Herman Koch: Naapuri

Lukion opettaja ei ole kaikkein älykkäintä ihmislajia, jos erittäin lievästi ilmaistaan. Fysiikan opettaja ei kehittäisi käden käänteessä uutta suhteellisuusteoriaa. Yleisesti ottaen he ovat rannalle jääneitä tyyppejä. Nujerrettuja ja turhautuneita. Tyhjät puheet idealismista ja tiedon siirtämisestä tuleville sukupolville auttavat jaksamaan muutaman vuoden, mutta ajan myötä turhautunut mieli kalvaa itsensä tyhjiin. Opettajat eivät elä vanhoiksi. Se ei riipu mitenkään siitä, osaavatko he pitää kuria vai eivät. Päivästä toiseen he seisovat luokan edessä itsensä kaltaisten keskinkertaisuuksien seurasssa. Periaatteessa sitä voisikin jaksaa monta vuotta. Mutta joka vuosi joukossa on muutama, jotka ovat heitä älykkäämpiä, ja sitä he eivät kestä.

Hollantilaisen Herman Kochin Naapuri (Geachte Heer M., Siltala 2015, suomennos Sanna van Leeuwen) on mitään rajoja kaihtamaton teos ikääntyvästä kirjailijasta M., jonka kauna-arkku on ylitsetulviva. Herra M. on ollut hyvinkin suosittu kirjailija ja etenkin kirjoitettuaan tosipohjaisen romaanin historianopettaja Jan Landzaatiin liittyvästä katoamistapauksesta. Landzaatin katoaminen oli tavatonta, sillä ennen hänen katoamistaan Spinoza-lukiossa menehtyy nopeassa tahdissa opettajia. Tavatonta oli myös se, että Landzaat oli järkyttävän rakastunut oppilaaseensa Lauraan, koulun kauneimpaan tyttöön, joka kyllä tietää arvonsa, käyttää valttikorttiaan ja sitten vaihtaa tähteä kesken lennon. Seurauksista välittämättä Laura hylkää itseään komeana pitävän opettaja Landzaatin ikäisensä, ruipelon Hermanin tähden...uskomattomin seurauksin.

Kirjailija M. on niin kiinnostava tapaus, että hänen kaltaiseensa olen törmännyt ehkä vain Ian McEwanin kirjoissa.  M.:n ikäkriisi, väistymisen kauhea varjo sekä kaunan pohjattomuus, se hetki kun hänen tähtensä on laskemassa ja hän ei enää tunnista itseään valokuvista, se hetki avaa hänen kaikki patonsa niin teoissa kuin sanoissa. Sanallisessa sarkasmin hillittömyydessä väistämättä mieleen muistuu niminovelli Saul Bellowin Löyhäsuisesta miehestä...Eniten M. ehkä inhoaa pakollisia lukutilaisuuksia kirjastoissa, joissa hän ottaa inhokeikseen kirjastotädit, joilla kaikilla on lyhyet hiukset. Ei lyhyitä hiuksia vastaan mitään, vaan kun kirjastonhoitajilla on kaikilla samanlainen tukka, se on helppo tukka, jota hän inhoaa. Toisaalta hän inhoaa myös omia kollegoitaan, jotka yrittävät pyrkiä nuorekkuudessa hänen ohitseen:

He jumiutuvat omaan nuorekkuuteensa. He alkavat kulkea kermanvärisissä tennareissa, All Starseissa! He pukeutuvat kirkuvanpunaiseen pikkutakkiin ja ostavat urheiluauton. Urheiluautollaan he...Saatan olla seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, mutta mieleltäni olen nuorempi kuin te kaikki yhteensä, he haluavat sanoa ulkoasullaan. Tärkeintä on pysyä uteliaana, he sanovat...Luennon jälkeen keski-ikäiset naiset parveilevat signeerauspöydän ympärillä. Samalla kun he avuliaasti...He eivät ajattele vanhaa hajua, joka kermanvärisistä All Starseista kaikella todennäköisyydellä leyhähtäisi, jos...Sen he sietäisivät kyllä, kuten myös nuorena pysytelleen kirjailijan loputtoman ähkinän ja puhkinan ja punaviinin makuisen kielen. Juhlien jälkeisen aamun punaviinin, lasin pohjalle jääneen tilkkasen, johon on tumpattu tupakka.

Kirjailja M. on niin kaunainen ja toisaalta oman egonsa lumoissa, että ei huomaa yläkerran naapuriaan. Hän ei huomaa, että häntä tarkkaillaan. Joku on hänestä hyvin kiinnostunut samanaikaisesti kun M.:n ura ja Landzaatin katoamismysteeri ovat vaipumassa unohduksen usvaan. Naapuri on aluksi vain tarkkailija, lopulta osallinen. Hän on todistamassa myös kustantajan kirjailijoilleen järjestämän illallisen tapahtumia ja lopulta naapuri, josta tulee sekä kuuntelija että kuulustelija. Hänelle voi kertoa vaikka siitä, mitä hän luulee lopulta tapahtuneen historianopettaja Landzaatille, Lauralle ja Hermanille.

Herman Koch on ohittamaton kirjailija. Ensin Illallinen, josta en ole toipunut vieläkään (vuoden 2012 kolmanneksi paras kirja Leena Lumissa!), sitten Lääkäri, jota paras ystäväni ylisti Illallistakin paremmaksi ja nyt Naapuri. Koch ei sorru toistamaan itseään. Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa:

Olin järjestänyt filminpätkät peräkkäin ja antanut kokonaisuudelle työnimen Elämää ennen kuolemaa II. Se osui naulankantaan: opettajatkaan eivät olleet tietoisia siitä että heidän elämänsä oli tyhjää ja tarkoituksetonta, että se oli loppunut sinä samana päivänä jona he olivat päättäneet tehdä opettamisesta ammattinsa.

Miss Posthuma is seeing something she has never seen before. Mr Karstens will never teach again. Pohdin, millaisen selostuksen voisin myöhemmin liittää historianopettajasta kertovaan kuvamateriaaliin. Mr Landzaat has followed his dick to the end of the world. Now he is lost in the snow, wondering:”How did I get here?”


*****

Petri Immosen hyvin osuva arvio Kochin Naapurista Helsingin Sanomat/Kulttuuri 19.7.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Lukutoukan kulttuuriblogi Kirjakaapin avain  Donna Mobile Marin kirjablogi ja Maisku/Täysien sivujen nautinto