Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha

Sitä helposti ajattelee, että kun on vuosikymmeniä pitänyt puutarhaa, on niin kova mestari, että puutarhakirjat ja –lehdet tai puutarhaelämä ei voi enää tarjota mitään uutta. Niin väärin, niin väärin on puutarhaomahyväisyys! Ensinnäkin aina tulee uusia lajeja. Sitten syntyy uusia ideoita. Ja kaiken päälle oma puutarha opettaa, miten sitä voi konkarikin mokata, kuten minä menneenä talvena tein hemlokin kanssa. Olin innokkaana kartiovalkokuusten kasvattajana saanut niin vahvan itsetunnon, että yksi hemlokki aiheutti sokean pisteen: Ihmettelin joulukuussa, miksi kaksivuotias hemlokki alkoi vetäytyä ruskeaksi. Mikään, mikään joulu- tai muukaan kello ei soinut. Ajattelin vain, että maaliskussa sitten laitan sillekin hallaharsoa ympärille kevätahavaa vastaan. Meni niin pieleen, sillä unohdin nuorten havujen olevan hallanarkoja ja tänä talvenahan oli lumetonta joulu-tammikuussa ja tammikuussa lisäksi -30 asteen pakkaset monta viikkoa.

Paula Ritanen-Närhi on tehnyt upean puutarhakirjan Nykyaikainen kaupunkipuutarha (Minerva 2016), jossa on ideoita niin parvekkeille, pikkupihoille kuin isojen puutarhojen omistajille. Kirja on ihanan runsas ja varustettu lukuisin herkullisin kuvin, joiden takana ovat itse kirjan tekijä sekä Valtteri ja Seppo Närhi. Koska tarkoitukseni on avata kirjaa sen verran, että lukija saa tietää, mitä tästä voisi löytyä, teen vähän tylsää luetteloa, mutta tartun myös innokkaasti niihin asioihin, jotka sytyttävät minut puutarhatuleen. Oma puutarhani lehtoineen on suuri, monikerroksinen  ja paljon hankalia hoidettavia rinteitä, mutta niin vain tuli minullekin taas tästä kirjasta monenlaista mieleeni ja sain myös kannustusta niille ideoille, joita olin aikonut toteuttaa.

Otetaan informatiivinen luettelointi ensin eli Nykyaikainen kaupunkipuutarha sisältää isot luvut, jotka ovat: Vihreä olohuone, Vihreä nurmimatto, Pihan puut ja pensaat, Pihan koristepensaat, Kukkaloistoa perennoilla, Pihan köynnökset, Vaihtelua kesäkukilla, Pihan ja parvekkeen hyötykasvit, Hedelmä- ja marjatarha, Puutarha astioissa, Puutarhakasvien vuosihuolto, Pihan rakenteet, Pihan kiveäminen, Muureilla ilmettä pihaan, Pihan aidat, Pihan vesiaiheet, Pihavalaistus luo tunnelmaa sekä Monimuotoinen luontopiha. Näiden kaikkien alla on sitten monta alalukua ja paljon ihania kuvia.

Vihreä olohuone on monelle varmaan se houkuttavin asia, kun peruspuutarha on ensin olemassa. Itse en väsy tähän koskaan! Paula käsittelee  puutarhaan jatkuvaa kesäolohuonetta niin, että luonteva lattia on nurmikko, kattona ovat puiden lehvät ja puutarhan seinät syntyvät kasvien lisäksi huvimajoista, aidoista ja pergoloista. Yhä useammin Suomessakin herää halu tehdä lasiterassi talon jatkeeksi tai vaikka talon ison parvekkeen alle. Olen tässä ihan Paulan linjoilla, paitsi, että en siedä enää nurmikkoa. Hävitän sitä ja jo etupiha on villikukkien vallassa. Pihan olohuoneeseen siis minä laittaisin lattiaksi puuta tai laattaa. Meillä on talon pituinen parveke eli yläterassi, jonne olemme tilanneet saksalaisen grillikatoksen ruokahuoneeksi. Nyt jo katosta kiertävät villiviinit ja köynnöshortensiat. Emme sekuntiakaan ajatelleet, että lasittaisimme parvekkeemme eli muu tila on vain puolikatettua. Sen sijaan parvekkeen alainen terassi houkuttaisi lasittamaan ja tekemään takkahuoneesta suoraan ovet ko. tilaan, mutta nyt se on ainakin vielä pergola, jossa kattona toimii parvekkeen lattia, mutta sinne on laitettu ristikot, joissa kiertävät köynnöshortensiat ja pienet ledit. Seinät muodostuvat ristikoista, joita kiertävät villiviinit ja köynnöshortensiat. Helppo arvata kumpaa käytämme enemmän paitsi ihan helteillä, sillä pergolan lattia on kiveä ja tuntuu jo illasta suvellakin kylmältä. Mutta joku vain saa tuosta tilasta pitämään ja siinä on kiva istuskella löylyjen välissä tai uimasta tultua helteillä. Paulakin tuo vaihtoehtoa nurmikolle, jota pitää kesällä leikata viikottain ja se on maanpeitekasvit. Ei mikään ihme että kirja Maanpeitekasvit on blogini kymmenen luetuimman kirjan joukossa...

