Hän oli miesten märkä uni ja tahroja lakanoilla. Hän oli
ihailtu, halveksittu, haluttu. Hän keräsi miehiä peräänsä kuin kärpäsiä ja
yksikään heistä ei ollut aidosti pyyteetön. Häntä pidettiin tyhmänä vaikka
kamera herätti hänet loistoonsa. Häntä halveksittiin hänen olemattoman
koulutuksensa takia sekä siksi, että hän oli kasvanut orpo- ja sijaiskodeissa.
Hänen äitinsä opetti hänet rakastamaan elokuvaa. Hänen äitinsä oli suurimman
osan elämästään mielisairaalassa. Lihavat filmipomot raapivat karvaisia
vatsojaan pelotellen ja huoritellen häntä, vaikka Jean-Paul Sartre sanoi hänen
olevan upein elossa oleva näyttelijä. Hän halusi kehittää itseään ja luki
paljon kirjoja, vaikka hänellä oli dysleksia. Ei silloin tiedetty sellaisesta.
Silti hän kantoi mukanaan kirjoja, vaikka filmipomot häntä niistä
pilkkasivatkin. Hän luki Rilkeä, Dostojevskia, Tšehovia, Faulkneria,
Steinbeckiä...Hän opiskeli renesanssiajan runoutta. Hän kirjoitti runoja. Hän
uskoi, että maailma on miesten ja naisten asia on miellyttää. Hän uskoi oman
hintansa olevan milloin viisikymmentä dollaria milloin tuhatviisisataa tai
vähän enemmän tai ei mitään. Elokuvayhtiöt tienasivat hänellä miljoonia.
Hänellä ei ollut itseluottamusta ja uskallusta hypätä tuhon kyydistä. Hän
uskoi, että työpäivän jälkeen piti tehdä vielä yötöitä julkisuuden eteen. Hän
antoi monien koskea itseensä rumasti ja haavoittaen. Hän käytti liian pieniä
korkokenkiä, koska niin määrättiin. Häntä sattui usein ja paljon. Hänestä tuli
kuitenkin ikimuistoinen, sillä kamera rakasti häntä. Hänen nimensä oli Norma
Jeane Baker, mutta maailma tuntee hänet Marilyn Monroena. Kun hän filmasi, hän
otti roolinsa omakseen kadottaen itsensä. Kova elämä vaati kovat lääkkeet ja
niitä oli paljon sekä piristymiseen ja nukkumiseen kuin kaikkeen tältä väliltä.
Pohjimmiltaan hän oli kuitenkin sporttinen nuori nainen, joka oli hyvin notkea
ja hänen vahvat säärensä halusivat juoksemaan jo aamuvarhain. Hän oli mysteeri,
josta on kirjoitettu kuusikymmentä täyspitkää elämäkertaa ja lukuisia
tutkielmia, tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita. Hänestä on tehty
yli neljäkymmentä elämäkerrallista dokumenttielokuvaa, kaksikymmentä näytelmää
ja useita romaaneja, kaksi akateemista tutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti ja
ooppera. Hänelle, hänelle Elton John lauloi Candle in the Wind.
Joyce Carol Oatesin teos Blondi (Blonde, Otava 2001,
suomennos Kristiina Drews) sisältää suurimman osan siitä, mitä Marilyn Monroeen
on liitetty, mutta tietenkään tämä ei riitä yhdelle parhaimmista kirjailijoista
ikinä: Oates kirjoittaa fiktiivisesti lukijan suoraan Marilynin sieluun, vaalean
ihon alle, verisuoniin...Veri kiehuu, henkeä salpaa, kun äiti Gladys haluaa
kerta kerran jälkeen ’puhdistaa’ Marilynin tulikuumassa kylvyssä tai kun Marilynin
pitää ensimmäisen oikean filmiroolin saadakseen tehdä vaihtokauppa eli
vakuuttaa miespääosan esittäjä, Richard Widmark, kyvyistään. Draama hotellissa naisrooli maksoi
Marilynille nöyryytystä, outoa tunnetta kurkussa, silmätkin rähmivät, mutta tie
niihin tähtiin, joita Gladys-äiti oli ihaillut, aukeni nyt. Mikään ei voinut
enää pidätellä naista, vaaleaverikköä, joka hohti ja jonka katse oli niin
utuinen, että se oli melkein jo lupa miehen tulla sisään. Kuulusia elokuvia.
Piukat paikat, Bussipysäkki, Kesäleski, Herrat pitävät vaaleaverisistä,
Niagara, Sopeutumattomat...Välähdyksiä, sirpaleita. Kaiken aikaa miehiä,
salamoiden läiskettä, samppanjaa, ilkeitä lehtikirjoituksia, abortteja, aplodeja,
unettomuutta. Oates kirjoittaa Monreon pintahengityksen tahtiin, sillä puvut oli
ommeltu ylle ja niissä ei voinut hengittää täysillä. Oates kirjoittaa ’vittusuu’
ja teksti sykkii Rosen himon tahtiin. Miehet haluavat olla Marilynin reisien
pitsipöksyt, mikäli tähdellä oli pikkuhousuja ollenkaan. Maailma sekoaa ja
kukaan ei muista, että Marilyn onkin Norma, jota sattuu ja jolla on aitoa
kunnianhimoa.
Minä olen opetellut mimiikkaa. Tahdon aloittaa uudelleen
nollasta. Muutan ehkä New Yorkiin opiskelemaan näyttelemistä. Vakavaa
näyttelemistä. Ei elokuvissa vaan teatterissa...Minä tahdon elää jossakin
toisessa maailmassa. En Hollywoodyssa. Minä tahdon elää – voi, Tšehov! O’Neill.
Anna Christie. Minä voisin näytellä Nukkekodin Noraa...Ainut oikea tapa
näytellä on elää. Olla elossa.
Sanomattakin selvää, että minä Joyce Carol Oates –fanina
hukuin hänen tekstiinsä. Hän kykenee pysäyttämään sydämeni, vaikka tämänkin kirjan
alussa erityisesti painottaa miten fiktiivistä teksti on. Niin oli
Haudankaivajan tytärkin, Kosto: Rakkaustarina ja Sisareni, rakkaani. Yksi ja sama, minä
googlasin ja minä muistin, mitä olin ennen lukenut Norma Jeanesta, minä tiedän
ja kohta hengitys pysähtyy. Paitsi että. Nyt alkaa se kirjan kohta, joka on
minusta kaikkein kiinnostavin, sillä siitä voisi hyvällä tuurilla löytää vähän
valoa ja merta. Juoda pisaran onnea. No, sitä oli aluksi. Onhan siinä
kuvassakin valoa ja naurua, mikä minulla on Normasta ja Kirjailijasta. He
nauroivat yhdessä. Kirjailija osasi ja halusi nähdä vaimonsa sieluun, joka
lopultakin auttoi myös Normaa tuntemaan nautintoa läheisyydestä.
Monroe!Nymfomaani.
Kuka niin sanoo? Hän kuulemma tekee sitä rahasta. Se nainen
on surkeassa jamassa.
Hän on frigidi ja vihaa miehiä. Hän on lesbo. Mutta toki hän
tekee sitä rahasta kun saa kunnon hinnan.
DANCING IN THE DARK
Vaalea näyttelijätär kimmeltävällä jäällä, nauravana ja
säteilevänä auringossa.
Vaalea näyttelijätär joka rakasti häntä toisin kuin kukaan
nainen oli rakastanut. Jota hän rakasti toisin kuin ketään muuta naista.
Nyt vahvistimista kaikui Dancing in the Dark. Kappaleen säveltäjä
oli juutalainen, mutta kuinka amerikkalaiselta se kuulosti – niin kuin kaikki
täkäläisen musiikkiteollisuuden suosikkisävelmät. Laulussa oli salaperäistä
romantiikkaa...
Hän luisteli kohti Vaalea näyttelijätärtä onnellisesti
hymyillen. Hän ei epäillyt! Tämä oli kohtaus, jota Kirjailija ei olisi itse
voinut kirjoittaa, sillä siinä ei ollut ironiaa eikä monimielisyyttä.
Tarttuivat toisiaan käsistä...
Kirjailija ja Vaalea näyttelijätär esiintyivät julkisesti
yhdessä, rakastuneen näköisinä Keskuspuiston luistinradalla tuona tiettynä
maaliskuun päivänä.
Ja sitten seuraa Blondin unohtumattomin luku Valtakunta
meren rannalla. Siinä se. Oatesin nerous. Missä viipyy hänen kirjallisuuden
Nobelinsa. Siltikään en laita hänen kirjojaan paremmuusjärjestykseen, sillä ne
ovat kaikki niin erilaisia. Yhteinen
nimittäjä: sydämenpysäytys. Ei ole toista. Uniikki.
I wanna be
loved by you nobody else but you I wanna be loved by you nobody else but you I wanna be kissed by you nobody else but you I wanna be kissed by you alone
nobody else but you
Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin.
Goodbye Norma Jean
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi Lumiomena ja Unelmien aika
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi Lumiomena ja Unelmien aika