Ilonalta. Olen niin country&cosy, että ostan melkein joka kuukausi Unelmien Talo&Koti -lehden ja taas tänään. Sieltä saamme lukea myös Ilona Pietiläisen juttuja. Kun olin livesti Ilonan grillimajassa, teki mieli jäädä sinne asumaan...että niin tunnelmallista.

Mitäpä olisi talvi/elämä ilman villasukkia. Koska en itse enää niitä jaksa uudelleen opetella, turvaudun muihin. Nyt Pepi tekee minulle harmaita, joissa tietysti vaalenapunaiset raidat. Pepi kutoo niitä ihan tuosta vain vaikka televisiota katsellessa, joten jos teillä on sukkapulaa, ottakaa yhteyttä Pepin Huusholliin. Siellä syntyy myös koristeellisempia, mutta minä tykkään aina vain näistä harmaista kauniilla raidoilla. Oli jo yhdet just tuollaiset, mutta kun Meri näki ne, hän tykästyi ja vei mennessään, joten nyt tiedän, mitä pehmeää hänelle joulupakettiin. Käykääpä kurkistamassa Pepin valikoimia täällä

Milla ehti jo jäädyttää jotain näin ihanaa♥ Hänet löydätte blogista Valkoisiahiutaleita, jossa käyn virkistymässä aika usein kauniiden kuvien ja tekstien lumoissa.

Joulukuussa Lumiin on vielä tulossa monenmoista: runoja, jännitystä, ruokaa...ja sitten tietysti muuta jouluun sekä vuoden viimeiseen kuukauteen littyvää.

Kaunista viikonloppua keleistä viis, mutta lumen toivossa♥

Love
Leena Lumi

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu.Kultaiset tyttökirjaklassikot

Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.

Koskettavaa kirjoittaa nyt Sara Kokkosen kirjasta Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain 2015), kun maailma on lumenvalossa ja muutama kirjaan haastatelluista, kuten alun sitaatin kertonut Arja Hyrske, vievät minut takaisin omaan jouluumme, jossa oli juuri noin ja kiireinen kauppiasisäkin ehti lukea. Sitä tunnelmaa ei voi pullottaa, se kyynelehtii nyt poskillani, enkä ikinä, ikinä saa sitä takaisin. Vai saanko kuitenkin? Joka kerta kun luen Montgomeryn Anna–kirjat tavoitan eilisen ja kaikki on taikaa, onpa se hiljaa leijuvia lumihiutaleita ja joulua tai kesää ja tummana päilyvää aallokkoa. Toisinaan myös Kuiskausten kujaa...

Sara Kokkonen on tietokirjailija ja tutkija, jonka edellinen teos Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat keskittyi suomalaisiin tyttökirjoihin. Odotin jo silloin tätä, jossa esille tulevat ulkomaiset tyttökirjat tai siis...tietenkin odotin Saran kirjoittavan Annasta, Vihervaarasta, Prinssi Edwardin saaresta ja kaikesta siitä, joka oli oman tyttöaikani kultaisia vuosia. Saran kirja antoi kaiken mitä odotin, myös kyyneleet, mutta sitten se antoi myös yllätyksen, sillä olenhan Annan hengenheimolainen, joten osaan nauttia muustakin kuin kirsikkapuista, jotka henkäilevät tuoksuvaa lunta.

Kapina ja kaipuu esittelee seuraavat kirjailijat: Louisa May Alcottin, Susan Coolidgen, Frances Hodgson  Burnettin, Jean Websterin, Lucy Maud Montgomeryn , Laura Ingalls Wilderin, Helen Dore Boylstonin, Carolyn Keenen, Martha Sandwall-Bergströmin ja Ester Rongér-Lundgrenin (Merri Vikin).  Koska tarkoitus ei ole kirjoittaa uutta kirjaa tästä omasta intohimoaiheestani, tuon enemmän esiin ne kirjailijat, kirjat ja kirjan esiin herättämät ajatukset, jotka saivat minut nyt kastamaan kynäni kyyneliin, mutta paljastan myös sen musteen, jossa kynä on kastettu seikkailunjanoon ja temperamenttiin.

Ihan tuoreeltaan voin sanoa, että verrattuna Kokkosen aikaisempaan kirjaan, tämä kiinnostaa minua enemmän ’omien kirjailijoideni takia’ ja toisekseen, tässä kirjassa on mukana huomattavan kiinnostavia lukijamielipiteitä. Osa ihan huikeita, sai nauraa ja itkeä: Se on minusta yksi hyvän tekstin yksi tunnus. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo ja sieltä painotan sateenkaaren tuolle puolen kaikkia Anna-faneja: Lukeaa ihmeessä Sisko Ylimartimon teos Anna ja muut ystävämme. L.M.Montgomeryn elämä ja sankarittaret ja lukekaa sen jälkeen uudestaan Montgomeryn tuotanto: Koette jotain uutta!

Maailman tyttökirjallisuudesta tuskin voidaan puhua ellei mainita Louisa May Alcottia (1832-1888) ja minä en tee asiaan poikkeusta: Muistan niin kuin eilisen sen hetken kun lahjapaketista löytyi Pikku Naisia. Olin aina Jo. Kun luin Pikku naisia uudestaan ja uudestaan, en tiennyt mitään kirjailijan erikoisesta elämästä. Louisa syntyi 29. marraskuuta isänsä 33-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1832 Germantownissa Pennsylvaniassa. Hänellä oli useita sisaruksia ja perhe muutti usein. Isä Alcott oli itseoppinut pedagogi ja filosofi, joka kuului transsendentalisteihin. 1800-luvulla vaikuttaneessa filosofisessa liikkeessä oli mukana Uuden Englannin intellektuelleja ja kirjailijoita. Isä kasvatti lapsiaan omaksumillaan arvoilla, joten on helppo arvata, että tämä asia sekä lukuisat muuttamiset vaikuttivat Alcottiin. Aineksia Pikku naisiin Alcott sai hyvin perhepiiristään. Louisa oli erittäin antautunut kirjoittaja: Hän saattoi kirjoittaa nukkumatta ja syömättä, kunnes teksti oli valmis. Eräälle Saran haastattelemista lukijoista, Maikille, Pikku naisia ei ollut Alcottilta mieluisin kirja, vaan Louisan Kun ruusu puhkeaa:

Kuvittelin aina kolmikon juomassa teetä hienoista posliinikupeista, jotka keittiön hyvin tunteva Febe kävisi hakemassa. Tee olisi intialaista, ja se haudutettaisiin kauniissa kannussa (samaa sarjaa kuin kupit, hienostuneisuuden huippu) pannumyssyn alla. Ajatuksissani toivotin ikuiset hyvästit Liptonin teepusseille. Teen kanssa tarjottaisiin skonsseja ja hilloa. En ollut koskaan nähnyt saati syönyt skonsseja, mutta olin kuullut, että sellaisia oli olemassa. Kolmikko istuisi salissa, olisi talvi ja ulkona sataisi suuria lumihiutaleita. Teekutsujen jälkeen Rose lähtisi tanssiaisiin ja Archie hyvästelisi Feben. Febe katselisi ikkunasta valkoisten pitsi-ikkunaverhojen takaa, miten Archie katoaa lumisateeseen.

Maailman tyttökirjojen kirjoittajista konkreettisimmin elämääni on vaikuttanut Frances Hodgson Burnett (1849-1924). Muistaisin, että olen saattanut lukea häneltä Pikku Lordin ja Pikku Prinsessan, mutta en ikinä unohda sitä, kun luin Salaisen puutarhan! Silloin tiesin haluavani seurata tähteä, jossa minulla on oma salainen puutarha ja nyt se on sitten toteen tehty ja vieläkin, kaikki nämä vuodet, Salainen puutarha on aikuiskirjahyllyssäni...

Lukiessani Salaista puutarhaa, en voinut kuvitellakaan, että vuosikymmeniä myöhemmin katselisin tyttäreni kanssa Salaista puutarhaa elokuvana ja vieläpä kahtena sovituksena, joista toisen tuottajana Francis Ford Coppola. Meri ja minä kuitenkin pidämme edelleen enemmän alkuperäisestä, vanhemmasta filmatisoinnista, sillä siinä on tavoitettu kirjan henki. Montakohan filmatisointia tästä on tehty...Vastaus on, että kolme! Kiitos Meri♥

Saran kirja ei kerro vain kirjailijoiden kirjoista ja lukijoiden lukukokemuksista, vaan mikä tärkentä, ainakin minulle, kirjailijoiden elämästä: Miten heistä tuli he. Burnettin elämä oli kaukana tavanomaisuudesta, sillä siinä sattui ja tapahtui. Hän oli hyvin kuuluisa ja toimittajat kirjoittivat hänen värikkäästä elämästään monella tapaa ja myös paheksuvaan sävyyn.

