Syödään nyt kauden herkkuja: kantarelleja, mustikoita, uutta perunaa, mansikoita...

Kantarellipiirakka on varmaankin yksi ensimmäisistä herkuista, joka tulee näinä päivinä mieleen.

Ensimmäiset kantarellit meillä kuitenkin kuullotetaan pannulla voissa sipulihakkeluksen kanssa ja syödään silleen tai ruisleivän päällä.

Ja sitten on aika valmistaa kantarelli-pinaattifrittataa, joka on yksi oivallinen tapa käyttää ylijääneet uudet perunat. Minä oikein keitän perunoita vähän yli, sillä niistä saa ainesta paitsi tähän herkulliseen frittataan myös

niistä voi valmistaa herkullisen perunasalaatin, joka käy monen ruoan oheen.

Perunasalaatti uusista perunoista sopii myös grillatun lohen oheen. Kuvassa Hasselbackan perunoiden kera talviaikaan, jolloin myös usein grillaamme ulkona! Koska Lumimiehen lohi on niin suosittua, niin kerron tässä, miten yksinekertaiesti se valmistuu. Noin kilon merilohifilee otetaan jääkaapista noin 30 minuuttia ennen valmistusta. Siihen ripotellaan suolaa ja heikkivainaan hyppysellinen sokeria. Annetaan imeytyä. Sitten sitruunapippuria. Grilli kuumaksi ja ensin paistetaan nahkapuoli ja sitten filee käännetään. Ja siinä se on! Nyt vain minä keksin, että kun tätä tehdän myös talvella uunissa (200 astetta, 25-30 min.), että laitetaan siihen päälle purkillinen laktoositonta kalakermaa, sitä jossa on tillin, valkoviinin ja sitruunan makua eli tätä. Etenkin uunissa tekee kivan säväyksen, mutta toimii grillissäkin, jos on kunnon grilliparila. Äiti tuli kerran meille jouluksi. Hän saapui aaton aattona ja oli puhunut, että miten hyvää vävypojan grillattu lohi on. No, me yllätimme äidin ja niinpä Lumimies grillasi aaton aattona lumisateessa ja äiti oli ikionnellinen. Onneksi on keksitty untuvatakit!

Katkarapusalaatti helposti ja herkullisesti voi olla patongin ja tzazikin kanssa pääruokakin, mutta voin sen tarjota kalapöydän lisukkeenakin.

Ikinä en väsy kertomaan, miten luin professori Sinikka Piipon kirjasta Puhdasta ravintoa maailman terveellisimmästä salaatista eli tomaatti-mozzarellasalaatista, jolla on muitakin terveysvaikutuksia, mutta takuulla laskee kolestrolia, sillä me teimme ihmiskokeen! Kaksi kertaa viikossa tätä ja kolestroliarvot ovat huippuhyvät. Nautimme ensimmäisenä päivänä kera patongin ja tokana lisukkeena eli teen kunnon satsin. Nyt jos koskaan tämä on myös edullista, sillä ostin tässä yhenä päivänä kymmenen isoa Närpiön tomaattia ja pussi maksoi 0,99!!!

Munakoisovuoka valmistuu tosi helposti ja maistuu hyvältä. Tässä en rullannut koisoviipaleita, vaan leikkasin poikkisuuntaan, itkettelin, kuivasin ja paahdoin etc. Tosi helppoa!

Zarzuela eli katalonialainen kalaäyriäispata on melkein parasta mitä tiedän. Ihan tätä varten kasvatan persiljaa isossa, laakeassa ruukussa.

Jälkkäriksi voi sitten nauttia vaikka letut mansikoilla taikka

Mustikkaiset skonssit.

Elokuun alussa taidamme nauttia slaavilaishenkisen ystäväni kanssa Romanovin mansikat Siinä Yhdessä Paikassa...

eli täällä. En valita...

Guten Appetit!

Leena Lumi

Pöllöwaarin viinipihan kuva Marko Kauko

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Sarah Waters: Yövartio

Yhtäkkiä koko kuiva ja kova ja likainen Lontoo tuntui melkein käsittämättömältä. Kujia reunustavat pensasaidat olivat korkeita ja kosteita ja vielä syksylläkin värikylläisiä, ja kun Reggie väisti joskus sivuun päästääkseen toisen auton ohitse, kukat varistivat terälehtiään ikkunasta Vivin helmaan. Valkoinen perhonen lensi autoon ja levitti paperinohuet jauhoiset siipensä selkänojan kaarteella Vivin olkapään vieressä.

Sarah Watersin Yövartio (The Night Watch, Tammi 2007, suomennos Helene Bützow) ei olisi mitenkään voinut jäädä minulta lukematta hänen uusimman teoksensa Parempaa väkeä tarjonneen kirjallisen kliimaksin jälkeen. Siinä missä rakastan lukea sotien välisistä vuosista, ehkä olen jopa jossain elämässä elänyt juuri ’20-luvulla, luen varsin mieluusti myös sotien jälkipyykistä, kuten oli upea Näkemiin taivaassa tai suoraan sodan ajoista, josta suurta tarinaa kertoo Kaikki se valo jota emme näe. Nyt en kuitenkaan vertaa Yövartiota muuhun kuin Parempaa väkeä ja Sarah Watersia korkeintaan Virginia Woolfiin, mikä tosiaankaan ei olekaan ihan vähän.

Yövartio kertoo neljän tai oikeastaan kyllä vähän useammankin nuoren elämästä Lontoossa alkaen vuodesta 1947 ja siirtyen takaumien kautta aina vuoteen 1941 ja loppuen Lontoon rajuihin ilmapommituksiin. Waters selvästi haluaa näyttää, miksi kirjan nuorista tuli heidänlaisiaan, mikä heidät muokkasi. On helppoa lukea vaikka kahden eri aikatason kerrontaa, mutta kun siirrytään vuodesta 1947 vuoteen 1944 ja lopulta 1941, minusta tyylikeino on upea, mutta vaativa: henkilöt rakentuvat kuin peilien kuiskeiksi, joita et lopussa sodan savulta erota. Koska oikeasti tarinassa on muitakin kuin ambulanssikuskina toiminut Kay, tyttöystävänsä Julian kanssa kipuileva Helen, upea Viv ja tämän avioliitossa oleva rakastaja Reggie sekä Vivin veli Duncan, huomasin lukumieleni seuraavan kiihkeimmin Vivin ja Helenin persoonia. Helen muuttui rankimmin. Edes savupatsaat, palopommit ja yövartiot eivät laillistaneet homeeroottista rakkautta, joten kirjan omalla tavallaan säysein, kiltein, tavallisin nainen, muuttuu eniten, ehkä myös kokee rankimmin itsesyytöstensä kautta sekä kielletyn rakkautensa ilon kuin myös petoksensa siinä:

Helen seurasi hänen puuhiaan divaanilta. Se tuntui vieläkin etuoikedelta, tuntui uskomattomalta, että hän sai katsella jotain niin kaunista kuin Julia. Oli ihmeellistä ja hiukan pelottavaakin, että tunti sitten Julia oli maannut hänen sylissään, että Julia oli avannut suunsa ja levittänyt reitensä hänen huulilleen ja kielelleen ja sormilleen. Ja oli käsittämätöntä, että jos Helen nyt nousisi ja mensi Julian luo, hän antautuisi suudeltavaksi...

Tämän Helenin me tapaamme 1941, mutta 1947:

Hän puhui mielipuolisesti sähisten. Mikä Julian oli ollessa, hän sanoi. Julia teki mitä huvitti. Jos Julia kuvitteli, ettei Helen tiennyt, mitä Julia...Kuvitteliko Julia tosiaan - ? Ja niin edelleen. Helen oli puskenut inhottavan virnistelevän vieterinuken aikaisemmin takaisin laatikkoonsa. Nyt se oli ponnahtanut uudestaan esiin, ja sen ääni oli muuttunut Helenin ääneksi.

