Kate Morton: Kaukaiset hetket

Hän hivutti taitellun kirjeen kuoren sisältä – erittäin hienoa paperia näemmä: puuvillakuitua, korkokuvio, lämmin valkoinen sävy – ja veti syvään henkeä levittäessään paperin auki. Hän silmäili kirjeen nopeasti  läpi saadakseen käsityksen sisällöstä, palasi sitten alkuun ja pakottautui lukemaan hitaammin; pakottautui uskomaan lukemansa, samalla kun valtava, riemukas olemisen keveys ryöppysi syvältä kehosta ja muutti hänen olemuksensa sormenpäitä myöten tähtipölyksi.

Kate Mortonin kolmas suomennettu teos Kaukaiset hetket (The Distant Hours, Bazar 2015, suomennos Natasha Vilokkinen) oli yksi kirjavuoteni odotetuimpia teoksia. Minä olen hän, joka painatti kuvansa käyntikorttiin Mortonin kirjan Paluu Rivertoniin kanssa. Minä olen hän, joka antoi Rivertonin mennä blogiarvonnassa, eikä sen jälkeen saanut nukuttua ennen kuin oli käyty ostamassa uusi, ikioma Paluu Rivertoniin. Minä olen hän, joka ihaili salzburgilaisessa kirjakaupassa pöytää täynnä Mortonin kirjoja toinen toistaan upeimmilla kansilla, ihailin niin, että unohdin kuvata. Minä olen hän, joka nyt sain pettyä viimeisimpään Mortonin suomennettuun teokseen syvästi. Kirjan kansi onneksi lähtee blogini loppuvuoden Valitse Kaunein Kirjan Kansi –kisaan...

Tuskin koskaan teilaan kirjoja. En vain lue niitä, joista en pidä heti ensisivuilta. En halua nytkään saada teilaajan mainetta, sillä se olisi suorastaan epäoikeudenmukaista:  Luen yleensä vain kirjoja joista pidän ja olen kirjailijan puolella, arvostan hänen työtään, mutta olen myös rehellinen lukijoilleni. Koska luin Kaukaisia hetkiä 724 sivua, ehkä saan sanoa, mitä olen mieltä ja missä meni pieleen. Aloitan nyt siitä, että Kate Morton saa kiitos Paluu Rivertoniin jatkaa olemistaan suosikkikirjailijoideni listalla. Siellä voi olla jo yhdellä hyvällä kirjalla. Tässä tapahtuukin se, että kirjailijat kuin jakaantuvat kolmeen osaan: esikoisellaan läpilyöjät, jotka eivät myöhemmin yllä samaan, kasvajat, jotka kirja kirjan jälkeen tulevat paremmiksi ja sitten he, jotka voivat tehdä useitakin menestyskirjoja, kunnes kunnianhimonsa tai uupumuksensa vaikutuksesta kirjoittavat vähemmän kiinnostavaa ja tästä viime mainitusta ryhmästä osa jää pohjaimuun, osa löytää takaisin kultaiseen kauteensa. Tästä saisi lisääkin tarinaa, mutta nyt olemme kuitenkin Kate Mortonin kirjassa Kaukaiset hetket. Morton on nuori, joten hänellä on vielä tilaisuus näyttää kykynsä. Eräs toinen nuori kirjailija onnistui huikeasti esikoisellaan eli Silvia Avallone Teräksellä. Mortonin uusin sai minut kiihkeästi toivomaan, että Silvia säilyttää rouhean, tiiviin, rohkean esikoisen otteensa. Tätä niin kaipasin Mortoniltakin!

Kirjan aloitus vaikuttaa lupaavalta. Kustannustoimittaja Edie Burchill ja hänen äitinsä, joilla ei ole koskaan ollut erityisen läheisiä välejä eli kiinnostava asetelma. Sitten saapuu yli viisikymmentä vuotta kadoksissa ollut kirje, josta Edien äiti järkyttyy. Äidillä on siis vuosikymmeniä ollut kätketty salaisuus, joka liittyy Milderhurstin kartanoon. Kartanossa asuvat edelleen Blythen kolme siskoa, joista nuorin Juniper on järkkynyt mieleltään hänen sulhasensa hylättyä hänet vuonna 1941. Siskosten isä Raymond on aikanaan kirjoittanut järkyttävän suositun lastenkirjan Liejumiehestä ja kirjasta otetaan kerta kerran jälkeen uusintapainos. Nyt Edie saa työstettäväkseen uuden juhlapainoksen esipuheen eli hän lähtee tämän myötä sitten kartanoon. Rapistunut linna sekä sisarukset lumoavat Edien ja alkaa tapahtumien vyöry, josta osan voi ennalta-arvata, osan ei. Ei tässä mitään: Kirjan matsku on kunnon kartanomatskua, mutta kun...

Kartanoromaaniin kuuluu tietty satumaisuus, mutta siinä kulkee hienon hieno raja, missä satumaisuus muuttuu siirapiksi, missä kuvakieli on lälliä:

’linnut lensivät kuin yötaivaan repaleet pörhistelevän metsän yllä’

vielä jotenkin menettelee, mutta sitten:

’tunsin astuneeni unen kudelmaan’

’Jos nyt suljen silmäni, näen kimmeltävän aamutaivaan: alkukesän auringon kihisemässä heleänsinisen kalvon alla’

’vaikka lumpeenlehdet vienosti liplattivatkin’

’ilmassa leijui nimetön kaipaus’

’hymyilevä valo levenee nauruksi’

’aamunkoitto kääri hihojaan’

Ja aivan selvää on, että tätä on yli 700 sivussa paljon ja kuin kirjan nimeä alleviivaten ikivanhat kiviseinät laulavat kaukaisista hetkistä aina mennen tullen...

Eniten minua nyt alkoivat vaivata ne hyvät juonikuviot, jotka tavallaan kuin menetettiin kaiken hötön alle. Nimenomaan Liejumiehen salaisuus olisi antanut mahdollisuuden aivan loistavaan, aidosti jännittävään tarinaan. Idea oli niin hyvä, että kuka tahansa kertoja olisi tehnyt tuosta primatekstiä ja tiivistänyt muusta, olisi tehnyt oikeaa jännitystä, kun nyt taas ei pelottanut milliäkään. Ihmettelen kustannustoimittajaa, joka ei ole kehottanut kirjoittamaan tiiviimmin ja joka ei ole yliviivannut liikaa kuvailevuutta. Mortonin olisi kannattanut kirjoittaa tämä kirja uudestaan ja uudestaan, sillä timantit syntyvät kovimmassa puristuksessa!

Kate Mortonilla ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä kaikki hänen romaaninsa on palkittu Australian kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani –palkinnolla. Hänen kirjojensa käännösoikeudet on myös myyty 38 maahan. Kirjallehan on kohderyhmänsä, kuten mille tahansa tuotteelle, joten voidaan myös ajatella, että Kaukaiset hetket on jollekin toiselle jotain enemmän, ja minä olen vain väärää kohderyhmää.

Kaukaiset hetket luettuani Hylätty puutarhakin alkoi vaikuttaa paljon, paljon paremmalta...

Jos minä olisin ollut Morton, olisin ottanut kaiken irti kunnolla Juniperin ja Tomin suhteesta. Nyt he jäivät hyvin vaisuiksi, kuin sivurooleihin, vaikka juuri heistä olisi ollut:

Ulko-ovi paukahti kiini ja portaista kuului ääntä, Tomin askeleet kohosivat yhä ylemmäs ja äkillisen sokaisevan kiihkon vallassa Juniper unohti menneisyyden, hylkäsi puutarhan, kulkukissan lehtineen ja surullisen vanhan rouvan, joka itki Coventryn katerdaalin tähden, ikkunan toisella puolella riehuvan sodan, kaupungin jonka portaat  eivät enää johtaneet minnekään, katottomilla seinillä roikkuvat muotokuvat ja keittöpöydät, joita perheet eivät enää tarvinneet, syöksyi ikkunalta takaisin sänkyyn ja viskasi Tomin paidan yltä mennessään. Sillä hetkellä kun Tomin avain kääntyi lukossa, maailmassa olivat vain he kaksi ja tämä pieni lämpöinen asunto, jonne oli katettu syntymäpäiväateria.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Maria/Sinisen linnan kirjasto  Maija/Kirjojen keskellä  Norkku/Nenä kirjassa  Kingiä, kahvia ja empatiaa


*****

Minä ja  Kate Mortonin Paluu Rivertoniin..., että näin paljon pidin Mortonin ensimmäisestä suomennoksesta.