Tässä se unelma, jota me nyt toteutamme etupihallamme kolmen hyvin vanhan ja mutkaoksaisen mongolianvaahteran avulla. Tämä kuva inspiroi minua nyt uniinkin! Katsokaa noita myhkyräisiä oksia, miten kasvit kiertävät ja saavat niistä tukea. Myös kun paljaat oksat alkavat jo keväästä kukkia vaikka alppikärhöä, se on ihan taivaallista. Tänä suvena, sanoi mieheni, kun tätä kuvaa katsoi, meille tulee pieni kivipolku just kuvan tapaan ja kaikki sisääntulon pääväylän ja polun ympärillä tulee kukkimaan villikukista aina syyshortensioihin ja magnolioihin saakka. Pidän myös siitä, että kuvassa on lupiineita, sillä harrastan niitä ja erityisesti valkoisia, vaaleapunaisia ja sinisiä. Onkohan tuo punakukkainen pensas köynnöskuusama?  Houkuttaisi, kun meillä kasvaa vain lehtokuusamaa. Herttinen sentään: Ovatko nuo myhkyräiset oksat köynnöskuusaman?

Paula käsittelee kaikki pihan kattoihin, laatoituksiin, suunnitelmiin ja rakentamisiin liittyvät kustannukset, mutta minä haluan kysyä, oletko koskaan kävellyt  omalla pihallasi hedelmäpuutarhan läpi kovalla helteellä? Mikä autuus ja viileys! Puut suojaavat tuulelta, auringolta ja helteeltä ja ne ovat osa pihan pienilmaston parantamista.

Pihan koristepensaat ovat tärkeä elementti, sillä niillä saadaan aikaan paitsi kauneutta, myös kerroksellisuutta. Meillä nyt menossa joka vuosi lisää atsaleaa –projekti. Muita ehdokkaita tähän sarjaan ovat Paulan mukaan aroniat, kanukat, erilaiset angervot, kuusamat, jasmikkeet, syreenit, herukat, pensasruusut, alppiruusut ja hortensiat.

Tätähän me haluamme: Paljon kukkivia perennoja, kunnon laatoitettu kulku ja köynnöskaari. Kirjassa kohtaan sekä tuttuja lajeja että ei niin tuttuja ainakaan itsellä. Paula suosittelee istuttamaan kukat suuriin ryhmiin eikä ripottelemaan sinne tänne. Uskallan kertoa yhden poikkeuksen: Sormustinkukka eli digiltais tietää aina  missä hän kaunehin on! Ikinä enää en yritä sitä istuttaa  sinne minne minä haluan vaan se saa vaeltaa vapaasti ja nyt vihdoin alkaa villi piha syntymään!

Pihan köynnöksillä voi saada aikaan vaikka tällaisen pienen mökin ihan cottage garden –tyyliin! Tämä huvimaja on rakennettu kierrätyspuusta ja rakennelma on huvimajan ja kasvihuoneen yhdistelmä, joka peittyy villiviiniin. Touché!

Köynnöksistä suosituimpia lienevät kärhöt, joista Ritanen-Närhi muistuttaa, että:

Kaikkia köynnöksiä ei kannata muihin kasveihin ohjata. Kelasköynnös ei haittaa vahvoja kasveja, mutta hennot lajit saattavat sen voimakkaassa syleilyssä kärsiä. Myös köynnösruusu ’Pohjantähti’ kasvaa turhankin voimakkaasti.

Itse olen hulluna alppikärhöihin ja ne pärjäävät meillä niin helposti. No, istutin pari sinistä alppikärhöä alaterassin puistosyreenin juurelle. Kesäkuulla istuimme ystäväni kanssa yläterassilla ensimmäisiä mansikoita nauttimassa ja hän kehumaan, miten upeaa kun kärhöjen siniset kukat nousevat niin ylös. Olin itsekin hyvin iloissani. Sitten tuli heinäkuun loppu ja katsoin, että miten orava voi nukkua puistosyreenin oksien päällä: Näky oli kieltämättä suloinen, mutta alppikärhö oli tehnyt tiukan patjan syreeniin ja osa kukista oli jäänyt kukkimatta pääkasvissa. En ollut ehtinyt huomata, kun on satoja kasveja ja silmä ja mieli eivät aina ehdi mukaan. Eikun sakset käteen ja leikkaamaan. Kärhöt saavat jatkaa siinäkin, mutta nyt vahditusti. Sainkin suosituksen, että viinikärhö voisi tuossa olla alppikärhöä armollisempi.

Paulan köynnössuosituksia ovat villiviinit, köynnöshortensia, kiinanlaikkuköynnös (katso kirjan kansi), lännen piippuköynnös, köynnösruusut, kuusamat ja talojen seinustoille, joissa on lumityön uhka, sopii humala.