Niin, minulla Yövartion hurmaa pudotti se, että olisin niin halunnut seurata Helenin muutosta kronologisesti, en puskista yllätettynä. Näin kirjoitettuna Helen vei kaikellaan liikaa huomiota muilta, sillä olin aivan kiinni Helenin persoonassa, vaikka olisi ollut niin paljon muutakin. Viv ja Reggie sen sijaan kokivat niin paljon ennalta-aavistettavaa, että se oli lukijalle tarina tarinassa, mutta kiehtovasti Waters on kääntänyt tunnelmat tarjoten pommituksista uudelleen rakentuvaan Lontooseen myös kaivattua helppoutta, jälleenrakennuksen intoa, hehkua savupatsaiden jälkeen. Missä Helen putosi, siellä Viv vihdoinkin oli kuin päiväperhonen:

Aurinko, lämpö ja ehkä ginikin tekivät Vivin uniseksi. Hän painoi päänsä Reggien olkaa vasten ja...He lauloivat yhdessä raukeasti vanhanaikaista laulua – ”I Can’t Give Anything But Love” ja ”Bye Bye Blackbird.”

Make my bed and light the light,

I’ll arrive late tonight.

Blackbird,bye bye.

Sarah Watersin listasin heti Parempaa väkeä luettuani omiin suosikkikirjailijoihini. Uusimmassaan hän toi minulle etenkin kirjan alussa mieleen Virginia Woolfin: euforiassa aivan tunsin, miten Virginian henki elää ja kasvaa. Parempaa väkeä ei ollut Vuodet Ei vielä, mutta ken elää, hän näkee. Sen sijaan jo Woolfin ensimmäinen romaani Menomatka paljasti tarkalle lukijalle, mitä kirjailija voi tulla myöhemmin maailmalle tarjoamaan ja kaiken huipennus minule olikin sitten Woolfin viimeisin teos. Nyt lukiessani Watersin toista suomennettua teosta, etsin kiihkeästi hänen uusimpansa unenomaisuutta, mutta se piilotteli sodan savun ja parisuhdevaikeuksien kätköissä. Täysin Watersin ’woolfilaisuus’ ei voinut olla poissa, sillä nyanssit olivat tärkeitä, niillä oli roolinsa: korvarenkaan välähdys, poskesta varissut puuteri, siivet liekeissä lentävät kyyhkyset, kristallikiteen säihke katukiveyksestä...

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me ”otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen.”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena  Sanna/Luettua  Kirjakaapin kummitus  Laura/Lukuisa  Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa  Linnea/Kujerruksia  Annika/Rakkaudesta kirjoihin MarikaOksa/Oksan hyllyltä

Puutarhasta eilen ja tänään

Puutarhassa on menossa nyt yllättävänkin runsas kasvu, mitä ei aina tapahdu kuivina hellekesinä. Kokosin tähän osan parina päivinä ottamistani kuvista, mutta huomatkaa, että kartutan vaivihkaa kasvipankkia Leena Lumin puutarhassa niiden kasvien osalta, joista olen jo aiemmin tehnyt juttua, joten jokaisesta uudesta kukasta en tee aina uutta juttua vaan lisäiseln sinne kasvipankkiini vaivihkaa. Yläkuvassa upea keltakurjenmiekka, joka kyllä kuuluu väristään huolimatta suosikkeihini.

Tässä keltakurjenmiekat kuin vartiosotilaat kunnoittavat isoa kiveä syleilevää köynnöshortensiaa.

Kauempaa katsottuna näkyy keltaisia kalliomme murheenkryynin kukkijoita vähän enemmänkin eli tässä mukana myös ikivaatimattomat päivänliljat.

Kallion lintulammikoissa peilaavat itseään kesäkullerot. Kulleroita on meillä kiitos kosteikkojen runsaasti.

Kallion ylitse kulkee näin keltainen polku, joka vähän myöhemmin vaihtuu sinikuunliljapoluksi.

Pergolamme pohjoispäädyn köynnöshortensia on jo näin runsas ja

kukat yltävät yläterassillemme. Tästä kasvista kiinnostuneita suosittelen menemään tänne, sillä seuraan suosikkiani kaikkina vuoden aikoina.

Vihdoinkin tänä vuonna digitalis on antautunut unelmilleni: Tämä kaunotarhan tietää itse, missä kaunehin on, joten nyt saa sitten kasvaa missä huvittaa ja nyt häntä sitten huvittaakin. Vanhan omeanpuun juurella kukkivat tämä tummempi punainen ja

tämä hempeä vaaleanpunainen. Jossain töröttää vain yksi ja yhdestä marjapuskasta tunkee viisi! Onneksi toivoa runsaasta jatkosta on, sillä

japanilaisessa rinteessä kukkii näitä nyt enemmänkin. Pienemmässä ryhmässä on mukana eräs tietty keltaisen sävy, joka siis ei ole oikein keltainen, mutta se ei ole vielä auki. Yritän tavoittaa senkin kukinnan.

Punaiset varjoliljat vaihteen vuoksi talolle päin kuvattuna. Valkoisista osa kukkii, mutta ovat aika hentoisia. Punaiset ovat valtavan korkeita ovat pysyneet toistaiseksi topakasti itse pystyssä ilman tukia. Kuvassa näkyy miten köynnöshortensia nousee yläterassille. Niitä nousee tuossa päädyssä kaksi ja sitten muita kannatintolppia pitkin lisäksi kaksi ja etelän päätyseinää vielä yksi. Vähänkös niistä pidän! Tämä kuva minun on liitettävä tarinaan pilvikirsikasta, sillä, jos kaikki olisi mennyt kuten piti, tuossa pihavalon kohdalla kasvaisi nyt pilvikirsikka eikä päärynäpuu Pepi, jota kuvasta ei edes erota. Toisaalta meillä oli kyllä henkinen markkinarako päärynäpuulle, mutta se ei olisi tullut tähän. Minulle kuitenkin luvattiin upea kevätkukinta, valkoinen, joten se sitten ratkaisi Pepin sijoituksen.

Tässä sitten osa varjoliljosta ihan auki. Vasemmalla näkyy vähän vanhaa, suurta töyhtöangervoa, joka on minusta tosi kätevä kasvi moneen paikkaan, sillä on kesällä kuin suuri pensas, mutta leikataan talveksi alas eli ei haittaa lumitöitä tms. Sopii hyvin myös metsäpuutarhaan, joten tätä kasvaa meillä lehdossakin.

Valkoiset horsmat tuovat laajaan puutarhaan cottage garden -tunnelmaa. Saan kiittää horsman aluista Hannelea, joka lähetti minulle oikein juurakot. Hänellä on kuvia Sissinghurstin valkoisista horsmista. Kyllä Lumimies nikotteli, kun nämä istutettiin keskipihan parhaalle paikalle ja tietysti aurinkoon. Keskipihalla sitä ei paljon muualla olekaan kuin tässä, sillä suuret omanapuut ja niiden mukana nyt myös kohta päärynäpuu varjostavat ja tuovat varjopihan kaivattua tunnelmaa, jossa valokin erottuu paremmin kiitos varjojen. Näytin sitten R.:lle kuvia, miten näitä kasvaa jopa Sissinghurstin linnan valkoisessa puutarhassa ja nyt saan laajentaa valkoista maitohorsma-aluettani rauhassa. Voittaa minusta kyllä mennen tullen nurmikon...

Mukavaa viikonloppua sataa tai paistaa♥

puutarhaterveisin

Leena Lumi

The Affair "Container"

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta ja mitä kaikkea kuuluisa kirjasto voikaan aiheuttaa!

Tänään 15.7.2015 kirjabloggajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice-blogista.

Kuvassa minä kesäkuun kylmällä menemässä yhteen maailman kuuluisimmista kirjastoista. Kirjasto on osa Säynätsalon kunnantaloa, joka on eräs Alvar Aallon kansainvälisesti tärkeimpiä töitä. Säynätsalon kunnantalo aloitti Aallon tuotannossa uuden kauden, jonka näkyvimpänä merkkinä on punaisen tiilen käyttö.

Tässä näkymä kirjaston alakerran päädystä kuvattuna. Takana näkyy lukusali, jossa käymme ensiksi.

Lukusalissa voi lukea monenlaisia aikakauslehtiä sekä tietenkin tärkeimmät päivälehdet.

Lukijat voivat valita rauhallisen pöydän ja välillä katse voi hiipiä vaikka kauniiseen männiköön. Olemme siis Säynätsalon saarella Jyväskylässä, jota kansa myös kirkkosaareksi kutsuu. Seuraava saari on Lehtisaari eli koulusaari ja viimeinen saari, jossa mekin asumme, on Muuratsalo eli huvilasaari. Muuratsalossa sijaitsee Aallon kuuluisa huvila, jota tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa:

Ei mitään ihan tavallista mikään täällä...,mutta tämä on kirjastojuttu, joten palaamme nyt pääsaarelle:

Alakerran päädyn nurkkaus likellä mm. runoutta.

Sama lukunurkkaus  kuvattuna toiseen kerrokseen meneviltä rapuilta.

Pyöräytin vähän telinettä ja sain esille oman suosikkisisustuskirjani ikinä eli Clare Nolanin Sydämellä sisustettu.

Tulen kirjastoon kuin pyhättöön. Tähänkin, vaikka tämä ei ole se lapsuuteni Luvian kirjasto, josta luin varmaan aika tarkkaan kaiken. Lapsuuteni kirjasto oli kuin toinen koti: tuttu ja turvallinen. Ja mikä parasta, se opetti minut arvostamaan kirjastolaitosta. Miten olisin voinut lukea kaikki maailman kiinnostavat kirjat ilman kirjastoa. Jos oppii lukemaan hyvin alle kouluikäisenä ja sitten alkaa elää kirjoista, ei kenenkään tavallisen vanhemman rahat voi riittää tyydyttämään sitä lukujanoa, joka lapsella on. Kirjasto on minusta jokaihmisen perusoikeus, jota kukaan ei voi, ei saa ottaa meiltä pois! Kun kävelin puolen kilometrin matkan kirjastosta kotiini, sylissäni oli pino kirjoja, joita tuin leuallani. Tyyli oli takuulla napattu Peyton Placen Allisonilta (Mia Farrow), sillä sain kylän pojilta nimen Allison.

Luin yöt peiton alla taskulampun avulla, sillä tietenkään en olisi vanhempieni mielestä saanut valvoa öitä lukien. Paras keino tehdä lapsesta lukija, on yrittää estää häntä siitä. Tuputus vain lamaa ja tappaa himon lukemiseen. Tästä on mainio teksti Herman Kochin kirjassa Naapuri,

joka mennen tullen kyllä antaa sapiskaa opettajille, kirjailijoille ja kirjastonhoitajille, mutta ei ikinä lukemiselle. Tässä hänen eräs sanomansa lukutilaisuudessa eräälle äidinkielenopettajalle:

'Taasko sinä istut nenä kirjassa?' isäni kysyi. 'On kaunis ilma. Mikset menisi pelaamaan jalkapalloa?' Kun äitini tuli illalla antamaan hyvänyön suukkoa, hän tunnusteli tyynyni alta, etten ollut piilottanut sinne kirjaa. 'En halua, että pilaat silmäsi', hän sanoi ja silitti päätäni. Mutta olin salakuljettanut kirjan huoneeseeni jo aikaisemmin illalla. Se oli maannut jo hyvän aikaa vaatakaapissani kaksien viikattujen housujen välissä. Odotin kunnes äitini oli mennyt ja napsautin lukulampun päälle. Luin ja pidin samalla korvat höröllä. Kun vanhempani olivat menossa nukkumaan ja kävivät vuoron perään makuuhuoneeni vieressä olevassa kylpyhuoneessa, minun oli sammutettava lamppu. Tiesin, että valo näkyisi raosta oven alta. Pysyttelin hiirenhiljaa sen aikaa kun he pesivät hampaitaan tai irrottivat tekohampaansa ja laittoivat ne yöksi vesilasiin. Kun he lopulta makasivat vuoteessaan, sytytin valon jälleen. Luin pikkutunneille asti, aamulla minua ei saanut ylös sängystä kirveelläkään. Koulutunnit vietin pääasiassa torkkuen. Mutta en välittänyt. Opettajien jorinat eivät vetäneet vertoja sille, mitä luin yöllä kirjoista. Mikset mene pelaamaan jalkapalloa? En halua, että pilaat silmäsi. Parasta mahdollista kirjallisuusopetusta. Sen enempää ei todellakaan tarvita, jotta joku innostuu lukemisesta.

