Sarah Waters: Yövartio

Yhtäkkiä koko kuiva ja kova ja likainen Lontoo tuntui melkein käsittämättömältä. Kujia reunustavat pensasaidat olivat korkeita ja kosteita ja vielä syksylläkin värikylläisiä, ja kun Reggie väisti joskus sivuun päästääkseen toisen auton ohitse, kukat varistivat terälehtiään ikkunasta Vivin helmaan. Valkoinen perhonen lensi autoon ja levitti paperinohuet jauhoiset siipensä selkänojan kaarteella Vivin olkapään vieressä.

Sarah Watersin Yövartio (The Night Watch, Tammi 2007, suomennos Helene Bützow) ei olisi mitenkään voinut jäädä minulta lukematta hänen uusimman teoksensa Parempaa väkeä tarjonneen kirjallisen kliimaksin jälkeen. Siinä missä rakastan lukea sotien välisistä vuosista, ehkä olen jopa jossain elämässä elänyt juuri ’20-luvulla, luen varsin mieluusti myös sotien jälkipyykistä, kuten oli upea Näkemiin taivaassa tai suoraan sodan ajoista, josta suurta tarinaa kertoo Kaikki se valo jota emme näe. Nyt en kuitenkaan vertaa Yövartiota muuhun kuin Parempaa väkeä ja Sarah Watersia korkeintaan Virginia Woolfiin, mikä tosiaankaan ei olekaan ihan vähän.

Yövartio kertoo neljän tai oikeastaan kyllä vähän useammankin nuoren elämästä Lontoossa alkaen vuodesta 1947 ja siirtyen takaumien kautta aina vuoteen 1941 ja loppuen Lontoon rajuihin ilmapommituksiin. Waters selvästi haluaa näyttää, miksi kirjan nuorista tuli heidänlaisiaan, mikä heidät muokkasi. On helppoa lukea vaikka kahden eri aikatason kerrontaa, mutta kun siirrytään vuodesta 1947 vuoteen 1944 ja lopulta 1941, minusta tyylikeino on upea, mutta vaativa: henkilöt rakentuvat kuin peilien kuiskeiksi, joita et lopussa sodan savulta erota. Koska oikeasti tarinassa on muitakin kuin ambulanssikuskina toiminut Kay, tyttöystävänsä Julian kanssa kipuileva Helen, upea Viv ja tämän avioliitossa oleva rakastaja Reggie sekä Vivin veli Duncan, huomasin lukumieleni seuraavan kiihkeimmin Vivin ja Helenin persoonia. Helen muuttui rankimmin. Edes savupatsaat, palopommit ja yövartiot eivät laillistaneet homeeroottista rakkautta, joten kirjan omalla tavallaan säysein, kiltein, tavallisin nainen, muuttuu eniten, ehkä myös kokee rankimmin itsesyytöstensä kautta sekä kielletyn rakkautensa ilon kuin myös petoksensa siinä:

Helen seurasi hänen puuhiaan divaanilta. Se tuntui vieläkin etuoikedelta, tuntui uskomattomalta, että hän sai katsella jotain niin kaunista kuin Julia. Oli ihmeellistä ja hiukan pelottavaakin, että tunti sitten Julia oli maannut hänen sylissään, että Julia oli avannut suunsa ja levittänyt reitensä hänen huulilleen ja kielelleen ja sormilleen. Ja oli käsittämätöntä, että jos Helen nyt nousisi ja mensi Julian luo, hän antautuisi suudeltavaksi...

Tämän Helenin me tapaamme 1941, mutta 1947:

Hän puhui mielipuolisesti sähisten. Mikä Julian oli ollessa, hän sanoi. Julia teki mitä huvitti. Jos Julia kuvitteli, ettei Helen tiennyt, mitä Julia...Kuvitteliko Julia tosiaan - ? Ja niin edelleen. Helen oli puskenut inhottavan virnistelevän vieterinuken aikaisemmin takaisin laatikkoonsa. Nyt se oli ponnahtanut uudestaan esiin, ja sen ääni oli muuttunut Helenin ääneksi.

Niin, minulla Yövartion hurmaa pudotti se, että olisin niin halunnut seurata Helenin muutosta kronologisesti, en puskista yllätettynä. Näin kirjoitettuna Helen vei kaikellaan liikaa huomiota muilta, sillä olin aivan kiinni Helenin persoonassa, vaikka olisi ollut niin paljon muutakin. Viv ja Reggie sen sijaan kokivat niin paljon ennalta-aavistettavaa, että se oli lukijalle tarina tarinassa, mutta kiehtovasti Waters on kääntänyt tunnelmat tarjoten pommituksista uudelleen rakentuvaan Lontooseen myös kaivattua helppoutta, jälleenrakennuksen intoa, hehkua savupatsaiden jälkeen. Missä Helen putosi, siellä Viv vihdoinkin oli kuin päiväperhonen:

Aurinko, lämpö ja ehkä ginikin tekivät Vivin uniseksi. Hän painoi päänsä Reggien olkaa vasten ja...He lauloivat yhdessä raukeasti vanhanaikaista laulua – ”I Can’t Give Anything But Love” ja ”Bye Bye Blackbird.”

Make my bed and light the light,

I’ll arrive late tonight.

Blackbird,bye bye.

Sarah Watersin listasin heti Parempaa väkeä luettuani omiin suosikkikirjailijoihini. Uusimmassaan hän toi minulle etenkin kirjan alussa mieleen Virginia Woolfin: euforiassa aivan tunsin, miten Virginian henki elää ja kasvaa. Parempaa väkeä ei ollut Vuodet Ei vielä, mutta ken elää, hän näkee. Sen sijaan jo Woolfin ensimmäinen romaani Menomatka paljasti tarkalle lukijalle, mitä kirjailija voi tulla myöhemmin maailmalle tarjoamaan ja kaiken huipennus minule olikin sitten Woolfin viimeisin teos. Nyt lukiessani Watersin toista suomennettua teosta, etsin kiihkeästi hänen uusimpansa unenomaisuutta, mutta se piilotteli sodan savun ja parisuhdevaikeuksien kätköissä. Täysin Watersin ’woolfilaisuus’ ei voinut olla poissa, sillä nyanssit olivat tärkeitä, niillä oli roolinsa: korvarenkaan välähdys, poskesta varissut puuteri, siivet liekeissä lentävät kyyhkyset, kristallikiteen säihke katukiveyksestä...

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me ”otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen.”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena  Sanna/Luettua  Kirjakaapin kummitus  Laura/Lukuisa  Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa  Linnea/Kujerruksia  Annika/Rakkaudesta kirjoihin MarikaOksa/Oksan hyllyltä