Anne B. Ragden trilogian päättöteos on Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, Tammi, 2009). Tämä on kirja, jonka lukijoita suosittelen ensin lukemaan edellisen eli Erakkoravut (2008), sillä uutuus alkaa suoraan edellisen tapahtumista. Toki, vaikkapa ymmärtääkseen Torunnin tilanteen kannattaa lukea sarja täydellisenä aloittaen Berliininpoppeleista (2007).
Neshovin sikatila on nyt Torunnin hoidossa. Myös vanha isoisä asuttaa taloa varsin vähäpuheisena ja avuttomana. Torunnin apuna on toki komea lomittaja Kai Roger, joka olisi valmis tarjoamaan Torunnille muutakin kuin sikojen hoitoapua, mutta kenenkään huomaamatta Torunn putoaa syvään uupumukseen. Hän kantaa taakkanaan syyllisyyttä isänsä kuolemasta myöskään koskaan toipumatta isän lähdön tavasta, johon jättimäisellä emakolla Sirillä oli karmea viimeistelyosuutensa.
Ragde kuljettaa tarinaa eletynoloisesti ja dialogit ovat räväkköjä ja tunnetilat ’down and high’. Hänellä on myös ilmetty geenitaipumus mustaan huumoriin, sillä Neshovin veljeksistä yksi on hautausurakoitsija Margido, jonka työstä puhuttaessa ei kaihdeta mitään. Margido on pinttynyt poikamies, joka osaa kiertää naisten ansat, mutta yrittää pysyä modernina katselemalla salaa Mullan alla- sarjaa (Six Feet Under) ja uusimalla räväkästi puvustonsa kertarytinällä. Margido piipahtaa usein Neshovissa, jonne on siirtämässä ruumisarkkuvarastoaan ja juuri hän kuulee toisesta huoneesta Torunnin lohduttoman itkun.
Oliko Torun kuullut hänen askelensa vai voisiko hän vielä kääntyä? Itku kuului työnkuvaan. Eräs lause sarjasta Mulla alla jysähti äkkiä hänen mieleensä: You never get used to the sound of deep grief. Hän jäi seisomaan, kuunteli itkua, siinä oli suurta raivoa. Ei lohduttomuutta, ei lannistumista, ei järkytystä vaan puhdasta ja epätoivoista raivoa.
Neshovin tilalla ei ole vuosikymmeniin kuultu naurua, mutta kun homppeli veli Erlend saapuu kumppaninsa Krummen ja ystäviensä ’daamien’ kera, jotka ovat lesbopari Jytte ja Lizzi, saadaan aikaiseksi oikein puutarhaillallinen ulos. Kaikki ryyditetään runsaalla alkoholilla, Krummen uskomattomilla kokkitaidoilla ja erityislaatuisella huumorilla. Oman mausteensa tarjoaa tanskalainen huippuarkkitehti, jolle kova helle, outo seura ja ripaus jotain muuta kuin alkoholia aiheuttavat outoja kiinnostuksia. Pyöreä homppeli Krumme kuitenkin sammuttaa niin ’kisulinsa’ kuin muiden aiheuttamat skandaalit alkuunsa.
Tiedätkö mitä, Krumme sanoi ja otti hymyillen pitkän siemauksen olutpullosta. –Kerran kun minä puhdistin ja silppusin chiliä kotona, iski ihan valtava kusihätä, enkä minä yhtään ajatellut! Aivot oli yksinkertaisesti kytketty pois päältä! Ja tajuat kai, mitä tapahtui, kun kopeloin juniorin esiin! Minä luulin kuolevani, kuule! Eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä! Lopulta kaadoin kermaa maitolasiin ja työnsin juniorin siihen, ja sillä tavoin minä sitten seisoin kun Erlend tuli kotiin!
Vihreät niityt on omalla tavallaan hyvästijättöinen, kuten trilogian viimeiselle teokselle sopiikin. Omalla tyylillään Ragde laittaa neshovilaisten joutsenlaulun soimaan, eikä lukijalle tarjota lopussa sitä lohtua, mitä hän vaistomaisesti alkoi odottaa jo Erakkoravuissa. Kun joutsenlaulu alkaa, olet kuitenkin saanut nauraa kaksi ja puoli kirjaa ragdelaista tyyliä ja kokea jotain aivan uskomatonta kirjan onnellisimman parin Erlendin ja Krummen taholta. Anne B. Ragde myöntää itsekin, että kirjoitettuaan tarinan kasaan, hän hämmästyksekseen huomasi, että ainut onnellinen pari romaanissa on homopari!
Emme kuitenkaan jäähyväisten aikaankaan unohda kirjojen oleellisinta asiaa eli sikoja. Ja nyt uskotaan Anne B Ragdea ja katsotaan tähtitaivasta kaukoputkella ja mitä me näemmekään: tähtimyrskyn…,mutta kun vähän tarkennamme huomaamme tähtien välissä saparo ojossa taivaankannen yli kiitävän porsaan! Sikahauskaa kyyneltenkin lävitse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti