Satavuotiaan vaaleanpunaisen talokaunottaren tarinoita eli Merin ja Samin kodista

Muistatte ehkä meidän visiitin nuorillemme tapaninpäivänä, jolloin kävimme myös kurkistamassa heidän tulevaan kotiinsa Lohjalla. Nyt olimme melkein viikon ja jos hyvin käy palaamme piakkoin: Reima remppaan ja minä kuvaamaan sekä hoitamaan puutarhaa. Jotenkin aavistan, että seuraava Puutarhavierailuja tulee nuorten puutarhasta...Huomatkaa jo tässä kuvassa rinteen alun pengerrykset. Siihen on nousemassa Merin toimesta valkoista gladiolusta ja valkoisia liljoja, me veimme nuppuisia kieloja lehdostamme ja ristinummiruusun. Mitä löytöjä teinkään kun vähän tongin eli minulle tuo paikka on kuin etsisin talon rakentanutta perhettä, sillä joku omistajista on ollut puutarhasta innostunut ja veikkaan heitä!Kiinnostavaa mitä vanhoja lajikkeita sadan vuoden takaa olisi voinut säilyä muuta kuin omenapuut, syreenit ja tietyt perennat. Upeat tuijat ovat tiheitä, vihreitä ja korkeita. Kuvan tuija kaatui koska se oli juuri sitä merkkiä, joka ei niin kaunis ja pimensi kahta seinää kiertävää terassia. Siihen on tulossa muuta, mutta tuijan alta löytyi upea rinnettä alas kasvava kuunliljapenkki sekä niiden alapuolella pioneja nupuissaan.Merillä kulkee geeneissään sukumme puutarhainnokkuus, mutta tänä keväänä hänellä on ollut muuta, sillä rakas villakoira Dina on leikattu muutamaan otteeseen eli hänen aikansa on mennyt siinä, eikä rikkaruohojen kitkemisessä. 

Nyt ollaan voiton puolella ja tässä Dinan uusi uima-allas, jossa hän saa vesikuntoutusta. Villakoirathan ovat vedestä noutavia koiria, joten hän menee sinne reimuissaan. Sheltti Taika vain katseli sivusta, kun 'sisko' nautti. Katkeruus ei kaunista, mutta oli tosi ikävää, kun emme voineet rientää tänä keväänä avuksi koronaohjeiden takia.

Erittäin kauniit akileijat reunustavat kivirappuja, joista mennään yläpihalle. Tämä osa ei ole aidattuna, mutta suurin osa pihasta on, joten koirat voivat olla puutarhassa vapaina.

Kirjailija L.M.Montgomeryn mukaan akileijat tuovat keijut puutarhaan, joten niitä täällä täytyy iltahämärissä tanssia auringon viime kilossa ja suviyön hämärillä...keijuja.

Nuoret terassinsa grillipäädyssä. Huomatkaa avonainen portti puutarhaan, jonne koirat voivat mennä turvallisesti.

Olihan lomaa kun ainoa ruoka, jonka valmistin koko aikana oli tämä katkarapusalaatti! Sain pitää seuraa koirille ja kaiken kaikkiaan etenkin tavata tytärtäni, kun miehet raatoivat erään projektin kimpussa. Mikä harmi, että noista kovista duuneista ei otettu kuvia, vaikka aina sanon, että arjen askareet vanhoissa kuvissa sitten joskus ovat kiinnostavimmat! Grilli kävi kuumana joka päivä ja vain yhtenä päivänä syötiin sisällä, sitten tulikin jo kuuma.

Äidit&tyttäret...♥ Pyörimme myös Lohjan kaupoissa ja ostin muuten samanlaisen neuleen kuin Merillä on kuvassa, mutta vasta seuraavana päivänä tajusin, että tuohan on ihan mun juttu! Suomen vaihtelevissa suvi-illoissa neule on aina kova sana.

Akileijarapuista on tullut mitä mainioin paikka ottaa kuvia tähän aikaan vuodesta. Huomatkaa jälleen kuunliljapenkki kivetyksen yläpuolella. Nyt molemmat koiruudet kuvissa mukana.

Meri ja Sami uuden kotinsa akileijarapuilla kera koiruuksien. Mikä suloinen pari♥ Ja anteeksi, että Lumimiehestä ei kuvia, kun hän siellä montussa kaivamassa ja en tajunnut...Yritän seuraavalla kerralla!

Jatkan paussilla, sillä olen lukenut vain yhden kirjan ilman muistiinpanoja. Nyt kun on viikkoja odotettu yhtä kirjaa, jonka haluaisin teille lukea, kirjastosta, ensin oli täällä joku sulku ja se sitten vasta viikkojen päästä tilattiin minulle ja nyt (Scheisse!) se onkin pokkarina ja fontti on pientä, mutta aion yrittää...Puutarhakin odottaa kitkemistä, mutta palataan kun ehdin.

Mukavia kesäpäiviä♥

Love 
Leena Lumi

Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina ja muutakin....puutarhasta nyt!

Muistatte ehkä viime vuodelta Sama Polku eri vuosina eri vuodenaikoina? Nyt lampun likellä ei enää pilvikirsikkaa vaan nuori rautatieomenapuu. Orvokit sattuivat samalle värille, kuin varhemman kevään polun aloituskukat, vaikka useimmiten käytän yhtä toista eli

tätä väriä. Taika poseeraa kuin orvokkikunkingatar! Jatkan sarjaa eli vien tästä polkukuvat ko. juttuun.

Köynnöshortensia pylväässä kiipii jo lujaa.

Käännymme ja näemme kallion ja suuren kiven, jota köynnöshortensia syleilee.

Vasemmalla näemme jo köynnöshortensian kukkanuppuja. Ikävää, että emme toimeentuneet maalaamaan puutarhakalusteitamme...No, paljon tärkeämpää on nähdä, että kohta kalliolla aukeavat kullerot!

Edellä mainittu nuori rautatieomenapuu ensimmäisen kunnon kevätsateen jälkeen 5.6.

Tänä vuonna saamme jo enemmän kuin kaksi kukkaa.

Alppikärhöjä on vaikka missä ja ne ovat osin jopa levinneet...Ne ovat hyvin helppoja ja käytän niitä mieluusti somistamaan vaikka jotain vanhaa, kuivunutta luumupuuta (uusia on tulossa!) tai kuten tässä

ikivanhojen, mutta hyvin voimissaan olevien syyshortensioiden paljaita alaoksia koristamaan. Jo juhannukselta on alettava olla varuillaan, ettei kärhö karkaa valtaamaan kuukausia kukkivaa hortensiaupeutta eli silloin vähän karsimme, mutta emme tokikaan kaikkea.

Sama aika ja paikka, mutta tämä on otettu puhelimen kameralla.

Valkoiset muscarit ovat menestyneet nyt hyvin, kun ovat vieläkin atsaleaverkkojen takana. Näitä on jonkin verran, mutta oli vähän vaikea kohde, kun toinen raoitti verkkoa eli piti ilmassa ja toinen kuvasi. Olisivatko nämä ennen joutuneet kauriiden tai jänisten suihin...Myös atsaleat ja etenkin niiden kukkanuput ovat villieläinten herkkuja, joten opetuksesta viisastuneena pidämme verkot kunnes kukat ovat kunnolla auki.

Etupiha on kukkaniittyä jo pääosin. Scillat kukkivat samoihin aikoihin esikoiden kanssa. Huomasin, että siniset voivat valloittaa valkoisia, mutta sinisiähän on tontillamme ziljoona. Jo viime syksynä istutin vain valkoisia scilloja, että niitäkin olisi.

Tässä tilanne nyt mongolianvaahteroiden puolella eli sisääntulossa vasemmalla. Scillat väistyvät...Tosin kuva ei ole tältä vaan viime tai edellisvuodelta, mutta kun me emme nyt ota verkkoja vielä atsaleoista pois, emme! Atsaleat on kerran uusittu kokonaan niiden suurten nuppujen herkullisuuden takia, joten ei mitään riskejä enää. Tosin tässä eivät näy puna-ailakit, jotka ovat auenneet lemmikkien joukkoon.

Kun jatkat oravien syöttämistä kunnes linnunpoikaset ovat päässeet lentoon, oravat eivät käy lintujen pesillä! Aina sitä oppii jotain uutta eläintieteilijöiltä. Ellet usko, lue Paula Närhi-Ritasen kirja Unelmia puutarhasta!

Joka vuosi teen orvokeille saman kuin tete -narsisseille eli kun paras kukinta on ohi laitan minne tahansa maahan ja unhdan.

Ihmettelin kovasti, kun makkarin seinän vierestä alkoi puskea patjarikon joukossa orvokkeja!

En ole kova kivikkokasviystävä, mutta ovat ne paikassaan ihan kivoja.

Etenkin tämä väriyhdistelmä on kuin vispipuuro ennen vatkausta ja sen jälkeen!

Vanha keltakaneliomenapuu lykkää rungostaan pientä oksaansa tarjoten hurmaavia kukintojaan: Onko mitään niin kuin on omenankukka!

Pakahdun!

Jo teinistä on suosikkituoksuni ollut omenankukka...

Mukavaa viikonloppua ja tulevaa viikkoa♥ Harkitsen pienoista some -tai ainakin blogipaussia, sillä aika ei vain riitä kaikkeen mitä haluaa tehdä...Olen vähän breikillä!

omenankukkien aikaan

Leena Lumi

PS. Orvokit makkarin ikkunan alla nyt:

Patjarikko on jo lopettanut samoin lehtosinilatva, sillä tämä paikka on aika kuiva...

Nämä viime kevään ruukuissa kasvaneet vain jaksavat ja lisääntyvät. En saanut kuvaan seinän pituutta eli koko matkalta talon kulmalta rapuille on nyt orvokeilla.