Francesin ja Swanin avioliitto oli ongelmissa, ja he olivat muuttaneet erilleen asumaan. Frances sairasteli ja kärsi ajoittain masennuksesta. Hänen poikansa asuivat välillä äitinsä ja välillä isänsä luona. Pojat olivat Francesille tärkeitä, mutta hänellä oli hyvin vähän aikaa heille...Hän oli ansainnut paljon rahaa kirjoillaan, mutta kallis ja ylelinen elämäntapa kulutti hänen varojaan. Frances tuhlasi mielellään...1890-luvun puolivälin jälkeen Frances vuokrasi kartanon, Maytham Hallin, englantilaisesta pikkukylästä. Kartanoa ympäröi iso puutarha ja Frances istui unelmoimassa ja kirjoittamassa puutarhassa. Hän innostui puutarhanhoidosta ja siellä hän sai ensimmäisen idean romaaniinsa Salainen puutarha ruokkiessaan pientä punarintaa...

Ja sitten Annan nuoruusvuodet...Siitä alkoi monen suomalaisenkin tytön elämässä mullistus, jonka väreet jatkuvat äidiltä tyttärille. Sain kaikki Anna –kirjat ja sitten onnistuin vielä hankkimaan ne tyttärelleni, jota kiinnostikin enemmän Potter, mutta Meri katsoi kanssani Anna–sarjan televiosiosta ja ihastui. Minusta Anna oli ihan kuten olin hänet kuvitellutkin ja tietysti kyynelehdin, kun Anna sai Gilbertin...

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) on ehkä maailman kiinnostavin tyttökirjojen kirjoittaja. Hän syntyi Prinssi Edwardin saarella, jonne nyt virtaa Vihervaaran Annan ja/ tai Uuden Kuun Emilian itsestään löytäneitä naisia ympäri maailman.  Suuri kysymys Montgomeryn lukijoilla onkin, kumpi sinä olet, temperamenttinen Anna vai runollinen, tummasävyinen Emilia? En usko yhteen vastaukseen, sillä ainakin minä olin tilanteesta riippuen kumpaakin, mutta lopulta oli pakko myöntää, että Annahan minä. Siinä missä Anna löi rihvelitaulun Gilbertin päähän, minulla oli onnettomuudeksi kädessä ratsupiiska...Anna on kuin sieluntila, jossa tummimpaankin päivään on tähtiin kirjoitettu selviäminen.

Mitä enemmän luen Montgomerysta, sen likemmä hän tulee. Hänen elämästään piirtyy kuva, joka pakenee, likenee, pakenee..., mutta paljon on tiedossa faktaakin:

Opettajavuoden jälkeen hän jatkoi opiskeluaan ja aloitti Englannin kirjallisuuden opinnot Dalhousien yliopistossa Halifaxissa Nova Scotiassa vuonna 1895. Hän nautti korkeakouluajastaan: luennoista, kirjallisuudesta, akateemisesta kilpailusta ja sanailusta. Hän kävi oopperassa, juhlissa ja osallistui kerhotoimintaan. Koko ajan hän myös kirjoitti. Maud oli aikuistuessaan alkanut kärsiä mielialan vaihteluista ja unettomuudesta. Kun hän heräsi eikä pystynyt nukkumaan, niin hän kirjoitti.

Vuoteen 1905 mennessä hän oli julkaissut 168 novellia ja 192 runoa aikakausi- ja sanomalehdissä. Hänen vuositulonsa olivat kohonneet 500 dollariin vuodessa.

Ja sitten Maud alkoi hahmotella kuolematonta tyttösankaritartaan,Vihervaaran Annaa:

Kuvassa Annan huone Vihervaarassa Vappu Kannaksen kuvaamana. Tuonnehan me kaikki haaveilemme pääsevämme käymään...

Maud kirjoitti itseään kaikkiin kirjoihinsa ja etenkin tummasävyisessä Runotyttö-sarjassa on paljon aineksia Maudin omasta elämästä. Mutta Montgomery on itse todennut, että vaikka Emiliassa on paljon hänen vaikeuksiaan, surumielisessä Patissa on eniten häntä.

Minulle Pat – Vanhan kartanon valtiatar on melkein yhtä tärkeä avain Montgomeryyn kuin Ylimartimon Anna ja muut ystävämme tai Anna–sarjan yhdeksäs ja viimeinen osa eli Annan jäähyväiset. Maudin elämästä tihkuu tietoja vieläkin ja niistä voi lukea monenlaista elämänpettymystä, mutta ihan faktaa on äidin suuri pettymys vanhimpaan poikaansa Chesteriin.

Montgomeryn fyysinen ja psyykkinen terveydentila heikkeni, hän kärsi kovista päänsäryistä ja lihaskouristuksista. Kaikesta huolimatta hänen kirjojaan on käännetty yli 30 kielelle ja myyty yli 50 miljoonaa kappaletta!

Montgomery kirjoitti myös aikuiskirjat Sininen linnan ja Perinnönjakajat. Edellinen on kultaa ja toinen on vähän erilaista Montgomerya.

Mitä lukijat ovat sitten olleet mieltä Montgomeryn kirjoista? Ainakin Jokke sai minut nauramaan:

Anna-kirjojen mieskuvaa hieman ihmettelen. Gilbert Blythe on kuvattu ehjäksi ja vahvaksi mutta nynnyksi, ja minusta viimeisessä kirjassa autoilla pröystäileväksi. Anna sen sijaan kiukuttelee ja nakkelee niskojaan helpommin ja vanhoilla päivillä järjestelee naimakauppoja. Annan periaatteelliset mykkäkoulut, koululakot ja muut tempaukset eivät ole ehkä lähipiirin mielestä kovinkaan mukavia eikä pullakaan tuoksu. Gilbert kesti Annan viiden vuoden mykkäkoulun sekä Annan opiskeluaikojen rakkauden mukisematta ja murjottamatta.

Ja  näin Maikki:

Tuntuu hiukan hassulta että mielessäni lisäsin dramatiikkaa juonenkäänteisiin. Niin kuitenkin tein, vaikka Runotyttö-kirjoissa luulisi dramatiikkaa olleen riittävästi. Kuvittelin Emilian ensimmäisen opettajan vielä kauheammaksi kuin hänet kirjassa kuvataan. Laitoin hänet polttamaan Emilian runot (vaihtoehtoisesti nuotit). Emilia yrittäisi pelastaa runoja tulesta, Ilse ja Teddy pitäisivät kaikin voimin kiinni Emiliasta, ettei tämä polttaisi käsiään, runot palaisivat, Emilia pyörtyisi, opettaja ei saisi syntiään koskaan anteeksi...Myöhemin aloin lukea Brontën sisarusten kirjoja. Humisevaan harjuun en joutunut lisääämään yhtään mitään!

Koska olen Anna olen myös seikkailullinen ja niinpä Sara Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu suurin yllätys minulle oli Laura Ingalls Wilder (1867-1957).  En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta olen katsonut Pieni talo preerialla sarjan, joka perustuu Wilderin kirjaan. Voisi melkein huudahtaa, että mikään noista sarjan jaksoista ei ole läheskään niin kiinnostava kuin oli kirjailija Wilderin elämä. Luin yöllä Lauran elämästä kuin entisinä aikoina Dumasin seikkailukirjoja ja olisin niin halunnut lukea hänestä vieläkin enemmän! Kaikista hurjista seikkailuista huolimatta tai ehkä kiitos niiden!, Laura eli 90-vuotiaaksi ja sitä ennen lensi 87-vuotiaana ensimmäisen kerran lentokoneella. Kuvassa Laura Ingalls Wilder vuonna 1894.

Annan nyt loppusanat kahdelle samalla kun kiitän Sara Kokkosta kiehtovasta kirjasta:

Kirjoissa luotiin maisema jostain jo kadonneesta maailmasta ja todellisuudesta, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan olemassa tajuan nyt, mutta johon lapsena uskoin sokeasti. Olin varma, että jossain oli saari, missä koko se erilainen, parempi maailma oli tallessa. Maailma, joka ei vielä ollut mennyt pilalle ja johon tosi-minäni kuului. Se maailma puhui minulle ja kosketti sitä osaa lapsen sielussani, jota mikään muu ei ollut vielä koskettanut, mutta jonka olin koko ajan tuntenut olevan siellä. Tavallaan tulin silloin omaksi itsekseni, kun pääsin osaksi tuota maisemaa ja opin että sellainen oli olemassa.

- Vappu Kannas -

Kultarinta näytti hänelle tien. Aurinko paistoi ja korkea, sininen kaarikatto säteili kirkkaana ja pehmeänä. Kaikki oli uutta ja hiljaista, mutta mikään ei ollut pelottavaa eikä yksinäistä.

- F.H.Burnett -

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

Elämän tarkoitusta haasteessa, lumen valoa elämässä

Sain Birgitalta ja Millalta haasteen vastata kolmeen hyvin isoon ja syvälliseen kysymykseen. Kiitos haasteesta♥ 

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Olen kiitollinen perheestäni. Olen kiitollinen jokaisesta suvaitsevaisuuden ja empatian pisarasta, jonka suomme heikommille mukaan lukien maahamme saapuneet pakolaiset. Olen kiitollinen omasta terveydestäni ja siitä, että äiti parantui vaikeasta sairaudestaan. Olen kiitollinen siitä, että pimeydessä näkyy aina valo. Olen kiitollinen rakkaudesta. Olen kiitollinen lumesta. Olen kiitollinen lukijoistani. Olen kiitollinen lumikarpaloista, jotka sain Hannu Hautalalta Olen kiitollinen lähestyvästä joulusta.

Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?

En mitään. 

Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Tässä kolme viisautta, joita olen kantanut matkassani:

"Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

- Mika Waltari -

"Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."

- Armi Ratia -

"We're all standing in the gutter, but some of us are looking at the stars."

- Oscar Wilde -

Olla Valonkantaja!

Välitän tämän haasteen edelleen seuraaville kuudelle bloggaajalle, jotka tietysti sitten ottavat haasteen vastaan, oman jaksamisensa ja ehtimisensä ehdoilla:

Katja/Lumiomena

Omppu/ Reader, why did I marry him?

Hanne/ Virtausta elämään

Saila/ Saaripalsta

Kaisa Reetta

Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa

Vielä haasteen taustat ja säännöt:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.

Lumi:
pimeän maan ainoa valo.

- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg

Love
Leena Lumi

Jean Rhys: Kvartetti

Eräänä hautovan helteisenä kesäkuun päivänä he saapuivat Pariisiin.

Place Blanche, Pariisi. Elämä itse. Sitä käsitti kaikenlaisia asioita. Vaikkapa harhakuvitelman arvon, ja sen että varjo voi merkitä enemmän kuin todellisuus. Kaikenlaisia asioita.

Jean Rhysin Kvartetti (Quartet, Otava 2000, suomennos Hanna Tarkka) tarjoaa meille huikean näkökulman Rhys-naiseen, joka on Englannissa elättänyt itsensä halpana, kiertelevänä tanssityttönä, kuin ajelehtimassa kaupungista kaupunkiin, savuisista kapakoista toisiin samanlaisiin, miehistä miehiin, kaikki samanlaisia, matkalla samanlaisuudesta samanlaisuuteen. Käsikirjoitus on kirjoitettu, kaikki on jo koettu, vaikka Marya on vasta kaksikymmentäneljävuotias. Hän ei osaa odottaa mitään erityistä, ajelehtiminen on hänen liikkeensä. Marya tapaa kuitenkin Stephanin, jonka kanssa lähtee Pariisiin, jolle suostuu vaimoksi. Suuria tunteitako? Ei todellakaan! Rhys-nainen näkee vain seuraavan tunnin, korkeintaan seuraavan päivän. Hän kaipaa rakkautta kuin lapsi  ja voihan se mies sitten olla vaikka Stephan. Kaikki kuitenkin samanlaisia, mutta kaikkein pelottavinta olisi olla yksin. Itsenäisyyys ei ole Maryan tavoite, vaan takertuminen. Passiivisella, suorastaan katua nuolevalla masokistisuudellaan hän tavoittaa aina jonkun. Nyt se on Stephan, huomenna kuka tahansa, mutta kaikki kapakat ovat hänen maansa ja nekin näyttävät kaikki samanlaisilta. Marya kantaa masentunutta irtolaisuuttaan kuin keisari uusia vaatteitaan, paitsi, että hän on se, joka ensin väittäisi, että ’ei, eihän se näin mene ja kunhan vain saan Pernodin, aurinko nousee heti ja kun saan toisen, loistavat tähdetkin ja ehkä on olemassa huominen ja sitä seuraavakin päivä.’

Luettuani Jean Rhysin Huomenta, keskiyö, jäin ihanasti vangiksi. Minut vangitsi Rhysin käsittämätön lauserakenne, lakonisuus, tylyys, tunteet vailla tunteita, jäljittelemätön tyyli, jossa paljon jää lukijan varaan. Kvartetti ei jää yhtään jälkeen edellisestä eli rhysiläisyys voi vahvasti ja pääsemme peilaamaan Rhys-naista suhteessa muihin, sillä Maryan mies Stephan joutuu vankilaan, jolloin Maryan ainoa vaihtoehto, on vetää puoleensa joku pelastaja, seuraavan aterian tarjoaja, asunnon maksaja, joku joka vie halpaan hotelliin tahraisten lakanoiden väliin, joku joka tietää hänen olevan olemassa. 

Marya tarttuu englantilaisen pariskunnan Loisin ja Heidlerin ehdotukseen muuttaa heille. Hänestä tulee sekä hoivattava lapsi että Heidlerin lähentelyjen kohde. Vaimo Lois sulkee silmänsä, mutta esiintyy mielellään omanarvontuntoisena ’hyväksyjänä’ ja alleviivaa omaa vaimoasemaansa, piikitteleekin, mutta samalla yrittää pitää seuraa kuin nainen ystävälleen, tosin rajat määräten. Itsetietoisena siitä, että nyt he ovat tarjonneet Maryalle asunnon, mutta voiko Marya, masentunut Rhys-nainen, nauttia tilastaan, voiko hän tehdä sen edes kuumassa elokuussa päästessään Loisin ja Heidlerin maaseutuasunnolle Brunoyhin:

Hän kulki keittiön poikki ja nousi kapeita portaita huoneeseen, jossa oli hyvä ja viileä tuoksu.

Tapetissa kanit ajoivat toisiaan takaa. Ikkuna oli selkosen selällään ja ulkona vallitseva hiljaisuus oli ihanaa melskeisen Pariisin jälkeen. Pehmeää kuin sametti.

”Pidä kiirettä”, Lois huusi portaiden juurelta. ”H.J. sekoittaa coctaileja.”

Marya ajatteli: ”Voi hyvä jumala! Mikä hullu minä olen.” Aivan kuin joku olisi nipistänyt hänen sydämensä sormiensa väliin. Coctailit, seinäpaperin naurettavat kaniinit. Elämän koko koreus ja suloisuus tuotti hirvittää tuskaa, kun se aina karkasi käden ulottuvilta.

Tässä kohtaa lukija voisi hätkähtää, mutta jos tuntee rhysiläisyyden, tietää, että näin se menee. Onni on joku käsittämätön olotila, joku pakeneva, ei Rhys-naiselle kuuluva. Se voi olla hetken rauha, yllättävä hetki kerran Stephanin kanssa, jolloin tuntui että nyt ei kaipaa mitään, tässä on hyvä. Se hetki vain on jo melkein poissa ennen kuin sitä on kunnolla ymmärtänyt. Onnen askeleet ovat hiljaiset ja Rhys-nainen on heikoin niitä tunnistamaan.

Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila toteaa osuvasti:

Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin, epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet kuvataan vailla menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän vihaa itseään.

Onko Jean Rhysin maailma sitten masentava? Ei ole. Se on psykologisesti alastomaksi riisuva, kiinnostava, nuhjuinen, savuinen, humalainen, hyväksikäyttävä, masokistinen, ajelehtiva...Silti sen kadut soivat kutsuvaa savunsinistä soundiaan etkä voi lopettaa hakeutumista uusille kujille, uusiin baareihin, uusiin miehiin ja seuraavan hotelliin, jonka huoneen nuhjuisessa tapetissa on jotain uupuneen eroottista.

Heidler kuiskasi: ”Avaa silmät pikku barbaari. Avaa silmät.”

Marya avasi silmänsä ja sanoi: ”Oi rakas, rakas, rakas. Ole minulle kiltti. Sano minulle jotakin kaunista. Minä rakastan sinua.”

*****

*****

Jean Rhys 24.8.1890-14.5.1979