torstai 4. kesäkuuta 2015

Elämä on kaikkien aistien juhlat!


Sain kauan sitten ystäviltäni lahjaksi Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla ja minut lapsesta asti tuntenut pari, oli kirjoittanut omistukseen ’Leenalle, kaikkien astien juhlien vaalijalle’. Vähän aikaa mietin, mutta sitten tajusin, että sehän minä olen. Olen kiinnostunut elämän taideteoksesta intohimolla, joka välillä virtaa solisevana kevätpurona, toisinaan vyöryy kevättulvana. Näin minut nähdään ja olen ihan sitä mitä olen, mutta muutos on ainoa pysyvyys ja niinpä olen sallinut itsenikin vähän muuttua eli ’tulla kaapista ulos’. Loppujen lopuksi kuitenkin olen introvertti, joka kaipaa myös luolanainen aikaansa, mutta piti ryhtyä kirjabloggaajaksi ennen kuin tajusin, että se vimma, jolla olen koko ikäni ollut maailmanparantaja sekä koko ajan läsnäläsnäläsnä, estää minua itseäni olemasta hetkessä läsnä, ottamasta hetkeä syliini. Ei voi olla kaikkialla, ei nousta kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät koskaan lähde ellei ensin ole läsnä itsessään. Terve itsekkyys on varmin polku kohti täyttä läsnäoloa, jossa harkiten mietitään ajankäyttöä ja ollaan armollisia myös itselle. On lupa olla oma itsensä. On lupa nauttia elämästä. Elämä on seikkailu, joka voi olla vaikkapa:

Kirjabloggaajana jo seitsemättä vuotta

Ikinä en aikonut aloittaa mitään kirjablogia. Halusin lähteä vihdoinkin lasten vartuttua opiskelemaan kirjallisuutta samaan yliopistoon, johon aikanaan en päässyt opiskelemaan historiaa. Kun aloin tiedustella pääsykoekirjoja,  hämäläinen mieheni Reima, joka ei yleensä ole yllättäjien sukua, avasi minulle ystävänpäivänä 2009 kirjablogin! Minä siihen, että ’ikinä mää en mitään tuollaiseen kirjoita’. Nyt nämä kuuluisat sanat kuulemma hakataan hautakiveeni, jos kuolen ennen armastani. Jostain aina huomaa, että olen Satakunnasta kotoisin eli se on tuo ’en mää ainakaan.’ Ennen kuin keskiyö koitti, olin jo suoltanut tekstiä ja siitä lähtien olen blogannut pääasiassa kirjoista, mutta mukana on myös paljon toista intohimoani eli puutarhaa, jotain perheestä, kokkaamisesta, sisustamisesta, vuodenaikajuhlista, pohdintoja naisena olemisesta, elämästä yleensä, sen tarjoamista ilon pisaroista, kuten vaikka koirista, matkustamisesta, isssikoista, runoista, sateesta, elokuvista, musiikista...

Olen kirjoittanut ollen täydellisesti oma itseni. Olen kertonut, että kotini on maailmankirjallisuus. Olen kertonut, että elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille, olen lukenut hurjimpina vuosina 140 kirjaa ja kirjoittanut niistä kaikista perusteellisesti, olen käytännössä aina lukijoideni tavoitettavissa, jaan heidän ilonsa ja surunsa, olen tuonut lukijani kotijuhliimme niin, että jopa mieheni pyöreillä syntymäpäivillä pitämä puheeni, oli blogissa ennen kuin juhlavieraat sen kuulivat. Monet kerrat olemme itse syöneet ruokia jäähtyneinä, kun ruoat on ensin pitänyt kuvata ja sitten vielä tarkistaa kuvat...

Bloggaminen vie minulta kaikkineen noin 50-60 tuntia viikossa. Siihen on laskettu kaikki lukeminen, kirjoittaminen, kommentteihin vastaaminen, vierailut muiden blogeissa, kuvalupa-asiat, kuvaaminen etc. Kiitos miehelleni, joka kuvaa kanssani sekä antaa lisävaloa tms., mutta emme tee mitään kuvankäsittelyä eli kaikki on just miltä se oikeasti näyttää, myös bloggaaja, joka alkaa lukea iltaisin noin klo 22 ja vasta mennä viikolla vierähti aamuneljään, vaikka olin päättänyt, että...



Kun tulin 2013 Cisionin toimesta valituksi vuoden parhaaksikirjabloggaajaksi 2013 se oli yhtä riemullinen hetki kuin saada kuulla, että Riikka Pelon teos Jokapäiväinen elämämme, oli voittanut Finlandia –palkinnon. Yksi palkitsemiseeni vaikuttava tekijä oli kuulemma paras vuorovaikutussuhde lukijoiden kanssa. Bloggaajaidentiteettini on myös vahva kirjoittajana, sillä olenhan aikanaan elättänyt itseni kirjoittamalla. Nämä ovat niitä blogistanian tähtihetkiä. Toisaalta tähtiä haluan tarjota lukijoillenikin eli profiili, jolla aloitin vuonna 2009 on täysin sama tänäkin päivänä eli luen vain kirjoja, jotka kiinnostavat minua ja tarjoilen ne niin kiinnostavasti, että samanhenkiset voivat löytää omat kirjalliset tähtensä. Olen myös edelleen yhtä mieltä filosofi Senecan kanssa: ”Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin elävän ihmisen hauta.”


Kirjabloggaajat saavat halutessaan arvostelukappaleita kustantajilta, mutta se ei velvoita kehumaan teosta, josta ei itse pidä. Saa sanoa ja pitää sanoa, mitä on mieltä. Koska minullakin on lukijoita blogissani kuukausittain noin 23 000 – 33 000, se on kuin jonkun aikakauslehden levikki, joten se ei voi olla vaikuttamatta. Yhteensä kävijöitä on blogissani ollut tähän mennessä jo melkein 1,4 miljoonaa, joka ihan huimaa. Olen saanut monelta taholta vaikka kuinka upeita tarjouksia (tämänkin!), joilla olisin voinut muuttaa intohimoisen harrastukseni rahaksi, mutta olen halunnut olla vailla muiden asettamia aikataulupaineita, sillä omat paineeni kyllä riittävät.


Kirjablogissani pidän pari-kolme kertaa vuodessa arpajaiset, joihin voivat osallistua kirjautuneet lukijani eli palkitsen uskollisuutta. En voi pitää kaikkia saamiani kirjoja, joten jaan niitä mieluusti lukijoilleni. Vuoden lopun arvonta on erityinen, sillä silloin lukijat saavat valita vuoden kauneimmat kirjan kannet. Haluan tällä vaikuttaa kustantajiin ja osoittaa, että kirjan kansi voi olla hankintaan vaikuttava päätös. Tämä tietysti myös viittaa kiinnostukseeni kuvataiteisiin, joka on taas yksi asia intohimolistallani. Kuvataide näkyy myös blogissani, jonka ulkoasua vaalin kuin kruununjalokiviä, mutta nekin saavat loistonsa kirjoista, sillä lukeminen on ilma, jota hengitän: Ilman kirjoja ei olisi Leena Lumia. 

Puutarhailija jo 30 vuotta

Myönnän auliisti, että luin lapsena liian monta kertaa F.H.Burnettin Salaisen puutarhan. Oma salainen puutarha oli unelmani ja olen aina ollut sitä mieltä, että unelmat on tehty toteutettaviksi. Kotipitäjässäni Luvialla en aikanaan ehtinyt tuota unelmaani toteuttaa, mutta moninverroin täällä Jyväskylän saarella, jota Alvar Aalto kutsui Suomen Tahitiksi. Ostimme täältä talon ja lopulta vielä viereisen lehdon, joten siitä se sitten alkoi ja ennen kuin tajusinkaan, olimme kaikkea muuta kuin salaisen puutarhan haltijoita. Puutarhaseurat vierailivat, kokonainen koulukin, satunnaisia kävijöitä, lehtijuttuja, joista pidän todellisimpana Viherpihaan itse kirjoittamaani Intohimolla puutarhasta, sillä onhan puutarha meidän luomuksemme. Lopulta sitten olin myös television Ihana piha –ohjelmassa, jonka kuvaukset tietysti samalla viikolla kuin mieheni pyöreät synttärit eli mikä sattumusten summa jälleen kerran etenkin kun emme käyttäneet cateringia vaan teimme kaiken itse.


Leena Lumi –blogissa on puutarhalleni seuranta, joka löytyy nimellä Leena Lumi’s Flower Power. 
Kerään sinne järjellä ja tunteella rakkaimpia kasvejani kuvilla ja tarinoilla. Siellä on paljon kävijöitä, sillä esimerkiksi syyshortensiaa on käynyt ihailemassa jo 7 900 lukijaa ja köynnöshortensiaa 4 300.


Puutarhassamme on alkamassa prime time. Puro juoksee lehdon läpi ja kaartaa kaarisiltamme ali. Valtavat metsälehmukset katsovat ylväinä, miten esikot, scillat, muscarit, kielot, lehto-orvokit, akileijat, lemmikit, kevätlinnunherne, talvikit, lehdokit ja monet, monet muut ylistävät suvea kera mustarastaan huilun. Innostuin vuosi sitten oranssista väristä niin, että istutin oranssia kerrottua tulppaania ’Orca’ menestyksellä.


Ihastuin myös oranssiin revontuliatsaleaan Mandrarin Lights


kuin myös revontuliatsaleaan Northern Hi-Lights, jolla on aivan hurmaava tuoksu.


Edesmenneen koiruuutemme, suuriruhtinatar Olgan haudalla kasvaa valkoista särkynyttäsydäntä, Dicentra spectabilis,’ Alba’ ja sitä kukkii myös etupihallamme.


Viherpihaan juttuuni Intohimolla puutarhasta kuvat ottanut Arto Rantanen toi minulle pienen Ristinummi-ruusun alun ja siitä alkoi huumava ihastus tähän ’villiruusuun’, jolla on yksinkertaiset, mutta suuret kukinnot. Tämän vuoden kevätjännityksen tarjosi lokakuussa istutettu helmiorapihlajapuu (juttua tulossa!) sekä jo edellisvuonna istutettu tarhamagnolia Leonard Messel, jonka vyöhykkeeksi luvataan I - , sillä muusta ei nyt tiedetä, joten toimin myös testaajana. Paitsi, että tiedetään! Se kukkii:


Vähän hulluna olemme kyllä magnoliaan, sillä on vasta magnoliatapetti, magnolialakanat, magnoliataulu, magnolia suihkusaippua, magnoliakosteusvoide...Toinen hurmaaja on alppikärhö, jota meillä on isolla tontilla niin monta, että en saanut lasketuksi eli jo on aikoihin eletty.


Se kasvaa pitkin elävää kirsikkapuuta, pitkin kuollutta luumupuuta, mongolian vaahteroissa, missä tahansa pensaissa. Kärhöt tuovat puutarhaan villiä rentoutta, jota haemme myös sillä, että yritämme kadottaa nurmikon ja tuoda tilalle kukkaniittyjä eli suunta on cottage garden –hakuinen. Digitaliksia missä vain, puna-ailakkeja, lemmikkejä, kellokukkia,malvaa...Etenkin lemmikit ovat puutarhassamme ihan must.

Kokkailija aina vaan...

Totuus on, että koulussa oli kolme ainetta aina kymppi: Kirjoittaminen, historia ja kotitalous, kun sitä vielä oli. Olen innokas ruoanlaittaja ja niinpä meillä istutaankin perheen ja ystävien kanssa pöydässä tunteja herkkujen äärellä keskustellen. Olemme myös ulkoilmaihmisiä, joten kesät olemme ulkoruokinnassa myöhään syksyyn. Talon pituiselle parvekkeellemme mahtuvat iso grilli ja ruokapöytä ja vähän muutakin. Siitä on lyhyt matka keittiöön, joten kattailut sujuvat helposti. Olen kokeilemalla löytänyt hyvin herkullisen munakoisoruoan sekä monta muuta. Oma suosikkini on katalonialainen kalaäyriäispata eli zarzuela


Lukijoiden suosikki on katkarapusalaatti, sillä sitä on käynyt katsomassa jo 11 000 innokasta. Koska uuden perunan aika lähestyy

suosittelen keittämään perunoita reilusti ja sitten tekemään perunasalaatin uusista perunoista


Jos kärsii korkeasta kolestrolista kannattaa nauttia pari kertaa viikossa tomaatti-mozzarellasalaattia eli capresea. Professori Sinikka Piippo mainitsee kirjassaan Puhdasta ravintoa salaatin maailman terveellisimmäksi. Kun aloin nauttia tuota herkkua kahdesti viikossa, hyvä kolestrolini nousi maksimiin! Patongin kera salaatti on jo kunnon lounas ja seuraavana päivänä erinomainen lisuke.

Ihminen ihmiselle

Elämäni bensa ovat rakkaani Reima, pieni perheemme, jossa puhetta ja naurua riittää, sillä tyttäremme Merikin kantaa karjalaista vilkkautta...


ja tietysti hyvät ystävät, joissa määrä ei korvaa laatua. Paras ystäväni on Anne eli Bessu, joka saa minut aina nauramaan isosti ääneen. Mutta on yhdessä itkettykin ja sehän vasta ystävyyttä onkin, sillä minusta ei helposti tule itkijänaista, ei valittajaa.

Joka suvi Bessu tuo kesän ensimmäiset mansikat, jotka

nautimme kera mansikka kuoharin, Ja joka elokuu me

juhlimme Bessun synttäreitä hyvän ruoan merkeissä Siinä Yhdessä Paikassa

Äiti ja sisko asuvat Luvialla ja äiti pitää innokkaasti vielä puutarhaa, vaikka joka vuosi sanoo, että ’ei toinna enää’. Siellä on taas menossa hurja mullistus...Ajamme siis joko länsirannikolle tai tyttären luokse Aurinkolahteen, jos haluamme tavata perheenjäseniämme muulloin kuin jouluna tai pääsiäisenä.

Kodissamme vaalin tunnelmaa ja sisustan mieluusti country&cosy eli maalaishenkistä ja kodikasta.

Paljon vanhoja huonekaluja, rottinkia, vanhanaikainen kukkapöytä, huutokauppalöytöjä ja ensimmäisellä opintolainalla vuonna koivu ja tähti hankitut tuolit, neljä kappaletta kodin lisätuoleina ruokapöytiin,

ja niiden uusi elämä värissä pioni! Enemmän näistä jutussa Tuumailua ja tuunailua


 Kotiimme mahtuvat lasten ystävät ja koiruudet. Kaikille löytyy vuode ja hali.

Rakkaus

Tärkeintä on rakkaus. Kolmekymmentä vuotta sitten Reima kosi minua alpeilla. Tänä vuonna syksyllä ajamme tuttuihin maisemiin ja katsotaan mitä hämäläinen rakkaani nyt keksii ohuen alppi-ilman heikottamana. Meidän molempien suosikkikirja on Thomas Mannin Taikavuori! Ensimmäinen kirja, jonka ostin miehelleni heti meidän tavattua oli kuitenkin Tove Janssonin Kuka lohduttaisi nyytiä?


Ihailen joutsensuhteita, mutta kerran voi erehtyä eli eläköön se toinen ja viimeinen kierros! Pitkissä avioliitoissa on taikaa. Ei kannata unohtaa, että jos se taika on kerran ollut, se muka voisi jonnekin kadota. Se ei katoa koskaan, voi vain arjessa joskus leikkiä piilosta, mutta kun vähän kutittaa, koskettaa ihoa, katsoo silmiin: Siellä se taika on! 


Kävelin jokin aika sitten kampaajalta tullessa harjukaupungin kadulla kohti lounastapaamispaikkaamme. Vastaani käveli vielä vähän kaukana kiinnostavan oloinen herra ja mietin ’ketähän tuo hurmuri on menossa tapaamaan?’ Minussa huojahti, sydämeni hypähti, sillä Reimahan siinä käveli minua vastaan. I was the lucky one! Hän tekee sen minulle kerta kerran jälkeen. Se on taikaa, jos mikä!

Elämänmottoni tulee Armi Ratialta:

”Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa todellisuus on uni, ainoa voima on rakkaus.”

Kiitän kaikkia lukijoitani, sillä ilman teitä ei olisi Leena Lumia:

Kesälumipisara teille

Love
Leena Lumi

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Gillian Flynn: Teräviä esineitä


Niiden viimeisten vuosien aikana äitini kiskoi kaikki silmäripsensä irti. Hän ei kyennyt pitämään sormiaan erossa niistä. Pöytien pinnoille jäi hänen jälkeensä pieniä ripsikasoja. Keksin itsekseni, että ne olivat keijunpesiä. Muistan, että löysin kaksi pitkää vaaleaa silmäripseä takertuneena jalkateräni syrjään ja säilytin niitä monta viikkoa tyynyni vierellä. Iltaisin kutittelin niillä poskiani ja huuliani, kunnes herättyäni yhtenä aamuna huomasin niiden lennähtäneen tiehensä.

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin esikoisromaani Teräviä esineitä (Sharp Objects, WSOY 2015, suomennos Maria Lyytinen) herätti aikanaan kohun eikä suotta: Minäkin olen järistynyt. Kohu toi kirjalle Britanniassa kaksi Dagger-dekkaripalkintoa. Koska saimme nyt vasta esikoisen suomeksi ja toiseksi Pahan paikan sillä seuraamuksella, että Suomessa luimme ensin Flynnin Kiltin tytön, onkin kiehtovaa pohtia Flynnin kirjailijakuvaa. Koin että 'oikeasti' ensimmäinen on järkyttävin eli tulee mieleen Ian McEwanin esikoisteos Sementtipuutarha, joka aikanaan avasi kuuluisan brittikirjailijan tuotannon kohuteoksella. En ikinä suosittele ensimmäiseksi McEwaniksi Sementtipuutarhaa, enkä aio suositella ensimmäiseksi Flynniksi Teräviä esineitä. Aloittaisin Kiltistä tytöstä, joka on minulle Flynnin paras edelleen ja josta kirjoitin: ’Kiltti tyttö tuli luokseni kutsumatta ja teki selvää jälkeä öistäni...Kiltti tyttö survoi heti murskaksi uuden elämäni, jossa mennään nukkumaan kuten normaalit ihmiset tekevät...’ Ja sitten Paha paikka: ’En usko, että voisin tuntea ketään, joka ei Pahan paikan luettuaan lukisi myös Kiltin tytön. Se on mahdotonta, sillä Gillian  Flynn on peto rakentamaan tarinaa, jossa henkilöhahmot ovat sairaan kiinnostavia. Painotus sanalla sairaan.’ No, edelleenkään en usko tuntevani ketään, joka ei Flynnin kaksi ensimmäistä suomennosta luettuaan lukisi Teräviä esineitä, sillä Gillianissa vain on sitä jotakin...kykyä kertoa uusi tarina, uskallus kirjoittaa, mitä joku muu tuskin tohtii ajatella, tabujen kaataja, kirjailija, jonka tarinoiden päähenkilöt ovat hillittömiä selviytyjiä ja täysin teeskentelemättömiä niin hyvässä kuin pahassa.

Nuori toimittaja Camilla Preaker joutuu palaamaan kotikaupunkiinsa Wind Gapiin, jonka luuli jo iäksi jättäneensä taakseen. Hän aikoo tehdä juttua kahden siepatun koulutytön tapauksista, tytöistä joita hänen esimiehensä Curry pitää jo sarjamurhaajan uhreina. Camillalle paluu on traumaattinen, sillä hän on jättänyt taaksen paitsi missourilaisen sulkeutuneen kaupungin kaksinaismoralistisine normeineen, kuin myös äitinsä Adoran, tämän uuden miehen sekä heidän lapsensa Amman. Camilla yliarvoi kestämisensä ja niinpä...

Teräviä esineitä on tälle kirjalle nerokkaampi nimi kuin voisi heti ymmärtääkään. Myös kirjan kannen yläreunassa oleva lause’Mistä on pienet tytöt tehty’, tuo mieleen tietynikäisten tyttöjen teinijulmuuden. Kaikkea tätä ja paljon, paljon enemmän on Camillalla vastassaan omassa Jantessaan, jossa hän ei ikinä saanut kuvitella olevansa jotakin. Nuori nainen löytää keinonsa selvitä ja niitä apuja ei löydy Raamatusta.

Flynnin trilleri on syvää viiltoa muistojen pimeään lihaan. Se on sanoja, jotka satuttavat ja hyväilevät. Se pakottaa muistot pintaan, lapsen muistot, jotka aikuinen nainen näkee nyt uudesta kulmasta, siitä pimeimmästä todesta. Sattuu vieläkin enemmän! Camilla tarvitsee paljon viinaa ja vieraan syliä ennen kuin rikostapaukset on selvitetty, ennen kuin hän on sinut menneisyytensä kanssa ja etenkin ennen kuin hän alkaa tajuta voivansa lopultakin kääntyä hyväsydämisyyteen, kulkea valoon. Vaikka olikin Adoran tytär.

En muista lapsena koskaan kertoneeni Adoralle lempiväriäni tai minkä nimen haluaisin isona antaa omalle tyttärelleni. En usko, että hän koskaan tiesi lempiruokaani, enkä todellakaan tepsutellut hänen huoneeseensa ammuyön tunteina painaijaisunista itkuisena. Tunnen aina surua sitä tyttöä kohtaan, joka itse olin, koska minulle ei koskaan tullut mieleenkään, että äiti olisi voinut lohduttaa minua. Hän ei koskaan sanonut minulle rakastavansa minua, enkä koskaan olettanutkaan sellaista. Hän huolehti minusta. Hän hoiti asioitani. Ai niin, ja kerran hän osti minulle E-vitamiinipitoista kosteusvoidetta.

Mistä on pienet tytöt tehty? Mistä on tyttöjen äidit tehty?


*****

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä,  Saran Kirjat,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin,  Booksy, Arja/Kulttuuri kukoistaa ja Omppu sekä Hannele (på svenska) Kirjoihin kadonnut ja Lukutuulia

*****

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

He suukottivat hyvästiksi. Ester meni kotiin ja tunsi seinien kaatuvan päälleen kuin sellissä. Ihoon koski kaikkialta. Hän makasi lattialla ja uikutti. Fyysisen kosketuksen puute tuntui pahimmalta silloin, kun se oli ollut lähellä mutta saavuttamaton.

Lena Anderssonin teos Vailla henkilökohtaista vastuuta (Utan personligt ansvar, Siltala 2015, suomennos Sanna Manninen) melkein jatkaa siitä, mihin Ester Nilssonin tarina jäi kirjassa Omavaltaista menettelyä. Kulunut on vain viisi vuotta siitä kun Ester oli suorastaan patologisen rakastunut taiteiija Hugo Raskiin oman parisuhteensa kustannuksella. Ja saamatta aitoa vastarakkautta. Vailla henkilökohtaista vastuuta on itsenäinen teos, mutta Esteristä kiinnostuneille se on jatko-osa, joka paljastaa, että Ester ei ole oppinut mitään. Kuten edellisessä kirjassa, tässäkin hän uikuttaa lattialla lemmentuskissaan. Samoin hän on vakuuttunut, että uusi rakkauden kohde, nyt taiteilija Olof Sten, on hänen ihmisparinsa. Tässä ei paljon paina, että Olof on avioliitossa Ebbansa kanssa eikä hänellä ole aikomustakaan tätä jättää. Myös ensimmäisen teoksen kissa-hiiri –leikki jatkuu eli kun Ester vetäytyy, Olof lähestyy, kun Ester lähestyy, Olof vetäytyy.

En huomannut kovinkaan paljoa eroa näissä kahdessa teoksessa. Ehkä Ester yritti panna enemmän vastaan ja analysoi entistäkin enemmän. Hän aika ajoin jopa tajusi, että Olof tekee hänelle henkistä väkivaltaa kutsumalla häntä, olemalla suhteessa, kun taas sitten työntää pois, ylistää avioliittoaan ja jopa selvästi inhoaa Esteriä, mutta aina pitkien paussien toteuduttua ’tunne unohti kaiken pahan jonka ajatus muisti.’ Ester on syvällä rakkautensa pauloissa ja ajautunut rakastajattareksi, vaikka oli alun alkaen odottanut jotain aivan muuta ja sen myös suoraan Olofille kertonut.

Kun nyt vertaan Anderssonin ensimmäistä Ester Nilsson kirjaa tähän toiseen, koin tämän tietysti laimeammin, sillä olihan tässä paljon samaa kuin Omavaltaista menettelyä teoksessa. Olisin suorastaan voinut kirjoittaa tähän ensimmäisestä saamani lukukokemukset, jotka olivat aika huikeita. Miten siis sattuikaan, että Hugon lainatessa Esterille DVD:n, se oli juuri Kaasuvalo: suuri klassikkoelokuva parisuhteen henkisestä julmuudesta. Kaasuvaloa ei uusimmassa ole, mutta on edelleen älykäs, analysoiva Ester, joka vain antautuu tunteidensa vietäväksi ystävien varoitteluista ja aikaisemmasta kokemuksestaan piittaamatta. Edelleen voin todeta, että ’Hienosti Andersson rakentaa Esterin persoonaa niin, että vaikka koemme osin farssin piirteitä, voimme myös ymmärtä Esteriä ja mikä tärkeintä: Ester saa säilyttää arvokkuutensa. Hän pääsee jopa koston makuun, jolloin löytää Olofin (Hugon) pirullisuuden (vähäpätöisyyden) ja ryhtyy tiettyihin toimiin saattaakseen asian muidenkin tietoon.’ Tämä kaikki siis samaa, paitsi Ester, runoilija ja esseisti, ei hänkään ole ajan koskemattomissa vaan neljäkymppisyys lähestyy. Aion on lukea kolmannenkin Ester -kirjan, jos sellainen on tulossa, sillä on kiinnostavaa nähdä, kehittyykö Ester, mutta tylsyyden torjumiseksi ja tarinan mehustukseksi, toivon siihen ripauksen ensimmäisen kirjan maanisuutta.  Vailla henkilökohtaista vastuuta kirjassa Ester epätoivoisessa suhteessaan osoittaa jopa järkiperäistä yritystä lähteä tilanteesta pois, mutta Olof, joka haluaa kuoria kakusta vain kermat päältä, lähtee heti perään. Kirja herättääkin moraalisen kysymyksen: Miten pitkälle toisella on oikeus uskotella olevansa rakastunut ja kiinnostunut toisesta, kun ei sitä kuitenkaan ole? Hugosta saatoin jopa uskoa, että hän ei kaikin ajoin tiennyt mitä teki, mutta Olof on vain vaimonsa pettäjä, joka haluaa useampiin vuoteisiin. Ja kaiken huipuksi hän kehtaa kaiken jälkeen...Olof vain on jollain tavalla niin todellinen. Heitä on pilvin pimein ja tämän maailman Esterit mahdollistavat Olofin tapaisten tyyppien lajijatkuvuuden.


Olofin tunteet olivat kuin kirkasta jäätä esterin sisällä: Olof ei voinut elää ilman Esterin rakkautta, mutta ei myöskään sen kanssa; Olof halusi sen mutta ei ymmärtänyt ihmistä joksi se hänet muutti; halusi eroon siitä mutta ei uskaltanut luopua siitä; Ester näytti että hänen elämästään oli olemassa parempi versio, ja siksi hän inhosi Esteriä.


*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Suketus, Katri, Kirjakaapin kummitus Katja/Lumiomena ja Katja/Kirjojen kamari


*****

Osallistun tällä kirjalla kirjallinen retki pohjoismaissa haasteeseen.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi


Olen ihan mennyttä! Kaikki, kaikki on nyt magnoliaa, sillä tarhamagnoliamme magnolia x loebneri 'Leonard Messel' kukkii ensimmäistä kertaa. Tämän herkän herran vyöhykkeen on tiedetty olevan I ja me olemme virallisesti vyöhykettä IV, mutta saaremme saattaa olla III ja olemme R:n kanssa lisäksi parantaneet pienilmastoa istuttamalla tontin pitkälle sivulle kuusiaidan ja kahdelle muulle sivulle kuusiaidannetta.


Aloitan tarinan alusta ja tarina pitää sisällään kaikki sen, mitä olemme tähän mennessä magnolioista kokeneet. Vaikka kyseessä on nyt 'vain' Leonard Messel', juuri tähän juttuun tulevat sitten muutkin magnoliatarinat, sillä minulle on paikka jo toiselle magnolialle, mutta vasta ensi keväänä, jos löydän riittävän hurmaavan (lue: vaativan) kaunottaren. En syty kestävistä pienikukkaisista lajikkeista, vain tämä 'oikea' hurmaajatar saa meidän ihailumme. Pidän itse puutarhajutuista, joihin liittyy tarina, kuten pidän ruokajutuista, joihin liittyy tarina, joten tässä sitä nyt sitten tulee.


Kahden viikon kevätmatkallamme Saksaan ja Itävaltaan en paljon muuta nähnyt kuin magnolioita. Olimme pitkästä, pitkästä aikaa liikkeellä ilman lapsia, joten minulla oli huomio nyt muussa kuin tenavissa. Mihin ikinä menimmekään, kuvasin magnoloita, mutta kuitenkin, se kaikki alkoi jo välillä Rostock-Berliini, jossa näimme sen hurmaavimman ja jonka kuvasta sitten teimme suurennoksen ja taulun, niin että kumpikin näkee ensimmäiseksi (tai toiseksi;) herätessään magnolian.


Vielä pysymme kuitenkin tässä omassa pienessä tarhamagnoliassamme. Leonard siis on nyt selvinnyt kaksi talvea ilman mitään talvisuojausta. Toinen talvista oli pelottavin, sillä ei ollut lunta. Viime talvi oli helppo. Vain jänisverkko on ollut magnolian suojana. Viime keväänä Messel teki vain lehtiä ja olin jo alistunut tilanteeseen, kunnes tänä keväänä aloin huomata, että lehtisykkyrä näyttää vaaleanpunaiselta. Tämän magnolian kukat ovat vaaleanpunaiset ja tähtimäiset.

Tässä kukan muoto ihan auki. Aurinko ei nyt syönyt väriä, sillä vältämme auringossa kuvaamista, vaan tuo kukinto on täydessä kukassaan auki ollessaan hyvin vaalea vaaleanpunainen. Lisäksi näitä kuvia on otettu eri päivinä ja eri kameroilla. Puutarhamme kaunein tähti!


Tarina jatkuu. Matkalta palattua, jokunen viikko siitä, menimme Viherlandiaan ja siellä oli ollut just joku happening enkä löytänyt kumpaakaan tuttua luottomyyjääni. Ajauduimme kuin magnoliamagneetin vetäminä just oikeaan kohtaan taimipihalla. Siinä oli vaikka mitä kestävää ja pienikukkaista lajiketta, mutta sydän pysyi vaiti. Sitten näimme ryhmän, joissa oli laput vain siinä kiinteässä esittelyssä, mutta ei minkään valtakunnan merkkejä ruukuissa. Katselin esittelyä ja sitten näin Leonardin kuvan kukkivana ja se oli rakkautta ensikatseesta. Mikään ei auttanut: Ihan sama millä vyöhykkeellä hän selviää, mutta meidän puutarhaamme hän nyt tulee!


Istutimme hänet etupihalle, mongolianvaahterametsikön alueelle, paikkaan, jossa kesäkuussa kukkivat lemmikit Messelin toisella puolella on syreeni ja toisella helmiorapihlaja, josta tulee juttua vielä tänä keväänä. Hyvin likellä on myös viime syksynä istutettu hortensia Vanille Fraise.


Tästä näkyy pensaan nykyinen koko. Takana vanhat mongolianvaahterat, joita pitkin kiipeävät alppikärhöt ja joiden juurella viihtyvät jouluruusut Nurmikkoa emme tuossa enää pidä, vaan kukkaniittyä. Kuvan tilanteessa scillat ja esikot ovat lopettaneet, mutta lemmikit ovat aloittamassa. Otan lisää kuvia magnoliasta ja lemmikeistä, kunhan viime mainitut aukeavat kokonaan. Sinisen ja vaaleanpunaisen liitto on niin suloinen, tähtiin kirjoitettu! Leonard on vielä pieni, mutta sen korkeudeksi luvataan 3-4 metriä.


Kuin silkkiä ja samettia vaan...♥


Ja tässä kuvattuna vasten kyhmyräistä mongolianvaahteran oksaa. Osa kukista taitaa olla vielä tulollaan...

Tässä sama zoomattuna.


Ja taas vähän kauempaa. Kuvassa näkyy asemointi eli olemme etupihalla ja talo näkyy taustalla.


Kuvassa ihana syyllinen magnoliakuumeeseen! Talo Saksassa. Tämän jälkeen tajusimme, että magnoliavirus oli elänyt meissä jo jonkin aikaa, sillä olimme tapetoineet yhden seinän jo ennen matkaa magnoliatapetilla. Reissun jälkeen tuli tämä kuva makkariin suurena, olkkariin magnoliasohvatyynyt, lisäksi magnolialakanat, magnoliakosteusvoide ja -suihkusaippua. Facebookin Piha ja puutarha -ryhmässä olen jo ilmoittanut, että jos joku perustaa magnoliayhdistyksen, liityn siihen. Mikä ihaninta, Lumimies on myös haltioissaan Messelistä. R. käy kuvaaamassa niin, että välillä olemme siellä saman Leonardin ympärillä yhtäaikaa ja R. ymmärtää myös, että Messel tarvitsee morsmaikun. Ottaisin Susanin, mutta vaisto sanoo, että se kuolee ensimmäisenä talvena tällä vyöhykkeellä. Odotan nyt ja seuraan vuoden, mitä kauniita ja hieman kestävämpiä lajikkeita on tai tulee tarjolle. Olen kuullut, että Laukaassa kehitellään kestävää, suurikukkaista magnoliaa...


Magnolia on viettelijä vailla vertaa.
Sitä ei tajua ennen kuin katsoo sitä kukkivana livesti. Tähtikirkasta on nyt, että meillä ei enää ole puutarhaa ilman magnoliaa, joka on kuin todeksi tullut unelma. Hyvää kannatti odottaa!

magnoliaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa



Nyt on kesäkuu 2017 ja magnoliassa on menossa toinen kukka. Se on paljon verrattuna viime vuoteen, jolloin ei tullut kukaan kukkaa. Takana oli talvi, jonka tammikuu oli lumeton ja pakkasta oli -30 astetta kolme viikkoa! Nyt oli parempi talvi ja kaiken lisäksi keksin laittaa kevätalvesta jänisverkon ympärille hallaharson tulensuojaksi. Nostin ja laskin sitä kelien mukaan.



Ensimmäinen kukka oli pieni, se oli raukka auennut kun tuli kylmät yöt ja päivät takaisin...Tämä mikä nyt kukkii on isompi ja hyvin kaunis lemmikkimeren ympäröimänä.



Voiko ilman tätä olla puutarhaa...



Pari vuotta sitten sain tietää, että aran magnolian suurin vihollinen on kylmä viima. Sitä vastaan kehitin kaksinkertaisesta hallaharsosta suojan kaurisverkon ympärille. Kiinnitys hakaneuloilla. Tuo systeemi nousee ja laskee kuin hissi, kun vain avaan pari isompaa hakaneulaa, joilla suojus on kiinni verkossa. Pidän tätä aika kauan eli keväällä kun lumet alkavat sulaa, voipi olla kylmiä öitä ja kylmiä viimoja. Tämä kuva on otettu joulukuussa 2019.



Siellä Leonard on suojassa ja saa silti nauttia lumen antamasta suojasta, joka sataa avonaiseksi jätetystä yläosasta. Nyt olen myös ymmärtänyt, että ehkä olen kastellut hiukan liian vähän, sillä juuri tämä paikka on erityisen kuiva. Siirtoa en uskalla enää ajatellakaan!


On toukokuun viimeinen päivä 2020. Osa magnolian kukkien terälehdistä alkoi eilen jo varista. Magnolia on toukokuuta! Talvesta on selvitty. Kukkia on tullut ja on vielä tulossa, mutta runko ei vaikuta mitenkään vahventuneelta, mutta ehkä korkeutta on tullut hiukan lisää.


Magnolia - hulluutta ja intohimoa toukokuun viimeiselle päivälle! En tiedä, ehkä tämä on sairautta, sillä tunnen selvästi magnoliakuumetta! Mitään superonnistumista en pääse tämän I-vyöhykkeen Leonard Messelini kanssa kokemaan, siltä tuntuu, mutta kerrankin olen vähästä kiitollinen. Saman harrastajat ymmärtävät parhaiten, sille ei vain voi mitään: 

Onko kukaan onnistunut kasvattamaan Leonard Messeliä vyöhykkeellä III (Pirkanmaa)?

On tämä niin kiva ryhmä, kun aina löytyy yksi hullumpi kuin toinen ja nyt se olin nyt minä! On muuten kiva henki ryhmässä: Kaikki tukevat toisiaan ja minäkin esittelin heille heti sen hissisysteemin, jolla voisi estää kylmiä viimoja etc. Ja koska tietysti Hullaannuin Black Tulip magnoliaan, yp, asiallinen herra, pudotti minut lempeästi maanpinnalle eli kai pitäisi sitten muuttaa vähintäin Lohjalle tms.


Siis tällainen olisi Magnolia 'Black Tulip'. Kuva Mustilan sivustolta ja ainakin nyt loppuunmyyty. Ei muuten ihan huokea kokeilu, sillä 80 euroa...Muutetaanhan sitä turhempienkin syiden kuin magnolioiden takia!


Apposen aukinaisena Messel on kuin valkoinen...tähti!


 Olen lisännyt lannoitusta, kehittänyt tuon viimasuojuksen sekä kastelen enemmän: Aika näyttää, miten käy. Nyt jäämme seuraamaan, miten loput nuput kehittyvät. Jos magnolia on 'lajisi', liity ihmeessä Facebookin Magnolia - hulluuttaa ja intohimoa -ryhmään!

magnoliakuumeterveisin
Leena Lumi


Magnolian kukintaa keväällä 2021. Nuppuja on vielä tulossa...

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Suvilukemista -arvonta!

Nyt käynnistyy Suvilukemista -arvonta, jossa kolme onnekasta ja innokasta lukijaa voi saada palkinnoksi haluamansa kirjan alla olevalta listalta. Kirjat ovat pääosin uusia ja kertaalleen luettuja. Lähdemme nyt suvea kohti Ada Thilénin viehättävällä maalauksella Lukeva tyttö maisemassa, johon ihastuin Riitta Konttisen kirjassa Taiteilijatoveruutta

Osallistua voivat kaikki kirjautuneet lukijani. Ellet tiedä, oletko vakituinen seuraajani, klikkaa blogini oikeasta reunasta auki jäsenet, etsi sieltä itsesi ja osallistu samalla nimellä, jolla olet Lumiin kirjautunut. Jos et ole vakilukijani voit kirjautua sellaiseksi ja se ei maksa mitään. Pääset mukaan kommentoimalla tähän juttuun. Ellei sinulla ole aktiivista blogia, ilmoita sähköpostiosoitteesi. Osallistumisaika alkaa nyt ja päättyy klo 12 su 14.6. Sunnuntai-iltapäivän aikana Lumimies toimii onnettarena ja julkaisen voittajat. Systeemi edellyttää aika pikaista ilmoittautumista, jonka viimeinen pvm on ke 17.6. klo 12. Ellei siihen mennessä kuulu mitään, nousee lisäarpa etc.

Listalla on myös kirjoja, joita olen vasta lukemassa. Linkitän niitä sitä myöten kun saan luettua. Jos haluat muistella maaliskuista Kevätarvontaa, mene tänne

Arvonnat ovat lukuilon jakamista teidän kanssanne. Jotkut kirjat vain pitää omistaa ja voihan hyvänkin kirjan sitten lainata ystävälle tai jos pystyy, laittaa kiertoon. Tai muistaa kirjalla ystävää merkkipäivänä. Sanotaan että rakkaus ei kuole koskaan ja se on niin totta, niin totta, mutta ei kuole kirjakaan. Itse olen hurahtanut jopa vanhoihin kirjoihin ja niitä säilytämme  kuin kultaa. En kerää enää astioita, en edes vanhaa Arabiaa, mutta kerään kirjoja ja elämyksiä.

Kiitos teille kaikille runsaan kuuden vuoden mukanaolosta kuin myös kiitos uusille lukijoilleni, ei ole Leena Lumia ilman teitä♥ Arvonnan jälkeen siirrymme blogistanian kesäaikaan, sillä alkaa se huumava kausi, jolloin uiminen, puutarha, vierailut, grillailu ja chillailu vievät mennessään.

Mukavaa viikkoa, kuukauden vaihtumista ja puutarhailua! Lumimies on nyt rämpimässä ystävän metsissä toisella paikkakunnalla etsimässä lehtikuusta, sillä sellaiselle löytyy meillä nyt kevään pakollisten puun kaatojen jälkeen paikka lehdon yläosasta. Itse otan tosi, tosi löysästi, sillä eilen tein jotain liikaa, istutin, siirsin taimia, poistin voikukkia, kastelin ja mitään tajuamatta tein vielä käsivarsilihassarjan, joten kyllä nyt tuntuu.

Eilen alkoi brittiläinen tv-draamasarja Happy Valley, jonka käsikirjoittaja Sally Wainwright on myös sellaisten sarjojen kuin Scott&Bailey ja Viimeinen tango Halifaxissa takana. En tiedä, pidänkö vai en, sillä meidän on tallennettu. Kiinnostaa kuitenkin, sillä olen yleensä pitänyt Yorkshiren maisemiin sijoittuvista brittisarjoista.  Eilisessä Helsingin Sanomien jutussa Yorkshiren karumpi puoli, Leena Virtanen kirjoittaa sarjasti mainiten mm. Paul Abbottin Tehtaan, josta katsoimme jokaikisen jakson.

Audrey Magee: Sopimus

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe  lukuromaanin aatelia!

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla - Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa

John Williams: Stoner  varattu!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Sarah Waters: Parempaa väkeä  

Peter Cowie: Francis Ford Coppola

Kari Martiala, Helena Lylyharju: Kesäruokaa paratiisista - Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Ingrid&Pelle Svensson: Herkkuja sienistä

Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta

Karin Slaughter: Näkymätön 

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat

Suomen kauneimmat puutarhat, toimittanut Kirsi Tuominen

Peter James: Kuoleman kello käy

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Silvia Avallone: Teräs

Ian McEwan: Vieraan turva

Paul Auster: Mielen maisemissa

Karin Slaughter: Rikollinen

William March: Komppania K

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Paul Werner: Roman Polanski. Henkilökuva  varattu!

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta  

Karin Slaughter: Yli rajan

David Suchet: Hercule Poirot ja minä  

Denise Mina: Ampiaiskesä

Peter Sandström: Valkea kuulas

Riku Lumiaro, Juha Laaksonen, Mikko Lagerström: Luonnon kaunis pihapiiri - Miten saan puutarhani kukoistamaan

Hjorth&Rosenfeldt: Mykkä tyttö

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Peter Høeg: Susanin vaikutus  varattu!

(linkitän sitä mukaa kun ehdin...)

Iloista arvontaa!

Love
Leena Lumi

toinen kuva Sir John Lavery, Girl in a red dress reading by a swimming pool

kolmas kuva Oscar Bluhm, In the pergola, 1892

maanantai 25. toukokuuta 2015

Onnen pisaroita, ihanasti pihalla ja suutelevat kyyhkyläiset Havaijilla

Nyt sitä alkaa tajuta, että ei ole elämää ilman puutarhaa! Kun päivät puutarhailee putoaa autuaallisen nirvanaan, jolle ei vertaa löydy. Tai ei just nyt, kun vielä käydään kuumana kaikesta jännästä, mitä maa lykkää esiin. Päivät ovat täynnä yllätystä yllätyksen perään ja mikä maaginen voima onkaan hyötyliikunnalla, jonka päämäärä on tuottaa kauneutta: kukkivia niittyjä, nuppujaan aukaisevia pensaita, pilvikirsikoita valkeassa kukkavaahdossa, kohta jo omenenkukatkin ja sitten alkaa odottaa valkolehdokin tuoksua...Arvostan tätä kaikkea ja etenkin rankan vuoden jälkeen. Tyttäremme on tarvinnut meitä ja nyt se on elävästi koettu, miten varhain rakennettu hyvä suhde nuoreen pitää ovet auki silloinkin, kun aurinko ei paista. Paljon on puhuttu, naurettu ja itkettykin, mutta kaikesta on selvitty. Meri, meidän aurinko, kuu ja tähdet hehkuu jälleen. Nauraa kuin vain hän nauraa. Siniset silmät kuin metsälammet, joista kauris juo...

Meri♥


Mamikin taas julkisuudessa eli nyt vihdoin sain Meidän Suomi -lehden, jossa siis avaudun kirjabloggaamisesta, rakkaudesta, pitkästä parisuhteesta, puutarhasta KOLMEN AUKEAMAN verran! Lumimieskin isossa kuvassa. Olen useasti haastatellut muita, mutta ollut myös haastateltavana. Tämä case Kari Martialan kanssa on ollut hullunhauska, sillä jutun piti ilmestyä vuoden ensimmäiseen numeroon, jota varten oli syyskylmässä tehty kuvauksiakin, mutta kun sitä ei kuulunut, unohdin koko asian. Sitten yhtenä iltana myöhään Kari kirjoittaa mulle, että nyt pitäisi saadakin keväisempi juttu ja puutarhaakin mukaan, sillä juttu minusta&co tuleekin toukokuun lehteen. Aikaa tehdä tekstiä oli seuraavaan aamuun. Itketti ja nauratti. Kyllä minäkin sähellän, mutta Kari tekee sen sillä tyylillä kuin se olisi 'maan tapa' eli hirveen coolisti. Hauskaa, että just tämä juttu ilmestyi nyt tänä vuonna, kun meillä on 30-vuotishääpäivä. Siitä tuli sitten mieleen tietty nuo joutsenparit, joista voitte lukea lehdestä, jonka saa tilaamalla täältä mukavaan tarjoushintaan tai voi ostaa Akateemisesta. Vakuutan, että sivulla 57 kovinkin puutarhailija yllättyy, kun tulppaanit 'Orca': "Se kasvaa pitkin elävää kirsikkapuuta, pitkin kuollutta luuumupuuta, mongolianvaahteroissa ja missä tahansa pensaissa." Katsoin omaa alkuperäistä tekstiäni ja siellä puita kiipeilevät kärhöt..., mutta eipä mitä, mua naurattaa. Se ei naurattanut, että kaikilla muilla on ollut lehti ennen minua, joten Kari olisi voinut olla Suomessa sen sijaan, että

on taas suutelemassa Helenansa kanssa Havaijilla!
Mama's Fish Housen pöytä, jonka ääreen mieluusti istuisin...Kyyhkyläisten matkaa Havaijilla voitte seurata täällä


Jos tämä katoaisi?
Olisitko unta vailla,
ellen lehmuksen latvan lailla
enää kuiskuttaisi,
ellen vierellä valvoisi
ja herkimmillä sanoillani
käsivarsiasi, rintojasi
- kaikkea sinussa palvoisi,

ellen ympäröisi sinua
ja kannustaisi kukoistamaan
kuin kesäistä puutarhaa - tulvillaan
tähtianista, melissaa?

- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen (Like 2004, suomennos Eve Rehn)

ihanasti pihalla
Leena Lumi

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Jarmo Österman: Koirakokin parhaat reseptit

Koiranruoka on aina herättänyt suuria tunteita. Yksi on sitä mieltä, että koirille riittävät teolliset kuivanappulat, toinen vannoo vain raakaravinnon nimiin ja kolmas on itse kasvissyöjä ja vaatii sitä koiraltaan, vaikka koira ehdottomasti on lihansyöjä ja tarvitsee eläinperäistä rasvaa. Sitten on meitä, joilla on aina ollut koiria ja sellainen tuntuma, että ruokintamalli 50/50 on paras. Tarkoittaa, että puolet annoksesta on lihaisaa, kokattua kotiruokaa ja puolet laadukasta kuivamuonaa. Joskus koko nappulat voi unohtaa ja tarjota koiralle lohta, kanaa, raejuustoa, mustikoita etc. Usein myös koiran hoviväen ruoka sopii koirallekin, kunhan siitä osa valmistetaan ilman vahvoja mausteita. Näin ainakin meidän suuriruhtinatar Olgalla oli aina lohipäivä kun meilläkin oli eli joka viikko ja broilerpäivä samoin. Ei ole koirankaan suu tuohesta on todettu sen sadasti kymmenien koiravuosien aikana.

Jarmo Österman antoi kulinaarisen kunnianosoituksen kaikille maailman julkkis- ja sankarikoirille laatimalla kokkikirjan Koirakokin parhaat reseptit (Docendo 2015), johon hän on koonnut 60 herkullista ja hauskaa reseptiä koiramaisiin tarpeisiin. Jarmon lähi-innoittajina ovat toimineet hurmaavat omat koiruudet, joita nyt ovat:

apukokit ja koemaistajat Fio ja Milli. Fio on varttuneempi pitkäkarvainen saksanpaimenkoira ja Milli on nuori seropi, labradorin ja englanninsetterin epäsäätyisen, mutta kuuman rakkauden hedelmä.

Kaikki kirjan valokuvat ovat Jarmo Östermanin, mutta mukana kirjaa elävöittämässä on runsaasti myös Tapio Lehtimäen hauskoja piirroskuvia. Lisäksi ruokaohjeen nimen edessä on jonkun koiran nimi ja sitten reseptisivun alalaidassa on tietoisku, jossa kerrotaan mainitusta koirasta. Esimerkiksi Rexin munuaisrisotto on omistettu saksanpaimenkoira Rexille, joka oli itävaltalaisen Poliisikoira Rex-sarjan tähti. Rexistäkin siis kirjassa lisää ja myös Kaunottaresta ja kulkurista, Rin Tin Tinistä, pelastuskoira Barrysta, Disney-elokuvan tähdestä Jessusta ja monesta, monesta muusta. Vaikka Jarmo on omistanut kirjansa kuuluisuuksille, minä haluan omistaa tämän edelleen kaikille maailman koirille, joista jokaiselle toivon hyvää elämää, paljon hellyyttä ja herkullista ruokaa. Koira on niin pyytetön ystävä ja älykäs, että hän ansaitsee vertaisensa hoviväen sekä koiramaailman kulinaarisia huippuja!


Koira on ihmisen uskollinen kaveri, joka polveutuu sudesta ja villikoirista. Koiran ruoansulatuselimistö on perusrakenteeltaan yhä samanlainen kuin aikojen alussa. Jo vilkaisu koiran suuhun paljastaa, että sen hampaisto on erikoistunut repimiseeen ja paloittelemiseen, ei ruoan hienontamiseen ja jauhamiseen. Koira on tarvittaessa hyvinkin joustava ruokavalioltaan, mutta se on lihansyöjä eikä voi hyvin kasvissyöjänä - vaikka omistaja voisikin.

Liha kuuluukin olennaisesti koiran ruokavalioon. Luonnossa koiraeläinten ravinto koostuu pääasiassa rasvasta ja valkuaisesta; hiilihydraatteja on vähän. Koira tarvitsee rasvaa, ja vaikka se saisikin kasvisöljyistä saman energian, eläinrasva on sille paras ja luonnollisin vaihtoehto. Koiran luuston tärkeimpien kivennäisaineiden, kalsiumin ja fosforin suhde ravinnossa on oleellinen etenkin kasvavalle koiralle.

Näin Jarmo, mutta olen sitä mieltä, että tätä kaikkea tarvitsevat kaikenikäiset koirat ja taas erityisesti kun kyseessä ovat seniorit. Painotus vain muuttuu koiran vanhetessa, nimimerkillä kokemusta on. Kirja on ihanan runsas ja pyyhkii pöytää niillä vanhanaikaisilla käsityksillä, että koira ei mukamas tarvitse vaikka C-vitamiinia! Koira tarvitsee vesiliukoisia C- ja B-ryhmän vitamiineja päivittäin, koska ne eivät varastoidu. Lihaksistoa vahvistaa E-vitamiini ja D-vitamiini. Lisäksi koira tarvitsee omega-3 ja omega6-rasvahappoja, sillä ne hoitavat turkkia ja koiran ihoa. Koirasta muuten huomaa helposti, jos se saa ruoakseen vain tehdasvalmisteisia nappuloita, lihaksisto, karva, silmät, eloisuus tai sen puute, kaikki kertoo monesta tekijästä, joita koiralla on tai ei ole.

Reseptit kirjassa tarjovat siis todellakin 60 eri vaihtoehtoa ja ne jakaantuvat: Kala, Kana ja muut siivekkäät, Porsaanliha, Lammas, Naudanliha, Sisäelimet, Toipilasruoka, Puurot, Leipomukset, Koulutusmakupalat, Kakut ja lohturuoat. Lopussa on lisäksi ertyisosio, jossa mainitaan koirilta kielletyt, koirille suositellut, on kuivamuonvertaluja ja vaikka mitä. Luitten kohdalla bongasin heti, että paistettuja luita ei pidä antaa koiralle, sillä paistaminen haurastaa luuta ja luusta voi irrota säleitä. Naudanluu on porsaan luuta turvallisempaa ja koiralle ei pidä koskaan antaa joulukinkun luuta.
Nyt tarjoamme ystävällemme Myrskyn broilerimureketta:

300 g broilerin jauhelihaa
1 kananmuna
3 dl villiriisiä
2 porkkanaa
50 g hernerouhetta
1 dl korppujauhoja
vettä

Raasta porkkana ja keitä villiriisi kypsäksi. Huuhtele riisi ja kiehauta hernerouhetta hetken pienessä tilkassa vettä. Anna rouheen turvota ja jäähytä. Anna korppujauhojen turvota hetki vähässä vedessä. Sekoita murekeainekset tasaiseksi massaksi ja muotoile mureke. Paista 175-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia.

PS. Intiaaniriisin jyvistä käytetään nimitystä villiriisi. Intiaaniriisi on heinäkasvi, joka on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Riisisekoitukset, joissa on mukana riisiä, ovat saavuttaneet suurta suosiota kulinaristipiireissä.

Koirilta kiellettyjä listalla ovat mm. muskottipähkinä, pinaatti, pähkinät, rusinat, sipuli ja sitrushedelmät. Nyt minua vähän nykii suupielistä, sillä suuriruhtinar Olga himoitsi appelsiineja ja söi niitä nojaten lattialla istuvaan Lumimieheen. Olgahan eli melkein 15-vuotiaaksi, kolmea kuukautta vaille, mutta ehkä mustikka-asidofilusjogurtin syöttäminen eliminoi haitat. Ainakin eläinlääkäri oli sitä mieltä, että vatsajogurtti piti suoliston kunnossa läpi viimeisten vuosien tulehduskipulääkityksen. Raaka järvikala on kielletty koirilta, ei raaka merikala. Merenrannalta kotoisin olevina, meillä on graavikalaa melkein yhtä usein kuin muutakin kalaa ja koiruudet ovat aina himoinneet raakaa kalaa. Me tosin itsekin syömme vain merikalaa. Sallittujen lista on ihanan pitkä ja siellä on mm. jugurtti, herne, ananas, juusto, kurkku, lohi, omena (Olgan himohedelmä myös!), papaija, sardiinit ja vaikka mustikka, joka sisältää runsaasti A-, B-, C- ja E-vitamiinia, flavonoideja, kalsiumia, kuituja, magnesiumia ja magnaania.

Nyt maistamme Argosin uunilohiylläriä:

400 g lohta
3 perunaa
2 porkkanaa
100 g herneitä
1 l vettä

Lämmitä uuni 200-asteiseksi. Nosta lohi leivinpaperilla peitetylle uunipellille. Paista lohta noin 30 minuuttia, kunnes kala murenee hyvin. Anna jäähtyä, hienonna se ja poista ruodot. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja lisää paloitellut perunat ja porkkanat. Keitä noin 25 minuuttia, kunnes ne ovat kypsiä. Valuta vesi pois ja soseuta juurekset muusinuijalla. Sekoita kala kasvissoseeseen ja tarjoile. Tämä annos sopii hyvin munuaisvaivaiselle koiralle.

PS. Lohi on arvokas ja maukas ruokakala. Punertavan lihan rasvapitoisuus on korkea (10-18 prosenttia), minkä ansiosta lohi soveltuu hyvin savustettavaksi tai paistettavaksi. Lohi sisältää myös D-vitamiinia.

Tietoiskussa tarina Argosista, joka oli Odysseuksen koira. Tämä on niin liikuttavaa, että pakko jakaa:

Sitten Odysseus lähti Troijaan sotimaan, matkalle joka kesti 20 vuotta. Palattuaan kotiin hän esiintyi kerjäläisenä nähdäkseen perheensä tilanteen. Edes hänen poikansa ei tunnistanut isäänsä, mutta vanha Argos tunnisti. Se heilutti häntäänsä, vinkaisi ja nukkui pois isäntänsä jalkojen juureen.
Tämä kirja on niin ihana, että...Ostakaa tämä itselle, antakaa lahjaksi koirahullulle ystävälle, muistakaa tällä nuorta, joka juuri on hankkinut koiran. Kirja on tyylikäs, tietoisa, hauska...Tiedän jo nyt, että ostan tätä lisäkappaleen jonka joulun alla käärin pakettiin tyttärelle...

Kiitos Jarmo runsaista kuvista, joista tulee hyvä mieli♥

Ja viimeinen sana on tietysti Jarmon kera Fion ja Millin hännänhuiskutuksen:

On erilaisia tapoja ruokkia koiria, mikään ei ole täydellinen ja jokaisessa on omat hyvät puolensa. Ehkä tämän kirjan sanoma on se, että uskolliset ystävämmme ovat ansainneet vain parasta. Me rakastamme koiriamme ja koirat rakastavat syödä.

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

lauantai 23. toukokuuta 2015

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Muistot tulevat usein yhtenä pakettina, kuin muistokvantti. Kaiken tämän muistan sillä hetkellä kun Laban sivelee jalkojani ja kysyy milloin meillä alkoi mennä huonosti. Ja tiedän että muistot tulevat hänelle samaan aikaan, samalla tavalla. Hän ei kysy saadakseen vastausta. Hän kysyy saadakseen tukea sille että kestämme sen minkä me molemmat tiedämme.

Sen että siitä illasta lähtien suhteemme alla on aina piillyt kuiskaus. Niin heikko että tuskin olemme kuulleet sitä: miten kalliiksi tulee harvinaisen lahjakkuuden väärinkäyttö?

Tanskalaisen Peter Høegin kirja Susanin vaikutus (Effekten af Susan, Tammi 2015, suomennos Katriina Huttunen) voisi tiivistyä alun sitaattiin: tietty kaunis melankolia, muistot, rehellisyys, kuiskauksen varjo alati läsnä ja sitten tuo tärkeä moraalinen kysymys lahjakkuuden väärinkäytöstä. Kuitenkin myös parisuhde, kaksi lasta, paluu Intiasta, äidillä ja pojalla tuliaisina uhkaavat rikossyytteet rankimman kautta, suuri kaipaus takaisin tavalliseen elämään, tapahtumattomuuteen. Susan Svendsen on kuuluisa fyysikko, tiedenainen, jonka maailma tuntee. Hänen miehensä Laban on taiteilija, jolle kaikki on musiikkia ja laulua. He kaksi yhdessä kuusitoistavuotiaiden kaksostensa Thitin ja Haraldin kanssa muodostavat perheen, jolla on sekä symbolista että todellista valtaa. Todellinen valta on kuin salaisuus, josta tieto leviää mainostamatta ja se on Susanin vaikutus. Susanin kyky saada ihmiset unohtamaan suojauksensa ja alkaa paljastaa tahtomattaan mitä ikinä kuulija haluaa tietää. Nyt on se hetki, jolloin joku haluaa Susanilta jotakin ennen kuin voi olla mitään todellista kotiinpaluuta, mitään perheidylliä, mitään mahdollisuutta tapahtumattomuuden rauhaan, jossa Laban voisi edelleen sivellä Susanin sääriä ja ehkä laatia mielessään serenadia vaimolleen sulkeakseen heidän mielensä kuiskaukselta.

Susanin vaikutuksessa on paljon trillerimäisyyttä, jossa Susan ei ole ollenkaan lauhkea objekti vaan toimija aina hämmästyttävyyteen asti. Jollakin kiehtovalla tavalla Høeg onnistuu  kertomaan  rankat toimintakohtaukset kuin ne olisivat vain jotain sivulauseita, eivät satuta oikeasti, jos ymmärrät jatkaa matkaa. Ja lukijahan jatkaa yhdessä Susanin kanssa etsintää, siis tässäkin kirjassa etsitään jotakin klassiseen seikkailutyyliin kuten vaikka Kirjan kansassa tai vastikään lukemassani Kaikki se valo jota emme näe.  Susanin on löydettävä tietoja eräästä salaisesta tulevaisuuskomissiosta, joka oli saanut alkunsa ’70-luvulla. Komissio syntyi hyvinkin viattomasti eli ryhmä erittäin lahjakkaita ihmisiä kokoontui yhteen, nopeasti heitä yhdisti sama tunne: Tulevaisuus on jo läsnä. He kykenivät lukemaan tulevaisuutta kuin se olisi ollut tutun ravintolan muuttumaton ruokalista. Tulevaisuuskomission koolle kutsujina toimivat nobelisti Andrea Brink ja Margarethe Spliid, joista ensin mainittu on aina ollut Susanille kuin oma äiti ja sen lisäksi myös opettaja.

Susanin vaikutus on hämmentävä, mutta kiinnostava sekoitus ihmissuhdedraamaa, trilleriä ja kvanttifysiikkaa. Tulevaisuuskomission nerot sortuvat omien skenaarioidensa labyrintteihin selviytymättä rangaistuksetta vapauteen. Skenaario alkaa elää omaa elämäänsä, jossa alkaa kilpajuoksu: Mukaan pääsevät vain lahjakkaimmat eli Høeg luo suorastaan rodunjalostuksellista  kauhua, jossa vain nerot ovat voittajia. Mikä on seuraamus, kun ihmiset alkavat leikkiä Jumalaa? Mitä Høeg on halunnut kirjallaan kertoa? Onko Høeg tällä kirjallaan saavuttanut Lumen tajun kultaisen kosketuksen? Onko Susanin vaikutus ’mahdottoman hauska’, kuten kirjoittaa Dagbladenes Bureau? Onko Susanin vaikutus moraalinen varoitus yhteiskunnalle? Näihin kysymyksiin voi kukin mielessään vastailla teoksen luettuaan. Itse en yhdy ’mahdottoman hauskaan’, mutta pidän kirjaa vaikuttavana ja löydän siitä sitä kirjallisen lahjakkuuden taikaa, jolla putosin aikanaan Lumen tajuun. Vain lumen valo puuttuu.

Sinä ja minä, sanon, - me aloitimme kuin äiti ja tytär. Mutta olemme edenneet kauemmas. Siitä olen aina haaveillut. Fysiikassa ja ihmisten kanssa. Että pääsisi rajalle jolla kaikki tieto loppuu. Ja sitten astua tyhjyyteen. Voimme mennä sinne nyt, Andrea.

Hän kääntyy pois minusta. Nousen seisomaan.


Kuu on poissa. Jouluaatto on ohi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakaapin kummitus, Arja/Kulttuuri kukoistaa  Oksan hyllyltä,  Kaisa Reetta ja Katja

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaissa haasteeseen.


*****

Jukka Petäjän arvio kirjasta  Susanin vaikutus jutussa Kun eliitti uhraa kansan