Jos hyvin käy orvokkien jälkeen kivien väleistä alkaa puskea kallio- eli rauniokilkkaa, jonka kukat ovat kuin vanamolla, mutta tämä hetki vielä on orvokkien.

Leena Lumin puutarhassa

Polku kesäkuussa 2021.

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

On uuudenvuodenpäivä 1958. Myöhäinen iltapäivä. Vuorokausi Dougin kymmenvuotissyntymäpäivästä. Ollaan yläluokan talossa Highgate Roadilla, Kensingtonissa. Joulukuusi muistuttaa juhlanajasta ja rauhasta, mutta lapsi näkee ja kuulee jotain mitä hänen ei olisi ikinä pitänyt kokea. Nuoremmat sisarukset leikkivät lattialla. Isoisä katsoo Dougin kanssa väritelevisiosta jalkapallo-ottelua. Keittiöstä kuuluu riitelyn ääniä.  Äiti ja isä raivoavat toisilleen. Isä ryntää ovet paukkuen yläkertaan omaan työhuoneeseensa ja äiti sanoo isäänsä katsoen: ”Tämä on paha.” Isoisä alkaa viedä lapsia pois huoneesta, mutta Doug on piiloutunut sohvan taakse. Isä huutaa rappujen yläpäästä jotakin ja vaimo Dukie sanoo: ”Doug, älä.” Mitä tapahtui? Oliko maailman pahimpia natsirikollisia Nürnbergissa nuorena psykiatrina tutkinut älykäs mies saanut pahan tartunnan? Eikö paha olekaan ympäristön tai geenien tulosta, vaan kuin virustauti, joka tarttuu älykkäimpäänkin, jotka sen joutuvat likeltä kohtamaan?

Jack El-Hain teos Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa (The Nazi and the Psychiatrist, Minerva 2020, suomennos Päivi Paju) kertoo järkyttävän ja toden tarinan siitä, miten vain kolmekymmentäneljävuotias Douglas McGlashan Kelley, joka on ammatiltaan psykiatri, saa komennuksen valvomaan maailman pahimpia natseja Nürnbergiin näiden odottaessa oikeudenkäyntiään. Kolmeksi vuodeksi nuori mies jättää vaimonsa Dukien ja alkaa viettää tiiviisti aikaa vankiselleissä yrittäen ymmärtää ylittämätöntä pahuutta sekä samalla antaen vankilan johdolle lausuntoja tuomittavien mielentilasta. Piti olla tarkka ettei oikeuteen vietäisi mielenvikaista ja piti myös kaikin keinoin ehkäistä itsemurhat. Ehdottomasti kohtalokkaimmaksi tulee Kelleyn ja Göringin suhde. Mitä pidemmälle hän tutustuu Göringin mieleen, sitä enemmän hän huomaa miehessä samankaltaisuutta itseensä tai kehen tahansa ihmiseen. Tosin Kelley torjuu ajatusta ja tekee musteläiskätestejään, mutta kirjoittaa samanaikaisesti kuumeisesti muistiinpanoja kuuluisimmista sotarikollisista. Lääkäri Kelley katsoi pystyvänsä mainipuloimaan Göringiä, mutta sitä hän ei koskaan huomannut, miten Göring vaikutti hänen ajatteluunsa.

Herman ja Emmy Göring tyttärensä Eddan kanssa toisen maailmansodan alkuvuosina (Corbis Images)

Kelley totesi, että toisaalta Göring ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muiden asioita kohtaan. Sotilaskoulutuksensa ja itsekurinsa vuoksi Göring väitti, etteivät muiden kärsimykset vaivanneet häntä. Kelley totesi hänet sen vuoksi ”aggressiiviseksi, narsistiseksi yksilöksi”, joka oli fiksoitunut itseensä.

Hän totesi lopuksi psykiatrisessa raportissaan: ”Vanki on mieleltään terve ja syyntakeinen eikä osoita merkkejä minkään tyyppisestä psykopaattisesta poikkeavuudesta.”

Kelley alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä ns. natsin mieltä. Mitään kaihtamatta hän sukeltaa natsijohtajien mielien syövereihin.

Robert Leyn itsemurhan jälkeen turvatoimia kiristettiin Nürnbergin vankilan siivessä, jossa korkea-arvoiset natsiepäillyt asuivat.

Vankilan ulkopuolella media otti kaiken irti saksalaisuudesta. Toimittaja William L. Shirer kuvaili väkijoukon yhteistervehdystä Hitlerille sanoin, joita nykypäivä voisi liittää toiseen tämän aikakauden diktatuuriin: ”Kasvot hysterian vääristäminä, suut ammollaan, huutaen ja huutaen, silmät fanaattisesti kiiluen, katse liimautuneena uuteen jumalaan, Messiaaseen.” Amerikkalaispsykiatri Richard Brickner kirjoitti kirjansa Is Germany Incurable?, jolloin tapahtuneisiin hirmutekoihin ja julmiin sotarikoksiin etsittiin syyllistä kansanluonteesta. Saksalaisten katsottiin olevan suuruudenhulluja, halukkaita hallitsemaan muita, kovia vääristelemään menneisyyttä ja tietoa etsittiin aina 1800 –luvulta lähtien, jolloin:

saksalaiset johtajat olivat saarnanneet vihollisten teurastamisen välttämättömyydestä, asettaneet saksalaiset naapurivaltioiden kansalaisten yläpuolelle ja pitäneet kohtalonaan alistaa muita.

Tämä ei paljonkaan koskettanut enää Kelleyä, joka oli syvällä natsimielissä. Hän tavallaan ui liian syvissä vesissä etenkin Göringin kanssa. Kelley tuli äärettömän erikoisesta ja menestyneestä suvusta, joten oli selvää, että siksi hänet oli niinkin nuorena valittu tehtävään. Kirjassa on aiheesta paljon alkaen Kelleyn isoisästä Charles F. McGlashanista, joka...Toisaalta suvun kunnianhimo myös varmisti Kelleyn kiinnostuksen kirjoittaa aiheesta myöhemmin kirja. Göring ei osoittanut mitenkään masennusta tai mielenliikutusta, mutta kun Kelley lähti kolmen vuoden komennuksen jälkeen kotiin ja tilalle tuli toinen psykiatri, Göring romahti itkemään. Kun oikeudenkäyntiä on kestänyt 218 päivää, Göring on kuolemaantuomittujen joukossa, mutta vieläkin hän sanoo oman sanansa. Kirjassa syyttäjä  Robert Jacksonin loistava loppupuheenvuoro, jossa kukaan ei voi enää vedota käskyjen noudattamisen kaapuun. Göring oli muuten ainoa koko ryhmästä, joka ei tehnyt niin kertaakaan.

Natsit jäivät odottamaan oikeudenistuntoaan ja tuomioitaan, kun Kelley palasi rakkaan vaimonsa luo ja viimeinkin oli toinen kuherruskuukausi, lapsia sai tulla ja he ostivat loistavan upean kodin. Kelleylle tarjotaan psykologin professuureja yliopistoihin, mutta lopulta vähän kaikkea kokeiltuaan, kriminologia ja tutkimus vievät miehen. Vievät aina pohjaimuun asti. Hän mm. ottaa koehenkilökseen vanhimman poikansa Dougin, joka myöhemmin pitää kaksikymmentäkahdeksan vuotta etäisyyttä äitiinsä, koska tämä ei ollut estänyt miestään tämän oudoissa kasvatusmetodeissa.

Jack El-Hain teos on vahva tosikertomus pahan voimasta. Tarinan voi tavallaan katsoa alkavan, kun Kelley jättää Nürnbergin. Hän ei lähde yksin, sillä lukemattomat istunnot natsien selleissä ovat hänen sisällään ja muistiinpanoissaan. Kunninahimonsa ja uutteruutensa sokaisemana, hän ei tajua rajojaan. Hän ei näe, miten liki hän päästi Göringin, mainipuloinnin mestarin. Pahan lonkerot ovat pitkät ja nopeat, mutta niillä on myös aikaa odottaa hetkeään.

On uudenvuodenpäivä 1958. Televisio on auki. Kuusi seisoo joulukoristeissaan täysin viattomana kimaltaen. Lapset leikkivät lahjoiksi saamillaan leluilla. Keittiöstä kuuluu riitelyä...

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjojen kuisketta

Magnolia - hulluutta ja intohimoa toukokuun viimeiselle päivälle!

En tiedä, ehkä tämä on sairautta, sillä tunnen selvästi magnoliakuumetta! Mitään superonnistumista en pääse tämän I-vyöhykkeen Leonard Messelini kanssa kokemaan, siltä tuntuu, mutta kerrankin olen vähästä kiitollinen. Saman harrastajat ymmärtävät parhaiten, sille ei vain voi mitään. Nyt on toukokuu ja magnolian kuukausi. Yritimme ottaa kuvaa, jossa olisi monta kukkaa kerralla, mutta eilen huomasin, että osa terälehdistä oli jo varissut, joten toukokuussa, magnoliaan aikaan...

Takana lemmikit, jotka olisivat kiivaasti kaivanneet edes yhtä kevätsadetta, mutta sateet kiertävät saaria.

Magnoliapensaamme on sentään yhtä kesää lukuunottamatta kukkinut joka vuosi. Ruippu se on edelleen ja niitä koko kuvia näette tämän Leonard Messelin omalla sivulla jutussa Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi ja sieltä löytyy myös enemmän lemmikkiä.

Muutamia kukintoja oli joku puraissut. Magnolia -ryhmässä oli arvuuteltu linnuista hiiriin saakka... 

Tässä kuvassa aurinko söi lemmikkien sinen. Puut takana ovat suuria ja vanhoja mongolianvaahteroita, pensaita. Niiden ikä on jo noin 40 vuotta. Ne ovat siementäneet hyvin uusia alkuja, joten saan niitä sitten vietyä tyttärellekin.

Tähtimäinen kukinto kun on apposen auki ja sisältä melkein valkoinen.

Tässä tälle keväälle ja nyt jäämme jo vain seuraamaan, miten loput nuput edistyvät. Olen oppinut Facebookin Magnolia -ryhmässä paljon, jos yhtä innokkaita on muita niin sinne vain kipin kapin.

magnoliakuumeterveisin

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Ystävän ilahdutus, varokaa nukahtamasta ikkuna auki - vielä ja kyllä lukija tietää!

Helvetillisen yön jälkeen hiukan auttoi, kun ystävä Etelä-Suomesta oli laittanut näin kivan kuvan whatsappiin. Kiitos♥ Missä muuaalla on niin kaunista kuin Suomessa suvella!

Karmea yö johtui siitä, että minulla on tapana nukahtaa ja herätä linnunlauluun eli nukun ikkuna auki kuten tein teininäkin. Olenko minä vielä joku teini:) No, sielläpä olikin tullut yöllä aika viileetä ei minulla mitään tajua. Eilen sitten kampaajalle ja oli vähän outo olo. Kun pääsimme kotiin, oli kuin migreeni, jota ei enää ole ollut vuosiin. Mikään särkylääke ei auttanut. Olin pimeässä huoneessa ja Lumimies kävi välillä katsomassa, vieläkö olen hengissä. Jossain vaiheessa kai meni hetkeksi taju, olihan noita buranoita ja muita otettu. Sitten olikin järkyttävä hammassärky eli piru oli siirtynyt hampaaseen. Ikinä ei ole eläissäni vielä hammasta särkenyt, mutta voinpa kertoa, että sellaista taitaa olla helvetissä. Heti netistä varaamaan tuttua hammaslääkäriä ja huomenna annan kuvata koko kaluston, onpahan sitten sekin tehty alta pois. Ikävä juttu, että pitää herätä silloin, kun yleensä käännän kylkeä. 

Kiva leikkiä teiniä, mutta sen hinta voi olla kova! Oi ihana toukokuu♥

Odotan erään pensaan kukintoja tässä kärsimyksen ohella. Se on sellainen pensas, josta eräs jäsen kysyi Magnolia - hulluus ja intohimo ryhmässä, että

Onko kukaan onnistunut kasvattamaan Leonard Messeliä vyöhykkeellä III (Pirkanmaa)?

On tämä niin kiva ryhmä, kun aina löytyy yksi hullumpi kuin toinen ja nyt se olin nyt minä! On muuten kiva henki ryhmässä: Kaikki tukevat toisiaan ja minäkin esittelin heille heti sen hissisysteemin, jolla voisi estää kylmiä viimoja etc. Ja koska tietysti Hullaannuin Black Tulip magnoliaan, yp, asiallinen herra, pudotti minut lempeästi maanpinnalle eli kai pitäisi sitten muuttaa vähintäin Lohjalle tms.

Siis tällainen olisi Magnolia 'Black Tulip'. Kuva Mustilan sivustolta ja ainakin nyt loppuunmyyty. Ei muuten ihan huokea kokeilu, sillä 80 euroa...Muutetaanhan sitä turhempienkin syiden kuin magnolioiden takia!

hulluna magnolioista
Leena Lumi

Historia de un amor

Kannattaa uskoa lukijaa:

Heikki28. toukokuuta 2020 klo 23.58

Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

Leena Lumi29. toukokuuta 2020 klo 6.51

Heikki, kiitos innoittavasta viestistäsi ja olemme mieheni kanssa molemmat niin samaa mieltä! Tässä tarinassa on taikaa ja kaiken lisäksi se tosi! Palavan taivaan alla oli minulla viime vuonna kuudenneksi paras teos kaikista 2019 lukemistani kirjoista: https://leenalumi.blogspot.com/2019/12/vuoden-2019-parhaat-kirjat-leena-lumissa.html

Mukavaa suven jatkoa sinulle!

♥♥

Onnenpensaita tässä kaikessa kiiressä muka...kevät on!

Kevätkiireissä olemme parina iltana yrittäneet tallettaa onnenpensasta, mutta kuvat ovat miten valo, kamera ja kuvaajakin eli miten sattuu. Nämä kuvat ovat vanhimmasta ja suurimmasta onnenpensaastame, josta voit lukea lisää täältä

Jos tarkkaan katsot, näet vielä yhden serbiankuusen taimen ennen siltaa. Se on viimeinen, sillä nyt riittää, mutta se on myös ainoa, jolla on nimi: Hän on Toivo! Lehtoon kuuluvat myös kuuset. Ja lehtokuusamat, jotka tosin tässä ovat niin liki kuusiaitaa, että ei voi erottaa. Lehtokuusama on vasta tulollaan lehteen ja kauniiseen kukkaan...

Pensaassa on jo kokoa ja kaksi muuta ovat myös jo aika korkeita, mutta eivät tiheitä yhtään eli kerrankin minä naks, naks...eli sakset käteen kukinnan jälkeen.

Minusta onnenpensaan kukka on jännittävä!

Tämä vaivaton pensas, joka kukkii melkein lumilta, no ei yhtä aikaisin kuin näsiä, mutta aikaisin kuitenkin, on puutarhailun helppoutta suosivan onni.

Nyt on viuhuvaa ja tänään aukesi vuoden odotetuin, mutta ei sitä vielä...ei vielä. Olen lukemassa tietenkin taas jotain charmanttia eli herraa, joka...Ja huomenna pitkästä aikaa cityssä. 

Kuten tavallista lisään nämä kuvat Leena Lumin puutarhaan onnenpensaan kohdalle, kunhan vain joudan. 

Oma suosikkikuvani samaisesta onnenpensaasta on vuodelta 2015!

onnenpensasterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar

Hänestä on sanottu kautta hänen uransa paljon. Häntä on kiitetty, ylistetty, loukattu, vähän pelättykin. Hän on elokuvatähtien rouva suorasuu: Hän sanoo, mitä muut ajattelevat. Hänet voi nähdä filmeissään tyylileidinä, mutta opiskeluaikaiset ystävät sanovat hänen pukeutuvan mieluiten yhden aikakauden muotiasuun eli haalareihin! Eipä kovin seksikästä, mutta seksikäs esiintyminen ei olekaan hänen juttunsa. Hän on hyvin kunnianhimoinen työnsä suhteen, mutta hän ei helposti sekoita työtä ja perhe-elämäänsä. Hän on neljän lapsen äiti ja kuusikymppisenä Forbesin listalla kolmanneksi eniten tienannut elokuvanäyttelijä. Hänellä on vahvoja poliittisia mielipiteitä eikä hän ole kaihtanut tuomasta niitä esiin. Hän on nainen, joka on näytellyt elokuvassa Muistojeni Julia. Se on joskus merkannut minulle aika paljon ja kun olen kysynyt toisilta tuosta elokuvasta, he eivät kuin ole kuulleetkaan, jolloin olen ajatellut, miltä vuosituhannelta mahdan olla! Kaikkein kauheinta tietenkin, että muistan elokuvasta Jane Fondan ja Vanessa Redgraven, mutta en Streepiä: auts! Hän on tähti tähtien joukossa, mutta ei ihan sillä tavalla kuin monet ovat odottaneet. Hän on ylittänyt ja alittanut rimoja, mutta syy on voinut olla tietynikäisille naisille tarjotuissa rooleissa. Onneksi hän on myös saanut näyttää ns, kyntensä monissa parhaista. Ja sen minkä arvovaltaiset kriitikot haukkuivat maanrakoon, sen blogit toivat esiin ja osasi olla tästä kiitollinen. Olin luonut hänestä oman mielikuvani, joten oli suuri järkytys nähdä hänet ’pidennettynä’ ja suu auki pälättävänä, käkättävänä käsittelemässä raakaa kanaa yhdessä myöhemmässä ja suuren suosion saaneessa elokuvassa. Silloin upeaa elokuvablogia pitävä ystäväni, Sooloilija, kehui jälleen näyttelijää, mutta minä vain myötäilin ja huokailin sisäänpäin. Mikä minusta on vastustamaan asiantuntijaa ja kuvitelkaa, tuonkin elokuvan syntyyn vaikutti yksi nuori bloggaaja! Hän on nainen, joka ei tunnu pelkäävän ketään tai mitään. Minä sen sijaan hiukan pelkään häntä, sillä muistan eräistä hänen elokuvistaa kaiken, toisista en mitään ja näkemättömiäkin on monta. Nähdyt ovat olleet unohtumattomia! Kaipaan niin Sooloilijan elolokuvablogia, että tämä ristiriitainen tekstini on omistettu juuri hänelle♥

Erin Carslonin Meryl Streep Valkokankaan kuningatar (Queen Mary . The Ironic Roles, Heroic Deeds and Legendary Life of Meryl Streep, Minerva 2020, suomennos Sirpa Parviainen) tarjoilee meille täydellisen kattavan elokuvakierroksen Meryl Streepin uraan aina alkujuurista tähän päivään. Filmihullun unelmaa, mutta minä olisin kaivannut kerrankin juuri enemmän hänen yksityiselämästään, jota hän on varjellut aika vahvasti. Harvoin niin ihmisten perhe-elämän perään olen, mutta se kertoisi Merylistä enemmän. Olen aina ollut suurissa ristiriidoissa juuri tämän filmitähden kanssa, joten enemmän kotiasioita olisi voinut olla avain häneen, mutta eipä mitä Erin tekee loistavaa työtä ja sieltä täältä tihkuu Streepin luonnetta paljon. Ja se on sillä tavalla vahva luonne, että hänestä on sanottu ja paljon...aina Trumpia myöten!

Dustin Hoffman ja Meryl Kramer vastaa Kramer vuonna 1979

Merylin filmeistä saa todella paljon tästä kirjasta ja monta niihin liittyvää nyanssia eli mitä tapahtui kulissien takana. Ei mitään kovin likaista, koska on kysymys juuri Meryl Streepistä. Siinä missä hän on lausahdellut pelottomia mielipiteitään naisasioista, ollut kiihkeänä mee too –liikkeessä, lytännyt maansa konservatiivipresidenttejä, hän ei pikapannut tuottajia tai ohjaajia saadakseen rooleja, hän on tyrkyttäytymiset väistänyt hienosti ja usein ajanut pitkänkin filmauspäivän jälkeen kotiin perheensä luo. Perhe on on myös seurannut mukana ulkomaan kuvauksiin, jotka ovat voineet kestää useita kuukausiakin. Minulta ei tule filmilistoja, mutta vähän eräistä Merylin rooleista, muutamista kriitikoista yms. eli tässä mennään hieman sekasortoisella tunteella toisin kuin niissä ’näyttelijöissäni’, jotka ovat olleet kuin yö ja päivä Meryliin verratuna. Voi siis sanoa: Ei ole toista Meryl Streepiä!

Alla Kevin Kline ja Meryl Sofien valinnassa vuonna 1982. Vaikka pidänkin mustavalkoisista kuvista, minusta tämän kirjan kansi ei tee oikeutta Merylille, joten olisin valinnut tämän kuvan kirjassa olevasta noin kymmenestä kanneksi.

Sofien valinta kuuluu niihin Meryl –filmeihin, joita ei unohdeta, samoin edellä mainittu Kramer vastaan Kramer. Tai Karen Blixenin elämästä Afrikassa kertovaan Minun Afrikkani, vaikka siinä olikin jotain pliisua, upeat maisemat, naisessakaan ei mitään vikaa, ai niin, Robert Redford, ei yhtään mun juttuni, mutta sisareni ihailema...Näin ne maut menevät.

Carlsonin kirjasta  täytyy sanoa, että tekstien sisäänvedot tukevat luettavuutta isosti. Oma luokkansa sisäänvetoja ovat ne, jotka on otsikoitu VÄLIAIKA. Niitä ovat vaikka ROOLIT JOITA MERYL EI PÄÄSSYT TEKEMÄÄN tai PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN, VIOLAN LÄPIMURTO etc. Sen lisäksi on vaikkapa KAIKKI MERYLIN KUOLINTAVAT ELOKUVISSA! Paholainen pukeutuu  Pradaan Mirandan rooli on edelleenkin Merylin suosituin roolihahmo kautta aikain. Kirjassa on kerrottu hirveän jännittävästi, miten Voguen itsetietoinen assistentti irtisanoutui kahdeksan työkuukauden jälkeen ja kirjoitti sen jälkeen exbossistaan kaiken mitä tiesi. Moni näyttelijä ei edes uskaltanut ottaa roolia vastaan, mutta Merylpä ottikin ja teki vahvimman roolityönsä ikinä.

Mitä tulee Meryliin vastanäyttelijöidensä kanssa, niin on yhtä monta mielipidettä kuin on naista ja etenkin miestä. Meryl tuli pääsääntöisesti hyvin toimeen vastanäyttelijöidensä kanssa ja jopa tuki myöhemmin nuorempia näyttelijöitä erilaisilla neuvoilla ja kikoilla. Toistuvasti ja suoraan Streep sanoi usein kadehtivansa Jessica Langea ja onko ketään, joka ei tajuaisi miksi. Silti se ei vaikuttanut heidän väleihinsä vaan lausahdus oli kunnianosoitus naiselle, joka kipinöi jo katseesta tai selän kaaresta tai...Joillekin miehille Streep oli naisasianainen eikä aina löytynyt kipinää esim. uskottaviin rakastelukohtauksiin, mutta ne eivät olleetkaan niin Merylin juttu, mutta poikkeuksiakin oli. Meryl taisi suorastaan ihastua häntä paljon iäkkäämpään Clint Eastwoodiin tämän ohjaamassa ja miespääosaa vetävässä elokuvassa Hiljaiset sillat. Mahtaisiko nyt enää niin kipinöidäkään, sillä tiedämmehän Clintistä tulleen vahvan Trumpin tukijan...Kun näitä elokuvia tehtiin ei politiikka ollutkaan vielä Merylin kovin asia vaan ehkä enemmänkin naisasia ja se, että hän ei edes yrittänyt olla mikään seksinäyttelijä, vaan enemmänkin luonnenäyttelijä ja älykäs sellainen. Tunnetusti toisia miehiä pelottavat älykkäät naiset ja niinpä Merylkin sai kokea aika ajoin täytettyään maagiset vuodet, että tarjottiin heikompia rooleja, mutta niin vain kävi, että kohtalo käänsi naisvihamielisen Hollywoodin mittarit näyttämään ihan toisia lukuja. Ja siihen palaamme kohta..., sillä on pakko saada kertoa Michael Cunninghamin Pulizer –palkitun kirjan Tunnit romaanista tehdyn elokuvan olevan minulta katsotuin Merylin leffoista.  Ensinnäkin olen Woolfiin hyvin ihastunut ja kirja perustuu Woolf –klassikkoon Mrs. Dalloway. Näytelmäkirjailija David Hare muokkasi käsikirjoituksen, jossa yhtenä päivänä seurataan kolmea eri naista. Siinäpä sitten ’minun näyttelijöitäni’ eli Nicole Kidman, Julianne Moore ja Meryl Streep roolissa, joka sopii hänelle erinomaisesti. Kävin katsomassa elokuvan ensin ystäväni kanssa elokuvateatterissa ja ihastuin niin, että oli pakko ostaa filmi kotiin. Ei niinkään helppo tarina, sillä Julianne masentuneena Laura Brownina, 1950 –luvun kotiäitinä oli niin vakuuttava, että ystäväni, pienten lasten äiti, järkyttyi. Muistattehan sen synttärikakun leipomiskohtauksen...ja se toistui, koska ensimmäinen kakku lensi roskiin ja se jauhosiivilän ratina...

Meryl sai toisen Oscarinsa Sofien valinnasta.

Streepin kovin kriitikko Sofien valintaa vastaan lienee ollut New Yorkerin Pauline Klein, joka totesi näin:

Hän on tapansa mukaan tehnyt ajatustyötä”, Kael niiskaisi. ”Mutta jokin hänessä mietityttää minua: nähtyäni hänet elokuvassa en pysty kuvittelemaan häntä kaulasta alaspäin. Onko mahdollista, että näyttelijänä hän tekee ensin itsestään tavallaan tyhjän taulun ja sitten keskittää kaiken huomionsa yhteen asiaan – esimerkiksi pään heilautukseen Manhattanissa ja korostukseen tässä elokuvassa?” Tuollainen lähestymistapa, hän pohti, ”saattaisi selittää, miksi hänen elokuviensa sankarittaret eivät tunnu olevan kokonaisia hahmoja ja miksi hänen katselemisestaan ei saa satunnaisia ilonpilkahduksia.”

Nyt Meryl iskee, sillä hän ei voi unohtaa tätä kritiikkiä. Vuonna 2008 hän uskoutui The Guardianile, että

”ei kyennyt” olemaan välittämättä siitä. ”Ja tiedättekö mitä?” hän jatkoi ja riisui samalla haastattelupersoonansa (arvokas, lämmin, miellyttävä) iskeäkseen vyön alle. ”Pauline oli köyhä juutalaistyttö, joka kävi Berkeleytä rikkaiden Pasadenan valkoisten eliittytyttöjen kanssa, joilla oli pitkät vaaleat hiukset, ja heidän sydämettömyytensä mursi hänet. Ja sitten vuosia myöhemmin hän näkee minut.”

Tultuaan siis tiettyyn ikään, vastustajat alkoivat nauttia Streepin huonotasoisista elokuvista. Lopulta hän suostui esittämään pääosaa Kreikassa kuvattavaan Abban musiikkiin perustuvaan Mamma Mia! –musikaaliin. Alkoi pyöriä huhumylly Streepin ennenaikaisesta ’kuolemasta’.  Ja kaikkea muuta! Musikaali samposi  hätkähdyttävät 609 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti – 52 miljoonan budjetilla. Kriitikot moittivat, mutta Meryl vähät välitti:

”Tiesin, että elokuva tekisi monet ihmiset iloisiksi..., ja kun huonot arvostelut ilmestyivät, blogimaailma räjähti naisten voimaantuessa puolustamaan: ’Nuo ihmiset ovat hulluja! Mikä heissä on vikana? Elämää vihaavia verenimijöitä, kuivia vanhoja kääpiä.”

Jälleen Meryl raivasi tietä naisille ja etenkin aikuisille naisille. Ohjaaja Mike Nichols julisti: ”Hän rikkoi lasikaton vanhemmilta naisilta isoina tähtinä - sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen.”

Erääseen blogiin liittyy myöhempi Merylin suuren suosion saavuttanut elokuva..., jonka mainoskuva ryösti minulta eteerisen, kuultavaihoisen, melankolisen Merylini. Sitähän hän on aika harvoin, roolin niin vaatiessa. Hän on äänekäs, rento, koikkelehtija, joka viis veisaa tyylistä, jos hän niin haluaa. Mitä mielipiteisiin tulee, hän sanoo olevansa taatusti humanisti ja naisten oikeuksiin uskova ihminen. 

Muistattehan Mamma Mia! –elokuvan farkkuhaalarit..., mutta toki muistatte hänet myös kalliolla liehuttamassa punaista huviaan ja laulavan riemuissaan Abban biisejä. Merylistä on moneksi ja hänestä näkyi, miten hauskaa hänellä oli. Hän on montaa, mutta ei diiva!

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa