TAPAUS KALTEIS

Hänen piti päästä ulos. Hän ei pystynyt olemaan sisällä. Hän ajeli seutua pitkin ja poikin. Niin kuin aina liikkeellä ollessaan. Kuinka kauan hän oli jo polkenut? Tuntejako? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän etsi. Oli levoton.

Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis (Kalteis, Gummerus 2010, suomennos Leena Vallisaari) osoittaa hänet rikoskirjallisuuden mustaksi hevoseksi. Näin eleettömästi tehdään menestysdekkari! Saksalainen kirjailija, kotiäiti ja entinen postivirkailija näyttää, mistä on tehty ne dekkarit, joita ilman et lähde kirjakaupasta, ne dekkarit, joita ennen et sammuta lukulamppuasi, vaikka olisi jo suden hetki.

Jo Hiljainen kylä vakuutti minut Schenkelin tyylistä, mutta Tapaus Kalteis vain alleviivaa edellisen. Schenkel törmäsi sattumalta vanhaan tosirikokseen teekupposensa äärellä ja se oli siinä: todellinen sarjamurhaaja, joka kymmenen vuotta sai rauhassa ajella pyörällään pitkin ja poikin etsimässä uhreja ja joka kiinni jouduttuaan tunnusti viisi murhaa ja yhdeksänkymmentä raiskausta.

Hän hidasti vauhtia. Ei halunnut ajaa naisen ohi liian nopeasti. Halusi nauttia näystä niin pitkään kuin suinkin. Ajatteli silkkisiä alusvaatteita ja toisiaan hinkkaavia reisiä. Sitä, miten hän työntyisi niiden väliin.

Tapaus Kalteis on pelkistetyn tyylin ylistys, sillä Schenkel vie tarinaansa korostetun lyhyillä lauseilla, jotka väistämättä nostavat pintaan toden tunnun. Myös tyyli käyttää vuoroin ’suoria’ todistajalausuntoja, vuoroin murhaajan ajatuksia ja vuoroin tulevien uhrien arkipäivän elämän kuvauksia, vetää lukijan imuun, jossa tuntee olevansa osa tarinaa. On helppo samaistua nuoreen Kathieen, joka haluaa suureen maailmaan eli tässä tapauksessa Müncheniin. Asunnottomaan Kathieen, joka viettää yön siellä täällä maksaen yöpymisensä seksillä. Mitään realistista suunnitelmaa tulevaisuutensa suhteen Kathiella ei tunnut olevan, mutta kohtalo on jo tehnyt sen hänen puolestaan…


Tässäkin kirjassa tulee, kuten Hiljaisessa kylässä, esille ’ei kuulu minulle’. Lina Führerin todistajalausunto poliisille syyskuun 1. päivänä 1937 kuvastaa ympäristön mihinkään puuttumattomuuden periaatetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän katselee lauhaan yöhön ja kuulee naisen huutavan ja voihkivan ja heti kohta alkavan lausua isämeitää:

Isä meidän –rukouksesta hän oli varma. Hän oli nimittäin erottanut rukouksen alkusanat aivan selvästi. ”Isä meidän joka olet taivaissa…”


Hän oli sen jälkeen kuitenkin kuullut vain lyhyitä pätkiä. ”Pyhitetty…nimesi”, ääni oli hiljentynyt koko ajan, ”sinun tahtosi”. Valtatiellä ajavien autojen melu oli melkein hukuttanut alleen ”maan päällä…taivaassa”, kunnes mitään ei enää kuulunut.


Ja kun Lina meni nukkumaan kolme varttia myöhemmin, hän ei enää muistanut koko asiaa!

Todellinen sarjamurhaaja oli Johann Eichhorn ja kirjassa hänen hahmonsa on perheellinen mies Josef Kalteis, jota monet pitävät hyvin miellyttävänä, mukavana ja tunnollisena miehenä. Muta kun hän nousi polkupyöränsä selkään ja lähti ’metsästämään’, hänestä tuli peto.

Hän toivoi, että nainen vastustelisi. Tappelisi kaikin voimin häntä vastaan. Hän halusi haistaa naisen pelon, maistaa hänen hikensä. Kiihottua niistä entistä enemmän. Hän halusi nauttia hetkestä täysin siemauksin. Lietsoa himonsa äärimmilleen.

Ja kaiken aikaa Kathie yrittää selvitä päivä kerrallaan. Makaa liikkumatta miesten alla ja antaa näiden tehdä temppunsa. Nukkuu päivisin muutaman tunnin ystävänsä asunnossa, kunnes taas koittaa yö, jolloin on lähdettävä kaduille sininen myssy somasti päässä.

Kalteisin kuulustelupöytäkirjat tuovat kirjaan omaa kammotustaan, sillä ihan loppuun asti tuntuu kuin mies hekumoitsisi teoillaan. Schenkelin ei tarvitse pakottaa tarinaa, sillä kuolema ajaa pyörällään pitkin katuja varmana saalistaan ja Schenkelin teksti kulkee kuin hyvin rasvatut pyörän ketjut. Andrea Maria Schenkel on tullut jäädäkseen, eikä ole mikään ihme, että hän on saanut Deutscher Krimi Preisin sekä esikoisteoksestaan Hiljainen kylä kuin myös toisesta romaanistaan Tapaus Kalteis.

Tiedän jo, että Bessu on 'haistanut' sekä tiikerikakkuni että tämän dekkarin. Jos minä olen dekkarihullu, osa ’ansiosta’ lankeaa parhaalle ystävälleni, joka ei elä ilman niitä. Hän on jo matkalla lainamaan kirjaa minulta ja voitte arvata, että ikinä, ikinä en uskaltaisi paljastaa kirjan juonta tai sitä, että Schnkelillä on poikkeuksellinen kyky tuoda kirjaansa vähintään yksi…

Josef Kalteisin kuulustelupöytäkirjasta Münchenissä 28. helmikuuta 1939:

Yhä uudestaan tahdoin sen tuntea, olin hurmoksessa, en oma itseni, jälkeenpäin minua aina hävetti, mutta vähän ajan päästä se jo unohtui ja lähdin liikkeelle. Kuin villieläin, sellainen se vietti on, minä saalistan taas…yhä uudestaan.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Suketus