Nyt lähdemme kulkemaan Aallon upeita tiilirappuja ylös kirjaston toiseen kerrokseen.

Lukija nousee rappuja, mutta ei voi itselleen mitään, sillä katse vain vetää ulos, eikä suotta, sillä Alvar Aallon kunnantaloa luonnehtiva päätekijä on sisäpiha, patio. Aalto tarkoitti sen ihmisten kanssakäymistä varten luoduksi piazzaksi.

Ensin näemme tämän, mutta sitten...

jo suihkulähteen sekä Wäinö Aaltosen Tanssijatar veistoksen. Kunnantalon yksi arkkitehtonisista ratkaisuista on kuuluisa valtuuston istuntosalin katto, jossa on jätetty näkyviin puiset kattotuolit. Aalto nimesi kattorakenteensa "perhosiksi". Alvar Aalto suunnitteli kunnantalon kokonaistaideteoksena, jossa kirjasto on yksi osa. Hän oli tarkka pienimmistäkin yksityiskohdista ja nimenomaan tähän rakenukseen tarkoitettujen huonekalujen suunnittelusta.

Vähän katsetta vasemmalle kääntämällä lukija näkee yhden upeimmista köynnöshortensioista ikinä. Aallon yksi harvoista suosikkikasveista...akileija on toinen, jonka tiedän.

Tähän kohtaan voinen liittää lupaamani paljastuksen, mitä voi viattomalle naisparalle tapahtua liian kuuluisan kirjasto-kunnantalon tähden. Kunnantaloa käyvät vuosittain katsomassa arkkitehtiopiskelijat ympäri maailmaa. He kuvaavat taloa, he istuvat nurmikoilla ja piirtävät rakennusta. Nuoret saattavat palata kaupunkiin liftaten...Yhtenä kauniina kesäpäivänä vuonna koivu ja tähti ajelin turkoosilla avoautollani viemään Meriä tyttöystävänsä kanssa kaupunkiin. Huoltoaseman kohdalla oli kaksi liftaripoikaa reput selässä. Minä ajoin ohi ja sain kuulla kahdesta suusta, että 'miten saatat ohittaa tuollaiset pojat...' Mikä samperi minuun meni kun tein nopean U-käännöksen ja niin vain otin liftarit kyytiin. Kävi ilmi, että pojat olivat sveitsiläisiä arkkitehtiopiskelijoita. Vihreäsilmäinen istui niin, että kun puhuin hänelle, saatoimme vaihtaa katseita peilin kautta. Ensinnnäkin olen sen sortin kuski, että olisi parempi keskittyä vain ajamiseen ja toisekseen lähelleni ei saisi tulla kukaan, jolla on alppijärvenvihreät silmät. No, saavuimme kuitenkin hegissä kaupunkiin ja pysähdyimme ensimmäisiin liikennevaloihin. Jotain kiinnostavaa juttua oli menossa ja kun valo vaihtui vihreäksi, minä näinkin vain vihreät silmät ja eteenpäinmenon sijasta peruutin! Siis peruutin perässäni olevan auton etuosaan. Meri alkoi häpeästä vajota etupenkin jalkatilaan, jonne mahtui hyvin. Hänen ystävänsä sai pidäkkeettömän kikatuskohtauksen, mutta pojat olivat kiitettävän cooleja: Ehkä he useinkin aiheuttivat tällaista? Ehkä en ollut ainoa vihreiden silmien uhri! No, minä nousin autosta ja toisesta autosta nousi painijanoloinen naishenkilö. Valuin tuskanhikeä ja ennen kuin ehdin harkita mitään myönsin täydesti olevani syyllinen ja annoin osoitteeni ja kaikki. Nainen siitä sitten rauhoittui ja matka jatkui hiljaisuuden vallassa. Mitä nyt poikien hymyä ilmassa ja hyvin ymmärtäväinen vihreä katse peilissä suoraan kohti minua...Mitään ymmärtäväisyyttä en sitten kokenut kotona, sillä Lumimiehen mielestä 'ei saa ikinä myöntää syyllisyyttää tuollaisessa tilanteessa ja perässä tuleva on aina syyllinen, sillä hän oli ilmeisesti ajanut liian liki sinua, plaa, plaa, plaaa...' Ihan kauheeta. Onneksi nyt jo voimme asialle nauraa.

Ja tässä ensimmäinen näkymä yläkertaan.

Tässä kuvattuna pation puoleisen ikkunan kohdalta.

Yläkertaa, jossa oikealla esiin nostettuja kirjoja. Mukana mm.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sekä

Colm Tóibínin loistava novellikokoelma Äitejä ja poikia.

Lastenkirjat yläkerrassa. Huomatkaa erikoiset ikkunarakenteet. Ne ovat nyt remontin alla eli ainakin ulkopuolelta ne on kaikki nyt hiottu ja odottavat uutta pintaa päälle. Hyvä että kirjastoja pidetään kunnossa! Vuonna 1981 kunnantalo saneerattiin Museoviraston valvonnassa. Tällöin kirjaston alapuolella sijainneet liiketilat muutettiin kirjaston lukusaliksi ja kerrokset yhdistettiin toisiinsa uusilla portailla. Kiinteistö on todella kiinnostava, sillä rakennuksessa sijaitsevat mm. vierashuoneet Alvari ja Elissa, joita voi vuokrata. Huoneet ovat yhden hengen huoneita ja niissä on liinavaatteet, jääkaappi etc. sekä etenkin näkymä patiolle. Kun ystävämme rakensivat kotiaan Muuratsaloon, he asuivat tässä rakennuksessa kotinsa valmistumiseen asti. Tyttäremme Meri taas on käynyt vuosia pianotunneilla yhdessä alakerran huoneista...

Rauhallisia lukunurkkauksia.

Ja sitten kauniita rappusia alas kuittamaan lainauksia.

Himolukija ja kirjastotäti. Näin se on aina ollut ja tulee olemaan. Todellista tasa-arvoa on se, että kaikilla on yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus lukemiseen. Lukeminen on jokamiehen oikeus, johon älköön kukaan kajotko! Konkreettisesti tunnen outoa menetystä aina kun tilaan pääkirjastolta Aksel Sandemosen teoksen Kadonnut on vain unta, sillä saan kirjan pääkirjaston varastosta. Kerta kerralta sivut ovat yhä haperommat ja osa irtoilee. Eräänä päivänä tuokin mestariteos on kuin unta vain...

Elämä ilman kirjoja on kuolemista, joten ei mitään leikkauksia kirjastoille! Kirjat, kukat ja rakkaus, siinä monen ihmisen elämänsyke ja syy nousta uuteen päivään. Mitä kirjat ovat minulle merkinneet saa kertoa Mika Waltari:

"Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjovat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Ihminen kasvaa henkisesti lukemiensa kirjojen mukana. Kirjat ovat tarjonnet minulle rajattoman vapauden, määrättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun riemun. Siksi rakastan jokaista kirjaa, joka saa minut tuntemaan etten vielä ole valmis, että edessäni on yhä määrättömästi etsimistä ja löytämistä, erehtymistä ja ymmärtämistä, hylkäämistä ja omaksumista hengen maailmassa." 

4-ever kirjastojen puolesta
Leena Lumi