maanantai 13. tammikuuta 2020

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


Monasti jotkut suuret ja myöhemmin jopa sukupolvelta sukupolvelle kulkevat asiat, tapahtumat, taideteokset, kirjat, paikat, näytelmät, elokuvat saavat alkunsa vaikka tekijän epäuskon ja turhautumisen tunteesta. Tällainen ylisukupolvinen kirja kasvoi ylitse kaikkien rajojen, kun maailma löysi Tove Janssonin muumit, mutta kuka tietää mistä pisarasta, mistä tunteesta alkoi ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva?

Sotatalvena 1939 työni oli seisahtunut; tuntui aivan hyödyttömältä koettaa piirtää kuvia.
Kai voit ymmärtää, että äkkiä innostuin kirjoittamaan jotakin, mikä alkoi sanoilla ”Olipa kerran”. Satuhan jatkosta piti tulla, ei mahtanut mitään, mutta puolustelin itseäni sillä, etten ottanut mukaan prinssejä, prinsessoja enkä pieniä lapsia, vaan valitsin sen sijaan pilapiirrosteni äkäisen tunnushahmon ja nimitin sen Muumipeikoksi.

Puolivalmis kertomukseni jäi unohduksiin aina vuoteen 1945. Silloin eräs ystäväni sanoi, että tästähän saisi lastenkirjan, kirjoita se loppuun ja kuvita, ehkä se hyväksytään...

Näin kirjoitti Tove Jansson ja loppu onkin muumien menestystarinan historiaa, joka elää niin menneessä, tässä päivässä kuin tulevassa. Klassikot eivät kuole, eivätkä unohdu!

Tove Janssonin ensimmäinen muumitarina on Muumit ja suuri tuhotulva (alkuteos Småtrollen och den stora översvämningen 1945, WSOY 2020, suomennos Jaakko Anhava).  Janssonin ensimmäinen muumikirja täyttää tänä vuonna 75 vuotta ja WSOY on ottanut kirjasta kauniin juhlapainoksen, jonka kansikuva on takuulla mukana blogini loppuvuoden Valitse Vuoden 2020 Kauneimmat Kirjan Kannet –kisassa. Mitkä värit!

Koska kyseessä on nyt kirjaan liittyvä historiallinen juhlahetki, teen saman kuin tein mitä ilmeisimmässä viimeiseksi jäävässä Lucia Berlin kirjassa Ilta paratiisissa: Kirjan tarinasta vähemmän, enemmän ilmiöstä ja omistakin kokemuksista muumitarinoiden kanssa, mutta toki ensimmäinen tarina on niin tärkeä, että myös tähtipölyä eräästä elokuun lopun päivästä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä vaeltavat suuren metsän sopukoissa tarkoituksena löytää sopivan lämmin paikka , johon he voisivat rakentaa talon ennen talven tuloa...

He harppoivat mättäälle niin hiljaa kuin voivat. Musta muta kupli ja kuiskaili joka puolella, mutta niin kauan kuin tulppaanilamppu paloi, he tunsivat olonsa rauhalliseksi. Kerran Muumipeikko liukastui ja oli vähällä suistua mutaan, mutta äiti sai viime hetkessä hänestä kiinni.

Äkkiä Nipsu sanoi: - Nyt minä tahdon kotiin!

Rauhoittava Muumimamma selvitti kuitenkin tilanteen ja niin he selvisivät pimeästä metsästä, kauheasta käärmeestä ja valokasvista, joka olikin tulppaani. Tulppaanista nousee sinitukkainen tyttö, jonka valo oli lopulta  niin kirkas, että se karkotti käärmeen.

Lopulta he löytävät metsän, jossa kasvaa sananjalkoja ja niiden alle Muumimamma tekee heille pesän yötä varten. Yö on täynnä ääniä ja Muumipeikon on vaikea vaipua uneen. Pian he kaikki kuitenkin ovat suloisessa unessa keräten voimia kotipaikan etsintään.


Ensimmäinen oma muumikokemukseni on kuumilta suvipäiviltä parhaan lapsuudenystäväni mökiltä. Ystävälläni oli kaksi pikkusiskoa ja me olimme jo niin isoja, että olimme ’lastenpiikoina’ rannalla ja saisimme omaa vapaata vasta illalla kun tytöt nukkuisivat. Koska itse luin kaikki illat ja salaa yölläkin, etsin kirjoja, joilla saisin pikkutytöt illalla unten maille. Ystäväni kokkasi, söimme ja sitten aloin lukea. Löytämäni muumikirjat olivat ruotsinkielisiä, mutta se ei rannikolla ollut yhtään epätavallista. En millään muista mitä kirjoja huvilalla oli, mutta luin kauan, sillä tarinat olivat niin jännittäviä, että Terhin ja Suvin silmät eivät millään meinanneet täyttyä unihiekasta. Lopulta aika teki tehtävänsä ja saimme ystäväni kanssa viettää ’isojen tyttöjen’ aikaa.  Meillä olikin yhteisluvun alla Välskärin kertomukset...Tietysti muumit alkoivat kulkea mukanani, mutta omien lasten myötä entistä enemmän. Sain vastikään kuopukseltani hämmästelyä, sillä olin unohtanut kokonaan Taikurin!  Meri oli erittäinkin paitsi Astrid Lindgrenin, myös Tove Janssonin viemä ja on sitä edelleenkin. Ikikirjoihin ovat sopuisasti liittyneet Potterit ja monet, monet muut.

Iltanuotiolla Muumimammma kertoi, millaista oli ollut hänen lapsuudessaan. Silloin kun muumit asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa:

Joitakin meistä asuu siellä varmasti vieläkin, sanoi Muumimamma. – Siellä missä ihmisillä on vielä kaakeliuuneja, nähkääs. Mutta lämpöjohdoista me emme pidä.

Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko.

Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. – Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi – lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.

Oi, muistan miten meilläkin kaakeliuunin takana asui esi-isä, josta Muumimamma kertoo...Näin esikoisenikin uskoi. Ihmetteli vain kun hän ei näe sitä koskaan. Minä siihen tietysti, että esi-isä on hyvin arka.


Sillä aikaa kun Muumimamma nukkuu suklaapensaan alla ja muut ahmivat liikaa herkkuja vanhan herran niitä tarjotessa, voin kertoa, että tämän aivan ensimmäisen Muumikirjan juhlapainoksen lisäksi, on ilmestynyt juhlapainos kirjasta Muumipappa ja meri. Paljastan, että oma suosikkini on Muumilaakson marraskuu, mutta ensimmäinen kirja, jonka annoin Lumimiehelle meidän tavattuamme yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun mereltä puhalsi kylmä viima ja hevoset hörähtelivät, oli Tove Janssonin kuvakirja Kuka lohduttaisi nyytiä? Ei liene vaikea arvata,  kenen lempinimi on silloin tällöin Tuittu.

Aikuiset ja muumit ovat hauska juttu! Kun paras ystäväni rakennutti heidän perheensä taloa rannalle, siitä tuli sininen kuten muumitalosta ja keittiöön teetettiin hylly seinästä seinään vain pelkästään muumimukeja varten. Oi apua, miten monet mukit se hylly on kantanut!

Muumimamman herättyä eräät ovat syöneet liikaa herkkuja ja voivat huonosti, mutta uudet seikkailut ja otukset odottavat. Jännittävän matkan hurjimpia juttuja ei saa paljastaa. Se sana on kuitenkin kirjan kannessakin, joten tuhotulvaa eli liian paljon vettä on tulossa.


Pullopostiakin löytyy, ja sen sisältä viesti...Muumipappakin liittyy mukaan ja

lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.


Sen talon oli rakentanut Muumipappa ja se oli Muumimamman mielestä kaunein talo mitä heillä ikinä voisi olla.

Hän otti Muumipeikkoa kädestä ja astui sisään taivaansiniseen huoneeseen. Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.

*****

8 kommenttia:

  1. Tuo on kirja, joka täytyy ehdottomasti lähettää muumiystävälleni Brittein saarille. Onneksi hän lukee ruotsia. Itse asiassa taisin törmätä tähän kirjaan ruotsin kielellä jo syksyn kirjamessuilla, tai sitten olen sekaisin kirjoista. Joka tapauksessa silloin se jäi mietinnän astelle.
    Juuri niin kuin sanot, tuo kansi...! Ovatko nuo muutkin piirrokset kirjasta? Sittenhän se on aarre, täytyy hankkia myös itselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, ekös näitä saa englanniksin: Muistan nähneeni. Itse olen lähettänyt Mauri Kunnaksen Suomalaista tonttukirjaa sekä enkuksi, että (olenko nähnyt unta?) saksaksi. Hyvin paljon mahdollista, sillä löysin tälle uudelle kirjalla nyt kaksi painosvuotta eli 2019 ja 2020, mutta valitsin viimeisen eli saamme 75 vee -juhlavuoden! Ne ovat kirjasta ja minullekin tuli nyt paineita tästä...:) Kannessa muuten just sitä mitä sinulle olen hokenut, että miten tietty vihreä sopii tiettyyn vaaleanpunaiseen. Olen vanhanaikainen tyttö eli pidän muumeista vähemmän pulleina, alkuperäisinä. Vähän sama juttu, että pidän Carl Barskin kuvista Aku Ankoissa enemmän kuin muiden piietäjien. Muistaisin, että japanilaiset, jotka ovat muumimaanikkoja, halusivat muumeista pyöreämmät ja tuliko sieltä sitten piirtäjäkin...Näkymnätön lapsi olisi ollut myös kova sana.

      ♥♥

      Poista
  2. Tämä muumikirja on minulle hyvin rakas. Sain kirjan lahjaksi 1990-luvun alkupuolelta J:lta. Olimme juuri alkaneet seurustella ja tämä kirjakin oli vasta suomennettu. Nyt tuntuu, että pian on pakko lukea tämä uudelleen! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, ihan tosi eli hyvät nyt sinulle♥ Merikin on aika intona, mutta ei tämä nyt täältä lähde tai sitten pitää ostaa kirja tai kaksi. Westend hänelle seuraavaksi! Oih, siis onko teilläkin romanssijuttu muumikirjan kanssa! Meillä on KOLME kappaletta Kuka lohduttaisi nyytiä? Ehkä sinäkin ostat tämän vielä muistoksi tai viet blogiisi ja paljastat romanttisen tarinasi kuten minä tein. Muumeissa on sitä jotakin♥

      Voisin syödä tuon kannen...

      Poista
  3. Tämä on niin ihana ja tuo kansikuva on silmiä hivelevänkaunis. Minäkin tykkään alkuperäisistä muumeista enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tekisi mieli syödä se:) Hyvin ymmärrettävää. Pyöristyksen myötä muumeista tehtiin muuttajien käsityksen mukaan 'suloisempia' ja lapsiin vetoavampia. Siihen varmaan liittyi myös kaupallisuus, jota tosin Janssonin perhe on tarkalla silmällä pitänyt vaarin. Näin se nyt kuitenkin meni eli peikot eivät ihan näytä peikoilta. Onko mikään pysyvää...

      ♥♥

      Poista
  4. Ihana muumikirja, tämä olisi kiva löytää vähän iäkkäämpänä versiona. Itselläni on Näkymätön lapsi vuodelta 1962.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irja, tytär ihastui nyt tähän juhlapainokseen ja me molemmat pidämme enemmän noista pikkupeikoista, kuin mitä heistä myöhemmin tuli. Näkymätln lapsi on hyvin vaikuttava. Se on ihan arvokirja jo. Minulla on Meriluodon Lasimaalaus vuodelta 1953! Olen myös bibliofiili, joten omistan aika iäkkäitä kirjoja, joita säilytän omassa kirjahyllyssään.

      ♥♥

      Poista