sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Herman Koch: Naapuri

Lukion opettaja ei ole kaikkein älykkäintä ihmislajia, jos erittäin lievästi ilmaistaan. Fysiikan opettaja ei kehittäisi käden käänteessä uutta suhteellisuusteoriaa. Yleisesti ottaen he ovat rannalle jääneitä tyyppejä. Nujerrettuja ja turhautuneita. Tyhjät puheet idealismista ja tiedon siirtämisestä tuleville sukupolville auttavat jaksamaan muutaman vuoden, mutta ajan myötä turhautunut mieli kalvaa itsensä tyhjiin. Opettajat eivät elä vanhoiksi. Se ei riipu mitenkään siitä, osaavatko he pitää kuria vai eivät. Päivästä toiseen he seisovat luokan edessä itsensä kaltaisten keskinkertaisuuksien seurasssa. Periaatteessa sitä voisikin jaksaa monta vuotta. Mutta joka vuosi joukossa on muutama, jotka ovat heitä älykkäämpiä, ja sitä he eivät kestä.

Hollantilaisen Herman Kochin Naapuri (Geachte Heer M., Siltala 2015, suomennos Sanna van Leeuwen) on mitään rajoja kaihtamaton teos ikääntyvästä kirjailijasta M., jonka kauna-arkku on ylitsetulviva. Herra M. on ollut hyvinkin suosittu kirjailija ja etenkin kirjoitettuaan tosipohjaisen romaanin historianopettaja Jan Landzaatiin liittyvästä katoamistapauksesta. Landzaatin katoaminen oli tavatonta, sillä ennen hänen katoamistaan Spinoza-lukiossa menehtyy nopeassa tahdissa opettajia. Tavatonta oli myös se, että Landzaat oli järkyttävän rakastunut oppilaaseensa Lauraan, koulun kauneimpaan tyttöön, joka kyllä tietää arvonsa, käyttää valttikorttiaan ja sitten vaihtaa tähteä kesken lennon. Seurauksista välittämättä Laura hylkää itseään komeana pitävän opettaja Landzaatin ikäisensä, ruipelon Hermanin tähden...uskomattomin seurauksin.

Kirjailija M. on niin kiinnostava tapaus, että hänen kaltaiseensa olen törmännyt ehkä vain Ian McEwanin kirjoissa.  M.:n ikäkriisi, väistymisen kauhea varjo sekä kaunan pohjattomuus, se hetki kun hänen tähtensä on laskemassa ja hän ei enää tunnista itseään valokuvista, se hetki avaa hänen kaikki patonsa niin teoissa kuin sanoissa. Sanallisessa sarkasmin hillittömyydessä väistämättä mieleen muistuu niminovelli Saul Bellowin Löyhäsuisesta miehestä...Eniten M. ehkä inhoaa pakollisia lukutilaisuuksia kirjastoissa, joissa hän ottaa inhokeikseen kirjastotädit, joilla kaikilla on lyhyet hiukset. Ei lyhyitä hiuksia vastaan mitään, vaan kun kirjastonhoitajilla on kaikilla samanlainen tukka, se on helppo tukka, jota hän inhoaa. Toisaalta hän inhoaa myös omia kollegoitaan, jotka yrittävät pyrkiä nuorekkuudessa hänen ohitseen:

He jumiutuvat omaan nuorekkuuteensa. He alkavat kulkea kermanvärisissä tennareissa, All Starseissa! He pukeutuvat kirkuvanpunaiseen pikkutakkiin ja ostavat urheiluauton. Urheiluautollaan he...Saatan olla seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, mutta mieleltäni olen nuorempi kuin te kaikki yhteensä, he haluavat sanoa ulkoasullaan. Tärkeintä on pysyä uteliaana, he sanovat...Luennon jälkeen keski-ikäiset naiset parveilevat signeerauspöydän ympärillä. Samalla kun he avuliaasti...He eivät ajattele vanhaa hajua, joka kermanvärisistä All Starseista kaikella todennäköisyydellä leyhähtäisi, jos...Sen he sietäisivät kyllä, kuten myös nuorena pysytelleen kirjailijan loputtoman ähkinän ja puhkinan ja punaviinin makuisen kielen. Juhlien jälkeisen aamun punaviinin, lasin pohjalle jääneen tilkkasen, johon on tumpattu tupakka.

Kirjailja M. on niin kaunainen ja toisaalta oman egonsa lumoissa, että ei huomaa yläkerran naapuriaan. Hän ei huomaa, että häntä tarkkaillaan. Joku on hänestä hyvin kiinnostunut samanaikaisesti kun M.:n ura ja Landzaatin katoamismysteeri ovat vaipumassa unohduksen usvaan. Naapuri on aluksi vain tarkkailija, lopulta osallinen. Hän on todistamassa myös kustantajan kirjailijoilleen järjestämän illallisen tapahtumia ja lopulta naapuri, josta tulee sekä kuuntelija että kuulustelija. Hänelle voi kertoa vaikka siitä, mitä hän luulee lopulta tapahtuneen historianopettaja Landzaatille, Lauralle ja Hermanille.

Herman Koch on ohittamaton kirjailija. Ensin Illallinen, josta en ole toipunut vieläkään (vuoden 2012 kolmanneksi paras kirja Leena Lumissa!), sitten Lääkäri, jota paras ystäväni ylisti Illallistakin paremmaksi ja nyt Naapuri. Koch ei sorru toistamaan itseään. Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa:

Olin järjestänyt filminpätkät peräkkäin ja antanut kokonaisuudelle työnimen Elämää ennen kuolemaa II. Se osui naulankantaan: opettajatkaan eivät olleet tietoisia siitä että heidän elämänsä oli tyhjää ja tarkoituksetonta, että se oli loppunut sinä samana päivänä jona he olivat päättäneet tehdä opettamisesta ammattinsa.

Miss Posthuma is seeing something she has never seen before. Mr Karstens will never teach again. Pohdin, millaisen selostuksen voisin myöhemmin liittää historianopettajasta kertovaan kuvamateriaaliin. Mr Landzaat has followed his dick to the end of the world. Now he is lost in the snow, wondering:”How did I get here?”


*****

Petri Immosen hyvin osuva arvio Kochin Naapurista Helsingin Sanomat/Kulttuuri 19.7.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Lukutoukan kulttuuriblogi Kirjakaapin avain  Donna Mobile Marin kirjablogi ja Maisku/Täysien sivujen nautinto

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Varjoliljan ja juhannusruusun aikaa, blogiystävyyden taikaa...

Siinä missä valkoiset varjoliljat ensimmäistä vuottaan ovat nupulla ja heiveröisiä kuin perhosen siipipöly, punaiset tekevät pituusennätystään. Tässä kuvassa ei edes näy kuin pieni osa korkeimman kukan varresta eli nyt ollaan noin parissa metrissä! Kunpa saisin kukat auki ja kuvattua ennen kuin koko komeus kaatuu.

Viime viikonloppuna sain vieraaksi jo kolmatta kertaa ystäväni Jaelin, joka pitää suosittua ruokablogia Appelsiineja ja hunajaa. Moni voisi luulla, että koska kaikissa tapaamisissamme on ruoat kuvattu ja paljon puhetta ruoasta, että meistä ei muuhun olekaan, mutta olimme ensi tapaamiselta kuin ikitutut. Meillä riittää puhetta paljon, mutta onneksi tempo on sama ja toinenkin saa suunvuoron. Nyt huomasin myös, että meillä on hyvä hiljaisuus. Hämäläinen Lumimies on joskus äänessä jopa meitä enemmän;) Yläkuvassa on menossa jo sunnuntairuokailu, joka oli grillattua merilohta (suola, sokeri, sitruunapippuri ja nyt myös kalakerma), keitetyt uudet perunat. tzaziki, ranskalaista sipulisilliä, Chipstersin Jäämerensalaattia ja katkarapusalaattia kera jääveden ja valkkarin. Edellispäivänä olimme kuitenkin ehtineet jo käydä erään henkilön suosituksesta testaamassa Jyväskylässä

Foodin, jossa minä nautin Vuohenjuustosalaatin ja Jael jotain mitä en enää muista...Hän varmaan kertoo sen sitten blogissaan Appelsiinipuun alla Olisin halunnut mennä sienikeitolle Siihen Yhteen Paikkaan, mutta oli aika kuuma ja Jael ei nyt halunnut sienikeitolle Jyväskylän ihanimmalle viinipihalle. Vaihtelu virkistää, mutta Pöllöwaari on hemmotellut minut ihan pilalle...Kaikki tapaamisemme merkkipäivät olemme viettäneet Lumimiehen kanssa Pöllöwaarin Ranskalaisissa koroissa ja...


Oijoi, mitä hetkiä tällä viinipihalla on vietettykään! Kerran oli jo pimeä suviyö ja yhtäkkiä sadat tähdet syttyivät taivaalle: Isoissa varjoissa paljon pieniä ledejä tms. joka toi maagisen tunnelman. Suomessa on kaksi ruokapaikka ylitse muiden (minulle) ja ne ovat Pöllöwaari ja Reposaaren Merimesta, joista viimemainituun olemme menossa ensi kuussa. Tällaista oli viimeksi. Pöllöwaarin viinipihakuvan on ottanut valokuvaaja Marko Kauko. 


 Illan pudotessa nautimme viileää alsacelaista valkoviiniä Muuratsalon saaren kotiterassilla ja kohta jo herkuttelimme myös syömällä

munakoisovuokaa kera tomaattisalsan ja patongin. Jael on kasvissyöjä paitsi merenelävät käyvät, joten menu on vieraan mukainen.

Näitä hetkiä on kiva muistella sitten kun pakkanen paukkuu, sillä Suomen Tahiti näytti Jaelille taas parastaan. Välillä oli suorastaan kuuma...

Kesäyön taikaa, josta ei malta lähteä nukkumaan. Tästä pöydästä näkee auringonlaskun Päijänteeseen, joten voiko sitä ihminen enempää toivoa. Vähän viileni, joten huovat ympärille vain ja juttu jatkuu...

Jos kerrankin Jael tulisi vähän myöhemmin, näyttäisi tältä ja saisin esitellä kantarellikykyni. Toisaalta ensimmäisen kerran prime time puutarhassamme oli todellinen prime time Jaelin käydessä, sillä kiitos kylmän kesäkuun, kaikki sydänsuven kukat olivat vasta nyt auki

aina juhannusruususta ristinummiruusuun. Ja mikä parasta ystäväni näki livesti kukkivana helmiorapihlajamme!

Loma jatkuu, mutta ilmassa on merkkejä myös muusta: 15.7. postaan aivan varmasti ja moni muukin, mansikkasadon kypsymistä odotellaan samoin mustikoita, neljä kirjaa on luettu, mutta vain kahdesta aion kirjoittaa, nyt lähden jatkamaan puutarhatöitä...R. on veneilemässä herraseurassa ja minä tietysti touhuan kukkien kanssa, sitten taidan aloittaa uuden kirjan kera jäätelön...

Tapaamisiin!

Turvallista kotimatkaa Jael♥

suviterveisin
Leena Lumi

Perhaps Perhaps Perhaps

PS. Aamulehden haastattelu ilmestyi 21.6. ja viime viikolla sama ilmestyi Satakunnan Kansassa. 

torstai 2. heinäkuuta 2015

Helmiorapihlaja kaunehin on... - ja lomalle!


Nyt taitaa olla sellainen hetki...se tapahtui eilen illalla seisoessani vanhojen mongolianvaahteroiden keskellä katsomassa viime syksynä istutetun helmiorapihlajan kukintoja, että en taida kauniimmin kukkivaa puuta tietää kuin on tämä helmiään kantava kaunotar. Mykistävää ja antoi enemmän kuin uskoimmekaan!

Kaikki alkoi nähtyäni jossain puutarhablogissa, ehkä Anulla, helmiorapihlajan kukkatertun. Jotenkin se asia sitten vain venyi ja venyi, kunnes viime vuoden lokakuun alussa olimme Viherlandiassa ja suorastaan törmäsin helmiorapihlajiin ja niissä oli 50 prosentin ale! Minä tietysti olisin ostanut heti kaksi etupihamme sisääntulon molemmin puolin, mutta Lumimies oli sitä mieltä, että ensin on katsottava, onko kyseessä 'meidän puu' eli pidämmekö siitä todella. Kun olimme istuttaneet puun kerroin äidille ja sain jotenkin hänelle kuvan kauniista kukkatertusta. Meni viikko ja äiti oli toimittanut tammelan kaunottarensa pois ja tilalla kasvoi helmiorapihlaja! Vaihdoimme kiihtyneinä ja onnellisina mielipiteitä puun muodosta ja todella upeasta ruskaväristä.


Sitten tuli joku muu käynti taas Viherlandiaan ja nyt puita oli enää muutama ja alennus lokakuun lopulla oli jo 70 prosenttia. Yhtään ei huima alennus pehmittänyt Lumimiestä, vaan tulimme kotiin jonkun muun kuin helmiorapihlajan kanssa. Luottopuutarhurini jaksaa tätä kertaa muistella ja nauroi vielä tänäänkin, kun noudimme päärynäpuumme. Nauruun on syynsä, sillä...

Kyseessä siis helmiorapihlaja, Crataegus x mordenensis 'Toba'.  Puu kukkii kesäkuussa.  Nuput ja voimakkaasti kerrotut pienet kukat ovat aluksi valkoisia helmiä, auetessaan muuttuvat punertaviksi.

Tässä kuvassa näkyvissä värin vaihtuminen. Luvataan olevan kaunis ja kestävä pikkupuu, jonka vyöhykesuositus on I-III (IV).


Hehkuttelimme äidin kanssa, miten jännittävää odottaa, mitä pikkupuusta tulee. Sisko vaikeni, mitä nyt valitteli, että 'pitäisi hävittää keittiön ikkunan edestä lumipalloheisi, jossa on aina jotain tuholaisia...' Tuli pääsiäinen ja sisko pyysi katsomaan uutta serbiankuustaan melkein keittiön ikkunan edessä. No juu, olihan se melkein keittiön ikkunan edessä, mutta aivan keittiön ikkunan edessä oli helmiorapihlaja! Miten hän olikaan voinut salata minulta ja äidiltä, että oli saanut samana syksynä niin kovan himon juuri täysin samaan kasviin kuin me...Olipa siskon ilmeessä näkemistä, kun hän näki meidän ilmeemme. Onneksi tuli nopeasti toukokuu ja syntymäpäivä ja paras ystäväni vei minut Viherlandiaan lounaalle ja yllätti minut toisella helmiorapihlajalla! Onni on ystävä, joka tietää, mitä toisen sydän huutaa. Toukuulla istutettu kaunotar ei vielä kuki, mutta viime lokakuulla istutetussa on jo kymmenen upeaa kukkaterttua! Täyden kympin puu meidän etupihalle. Ja onneksi niitä on kaksi♥


Kello näyttää nyt helmiorapihlajien helmiaikaa. On aika alkaa nauttia kunnolla Suomen suvesta. Viikonloppuna saapuu Jael ja kohta alkaa uimakausi, kunhan suuri Päijänne vähän lämpenee. 

Toivotan kaikille tasapuolisesti rentoa lomailua ja Suomen suven ainutlaatuista taikaa♥

helmiterveisin
Leena Lumi



Helmihäät...helmipuu...

Tammikuun 2016 kolmen lumettoman -30 asteen pakkasviikon jälkeen, olisi voinut mennä huonomminkin. Tässä kuva tältä illalta eli 15.6., joten kukat ovat paljon edellä viime vuotta. Lisää vuoden 2016 kuvia täällä Edelleen ihana puu ja olen niin lumoissa!


Onko suloisempaa päällä maan?


Suvella 2017 ei taidettu kuvata, mutta sain lahjaksi kaksi helmiorapihlajaa lisää. Ne ovat kaikki etupihalla, mutta näissä kuvissa esiintyvällä puulla on koko päivän aurinko, muilla hieman varjostusta suurien mongolianvaahteroiden oksista. Näin valkoinen!

Tämä nuori puu on myös levein, sillä ei kilpailua muiden puiden kanssa.


Kukkaryppäitä on yhdessä oksassa monta, kuin pieniä ruusuja...ja ne kukkivat hurmvaavasti, vaikka olemme kärsineet noin kahden kuukauden kuivuudesta.

Kunnes saimme pienen sateen...

ja paitsi, että rakastan suvisadetta, myös kuvaan mieluiten sateella.

Ilma raikastuu, kasvit nauttivat, jaksaa touhuta...on jopa romanttisempaa.


Kukat kuin valkeita morsiuskimppuja...


jotka yllättäen muuttuvat vaaleanpunaisiksi eli tämä on nyt kukkien väri tässä puussa. Äidiltä siirretty on vielä nupuilla ja ensimmäisten kuvien yksilö vähän juroo eli hyvä jos tekee muutamia kukkia. Löysin samaan aikaan muutamat nuput sekä muurahaiset...



Juhannusviikolla 2019


Suvi on ollut runsain ikinä meidän kolmen helmiorapihlajamme kanssa. Tässä vielä kukkatertut valkoisina ja tässä 

vaaleanpunaisina. 


Puu ei meinaa mahtua kuvaan.


Tämän puun kukkaterttujen viehkous...


aina vain ja vielä senkin jälkeen♥

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Puutarhasta kesäkuun viimeisenä päivänä

Kiitollisena sateesta lähden mieluusti ulos kuvaamaan, sillä siellä on aina tiettyjä yksilöitä, jotka ovat edukseen just sateella, enkä nyt tarkoita kotiloita. Ristinummiruusua olen melkein aina kuvannut sateessa ja niin juttuun Sade ja ruusut, sade ja ruusut...kuin nyt taas:

Jotenkin ruusut kantavat sadepisaroita niin kauniisti. Toisaalta sitten liika sade voi saada ne näyttämään myös

säikähtäneiltä keijuilta.

Iiris, Iris Sibirica', on aina ollut suosikkikukkani, mutta en vain ole vielä toimeentunut tekemään siitä omaa juttua. Tai sitten tähän vaatimattomaan kukkijaan on vain niin tottunut. Kukapa olisi uskonut, että tulee päivä, jolloin jaamme tätä lehtoonkin, mutta se päivä tuli jo kauan sitten. Nyt on kasvamassa myös valkoista iiristä. Tämä kukka sopii erinomaisesti metsäpuutarhaan. Osa näiden kukkien pehkoista ei vieläkään kuki ja osa on menossa jo ohi...

Etupihan nurmikon muuttaminen kukkaniityksi on onnistunut paremmin kuin hyvin. Yritin ottaa kukkaniittykuvaa, mutta siinä kaikki näyttää yhdeltä sekasotkulta, joten minun kyvyt eivät riitä. Nyt kuitenkin kukkivat akileijat, puna-ailakit, lehtosinilatvat...lemmikit lopettelevat, digitalikset ja unikot aloittelevat.

Etupihan sisääntulossa on ensin oikealla suuret, vanhat syyshortensiat ja niiden ympärille keskittyy kukkaniitty oikealla, vasemmalla taas suurten mongolianvaahteroiden ympärille. Ja kasvaahan siellä muutakin, kuten magnolia, kummallakin puolella helmiorapihlaja (juttua tulossa) sekä Vanille Fraise -hortensia (juttua tulossa) ja kartiovalkokuusi

Lehtosinilatvaa kasvaa runsaasti levinneenä sekä valkoisena että sinisenä. Vanha kansa kutsui tätä kukkaa hunajakukaksi eikä syyttä, sillä tuoksu tuo mieleen hunajan ja kukka kerääkin runsaasti pölyttäjiä.

Sydänsuven öiden kuningatar eli valkolehdokki on vasta näin alullaan.

Valkoiset lupiinit ovat kuin kaarisiltaa vahtivia ritareita. Kuvan vasemmasta reunasta näkyy, että sillan juhannusruususta ei ole vielä yhtäkään kukkaa auki. Makuuhuoneen ikkunan alla olevassa pensaassa on osa kukista auennut.

Punainen varjolilja tekee pituusennätystä. Tämähän oli se kukka, jonka juurakoiden piti tulla valkoisena...Sain sitten hyvityksenä valkoiset seuraavana syksynä ja nyt jännitänkin niiden menestymistä. Osa todella hentoisia, mutta onhan tässä vielä aikaa. Jos katsotte kuvaa oikein tarkkaan, huomaatte, että ikivanhaa korituolia pitkin kiipeää keijunmekko. Tästä olen puhunut jo vuosia, kun sain idean kirjasta Ihanat kärhöt. Keijunmekko ei ole lopullinen ratkaisu, sillä sehän on yksivuotinen. Kunpa saisikin sitä monivuotisena! Sillan likellä olevaa tuolia laitoin kiertämään Lumikärhön, Summer Snow, joka kituutteli minulla vuosia kunnolla kukkimatta ja sitten sen jo unohdinkin. Kun tänä vuonna hedelmäpuutarhan tilan nimissä kaatui aikaa sitten pystyyn kuivunut luumupuu (uusi on istutettu!), löysin sen juurelta surkean Lumikärhön, mutta huomasin myös pienen vihreän alun. Nyt se on tuoreessa mullassa ja hemmottelun alaisena, joten toivossa on hyvä elää.

Pilvikirsikkarintamalle kuuluu nyt niin outoja, että siitä tulee sitten toinen tarina. Yhden pisteen vihje, kun luette pilvikirsikkajutun loppuun (siis sen menetyskohdan), on se, että tällä viikolla istutamme päärynäpuun! Soitin Viherlandiaan ja neuvottelin hetken luottopuutarhurini kanssa ja siinä se sitten kypsyi tuo ajatus...Toivon, että unet käyvät toteen, sillä unelta tuntuu, miten lapsena Säkylässä kesiä Pyhäjärven rannalla viettäessäni, sain syödä makeita, mehukkaita päärynöitä, jotka siis kypsyivät hyvin varhain...Nyt meille sitten tulee Pepi!

Sataa, mutta silleen suloisesti...kevyttä suvisadetta...

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Unikot alkovat avautua pienessä tihkussa samalla kun kirjoitin, joten lisään nämä nyt tälle kesäkun viimeiselle päivälle.
Kyseessä idänunikko, Papaver Orientale.

Nämä unikot ja monet näiden jälkeen aukeavat kasvavat ns. ykkösrinteessä, joka on hankala ja liukas hoidettava. Siinä on kaaduttu kerta jos toinenkin.

Tämä oli parisenkymmentä vuotta suuren kunnianhimon kohde, mutta nyt siihen on istuettu suuria, pärjääviä perennoja, kuten iiriksiä, unikkoja, lehtosinilatvaa, päivänliljoja, kultatyräkkiä ja alaosan nurkkaan jopa valtikkanauhusta. Varhain keväällä tässä kukkivat esikot, kevätkaihonkukka, scillat, narsissit ja muscarit. Lyhtykoisoa olen tuonut myös tähän suuressa toivossa, että se alkaisi levitä, kuten on luvattu, mutta ei se mitään leviä. Myöhempää tulevaisuutta ajatellen ja polvea säästääkseni, olen istuttanut myös syreenin, onnenpensaan ja Lumimies halusi säästää rinteen talon puoleiselta reunalta itsestään alkuun lähteneen (linnun levittämästä siemenestä) talviomenapuun, jota saa leikellä niin paljon kuin sielu sietää. Rinteen alaosaan on tänä keväänä istutettu mm. jasmiini. Toivoisin voivani nähdä tämän jossain heinäkuussa täynnä digitaliksia, mutta ne krantut tykkäävät enemmän rinteistä 2 ja 3 sekä japanilaisesta rinteestä talon pohjoispuolella.