Hedelmä- ja marjatarha on minusta kauneinta mitä tiedän, ihan puutarhan sydäntä. Hedelmätarha ei ole vain isojen pihojen mahdollisuus, vaan satoa tuottavaa hedelmäpuuta, kuten kuvan päärynää, voi kasvattaa säleikköpuuna. Näin voi tehdä muidenkin hedelmäpuiden kanssa.

Pihan rakenteet tuovatkin sitten esiin sen mitä me kaikki himoitsemme: Kasvihuoneen! Pihan käyttöaika jatkuu sillä huiman paljon pidemmälle tietysti riippuen varustelutasosta. Harvon olen enää nähnyt kasvaria ilman kristallikruunua...Saman asian ajaa kylläkin katettu pergola. Talvipuutarha onkin sitten jo astetta pidemälle viety juttu, sillä siellä on usein jonkinasteinen ympärivuotinen lämmitys ja myös vesipiste, mutta myös kivaa oleskelutilaa.

Tällaisen unelman perustaminen tulee ulottaa jo routimattomaan maahan asti. Rungon ja kattolasin tulee kestää lumikuorma ja huoltotyöt.  Lattian voi pinnoittaa miten haluaa, mutta eikö vain vanhat tiilet olekin ihanimmat.

Pihan vesiaiheet kiehtovat ihmisä: Saada kuunnella solisevaa vettä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn tai omistaa lummelammikko. Minulla oli jo kerran Viherlandiassa kädessäni uskomattman upea ja muhkea lumme ja toinenkin, olisin laittanut kalliomme lammikoihin. Sitten tajusimme, että veisimme linnuilta kylpypaikat ja villieläimiltä juomapisteet, joten lumpeet saivat jäädä: Ihailen niitä muilla!

Lopetan minusta tärkeimpään eli monimuotoiseen luontopihaan sekä Paulan että omin sanoin:

Pihan voi suunnitella ajatellen pihassa viihtyviä hyönteisiä, lintuja ja pieneläimiä. Kasvislajisto valitaan niin, että se tarjoaa ravintoa myös hyönteisille ja linnuille. Kasvialueet muodostetaan tiheiksi, jotta kasvit antavat suojaa lintujen pesimisille – vesiaihe turvaa sammakoiden viihtymisen. Monimuotoinen ympäristö tuo puutarhaan lisää seurattavaa.

...ja pelastaa vaikkapa siilit, kun niitä ymmärtää alkaa ruokkia jo huhti-toukokuulla, kun ne kömpivät pesistään. Liian monet siilit kuolevat keväällä horteesta herätessään nälkään. Siili on oiva puutarha-apulainen herkutellen mm. lehtokotiloilla. Kirjosieppo taas on tehokkain kirvojen ja kasvien muiden tuhohyönteisten syöjä, muut linnut seuraavat perässä. Seurattavuus tuo ikimuistoisia elämyksiä kuten vaikkapa ketun siilin ruokakupilla, haukan terassin kaiteellla suorassa katsekontaktissa ihmiseen ja tietysti pienet karvapallerot oravat, joille olemme varmistaneet lisämurkinan istuttamalla muutama vuosi sitten useita tammia terhojen toivossa.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Ich hab noch einen Koffer in Krakow...

Joskus sitä tapahtuu sellaista, että sitä vain rakastuu johonkin kaupunkiin. Olen aina olllut hulluna Salzburgiin ja kerron salaisuuden: Olemme siellä turistikauden ulkopuolella, jolloin se on ihan eri maailma ja myös edullisempi. Leikimme olevamme paikallisia, olemme monta päivää, viimeksi melkein viikon, seuraavaksi viikon. En saa tarpeekseni. Emme saa tarpeeksemme.

Krakovaan rakastuin yhden lehtijutun kautta. Leikkasin sen lehdestä vuonna 2000 ja se oli vuosia mapissa, jonne kerään kaikenlaista matkoihin liittyvää. Tuli ihastuttua Zürichiin jo parikymppisenä ja käytyä siellä kera lasten ja ilman lapsia. Irlannin Galwayssa vietimme parisen viikkoa. Sitten Lugano ja kaikki ihanat pikkukaupungit ja kylät Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Krakova vain jäi ja jäi. Kun aloimme suunnitella syysmatkaamme, joka tehtiin viime lokakuussa, R. sanoi, että 'nyt Krakovaan.' Otin lehtileikkeen esille ja suostuin, Meni viikko ja peruin. R. oli ihan ihmeissään. Minä vain sitä 'eitä' hoin. Meidän reitti kulki ihan siitä, sillä ajoimme poikkeuksellisesti ensin Slovakiaan ja sieltä sitten Itävaltaan. Lopulta R. totesi, että 'ellet nyt tule Krakovaan, kadut sitä'. No pakkohan sinne sitten oli mennä...Krakova ylitti kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Siinä vain oli heti se jokin. Kai R. sitten tuntee minut paremmin kuin minä itseni.

Oi, oli kylmä ilta, mutta minä olin tulessa. Kaikki oli kuin jostain filmistä, kaikki. Jopa pisarat aitoa samppanjaa, jonka hintaa unohdimme kysyä...Sitä nauramme vieläkin, sillä pari tippaa jaloa nestettä, maksoi enemmän kuin kolmen ruokalajin illallinen. Viivyimme vain yön yli, mutta seuraavana aamuna ehdimme vielä paljon.  Krakovan kohdalle on jo merkitty kaksi yöpymistä vuoden päähän keväälle, sillä tiedämme jo, mitä haluamme nähdä lisää.

Krakova, mahdoton rakastettuni, ihan epätodellinen, mutta vastaan: Tahdon♥

Liebe Grüsse
Lena Schnee

PS. Ihan mieletön Krakova-juttu!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minusta tuntui jo silloin kuusivuotiaana, että äiti yritti kaikin keinoin osoittaa minulle, etten merkinnyt hänelle mitään. Hän ei pitänyt minusta enkä minä hänestä. Hänen ruumiinsa inhotti minua, minkä hän luultavasti vaistosi. Äiti oli tummanvaalea, sinisilmäinen, rehevä. Mutta hänen oikeasta silmästään ei ikinä tiennyt, mihin suuntaan se katsoi. Myöskään oikea jalka ei totellut häntä...Äidin ontuva käynti teki minut levottomaksi, etenkin öisin, kun hän ei saanut unta ja kulki eteisen ja keittiön väliä. Joskus kuulin hänen murskaavan kiukkuisesti kengänkorollaan torakoita, joita tuli...

Jostakin syystä olin varma, että jos pysyisin Lilan perässä, hänen askeltensa tahdissa, niin äitini laahustus, joka oli syöpynyt minuun lähtemättömästi, lakkaisi vainoamasta minua. Tulin siihen tulokseen, että minun täytyi seurata tuota tyttöä, olla päästämättä häntä näkyvistäni, vaikka hän suuttuisi ja yrittäisi hätistää minut pois.

Elena Ferranten Loistava ystäväni (L’amica geniale, WSOY 2016, suomennos Helinä Kangas) on takuulla jotain sellaista, johon meillä lukijoilla, on ollut suunnaton nälkä: Löytää loistava tarina, jolle voi antautua vain rentoutumalla ja antamalla tarinan viedä. Näin minulle kävi Ferranten kanssa. Jo kirjan aloitus tempaa vahvaan otteeseensa kuin itsevarma rakastaja: Tarina alkaa siitä kun kirjan kertoja, Elena eli Lenù, saa soiton Rinolta, jonka äidin nimi on Raffaella Cerullo, mutta jota kaikki muut paitsi Elena kutsuvat Linaksi ja Elena Lilaksi. Elenan kuusikymmentäkuusivuotias ystävä on kadonnut ja nelikymppinen poika soittaa itkeskellen Elenalle, joka ei halua ottaa aikuista miestä hoteisiiinsa vaan alkaa miettiä, miten hänen paras ystävänsä on voinut toteuttaa suuren haaveensa ja kadota  kuin tuhka tuuleen. Pelon sijasta Elena raivostuu ja päättää kirjata heidän tähänastisen tarinansa ylös ja siitä syntyy napolilaissarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus. Alkaa köyhän napolilaiskorttelin tarina, jonka keskiössä on ehdottomasti kahden tytön monimutkainen ystävyys, jossa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista. He ovat aurinko ja kuu, toinen saa valonsa toiselta, mutta kuka loistaa milloinkin, se vaihtelee ja loistava ystävä on milloin Elena, milloin Lila, ainakin kunnes...

Tyttöjen elämä on Napolin köyhien elämää, jossa kuumat kadut haisevat, pöly tunkeutu sieraimiin, kärpäset ja torakat juhlivat, mädäntyvän kalan löyhkä yhtyy katutyömiesten alastomien ihojen hikeen. Kaiken joukossa myös konditorioiden tuoksua, tuoretta leipää ja avoimista ravintoloista hönkivien ruokien tuoksua. Lopultakaan Elenan, Linan ja heidän perheidensä ja ystäviensä elämä ei ollut hääviä Napolin pahanhajuisessa läähätyksessä jatkuvien torailujen, läimäysten ja suoranaisten pahoinpitelyjen alistamina. Uhka makasi kaiken aikaa jokaisen päivän yllä, meri ei tuoksunut ja ainoat tähdet, jotka oikeasti tyttöjen korttelista nousivat olivat he itse. Tytöt pärjäsivät koulussa todella hyvin ja Lila, suutarin tytär, oli suorastaan nero, jonka vauhdissa Elena päätti pysyä. Kun tuli aika pyrkiä oppikouluun, maestra Oliviera yritti puhua molempien vanhemmat ympäri päästämään tytöt kouluun, mutta vain Elenan vanhemmat antoivat periksi painostuksen alla ja näin alkoi se muodonmuutos, jossa yhdestä yritti tulla kaksi, mutta toisistaan eroon he eivät päässeet, vaikka Elenan tie jatkui lukioon ja hän pääsi kesälomalla opettajansa avulla jopa Ischian saarelle ja mereen uimaan, kun taas Lila raatoi perheensä suutarinverstaassa kuuman kesän koskaan merta edes näkemättä.. .Tässä työläiskorttelin väkivaltaisessa maailmassa tyttöjen piti kasvaa nopeasti aikuisiksi ja jo neljätoistavuotiana he alkavat saada vakavia ehdotuksia, mutta joutuvat pysymään tiukasti veljiensä ja isiensä vartioinnin alaisina: Neitsyys on vaadittu huomenlahja!  Toki etenkin Lila joutui kantamaan koko ajan veistä mukanaan, sillä varakkaan perheen camorristipoika piti häntä kohtalonaan...

Loistavasta ystävästäni tuli mieleeni montakin asiaa. Ensinnäkin se, miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista kohteista. Tässä kirja muistuttaa Silvia Avallonen Terästä, jossa myös kaksi nuorta tyttöä ja saari, Elba, joka kuului muille, ei heille. Saaren kangastus on molemmissa kirjoissa, toisessa Elba, toisessa Ischia. Saari edustaa toista maailmaa. Sitä missä ihmiset hymyilevät toisilleen, kulkevat kuin liitelisivät ilmassa, maailmaa, jossa he ovat näkymättömiä, maailmaa, jossa ei herätä aamuvarhain töihin ja jossa lapset saavat olla lapsia joutumatta väkivaltaisesti hyppäämään suoraan lapsuudesta aikuisikään. Teräs on näistä kahdesta ehdottomasti traagisempi – tähän mennessä, mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

Lila: ”Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenù?”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Katja/Lumiomena  Omppu  Kirjakaapin kummitus  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Katri/Pieni kirjasto  Kirjapolkuni  Kirja hyllyssä  Kirja vieköön!  Kaisa Reetta T. Elina/Luettua elämää  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Aletheia/Kirjoihin kadonnut  Kirjan pauloissa

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen

Muuan nainen näki unta, jossa hänen sukulaistyttönsä murhattiin, ja hän näki unessa murhaajan nimenkin. Myöhemmin kävi ilmi, että tyttö oli juuri sinä yönä murhattu Sveitsissä. Hän ei koskaan ollut tavannut kyseistä murhaajaa, mutta nimi unessa oli ollut aivan oikein.

Filosofi Eero Ojasen teos Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016) vie meidät siihen toiseen todellisuuteen, näkymättömään maailmaan, joka on toinen rinnakkaisuutemme. Tosin toiset siihen uskovat, toiset eivät, mutta kun on lukenut tämän kirjan, monikaan ei voi kieltää tiettyjen paikkojen kummitteluja tai ei ainakaan monien enneunien toteutumista tai päiväetiäisiä.

Kummittelut liittyvät usein selvittämättä jääneisiin tapauksiin, rikokseen, äkillisiin kuolemiin, perintöriitoihin. Kun tai jos asiat saadaan selvitettyä räyhähenki, poltergeist, rauhoittuu.

Oma lukunsa ovat kiertävät ikivanhat kummitustarinat, kuten vaikka Olavinlinnaan liittyvä tarina kiven sisään muuratusta nuoresta tytöstä, joka rakastui väärään mieheen tai sitten suusta suuhun kiestävät tarinat, joista itsekin muistan yhden. Yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua, että tietyllä tieosuudella välillä Pori-Rauma, seisoo usein tien vieressä surupukuinen nainen odottamassa auton kyytiin pääsyä. Muistan miten pelotti ajaa sitä osuutta, sillä jos oli huono sää tai sumuista, sitä väkisinkin näki tumman hahmon seisomassa kyytiä odottamassa valtatien reunassa tai siitä vähän kylälle päin musta suruharso merituulessa liehuen...

Ojasen kirja kertoo Suomen vanhimmat kummitustarinat, Poltergeistit, enteet, ennusmerkit ja etiäiset, sota-ajan tarinat, kummitustalot ja paikalliset tarinat, kummitusmaisemat, kuolema ilmoittaa ja muita kummia kohtaamisia sekä nykypäivän tarinoita. Itseäni sattuneesta syystä teoksessa kiinnostavat eniten enneunet ja etiäiset. Alun ennenuni sukulaistytön murhaajan nimen näkemisestä unessa on aika vakuuttava juttu. Nähdä nimikin, on jo paljon. Itse näen enneunia sekä koen päiväetiäisiä. Jos Ojanen olisi tiennyt, mitä olen kokenut, olisin takuulla ollut mukana kirjassa. Ojaselta on aiemmin ilmestynyt upea Suomen myyttiset linnut.

Koska on niin monia, jotka näille naureskelevat, jotka jopa kieltävät erityisherkkyyden, valotan nyt muutamalla jutulla, joihin minulla on todistajat. Kaikki alkoi kun olin 11-vuotias. Eli siis sama ikä, jossa kirjailija Siri Hustvedt alkoi kokea erikoisia asioita. Olen myös jostain lukenut, että tuo ikä on usein näihin asioihin liittyvä. Tämä pieni, ensimmäinen etiäinen lyhyesti:

Olin juuri saanut koiranpennun. Yhtäkkiä se oli kadonnut. Lähdimme isän kanssa etsimään. Kävelimme ensin ylös hautausmaan takaista mäkeä ja päätimme tulla takaisin hautausmaan ohi päätietä. Ei ollut pentua hautuumaan takana...Nousimme ylös ja aloimme laskeutua pääkatua kohti kotia ja minä olin jo aika herkillä. Yhtäkkiä pysähdyin ja sanoin isälle: 'Honey istuu meitä odottamassa hautausmaan takana mäen alla.' Isä siihen tietysti, että 'eihän se ole mahdollista, juuri sieltä tulimme'. Lähdimme kuitenkin takaisin ja jo mäen päältä näimme, miten pieni musta koira nökötti sen mäen alla istumassa, mistä olimme juuri tuleet.

Meni muutama vuosi ja päiväetiäiset jatkuivat. Sitten tuli pitkä paussi, että ei mitään, kunnes kerran olin palkkaamassa työhöni liittyen henkilöä vaativaan esimiestehtävään ja aavistin kavalluksen, vaikka mitään ei löytynyt taustoista. Koska en saanut näyttöä, henkilö sai työn, vaikka ryhmästä eräs tuli puolelleni. Meni melkein kymmenen vuotta ennen kuin hän teki sen taas. Taas on oikea sana, sillä hyvin monimutkaisen kuvion takaa olisi löytynyt vastaava rikos vuosikymmenten takaa.

Kerran olin mieheni mukana eräässä liikeneuvottelussa, mutta istuin sivussa ja luin lehtiä. Yhtäkkiä ihoani alkoi kihelmöidä ja en saanut happea. Sanoin R:lle, että 'pakko päästä heti ulos, on huono olo'. Päätimme piipahtaa ulkona ja palata sitten sisälle. Ulkona sanoin: 'Tuo sinua vastapäätä istuva mies ei pelaa rehellistä peliä, varo häntä.' Niin sitä sitten mentiin takaisin, mutta sopimus syntyi. Jälkeenpäin tapahtui, mitä olin ennustanut.

Tapauksia on ollut paljon, mutta enneunista rankin on ollut, kun näin unen, että läheisemme perheestä kuolee joku pian. Heräsin sudenhetkellä ja kerroin miehelleni, että ystävämme perheestä kuolee joku, mutta en nähnyt kuka. Meni muutama kuukausi ja perheestä menehtyi äkillisesti täysin terveenä pidetty 40+ isä sairauteen, josta emme olleet kuulleetkaan. Sattumalta puhuin hänen kanssaan puolituntia ennen kuin hän kuoli. Hän oli iloinen, eikä mikään olisi voinut ennustaa, mitä tapahtuu 30 minuutin sisällä.

Oudoin on ollut päiväetiäinen, jossa riitti kiemuroita. Yksinkertaistan ja peitän, sillä tapaus ei ole kovin vanha. Lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa kaikki tiedot täsmäsivät erääseen liikkeen pitäjään, jossa usein kävin parhaan ystäväni kanssa. Soittelimme ja olimme ihan järkyttyneitä, mutta ilmoituksessa ei täsmännyt asuinpaikkakunta, sen sijaan kyllä hyvinkin erikoinen nimi ja kaikki muu. Päätimme ystäväni kanssa tehdä tikusta asiaa ja lähteä asioimaan ko. paikkaan. Siellä hän, muka kuollut tuttavamme, otti meidät hymyillen vastaan. Ostimme jotain ja lähdimme kadulle, jossa kyyneelet alkoivat minulta valua...Ystäväni, joka on myös intuitiivinen katsoi minua todeten: Hän siis kuitenkin...Seuraavalla kerralla, vain pari kuukautta edellisestä, kun menimme liikkeeseen, siellä ei enää ollut tuttua ystäväämme, vaan hän oli saattohoidossa hyvin aggressivisen syövän takia ja pian lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa kaikki täsmäsi.

Eero Ojasen kirjastakin käy ilmi, että hyvin monet etiäiset liittyvät kuolemaan. Joskus, etenkin sota-aikana, etiäiset, omat tai omaisten, ovat jopa pelastaneet ihmisiä. Niistä on kirjassa paljon. Dramaattisimmasta päästä on kirjan kertomus eversti Hannulasta, joka  oli saanut käskyn siirtyä junalla pohjoisesta Sallasta etelään Karjalankannakselle:

Prikaatin esikunnan upseeristo oli lähtöä edeltävänä iltana illallisella, kun Hannula nousi puhumaan ja sanoi: "Katsokaa miestä, jota huomenna ei enää ole." Hän toisti sanomansa useampaan kertaan ja kohdisti sen kaikille kuulijoille eri puolilla huonetta. Kuulijat yllättyivät hänen sanoistaan, ja tunnelma luonnollisesti muttui apeaksi.

Seuraavana aamuna kuljetusjuna lähti ja joutui jonkin ajan kuluttua kahden vihollishävittäjän ilmahyökkäyksen kohteeksi. Juna joutui pysähtymään vaurioiden vuoksi, mutta iskun seuraukset olivat sittenkin suhteellisen lievät. Koko junasta kaatui vain yksi mies, etumaisessa upseerivaunussa istunut eversti Hannula.

Erittäin kiinnostavaa on nyt se, että kummitteluja on alettu tutkia nykyajan tekniikan avulla. Aavedatan tutkijat ovat laitteineen liikkuneet monissa paikoissa kuten vaikka Näsilinnassa ja Turun linnassa. Tampereella tutkijat ovat saaneet tallennettua ääniä, jossa on kuultu talon 1800-luvulla rakentaneen Nottbäckin ja hänen perheenjäsentensä nimet.(www.aavedata.com)

Mitenkään en voi olla tuomatta tähän vielä yhtä tarinaa, jossa 'kummittelija' on tyttäreni balettiaikaisen ystävän isoisä. Seinäjoen teatterissa tapahtuu kummia, tavarat siirtyvät paikoiltaan ja hissi vaeltaa itsekseen, ääniä kuuluu tiloista, joissa ei ole ketään:

Monet ovat sitä mieltä, että kummittelun takana on talossa pitkään vaikuttanut ja 1985 kuollut näyttelijä Jaakko "Jokke" Jokelin. Hän kuoli juuri ennen Monte Criston kreivin esityksen alkua. Kantakuppilan seinäkello oli pysähtynyt kuolinhetkellä näyttämään samaa aikaa kuin Joken kello joka rikkoutui hänen kaatuessaan saamaansa kohtaukseen.

Teatteri siirtyi uuteen rakennukseen, ja myös siellä Jokelin on kertoman mukaan edelleen harjoitellut vuorosanojaan kävellessään henkilökuntarappusia ylös ja alas. Teatterin pianon kuullaan lukittunakin soittavan sitä yhtä ja ainoaa sävelmää, jota hänellä oli tapana soittaa...

Leena Lumin kevätarvonnan 2016 voittajat ovat...

Kevätarvonnan voittajat ovat: Mai/Kirjasähkökäyrä, Paula/Kirjan pauloissa, Bleue, Sanna P. ja Manu Honkonen. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥

Toivon voittajien ottavan ystävällisesti yhteyttä leenalumi@gmail.com voittojärjestyksessä ja ilmoittavan palkintovalintansa sekä postitustietonsa. Merkitsen sitten valitun kohdalle 'varattu'. Palkintolista löytyy täältä 

Odotan ma 4.4. klo 12 asti ja sitten nostetaan lisäarpa ellei joku voittajista anna kuulua itsestään. Tällä kertaa en lähde etsimään, sillä taitaa puutarha alkaa tuolloin jo kutsua meistä monia. Niin minuakin.

Nuoret ja koiruudet ovat vielä ilonamme, mutta kohta alan puutarhassa tositoimiin. Ensin tosin sisällä istutan persiljat laakeaan, isoon ruukkuun itämään ja ruusupavut syvään, isoon ruukkuun. Sitten talvituhojen kimppuun. Nyt minulla oli sokea piste hemlokin kanssa eli luulin sen kärsivän vain kevätahavasta, eikä mikään kello soinut päässäni, että nuori hemlokki kärsii myös hallasta. Nyt yritän korjailla sitä, mitä tammmikuun kolme viikkoa -30 astetta ilman lunta on aiheuttanut. Luonnollisesti hemlokki on nyt hallaharsolla huputettu ja sulattelen sen juuristoa, että pääsen antamaan sille tehohoitoa. Sain kuulla aineesta nimeltä havupuubalsami ja sen pitäisi auttaa. Olen ollut yhteydessä luottopuutarhuriini ja saanut täsmäohjeet. 

Ja sitten alan odotella tätä...Viime vuonna istutimme lisää onnenpensaita, joten kohta pitäisi olla sinikeltaista, sillä esikot ja scillat aikovat säestää: Lehdet ovat jo pinnalla paikoissa, missä ei ole lunta.

Mukavatunnelmaista sunnuntain jatkoa ja keväistä alkavaa viikkoa!

Love

Leena Lumi

The Winner Takes It All

Pupukuva Marjaana Rinne-Loikala

*****

Lumimies ja koiruudet Taika ja Dina 

lehtomme sillalla, jonka alta ei vielä juokse vesi, mutta parin viikon päästä sitten...ja se kuuluu kivasti sisälle. Dina-neitoa odottaa trimmaus eli kevätkaunistus ensi viikolla.

Sieluni hymyt -haaste

Sain Katjalta Kirjojen kamarista Sieluni hymy -haasteen, jossa saa kirjoittaa 5 tai vaikka 105 positiivista asiaa, jotka nyt tulevat mieleen. Kiitos Katja♥

En ole ihan varma, että olen nyt parhaassa hymyvireessäni, sillä keväässä on ollut jotain oudon rasittavaa, joka edelleen myllertää sisälläni: Tämä kaikki tarve ottaa jokin uusi askel, tämä murros, Suomen henkinen ilmapiiri, haluttomuus tulla pois talvipesästä yhtä hyvin kuin hurmos jo päivittäin raaputtaa pälvipaikkoja. Enkä enää kaipaakaan olla ylitsetulviva kevätvirta? Haluanko olla vain seisovan lammikon vesi tai lehdon läpi juokseva puronen? En taida juuri nyt tietää, mitä haluan, kuka olen, mutta ainahan näitä positivisia asoita löytyy...

Olen iloinen, että:

olen aina uskaltanut olla juuri ja vain oma itseni. Elämän tärkeät arvoni ovat samat kuin teinivuosina, mutta itsestään on voinut löytää myös uusia piirteitä, jotka olen uskaltanut tuoda julki.

olen saanut jo yli 30 vuotta pitää vierelläni miehen, joka rakastaa ja välittää, silloinkin, kun en sitä ehkä ansaitsisi. Se on kyllä molemminpuolista, sillä ei R. niin helppo ole kuin haluaa uskottavan:)

löysin atsaleat Tämä hurmaavan tuoksuinen revontuliatsalea, Northern Hi-Lights saa minut unelmoimaan. Niitä on jo, mutta lisää on tulossa.

minulla on tytär kuin on Meri♥

minulla on äiti, joka jaksaa. Hän lukee monia lehtiä, hän katsoo televisiosta yhtä sarjaa ja tallentaa toista, hän lukee paljon kirjoja, hän mullistaa puutarhanssa joka suvi, hän kävelee pävittäin monta kilometriä, hän pitää hyvästä ruoasta ja entenkin kalasta, hän selävtti rankan syövän, hän tilasi kuntopyörän, jota vävy kokoaa kohta, hänellä on aina suunnitelmia...Ja hän täyttää ensi vuonna jo maagiset...

minulla on elämä, jossa iloa ja surua on ollut niin sopivassa suhteessa, että lopulta ne on voinut ripustaa elämännauhaan kuin koruiksi.

saan elää kuin kiinni luonnossa.

minulla on ystäviä, joiden kanssa nostaa malja elämälle, suvelle, ystävyydelle...

on olemassa suvi ja kirjoja.

minulla on sisko, jollaista ei voi olla toista!

perheessäni on aina ollut koiria.

meillä on syyspesämme

ja herkkumme.

perheeseemme on tullut Sami.

sain viedä äidin Savonlinnan oopperaan.

ymmärsin lähteä Krakovaan. Ensin kannoin mukanani lehtileikettä Krakovasta vuodelta 2000 ja just ennen Itävallan syysmatkaa, sanoin, että 'voitaishan me ajaa ohikin, että ehtisimme olla enemmän...'

innostuin poseeraamaan Nanson Yuyu -tunikamekossa kaksi sessiota. Aikuiset naiset ovat kiitelleet ja moni on ostanut saman jokapaikanmekon, joten ollaan kuin Yuyu- faneja nyt sitten. Pakkasta oli 'vain' -25 astetta, joten puitteet suomalaisen suunnittelun esittelylle olivat oikeat.

meillä kasvaa magnolia.

olen saanut uuden kiinnostavan kirjallisen ystävän, joka ymmärtää myös Napuen ja herkkujen päälle.

on olemassa joulu, tuo vuodenaikajuhlista ihanin.

on paljon hauskoja muistoja.

on olemassa vuodenajat. Marraskuukin on ihan salarakkaani.

olen saanut olla julkisuudessakin sekä puutarhastani että kirjabloggaamisesta.

meillä kasvaa kesälumipisara.

lähdin Wieniin Klimtin taiteen äärelle.

on olemassa leffat ja

kotileffailllat.

asumme saarella.

on kirjailijoita! Kuvassa kirjamessuilla Marja-Leena Virtasen kanssa.

on kääntäjiä, sillä miten muuten voisin nyt nauttia yöstäni Loistavan ystäväni kanssa ellei Helinä Kangas olisi suomentanut Elena Ferranten kirjaa!

perheemme nimikkopuu on helmiorapihlaja. Tämä on jo äidillä, siskolla ja meillä.Tulee varmaan Merillekin...

Tämän haasteen saa jokainen ottaa mukaansa, ketä kiinnostaa. Huomenna saapuvat nuoremme kera koiruuksien, mutta sunnuntaina arvotaan.

Mukaavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi