LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ

Rakastin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastaa enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan.

Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.


Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!

Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Englannin kielestä tulikin Audreylle tärkeä kieli, mutta kaikki muuttui ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.

Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”

Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.


Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.


Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.


Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!

En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!

Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.

Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.

58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.

Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”