VANHAN KARTANON PAT

L.M.Montgomeryn Vanhan kartanon Patissa (Pat of Silver Bush, Minerva 2009) olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jossa vaellamme tähtien valossa Hopeakoivikossa, ihailemme Usvien kukkulaa ja kylvemme kuun hopeisessa valossa Kuiskailevalla kujalla tai Hämärikössä.

Sisko Ylimartimon suomentamassa kirjassa kohtaamme Silver Bushin taikapiirin, jossa varttuu tunteellinen, asioihin ja esineisiin ja ihmisiin voimakkaasti kiintynyt Pat. Ylitse kaiken Patille ovat juuret, joiden lujimpana ilmentymänä on voimakas yhteys ja jopa läheisriippuvuus perheeseen. Silver Bush on koti vailla vertaa ja maailma maailmassa. Oma perhe on enemmän kuin mikään muu ja perheyhteys ei saa rikkoontua eli kaikkien olisi Patin mukaan siinä aina pysyttävä.


Ilman perheen vanhaa irlantilaista palvelijaa Judya, Pat tuskin olisi selvinnyt elämän tuomista muutoksista ja menetyksistä. Vaikka Judy on kuin kelttinoita kertoessaan toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ’kallehimmalleen’ eli Patille, hän on myös se, joka kovan paikan tullen näyttää Patille, että elämään kuuluvat myös ne maton tummat raidat.

Judyn murre on varsin kiehtovaa, mikä olikin Ylimartimolle kovin haaste, mistä hän kunnialla selvisi kehittäen omanlaisensa murteen, jolle ei ehkä ole vertaa käännösmaailman historiassa. Kirjan alussa Judy vielä pääasiassa kertoo kammottavia juttujaan totena niihin uskovalle Patille, mutta kirjan loppupuolella hän toimiikin jo parisuhdeneuvojana:

Ja hää oli hiuka liia herraskaine miun makuun, Patsy. Miehen pitää olla vähä nöyrä, ku hää hakkaileepi, sil jos hää ei ole sitä sillo, nii millo hää on? Mie kysyn vaan.

Sitä ennen kuitenkin Judyn jutut välillä jopa sekoittavat mielikuvitusvillin Patin päätä ja elämääkin:

Lämmin hautova yö…yö joka ehdottomasti kuului keijuille. Pat saattoi uskoa niihin jälleen hetken verran koko sydämestään. Jokin kummallinen taika valtasi hänen olemuksensa. Hän muisti Judyn tarinan lumotusta prinsessasta, jonka täytyi tanssia alastomana täyden kuun aikaan metsäisessä notkossa. Äkkiä hänkin halusi itse tanssia samalla tapaa kuutamossa. Miksipä ei? Kukaan ei näkisi. Se olisi kaunista…kaunista.


Pat riisui vaatteensa. Niitä ei ollut paljon…ja hän oli jo avojaloin. Hän heitti pois vaaleansinisen puuvillamekkonsa ja vähäiset alusvaatteensa. Hän seisoi varjojen keskellä, tuo pieni häpeämätön dryadi, joka värisi ennen kokemattomasta, kummallisesta hurmiosta, kun kuun kalpeat sormet koskettivat häntä puiden keskellä.


Sanomattakin on selviö, että Pat joutui kiinni tempustaan ja sai siitä rangaistuksensa. Ei siihen aikaan ollut tapana neitojen tanssia niityillä alasti edes hopeisessa kuutamossa.

Montgomerylle ansiokkaasti antautunut Ylimartimo löytää kirjasta ajallisen kiinnekohdan, josta tavoitamme Patin syntymävuoden. Pat oli sodan lopussa viisivuotias ja siten syntynyt vuoden 1913 tienoilla. Kirjan päättyessä eletään 30-luvun alkua, joten fiktio elää todellisuuspaostaan huolimatta aivan reaaliajassa.

Sota ei paljoakaan näy Patin kasvamisessa nuoreksi naiseksi, mutta sitäkin enemmän vaikuttavat tummat varjot, jotka vaeltavat Silver Bushin ja Ystävyyden talon ympärillä. Ystävyyden talossa asuu Patin paras ystävä Bets, joka on syntynyt samana syyskuun päivänä kuin Pat. Bets on jo lapsesta hyvin kaunis, keijun kaunis. Ja hyvin herkkä ja hyvin rakas Patille. Sielusisko, jonka kanssa kuiskitaan salaisuuksia pimeinä öinä toisen luona yökylässä. Kaiken, kaiken he jakavat, eivätkä aio koskaan erota, vaan Ystävyyden taloa kiertää jo varjoista suurin ja tummin…

Pat kuitenkin selviää ja varttuu ensimmäisiin ihastuksiinsa, joiden yhden taas päättyessä toteaa: Rakkaus on läikkyvää vettä murtuneesta ruukunsirpaleesta.

Tämä kirja on raikasta, tuttua Montgomerya, mennyttä maailmaa, johon on niin suloista sukeltaa. Minä palaan aina Prinssi Edwardin saarelle mieluusti ja samalla palaan omaan lapsuuteni, jonka vietin kasvaen suloisen saaren tuulissa. Rakastan oikeasti Gilbertiä vieläkin, mutta Anna hänet vei ja nyt taidan olla pikkuisen ihastunut Hilaryyn, joka saa valmistuttuaan suunnitella minulle talon, jossa on maailman kaunein veranda suoraan merelle päin…’ja siitä ei tule pelkästään talo, vaan siitä tulee Koti, sillä sen rakensi Rakkaus, ei Raha!’


Näetkö, Iltatähti kimaltaa taivaan hopeanhohtoisella kedolla ja Pimeä ojentautuu Hopeakoivikon keskellä. Eikö olisikin ihanaa, jos voisi lentää keinumaan puun latvaan jonnekin Iltatähden ja Pimeyden välille?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara  Jokke  Liisa ja Aili