Micken sijasta Nathan otti mukaansa naisen. Sen uuden
naisen, jolla oli omituinen nimi. Justine. Viidakon vihreään pimeyteen hän otti
naisen ja valvoi ja suojeli tätä, sillä niin hän kohteli rakkaitaan. Siksi
naisen olisi pitänyt Nathanin kadottua jäädä viidakkoon. Naisen ei olisi ikinä
pitänyt palata.
Paluu oli maailman suurin petos.
Hässelbyn nainen. Hän oli pettänyt Nathanin kahdella
tavalla. Niistä Micken oli pakko rangaista naista.
Inger Frimanssonin psykologinen trilleri Varjo vedessä
(Skuggan i vattnet, LIKE 2007, suomennos Anu Tukala) jatkaa Justine Dalvikin
tarinaa siitä, mihin jäimme kirjassa Hyvää yötä, rakkaani Teos on itsenäinen
jatko-osa ensimmäiselle Justine –trillerille, mutta jos lukijaa kiinnostaa, mihin
koulu- ja kotikiusaaminen voi äärimmäisyydessään johtaa ja etenkin, mistä se on saanut alkunsa, hän ei voi olla
lukematta molempia kirjoja. Justinen kiusaajista on nyt kadonnut Berit, mutta
kuvaan astuu nyt luokkakaveri Jill, joka lohduttaa Beritin aviomiestä Toria
tämän surressa Beritin katoamista. Justine on kuin noiduttu, sillä aina joku
hänen, oudon korppinaisen likellä kuolee, mutta kuka uskaltaa katsoa hänen
sisälleen. Mitä liikkuu Justinen mielessä? Onko hän syyllinen vai syytön moniin
kuolemiin? Onko hän onnellinen vai peloissaan? Ja miten toimii hänen suhteensa
rakastettuun Hans-Peteriin?
Varjo vedessä kerrostuu monen ihmisen mielensisäiseksi
tragediaksi, josta syntyy loputon vihan, epäilyksen, koston ja pelon kierre. Frimansson kuljettaa lukijaansa niin henkilöidensä sisällä, että
lukija ajautuu rajan yli alkaen ymmärtää, alkaen tajuta, että mikään ei ole
hauraampaa kuin särjetty mieli – ja ensimmäisen talviyön jää.
Hässelbyn nainen asuu korppinsa ja Hans Peterin kanssa
kivitalossan, mutta menneisyys yrittää kaikin tavoin nousta pintaan. Justinen
halu tulla ehjäksi, olla kuin muut, törmää kerta kerran jälkeen eiliseen ja
aina ilmestyy joku, joka haluaa alkaa tonkia vanhoja. Kun Nathanin poika Micke,
Beritin mies Tor ja Justinen toinen koulukiusaaja Jill alkavat kuin kiertää
kehää Justinen ympärillä, hänelle ei jää enää mitään muuta kuin korppinsa ja
Hans Peter, joka oli aikanaan joutunut lopettamaan teologian ja psykologian
opintonsa hoitaakseen vanhempiaan. Ja pelko. Pelko jää.
Kahiseva liikahdus lehdissä. Jokin. Joku.
Justine meni parvekkeelle äärimmäisen hitaasti. Seisoi
siellä avojaloin, nojautui kaiteen ylitse, sipaisi hiukset toisen korvan
taakse. Selvä ääni jossain ulkona, oksa joka katkesi, murtui. Ja sitten linnun
järkyttävä rääkäisy...
Frimanssonin kummatkin ’Justine-trillerit’ ovat saaneet
ilmestymisvuonnaan Ruotsin Dekkkariakatemian palkinnon parhaana rikosromaanina. Jo tämän vuoksi suosittelen lukemaan molemmat laatudekkarit, sillä suotta noita palkintoja ei ole näille tullut. Ilman ensimmäistä, lukija
ei pääse riittivän syvälle Justinen ja Nathanin suhteeseen ja siihen, mitä tapahtui
viidakossa. Ja kuka ihme oli hyvännäköinen Martina, kuuluisan
konserttipianistin tytär? Mistä alkoi rajuin pohjaimu ja kuka on syyllisistä
syyllisin? Nämä molemmat kirjat, Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä, luettuaan kukaan tuskin enää vähättelee minkäänlaisia kiusaamisen seurauksia.
Kun hän kääntyi uudelleen puutarhaan päin, hän oli
erottavinaan mäessä liikahduksen ja kuulevinaan askelten rahinan hiekalla.
Kädet vapisivat hieman, huulet kuivuivat, samoin suu, häneen
iski pieniä lyhyitä yskänpuuskia. Hän pinnisti kämmenensä yhteen, pakotti kädet
liikkumattomiksi.
Silloin hän oli kuulevinaan portaikosta jotain, äänen, joka
ei kuulunut sinne.
Pyörre kiihtyi edelleen.
*****