Joka aamupäivä, kun tulen kirjasto/toimistooni, kohtaan
ensimmäisenä kuvanveistäjä Camille Claudelin katseen, hänen syvän, tumman
katseensa ja muistan...Muistan miten lahjakas kuvanveistäjä hän oli, muistan,
että hän oli Auguste Rodinin oppilas ja kohta myös hänen rakastajattarensa,
kuten olivat useimmat naiset Rodinin ateljeessa. Muistan myös, minkä kohtalon
Camille koki uhatessaan ylittää lahjakkuudessaan suuren mestarin: Sitähän ei
naistaiteilijalle voitu suoda, että hän olisi saavuttanut jotain ohitse miesten,
joten hänet piti tavalla tai toisella saada pois näyttämöltä. Camillen silmät
eivät enää tee minua surulliseksi, ne vain muistuttavat siitä mitä on ollut
olla naistaiteilija 1900 –luvun Pariisissa ja mitä on ollut olla yleensä nainen
miesten maailmassa alalla kuin alalla. Toisaalta Camillen katse muistuttaa
minua siitä, mikä on tärkeää: No sine art - ei ilman taidetta!
Taidehistorian professori emeritan Riitta Konttisen uudessa
kirjassa Täältä tullaan! – Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017)
saamme todella hätkähtää sitä naistaitelijalahjakkuuden määrää, jota meillä on
ollut ja on, kuin myös niitä hukattuja mahdollisuuksia, joissa taitelija
toisensa jälkeen luovutti tai tyytyi alisuoriutumiseen voitokkuuden sijasta:
Kuinka kukaan voi näyttää parastaan ellei hänelle anneta siihen
mahdollisuuksia? Jos miehinen yhteiskunta mieskriitikoineen aliarvosti
naistaiteilijoita, jos aviomiehet lytistivät lahjakkaita vaimojaan tai jos
naistaitelijuus katsottiin vain pikkurouvan ajankuluksi? Luojalle ja kohtalolle
kiitos, Konttisen kirja vyöryttää esiin nimiä, joista osasta moni ei varmaan
ole kuullutkaan, mutta onneksi ja kiitos, löytyy kohtaloita ja näyttöjä
uhmakkaasta, uskaltavasta naistaiteilijuudesta: karikkoillekin karahtaneena
loistavasta!
Olga-Gummerus-Ehrströmin Omakuva, 1908, saa olla nyt
’Camillen katse’. Tässä kohtaa tuon esiin unohdettuja naistaiteilijoita ja
ensin dukaattipalkintojen kertomaa:
Suomen Taideyhdistyksen historiassa on esimerkiksi yli
kolmenkymmenen vuoden mittainen jakso, jolloin nuorille taiteilijoille
tarkoitettua dukaattipalkintoa ei annettu yhdellekään naiselle.
”Naistaiteilijat loistivat poissaolollaan vuodesta 1904 vuoteen 1936”, toteaa
asiaa yhdistyksen asiakirjoista tutkinut Tutta Palin.
Viimeisen kerran naiset huomioitiin vuonna 1903, jolloin
ensimmäisen palkinnon sai Tyra Malmström ja toisen Hilda Flodin.
Hilda Flodin, Omakuva, 1903, lyijykynä
Ach, Hilda Flodin, kuka olisikaan uskonut, että Hilda opiskeli ja työskenteli dukaattipalkinnon saadessaan Rodinin ateljeessa Pariisissa!
Uhmakas Hilda ajautui mukaan Auguste Rodinin ateljeen
eroottiseen ja mustasukkaisuuden riivaamaan ilmastoon, josta Camille Claudel
oli jo poistunut. Oli tapana, että Rodinin oppilaat olivat usein myös
alastonmalleina ja mestari määritteli äärimmmäisen julkeat poseerausasennot,
joten ei ole vaikea kuvitella sessioiden jatkoja.
Elsa Fohström, Elsa Linnos, Olga Nordström, Aino Alli, Helly
Tigerstedt, Gunvor Grönvik, Martta Helminen, Elin Gustafsson, Hjördis Nyberg,
Karin Hildén, Ina Colliander, Tove Jansson, Ada Thilén, Greta Hällfors- Sipilä,
Greta Schalin, Olga Nordström, Aune Äyräpää, Helmi Kuusi, Anna Snellman, Inni
Sigber, Emma Kivekäs, Aino von Boehm, Tyra Sjöström, Meri Genez, Ester Borg,
Elga Seseman...Näyttämöltä erottuvat vahvimmin kuitenkin Ellen Thesleff, Ester
Helenius, Sigrid Schauman ja tietysti Helene Schjerfbeck, jonka Mustataustainen
omakuva, 1915, alla:
Kun taidekauppias Ivar Hörhammerilta tiedusteltiin 1940
–luvun puolivälissä naistaitelijoista, hänen mielestään:
taide oli tyranni, joka ”vaatii ihmisensä kokonaan”, eivätkä
naiset näytä hänen mielestään tähän pystyneen. Kolme poikkeusta Ivar Hörhammer
kuitenkin mainitsi: Fanny Churbergin, Maria Wiikin ja Helene Schjerfbeckin.
Listalla on kaksi omaa suosikkiani, joista toinen on tietty
Helene ja toisen löysin kiitos Riitta Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta eli
Maria Wiik.
Kuva tuntemattoman naistaiteilijan ateljeesta Montmartrella vuonna 1906. Kirjassa on kiitettävän runsas kuvitus sekä mustavalkoisten aikalaiskuvien että taidekuvien osalta.
Mitä sitten olivat naisteilijoiden karikot, on helppo
arvata: Taideateljeissa ihan sama oltiinko Pariisissa tai Helsingissä,
miestaiteilijat suorastaan vihasivat naisopiskelijoita. Naisten markkinoille
tulon pelättiin vievän miehiltä, perheen elättäjiltä työt, joten naisia vastaan
toimi monipolvinen vastarinta aina kriitikoista opiskelijatovereihin, jolloin
mistään toveruudesta ei voitu puhua. Sen sijaan naistoveruus toimi, kuten
voimme lukea sekä tästä, että Konttisen Taiteilijatoveruutta kirjasta. Ja
sitten se esteistä tavallisin eli avioliitto, vaikka niitäkin oli monenlaisia,
niin lapset viimeistään usein sitoivat naisen kotiin ja veivät heidän aikansa
ja tilansa näyttää parhaansa. Tosin jotkut taiteilija-avioliitot saattoivat
olla jopa antoisia ja niissä nainen saattoi saada tukea, oppia ja ymmärrystä mieheltään.
Alvar ja Ragni Caven häämatkalla Italiassa. Heistä Riitta
Konttinen on kirjoittanut kiehtovan kirjan Elämänvirrassa Alvar ja Ragni Cawén,
jonka lukeminen vie mennessään. Siinä on erilainen malli taiteilija-avioliiton toimivuudelle
kummankin hyväksi, vaikka juuri Ragni halusi lasten synnyttyä olla ensi sijassa
äiti ja vaimo, mutta lopulta...kaikki kävi paljon paremmin kuin Helmi
Vartiaiselle, jonka Omakuva 1917-1919 alla:
Onnettomuudeksi Helmi, kulttuurikodin vilkas karjalaistyttö
törmäsi avioliittoon ahdasmielisen kodin kasvatin Tyko Sallisen kanssa.
Sallinen vei Helmiltä kaiken ja järkytti myös ympäristöä julkeilla vaimoaan pilkaavilla
Mirri –maalauksillaan, joista tuli mieleen, että Tykolle nainen oli jotain
alhaista ja likaista. Taitelija Sallinen nimitteli vaimoaan lehmäksi ja alensi
tätä monin tavoin. Helmin opinnot keskeytyivät, hän sai kaksi lasta, joista
ensimmäisen Tyko lähetti salaa kasvatettavaksi sisarelleen Tanskaan ja kun
avioero aikanaan koitti, Tyko otti lopulta varakkaampana toisenkin lapsen pois
vaimoltaan. Helmi kuoli varhain ja aika epäselvissä olosuhteissa, mutta
katsokaa hänen omakuvaansa: Eikö hänestä olisi tullut vaikka mitä, kun hän
kaiken menettäneenä vielä maalaa noin, että tuskaan on sivellin kastettu, että
hän ei vain saanut tilaisuutta näyttää parastaan ja kukaan ei auttanut. Helmin
olisi kannattanut elää yksin tai rakastua naiseen!
Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa ei ole
kuitenkaan lohduton. Sen runsaus kertoo omaa kieltään! Aikakaudet ja tyylit
liudentuvat toisiinsa ja koska modernismin tiellä ollaan, on muistettava, että
Helene Schjerfbeck oli mitä parhain opettaja ’niukassa viivassaan’. Helene jos
kuka on näyttänyt että vähemmän on enemmän. Riitta Konttinen on minun
taidenäyttelyni Klimtin Wienin taideteosten ohella. Jokainen Konttisen kirja on
nostanut ruokahaluani ja taas se tapahtui:
Elga Seseman, Omakuva, 1945! Elga Seseman Omakuva 1940-luku
on kirjan kannessa ja ylistän valintaa. Minkä minä sille voin, että
ekspressionismi vain vetää! Modernismin valtavirtaa vastaan Elga kulki omalla
sydämellään luoden ja tulokset kertovat puolestaan. Maalausten mystisyys,
tummuus, intensiivisyys, omaperäisyys, sisäänpäinkääntyneisyys,
arvoituksellisuus ja vahva koloristisuus: Onko mikään ihme, että häntä on
verrattu Vincent van Goghiin ja Edward Munchiin!
Näyttämö ei olekaan tyhjä, vaan siellä näkyvät noin
puolentoistasataa suomalaista naistaitelijaa enemmän tai vähemmän tunnettuina, mutta: no
sine art – ei ilman taidetta!
Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -taidenäyttely Tampereen taidemuseossa 18.2.-28.5.2017
*****
Vuodesta 2014 olen kantanut kukkarossani kuvaa Maria Wiikin (1853-1928) maalauksesta Ullakkokamarissa, 1889. Kuva on nyt jo melkein puhki, hyvin ruttuinen, mutta aina vaan saan tästä jotakin...Taide on enemmän!
*****
Taidekirjat Leena Lumissa
*****
Taidekirjat Leena Lumissa