Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö

Äitipöllö hoputti leikkiviä poikasiaan pesäkoloon. Oli aika mennä nukkumaan. Pikkupöllö ei kuitenkaan halunnut, vaikka pöllöt nukkuvat päiväsaikaan. Se tuijotti lumiseen maahan. Vain aikainen lumikello työntyi lumen läpi aamuaurinkoa kohti.

Silloin Pikkupöllö näki keväthangella jotain ihmeellistä. Siellä liikkui jokin valkoinen olento, joka yhtäkkiä katosi lumeen, aivan kuin se olisi ollut näkymätön! Silloin Pikkupöllö saa parhaan ajatuksensa ikinä: siitähän tulisikin tuollainen!” Se kipitti äitinsä luo ja sanoi:

'Minä haluan olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö. Muutan tuonne alas.'

Äitipöllö katsoi Pikkupöllöä ja hymyili.

'Etkös kuitenkin jäisi täne meidän kanssamme?'

'Ei, minä haluan hyppiä näkymättömänä tuolla lumessa. maapöllöt eivät asu puussa.'

Hyvä on, äiti huokaisi. 'Ole sitten varovainen ja tule pian takaisin.'

Pikkupöllö kapusi varovasti puunrunkoa pitkin maahan.

-        Pikkupöllö on Nora Surojeginin kertomus Pikkupöllön seikkailusta itsensä etsimisessä. Kirjan hurmaava kuvitus sekä kansi ovat Pirkko-Liisa Surojeginin ja kustantaja on Minerva.  Vaikka kuvateoksen kohderyhmäksi ilmoitetaan kustantajan nettisivuilla 2-7 -vuotiaat, tämä kirja on oman kirjavuoteni odotetuin teos. Luettuani  Surojeginien Untuja sydäntalven salaisuus aloin innokkaasti etsiä Surojegineiltä muita kirjoja ja löytyihän sellainen eli Pikkupöllö japaniksi! Japanilaisten hienovireinen kauneudentaju on kuin geeneissä saatu ja he osaavat ihastella kauneutta monipuolisesti Tove Janssonin muumeista Alvar Aallon arkkitehtuuriin ja Surojeginien Pikkupöllöön.

Kirjan tarina taas mielestäni on niin lapsille kuin aikuisille. Kun Pikkupöllö etsii itseään ja haluaa olla milloin valkoinen pitkäkorvainen maapöllö, karhun tavattuaan karvakynsipöllö ja oravan kanssa ystävystyttyään hyppivä häntäpöllö, hän kysyy samalla, saako hän olla oma itsensä. Tässä kohden en voi olla viittaamatta juttuuni Saatko sinä olla sinä?Saanko minä olla minä?  Siinä, missä me haluamme olla vaikka mitä muuta kuin oma itsemme ja yritämme liikaa, suoritamme elämää, Pikkupöllö omassa mittakaavassaan tekee aivan samaa. Hänelle ei riitä olla kuin muut sisaruksensa ja niinpä viisas äitipöllö ymmärtää päästää pöllölapsensa seikkailuun, jolta ei vaarojakaan puutu. Äiti tietää, että poikasen on itse löydettävä omat siipensä ja tuuli siipiensä alle.

Olen hyvin heikkona kauniiseen kuvitukseen ja siksi omistan mm. Beatrix Potterin Petteri Kaniinin Satumaailman, joka sisältää Potterin koko tuotannon. Pidän myös Eric Kincaidin kuvituksesta kirjaan Saarnimajan tarinoita ja kaikkia en edes muista, mutta eräs kuva on tallentunut minuun nyt kauneimpana lastenkirjakuvana ikinä.

Pikkupöllö haluaa olla kuin jänis. Hän haluaa olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö, mutta vähän jäniksen elämää koettuaan hän huomaa olevansa jotain muuta. Ennen tätä kuvaa on hauska kertomus Pikkupöllön yrityksistä loikkia lumessa ja sitten sivu kääntyy ja tulee tämä herkkä kuva: Lumen hellyys, erilaisen ja pienen hyväksyminen…

Koska Pikkupöllön pääkohderyhmä ovat lapset, joutuu pieni itsensä etsijä tietenkin pikkuvaaraankin ja sen aiheuttaa karhun kohtaaminen.  Pikkupöllö huudahtaa:

-        Minustakin tulee suuri ruskea karvakynsipöllö!

Vaan äkeä karhu vastaakin, että ’minä olen nukkunut koko talven ja olen nälkäinen. Mene tiehesi tai pistän sinut poskeeni!'

Samalla karhu kuitenkin huitaisee Pikkupöllön tiehensä, joten mitään liian surullista ei tapahdu: Kirjaa voi siis hyvin lukea perheen pienimmille. Oravan kanssa seikkaillessaan Pikkupöllö saa hauskasti huomata ettei hänestä ole hyppiväksi häntäpöllöksi.

Pikkupöllö vaipui mietteisiinsä. Se tiesi nyt, ettei se ollut hyppivä häntäpöllö.

Metsä oli tumma ja hiljainen. Pikkupöllö istui murheellisena ja katsoi, kuinka kuu nousi.

Sitten tulee se kohta, jossa äitipöllö löytää poikasensa ja toteaa:’ Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?’ 

Äiti opettaa ja näyttää, miten ihanaa on olla oma itsensä samalla kun sen sisarukset harjoittelivat lentämistä.  Mutta Pikkupöllö nukkui jo seikkailusta uupuneena ja näki unta, jossa se liiti onnellisena korkealla metsän yllä.

Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin Pikkupöllö on minun tämän vuoden ykköskirjasuositukseni lapsille ja kaikille itseään etsiville kuin myös erityisen kauniita kirjoja halajaville.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla

*****

Kirjan  kaunis kansi Japanissa:

♥♥♥♥♥


Lastenkirjat Leena Lumissa

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Hän hautasi kasvonsa äidin yksityiseen tuoksuun joka tuntui selvänä, vaikka monta päivää oli kulunut siitä kun äidillä oli ollut nämä alusvaatteet yllään. Niistä leyhähti kirpeä tuoksahdus kylmään huoneeseen, ja hetkisen hän kuvitteli, miten koirat porhaltaisivat sokaistuneina maisemassa yksin tämän hajun ohjaamina, hakisivat sen rakastavaa lähdettä lumen alta ja aluskasvillisuuden seasta. Hän voisi kulkea koirien perässä. Hän pudotti kaikki vaatekappaleet yhtä lukuun ottamatta takaisin koriin, tunki ne isän vaatteiden alle ja vei valitsemansa vaatteet alakertaan ja antoi Foixille, joka odotti koirien kanssa oven takana.

Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, Tammi 2013, suomennos Kaijamari Sivill) on kuin kaunis irlantilainen melankolia: aurinkoa ja sadetta, kohtaamisia ja menetyksiä. Tämä kaikki Tóibínin hellänkarhealla kirjailijaäänellä, jossa pirskahtelee kuin jokin salainen mauste, kätketty huumori, hieman tummahko sellainen. Viime mainittu tulee esiin etenkin aloitusnovellissa Järkimies tai niin ainakin minä koin jutun harkitsevan rikollisen, joka on päättänyt selvitä elämässään kaikesta huolellisella suunnittelulla viinaan menevästä ja lörpöttelevästä äidistä huolimatta.

Novellissa Laulu, kaksikymmentäkahdeksanvuotias Noel näkee ja etenkin kuulee äitinsä yhdeksäntoista vuoden eron jälkeen. Laulu on kuin surumielinen sävel, joka herättää monia kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia. Sen sijaan Laulu vie lukijan iiriksi laulettuun esitykseen ja siinä kohtaavat…

Pelin henki on kirjan toinen pidempi novelli ja se kertoo sisukkaasta Nancysta, joka ympäristönsä estelystä huolimatta mahdollistaa oman suuren unelmansa. Seuraavat viisi novellia, Pelin henki, Famous Blue Raincoat, Pappi suvussa, Matka ja Kesätyö, kertovat kukin oman kiintoisan, arkisen eleettömän, mutta pienen ihmisen kannalta suuren tarinan. Tätä kliseetä ’pienen ihmisen suuri tarina’ voi lukija miettiä vaikkapa lukiessaan Pappi suvussa, joka kertoo Mollysta ja hänen pojastaan Frankista jotain, mitä on mahdollista lukea silloin tällöin vaikka iltapäivälehtien lööpeistä.

Pidän kuitenkin kirjan johtonovellina Pitkää talvea, joka olisi sopinut vaikka kirjan niminovelliksi.  Alun sitaattikin on siitä samoin kuin tämä:

Miquel kuvitteli, miten kirjoittaisi Jordille näistä uutisista. Meidän äiti on kadonnut, kuollut, makaa jäävuoren alla. Ja meidän pitää vahtia taivasta korppikotkien varalta sitten kun lumi sulaa että löydämme hänet ennen niitä. Sinun sängyssäsi nukkuu hiljainen ja surullisen näköinen tumma poika, joka tuli vähien vaatteidensa kanssa ja on näköjään valmis tekemään naisten töitä. Hän on muuttanut minun viereeni, kuulen hänen kevyen ja säännöllisen hengityksensä. Aamulla yritän järjestää hänelle nukkumapaikan jostain muualta.

Kiinnyin, siis suorastaan kiinnyin, Colm Tóibínin pienieleisesti paljon kertovaan tyyliin jo kirjassa Brooklyn ja sama tunne jatkui kirjassa Äitejä ja poikia, mutta nyt novelleina. Novelli on hankala laji. Se ei ole yhtä suosittua kuin pitkä proosa, mutta novelleilla on oma lukijakuntansa. Itselleni ikimuistoisin on Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Vähemmän lämpimällä sydämellä Colm Tóibín kulkisi hyvin carverilaisissa tunnelmissa: Kumpikin kirjoittaa arjesta ja pienistä ihmisistä arjessa. Kummankin novelleissa odottamaton salama, sattuma, onnettomuus suistaa ihmisten elämän raiteiltaan. Pidän paljon myös Herta Müllerin Matala maa novellikokoelmasta, jossa ihmiset kärsivät menetysten ja järjestelmän rattaissa. Müllerin kieli on aivan oma lukunsa, sillä se on runoproosaa ja siis kuin asteen taiteellisemmalla tasolla.

Luin Äitejä ja poikia sillä suven viikolla, jolla ei ollut ollenkaan omaa rauhaa.  Pitkän proosan lukeminen alituisesti keskeytettynä ei olisi onnistunut. Novellille on aina aikansa ja paikkansa ja joillekin novelli on suorastaan intohimo!

Vain Pitkän talven kohdalla tunsin kaipuuta jatkoon. Ei niin, että muut novellit eivät olisi olleet hyviä tai jopa erinomaisia, vaan siksi, että toinen tarina novellinakin on jo kuin ihan valmis, kun taas toinen huutaa jatkoa…jatkoa, jonka voi nähdä vaikka elokuvana:

Miquel katsoi ympärilleen ja tiesi, että voisi syleillä Manoloa tällä tyhjällä tiellä niin kauan kuin tahtoi ja pitää niin lähellä kuin halusi. Hän kietoi käsivartensa Manolon ympärille ja tunsi lämmön kuljettaessaan käsiään hänen takkinsa alla. Hän tunsi Manolon hiestyneen paidan ja tunsi Manolon sydämen jyskytyksen. Hän veti paitaa ja laski kätensä Manolon selän lämpimälle iholle. Manolo käpertyi häntä vasten, antoi vartaloiden painautua kiinni toisiinsa, hautasi kasvonsa Miquelin olkapäähän mutta jätti kätensä pitkin kylkiä niin kuin ne olisivat olleet kiveä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Katja/Lumiomena   Sanna  Kaisa Reetta

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvilla, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin 
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta 
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen puolesta, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Minerva 2011)

Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme...

Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme mennä oikeisiin elokuviin sunnuntaina tai maanantaina. Helsingin Sanomat hehkutti tänään Veli-Pekka Lehtosen jutussa Vielä kerran, Ethan ja Julie, elokuvaa Rakkautta ennen keskiyötä niin tyköottavasti, että olen myyty. Lisäksi googlasin muitakin arvosteluja ja tämä Richard Linklaterin ohjaama Before Midnight mainittiin koko trilogian parhaaksi. Muita emme ole nähneet, mutta katsommekin mieluiten parasta;)

Filmissä nelikymppiset Céline ja Jesse lovat perhelomalla Kreikassa. Auton takapenkillä nukkuvat kaksostytöt ja Jessen teinipoika lähtee äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Siis ehdottomasti bonusta filmille on, että se tapahtuu Kreikassa ja että se on trilogian arkisin. Pidän arkikuvauksista, joista yhtenä parhaimmista muistan

brittiläisen Vuosi elämästä. Elokuvasta kirjoitin enemmän jutussani Rakastan kirjoja, mutta elokuvat

Saatan olla poissa koneelta joitakin päiviä, mutta olen lukemassa kahta aivan erilaista tiiliskiveä: Dekkaria, jonka 'kaikki' ovat jo lukeneet sekä Virginia Woolfia. Lisäksi luvussa myös eräs kirja, jota viikko sitten katselin Akateemisessa ja nyt se on minulla...Ja sitten pitäisi viettää vähän myös perheaikaa...

Lumottua sametti-iltakuukauden viikonloppua kaikille!

Love

Leena Lumi

Before Midnight

Mansikka-kotijuustosalaatti

Serkulla saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja siihen sopivaa sitruunakastiketta. Mielettömän hyvää! Mansikka-aika ei ole ihan ohi, sillä serkkuni oli ostanut syyspolkaa, jota oli myynnissä ainakin vielä viikko sitten. Ohje on Maku-lehdestä 3/2013.

1 keräsalaatti
0,5 rku rucolaa
0,5 l mansikoita
1 rs (250 g) kotijuustoa (serkku käytti Arlaa)
500 g vesimelonia
2 kevätsipulia varsineen (serkku käytti punasipulia)

Sitruunakastike

0,5 dl rypsiöljyä
2 rkl sitruunamehua
1 rkl valkoviinietikkaa
2 tl sokeria
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.

Huuhtele ja kuivaa salaatit. Perkaa ja viipaloi mansikat. Valuta juusto ja paloittele se. Kuori meloni ja leikkaa se paloiksi. Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi.

Rakenna salaatti tarjoiluastiaan kerroksittain. Valuta päälle kastiketta.

Tarjoa salaatti tuoreen rapeakuorisen leivän kanssa kesäisenä lounaana.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Serkkuni terassilla ja vähän muutakin sieltä

Olemme sukua, jossa puutarhahulluus kulkee geeneissä. Viime suvena serkkuni hankki kasvihuoneen ja nyt siellä antavat satoa niin munakoisot, kuin kurkut, tomaatit ja chilipaprikat.

Munakoison kukka on näin kaunis. Olen itse aivan hullaantunut mnakoisoruokiin ja niin taitaa nyt olla serkkunikin.

Nyt ei terassilla ollut munakoisoa, sillä annetaan niiden vielä kasvaa tovi. Saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja...

täytettyjä, grillattuja paprikoita. Niin herkullista!

Jälkiruokareseptin, mustikkamuffinssit, serkku oli poiminut Sarpun ruokablogista. Tuo mössö tuossa päällä oli järisyttävän herkullista ja tietty kokonaisuuskin kielen vievää.

Onko mitään niin ihanaa kuin Suomen suvi intohimoisine terassiruokailuineen!

Kummipojan pikkusisko M. totesi minulle jo kun tulimme, että hänen täytyy alkaa meikata, koska on lähdössä jalkapalloharjoituksiin;) Jotenkin tuli mieleen, että suvussamme on paljon muutakin kuin puutarha-, kokkaamis- ja sisustusgeenejä...Muistelin äidin siskoja kauan sitten ja tietty itseäni. Saimme nauraa vedet silmissä, sillä pikkuneidillä oli täydellinen meikkipaletti ja hän oli niin tosissaan;)

Ja tässä siis jalistyttö lähdössä jalkapallotreeneihin!

Serkkuni ja minun yksi yhteinen intohimo on sisustaminen. Harrastamme myös jugendia sekä lehtikaktuksia. Takana näkyy toinen kuva golftaulu-sarjasta. Golf on vauhdikkaan serkun miehen M:n yksi monista harrastuksista ja yksi on...

perhokalastus. Tässä M. pari viikkoa sitten Norjassa kädessään 6,2 kilon taimen.

Minulla on hyvin paljon sama sisustusmaku kuin serkullani ja niinpä pidän paljon mm. tästä ison makuuhuoneen Birdcage Walk -tapetista. A. sai idean tapettiin jutustani Wallpaper Birdcage Walk, mutta jaamme vinkkejä toisillemme vastavuoroisesti, joten homma pysyy hauskana ja molemmille antoisana. Minun oli tarkoitus kuvata enemmänkin sisustusta, mutta kamerani lataus oli unohtunut joten...joku toinen kerta sitten.

Torstai on toivoa täynnä!

Love
Leena Lumi

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) soitetaan lujaa ja korkealta. Sen on tarkoitus takakannen tekstin mukaan olla viimeiseen asti elämän puolella. Kenen elämän puolella, kysyn minä, joka kannatan naisten ehdotonta itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa? Edes itse Isä Jumala ei voi päättää, että naisen on kannettava lasta ellei hän sitä itse halua. Sitä ei voi myöskään päättää kukaan ministeri taikka vanhoillislestadiolaisten puhujamiehet, vaikka miten yrittäisivät:

Minulle on kerrottu, että se kuuluu huoran turmeltuneeseen luontoon, ettei halua saada lapsia eikä tulla äidiksi. Minua rangaistaan helvetissä omalla synnilläni.

Tämä on Rauhalan kirjan tarinaa, mutta olen niin onnellinen, että teologiaa ja uskontotieteitä opiskeleva tyttäreni on vapaa päättämään haluaako hän koskaan äidiksi ja ellei halua, hän ei ole huora! Onneksi hän ei ole Taivaslaulun Vilja.

Rauhala rakentaa lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarinaa todella vahvasti ja taidokkaasti. Kirja on samanaikaisesti sekä ahdistava että vapauttava, se on hyvin koetun tuntuinen, Viljan tunnetilat on kuvailtu ylimaallisen upeasti, kuin huilun kirkkaasti ja samalla veitsellä piirtäen, josta syntyy värisyttävä kontrasti. Rauhala on tässä esikoisessaan nimenomaan kontrastien mestari, sillä Viljan vaihtuvien tunnetilojen oheen piirtyy kaksoiskuva, jossa toisaalla pullantuoksuinen äiti suloisten neljän lapsen kanssa. Kotiin tulee illalla rakastava isä Aleksi ja lasten kaikki nimet ovat kuin jostain Carl Larsson unelmasta: Kaisla Tuulia, Aava Meri Ilona, Otso Uljas ja Lumikukka Talvikki. Kaiken takana on kuitenkin kauhu ja kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. Lestadiolainen oppi, joka kieltää ehkäisyn ja yrittää näin asettua maan lain yläpuolelle koskien naisen vapaata itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa, tunkeutuu myös Viljan ja Aleksin rakkauteen, jossa yllättäen vaikeinta onkin juuri se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyy alituinen raskauden pelko.  Niinpä Viljankin ainoaksi kalenteriksi muodostuu kuukautiskierto ja elämän valheeksi hokea pienille lapsilleen, että he ovat jo isoja ja pärjäävät pukemisen, syömisen, vessan, nukahtamiset heräämiset, kaiken jo itse, sillä äiti hoitaa aina vauvaa…ja kohta jo taas kulkee vatsa suurena, sillä nyt hän odottaa kaksosia ja:

Yhtään ääntä ei kuulu enää. Istun muovisen joulukuusen juureen ja itken itseäni. Hyvä Jumala. Pelasta ja auta. Auta ja pelasta. Anna minulle rauha.

Kun nostan päätäni, huomaan, että kuusen latvatähti on löpsähtänyt ja alhaalle osoittanut jeesuksenseimisakara on poikki. Oksilla roikkuvat rikkinäiset valottomat sähkökynttilät. Lasten hätääntyneet äänet kuuluvat alakerrasta. Jumala on lopettanut minun rukousteni kuulemisen. Kuulosuojainjumala ja korvatulppataivaanisä. Hän auttaa niitä, jotka eivät ole liian epätoivoisia.

Taivaslaulu kuljettaa mukanaan myös  barbiekielistä tarinaa, joka lukijalle avautunee ovena perheen lasten sielumaisemaan, sillä pakkohan lukijan on tajuta, että Viljan lisäksi uhreja ovat myös perheen pienet lapset. Lapset, joilta uusi vauva aina vie sylin ja turvan liian aikaisin. Lisäksi mukana on blogikirjoituksia, joissa ilmeisen lestadiolainen, mutta montaa asiaa uskossa kyseenalaistava henkilö kirjoittaa ajatuksiaan ulos. Kaikki kuin suoraan elävästä elämästä ja etenkin häijyt anonyymit kommentit, joissa lestadiolaiset tuntuvat olevan oikein mestareita eli ehkäisyn, meikin, esiaviolliset suhteet ja television kieltävä uskonto ei kiellä rumaa käytöstä tai...

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan. Omani lähtee mukanani pian tyttärelleni ja toivon, että hän puolestaan antaa kirjalle siivet opiskelijaystäviensä keskuudessa. Huomisen teologit ja uskontotieteilijät ovat vapauden äitien ja isien lapsia, joiden maailmassa naissynnytyskoneet ovat menneen talven lumia ja Viljatkin saavat tehdä elämästään luovan seikkailun.

Niin…sitten Vilja ja Aleksi saivat kaksoset Touko Aarre ja Aarni Valo. Miten minusta yksi näistä nimistä on kuin pariskunnan rakkauden Valonkantaja…

*****

Erityistä: Olen ilahtuneen hämmentyneenä seurannut, miten tämä vuosi tarjoaa hyviä kotimaisia. Heti mieleeni tulee Taivalaulun lisäksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sekä Tua Harnon Ne jotka jäävät. Kannattaa huomata myös Maaria Päivisen vahva Pintanaarmuja Yli neljään vuoteen en muista vastaavaa ja elämme vasta heinäkuuta!

*****

Muuta: Tämä on ensimmäinen kirja, jota olen lukenut istuen meressä ja aallot vain tulivat ja menivät ja minä luin Rauhalaa…

*****

Anonyymejä kommentteja ei enää julkaista tämän kirjan tiimoilta. Jos on kanttia esitää asia, on kanttia seisoa myös mielipiteensä takana ja säilyttää hyvät käytöstavat. Tämän pitäisi olla selvää myös ja etenkin lestadiolaisille!


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Tessa  Opuscolo Paula/Luen ja kirjoitan Helmi-Maaria, Sonja  Arja,  Erja, Mari A. Annika K., Susa, Maija, Kirjavalas, Annami, Villasukka kirjahyllyssä,  Maria, Minna,  Kirsi ja Katja/Lumiomena  ja Marjatta Mentula

*****

Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta jatkuu Helsingin Sanomissa 16.10.2013 koskien Johanna Hurtigin tutkimusta lasten hyväksikäytöstä lestadiolaispiireissä. Hurtigin tutkimuksen valossa tämänkin kirjan valotussuunta muuttui eli olen entistä varmempi, että just tähän aiheeseen ei olisi ollut soveliasta käyttää Rauhalan upeaa kaunokieltä, sillä nyt monet eivät edes tajua mistä on kysymys.

Yyteri, rakkaani - Reposaari, se toinen mokoma vikittelijä!

Olen ollut ihanasti eksyksissä! Lähdimme viettämään äidin luo Luvialle pitkää viikonloppua ja palasimme vasta pari tuntia sitten. Sisareni ja R. olivat tehneet päänmenokseni (lue: blogin menoksi;) juonen, että en pääse pe aamusta ma iltaan koneelle ollenkaan. Well...normaalisti saisin tuosta varmasti hirveitä vieroitustuskia, mutta nyt kaikki oli toisin, sillä olinhan taas takaisin lapsuuteni ja etenkin villin nuoruuteni Yyterissä ja taisin olla taas vähän hippi;)  En ole enää ollenkaan auringonottaja, vaan uimari, joka rakastaa merta, mutta...

jo kävellessäni tätä tuttua reittiä hiekalle kaikki minussa aavisti, että vanha taika ottaisi minut valtaansa. Minussa kalliorantojen ihmisessä asuu sittenkin pieni beachgimma, joka tarvitsee vain just sopivan päivän ja sitten sitä jo ollaankin taas aivan samassa tilassa kuin satoja kertoja ennen - vuosia sitten. Tosin välissä on pitkän uinnin kertoja samalla ihanalla rannalla, mutta nyt putosin hiekkaan sataa:

Muistelin hykerrellen mitä kaikkea olinkaan kokenut Yyterin sannoilla ja keiden kanssa;) Mutta siellä olin myös kerran juhlien jälkeen kävellyt rantavedessä iltapuku vettä viistäen ja juuri tupakanpolton lopettaneena. Sinne olin tuonut jo aika järkevänä aikuisena poikani sen sadasti erään ystäväni kanssa ja päivä tietysti päättyi kotona hiekkaan tai sen siivoamiseen - kaikesta ja kaikkialta. Nyt vain olin ja nautin vanhoista fiiliksistä ja edes väkijoukot, ihmispaljous ei ahdistanut minua, vaan näin siinä jopa kauneutta:

'...välkkyvät kalat, lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku. Isä hei!' (Lauri Viita)

Meri oli lämmin ja hellä. Kaikki oli niin kaunista ja jotenkin maagista. Uimme ja uimme, makoilimme hiekalla hiljaa ja välillä kaikki kuin katosi, niin vuodet kuin minä. Ympärillä tietysti muita

eikä kuitenkaan.

Uneksin edellispäivästä, jolloin olimme perheeni kanssa syömässä Reposaaren kalaravintola Merimestassa Paikka oli huikea ja kiitos Sarpulle vinkistä: Löysimme uuden paikan, jonne palata! Kuvia emme ottaneet paljoakaan vaan keskityimme yhdessäoloon ja paikan tarjoomuksiin. R. onnistui kuitenkin nappaamaan kirkkaassa paisteessa pari otosta minusta ja sisarestani:

Tässä olemme jo ulkoterassilla muutaman tunnin herkuttelun jälkeen. Ja tässä kirkkaassa paisteessa vasten merta:

Tässä siis maisema jota käymme silloin tällöin katsomassa istuen ravintolassa herkkuja nauttien ja samalla kokien meren eri vuodenaikoja.

Jottei kukaan vain luulisi, että minulta olisi saatu kirjatkin pois, niin tässä näette, miten Lukija on aina lukija! Kaksi kirjaa on luettu, enkä ymmärrä missä välissä, mutta toisaalta en ole ihan varma, milloin saan itseni koottua niistä juttua tekemään;)

Yyteri rakkaani, Reposaari, toinen mokoma vikittelijä, teihin jäin ja teissä aina soin: Jälleennäkemisiin♥

Love
Leena Lumi

Reposaaren elokuun kuumaa huumaa 2015

Tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään 
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa 
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure

Kantarelli-pinaattifrittata

Luin jostain kevään Annasta ohjeen, joka innoitti minut ostamaan todella tyyriin kasarin. Sen kasarin piti toimia sekä keraamisella tasolla että uunissa, mutta kun vihdoin viikko sitten avasimme paketin ja luimme, miten se lopulta toimii, sitä ei saanutkaan laittaa uuniin! Tähän mennessä olin jo kadottanut ko. lehdenkin, joten tämä ruoka on nyt aika eri sitten kuin siinä lehdessä ollut, mutta tästä tuli meille heti uusi suosikkiruoka, jota aiomme jatkossa tehdä myös kosteikko- ja suppilovahveroista.

1 litra kantarelleja
70 g babypinaattia
3 dl sipulinvarsia
4 valkosipulinkynttä
n. 400-500 g keitettyjä perunoita (7-8 perunaa)
6 kananmunaa
1,5-2 dl maitoa
1 dl tuoretta persiljaa
1 tl suolaa
rouhittua mustapippuria
juustoraastetta
voita paistamiseen

Hienonnna sipulinvarret ja pilko valkosipulinkynnet. Kuori ja kuutioi perunat. Kuumenna rasva pannulla. Lisää sipulit ja kuullota hetki. Lisää pilkotut kantarelllit, perunat, pinaatti ja silputtu persilja. Paista käännellen muutama minuutti.

Riko munat kulhoon ja vatkaa niiden rakenne rikki. lisää maito ja mausteet munien joukkoon.

Kaada munaseos pannulle muun seoksen joukkoon ja anna sen hyytyä hetki varovasti sekoitellen.

Ripottele pinnalle juustoraastetta. Kun juusto on sulanut kauniisti pinnan peittäen on ruoka valmista. Herkullista ja monin tavoin muunneltavaa. Jos haluat tästä oikein herkkujen herkkua, tuplaa kantarellien määrä, vähennä peruna tai kaksi ja lisää desi maitoa, jos on tarvis!

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme?

Olen jo kauan tiennyt, että viestitän ympäristööni tahtomattani väärää signaalia itsestäni. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin olenkaan. Heijastan ulos ekstroverttia, joka haluaa tavata kaikki ja lähteä kaikkiin kissanristiäisiin. Niin hyvä kuin olenkin muista hyvin intuitiivisesti näkemään, mitä he ovat, sitä huonompi olen ollut tulkitsemaan itseäni. Olen koko ikäni noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet. Olen parikymmentä vuotta pitänyt kotini ovet selällään kaikkien tulla ja mennä. Vasta tänä vuonna olen tajunnut, että minun on pakko saada luolanainen aikani, sillä muuten en jaksa mitään, enkä ketään.

En jännitä sosiaalisia tilanteita, vaan olen niissä helposti kuin kala vedessä, mutta koen ne usein elämän turhuutena, turhana kohinana. Vihaan small talkia ja haluan syventyä hyvän ruoan äärellä muutaman ystävän ja/tai perheen kanssa tuntikausien keskusteluun, jossa ei aleta inttää, mutta ei välttämättä olla kaikesta samaa mieltäkään. Keskustelun pitää olla uutta luovaa, syviä uria kulkevaa ja muiden erilaisia mielipiteitä sietävää. Inttäjille kuitenkin kiitos ei: Siitä ei synny muuta kuin ajanhukkaa ja pahaa mieltä!

Hannele piipahti meillä viime viikolla ja jostain syystä aloimme puhua juuri ihmisten intuitiosta ja samalla tuli kerrottua niistä enneunista, joita olen nähnyt ja jotka ovat toteutuneet. Mainitsin silloin myös, että en selviä ilman ’omaa aikaani’. Kärsin liiasta seuranpidosta ja joskus voin vain yhdestä ihmisestä seurassa saada niin vahvaa negatiivista intuitiota, että se uuvuttaa. Varmaan joku toinen intuitiivinen kokee minut samoin. Hymyilen paljon, heittäydyn helposti, osaan pitää hauskaa, mutta sille pitää olla tunnetilansa ja aikansa.  Näinä hetkinä olen kuin kaasu, joka täyttää tilan. Tämä nainen tarvitsee ympärilleen tutut ystävänsä, ne samanhenkiset heittäytyjät, jotka voivat hetkessä siirtyä hulluttelusta syvälliseen keskusteluun ja taas takaisin mustaan huumoriin. Tarvitsen heitä, jotka silloin nauravat kanssani vedet silmistä juosten jutuille, joista herkempi voisi loukkaantua.  Pahimmillaan (lue: parhaimmillaan) tällainen tilanne voi ajautua siihen, että pari ystävää kierittelee nauraen lattialla ja huutaa ’aijai, älä enää, lopeta, multa tulee pissat housuun’ ja pari muuta nojaa toisiinsa ja lyö ’pökköä pesään’ parantaen tarinaa entisestään. Kerran tämä tapahtui minulle ja tyttärelleni Berliinin kaduilla ja me vain yllytimme toisiamme. Mitä enemmän me valuimme alaspäin (konkreettisesti naurun takia, mutta ehkä myös henkisesti;), sitä totisemmaksi perheen hämäläinen Järki meni;) Nyt hän osaa jo lähteä tähän mukaan nauttien perheen naisten hulvattomuuskohtauksista.

Sitten se toinen minä istuu sohvalla kalenteri kädessä peruen menoja, joille ei aikanaan osannut sanoa ’ei’. On se hetki, jolloin vuoden seuranpitokiintiö on täynnä ja haluaa vain olla. Tätä toinen minä tekee hyville ystävillekin, joten vika ei ole heissä vaan minussa. Minä olen hän, joka ei halua tavata, seurustella, hullutella.  Tuulee luolien suunnalta…sinne minä nyt haluan mennä. Sallikaa minun!

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolumnissa Merkintöjä Pirkko Kotirannan juttu Maan hiljaiset ja epämukavuusalue. Otsikon ’maan hiljaiset’ eivät voi liittyä minuun, vai voivatko sittenkin? Olen kerran istunut rakkaani kanssa huhtikuussa autossa matkalla Pariisiin ja sanoin tuskin kymmentä sanaa enempää ennen Pariisia. Tätä puolta moni ei minusta tunne ja kaikille muille paitsi miehelleni se voisi olla järkytys. On se tapahtunut jonkun ystävänkin kanssa, mutta ystävä luuli välittömästi, että olen jostain vihainen.  No en ole. En vain aina jaksa. Ja nyt sitten Pirkko Kotiranta kirjoittaa, että:

Tutkimuksissa on todettu, että introvertit ovat erityisen herkkiä sosiaalisille ja aistiärsykkeille. Moni rekisteröi ympäristöään alati antennit väristen ja kaikenlaiset pienetkin jännitteet noteeraten – ja väsyy helpommin kuin muut.

Nyt jotain voi naurattaa, sillä minähän olen tavallaan ikiliikkuja ja vedän montaakin projektia samanaikaisesti. Mutta mikä on sen hinta? Energiapiikkini ovat hyvin korkeat ja sitten onkin pakko saada nukkua pari päivää 12 tunnin yöunet sekä saatava olla vähintään viikko ilman mitään seurusteluvelvollisuuksia. Pidän tunteesta, kun hoitelen montaa asiaa tai vaikka vain yhtä, mutta hoitelen sitä ’high’ ja tiedän, että tulosta syntyy. Se on voinut olla toimiminen primus motorina jossain projektissa, se voi olla oman puutarhan uudeksi, omannäköiseksi luominen, se voi olla voittoisa novelli, joka syntyi suden hetkellä tai se voi olla vaikka sarja upeita kuvia sadepisaroissa viettelevästä ristinummiruususta, se voi olla runo, joka on julkaistu lehdessä ja josta sinulle soittaa kyynelehtien ja kiittäen kuuluisa kirjailija tai se voi olla vain ruokafiilis, kun tiedät kokkaavasi jotain todella hyvää ja taustalle soi Adele…Se on kuin yösukellus alasti mereen, mutta se sukellus ei voi jatkua katkeamattomana, vaan välillä on kelluttava tiiran huudon kannattelemana  tähtitaivaan alla – rauhan takia.

Minulla on paras ystävä kuin minä. Kun katsomme toisiamme, katsomme peilikuvaamme. Nauramme ominaisuuksillemme ja alan ihmisenä hän on parin viinilasillisen jälkeen nauranut, että ’kärsimme takuulla kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.’ Ei, sitä se ei ole, vaikka olemme yhdessä kokeneet vielä muutamia vuosia sitten mm. shopholismikohtauksia etc. (Vieläkin meillä on tälle vaiheelle salainen koodisana;) Olemme rauhoittuneet, mutta vielä olisi matkaa siihen rauhan satamaan, jota salaa kaipaamme. Sen nimi on vaikka Salainen puutarha taikka Salainen paikka.

Siis en ole introvertti, enkä ole ekstrovertti, mutta voisin olla jotain niiden väliltä. Vai olenko sitä, mistä kertoo Kotirannan jutun jatko:

Introverttien sisäinen maailma alkoi askarruttaa psykologi Elaine Aronia 1990-luvulla, ja pian tutkimukset johtivat uuden käsitteen HSP syntyyn. HSP on lyhenne sanoista Highly Sensitive Person, erityisherkkä ihminen. Heitä on Aronin mukaan noin 20 prosenttia väestöstä. Kolmasosa heistä on ekstroverttejä.

Elämänkatsomukseltaan HSP:t ovat useammin filosofisia tai spirituaalisia kuin materialistisia tai hedonistia. He kuvailevat itseään luoviksi tai intuitiivisiksi (minä olen molempia!). He eivät pidä small talkista.

Kekkereitä välttelevä ei siis välttämättä ole epäsosiaalinen vaan saattaa suojella yli-intuitiivista itseään turhalta kohinalta.

Tässä se sitten tuli. Ehkä olen HSP, ehkä en. Mietitkö sinä koskaan, miksi et halua lähteä johonkin tilaisuuteen tai miksi ehdottomasti haluat matkustaa pitkää matkaa autossa ja laivalla niin, että maisemat ja ihmiset vaihtuvat, mutta olet kuin levollisesti ’omassa rauhassa’? Miksi lumi on kuin maailman suurin hellyys ja armo, joka suo sinulle mahdollisuuden olla enemmän oma itse? Saat kuin luvalla käpertyä sohvalle lukemaan kirjaa höyryävä teemuki käden ulottuvilla. Kukaan ei odota sinun ryntäilevän paikasta toiseen. Olemaan jo kukonlaulun aikaan valmis sosiaalisen kontaktin ja vuorovaikutuksen kaikkiin vaatimuksiin, kun ennen puoltapäivää, et haluasi sanoa sanaakaan ja vielä vähemmän kuulla mitään kohinaa.


Tässä Aronin kirja Erityisherkkä

Avaimelta on ilmestynyt Susan Cainin kirja Hiljaiset, introverttien maailma. En ottanut tätä kirjaa lukuun, sillä tasan tarkkaan tiedän, että minä en ole maan hiljainen ennen kuin olen tuhkana meressä, mutta suosittelen kirjaa kaikille niille, joille keskusteleva seuranpito on vaikeaa ja jotka ehkä kärsivät ujoudesta. Ihan oikeasti tunnen ujoja, mutta heidän seurassaan menen jotenkin lukkoon ja siis syy on ihan minun. Olen kuitenkin useimmiten se syvällinen keskustelija, kun tapaan toisen ihmisen. Mitä järkeä on tavata ja olla vaiti! Etenkin jos tapaa jonkun vaikka kerran vuodessa: kirjamessut, Savonlinnan oopperajuhlat, kaukana asuva ystävä…Mutta on henkilöitä ja hetkiä, jolloin vaitiolo on lumitimanttijuhlaa, jossa silmät ja kosketus kertovat kaiken.

Susan Cain on verkostoitumistilaisuuksista sitä mieltä, että yksi uusi aito ja oikea kontakti vastaa kymmentä kourallista käyntikortteja!

Love

Leena Lumi

kuva Pirkko-Liisa Surojegin

Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)


*****


Koska pari ystävääni on nyt löytänyt blogistani Tom Lundbergin kirjan Nykyajan jumalatar  menin itsekin sinne lukemaan, mitä olen kirjasta kirjoittanut ja löysin sieltä testin, joka määritteli minut näin:


Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.

Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.

*****

Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.

- Leonardo da Vinci -

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Luettuani Susan Sellersin lumoavan kirjan Vanessa &Virginia, joka kertoo kahden kuuluisan sisaruksen Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin suhteesta ja elämästä, sain kommentteihin suosituksia lukea kirja Virginia Woolfin naisystävän kirjailija Vita Sackwille-Westin ja miehensä kirjailija Harold Nicolsonin elämästä. Niinpä suositusten saattelemana sukelsin Englantiin ja hetkeen, jolloin Edward VII teki kuolemaa toukokuun 6. pnä 1910 ja hänen viimeisiin hetkiinsä kutsuttiin paikalle Edwardin monivuotinen rakastajatar Alice Keppel, jonka tytär Violet Trefusis oli myöhemmin…

Nigel Nicolsonin teos Erään avioliiton muotokuva (Portrait of a Marriage, WSOY 1991, suomennos Riitta Kallas) olikin poikkeuksellisen kiinnostava kirja, jossa muotokuvaa poikkeuksellisesta avioliitosta kertovat sekä Vita Sackwille-West että hänen nuorempi poikansa Nigel Nicolson nojautuen runsaisiin säilyneisiin kirje- että päiväkirjamateriaaleihin sekä osin Nigelin muistoihin. Kirjeisiin perustavaa tietoa onkin todella kiitettävästi, sillä Vita ja Harold elivät suurimman osan elämästään erillään jo Haroldin diplomaattiuran takia, mutta myös siksi, että Vita ei halunnut seurata Haroldia maihin, jonne hänen miehensä oli kulloinkin akkreditoitu. Kumpikin vuodatti kirjeissään ikäväänsä, mutta molemmat vaikenivat tarkkaan siitä, että he olisivat milloin tahansa voineet päättää erossa asumisen, jos vain olisivat halunneet.  Se ei olisi sopinut heille, sillä he muodostivat parin, jonka oli helpointa rakastaa toista kaukaa. Poissaolo loi rakkauden tunnetilaa ja kaipuuta, kun taas läsnäolo olisi ollut avioliiton tuhoisa totuuden peili.

Vitan äiti Victoria Sackwille-West nai serkkunsa Lionelin 1890 ja tästä avioliitosta syntyi tytär, joka sai nimen Victoria, mutta jota sekaannusten välttämiseksi kutsuttiin Vitaksi. Vitan isoisä oli samanniminen kuin hänen isänsä, joten sekaannusten mahdollisuus lukijalla on kirjassa suuri, mutta onneksi Nicolson tarjoaa yksinkertaisen sukupuun sivulla 73. Jos nimien keksiminen tuntuu olleen vaikeaa, niin myöskin sopivien parien löytäminen, sillä suvun vastustuksesta huolimatta yllä kerrottu serkusavioliitto toteutui. Pikkuserkusavioliitot  olivat aivan tavallisia, mutta että serkut…Tässä valossa kun lukee kirjan tapahtumia, voi kyynikko jo alkaa miettiä degeneroitumista, johon jopa Vita itse viittaa teoksessa, mutta jo kohtaa pyyhkii mahdollisuuden itsetietoisen yläluokkaisesti pois.

Kirja on hyvin monipuolinen ja kiinnostava. Sitä lukiessa ajautuu helposti poluille, joita haluaa seurata pidemmällekin. Silti on syytä tähdentää, että niin Vita kuin Harold olivat tuotteliaita kirjailijoita, vaikka heidät eittämättä aikanaan tunnettiin vahvimmin epätavanomaisesta avioliitostaan ja sen tähden minäkin nyt tämän kirjan luin, sillä minun polkuni on Virginia Woolf. Woolfia Vitan elämässä oli vähemmän kuin muuta, mutta sitä muuta olikin sitten kaiken edestä. Jo Vitan avioliitto Haroldin kanssa oli alun alkaen kyseenalainen, sillä Vita teki varsin alussa selväksi, että hän haluaa vapaan avioliiton, jossa kumpikin saa tyydyttää omia tarpeitaan kenen kanssa haluaa. Vitaa kiinnostivat naiset ja Haroldia miehet, mutta tästä huolimatta pariskunta sai kaksi lasta, Benin ja Nigelin.

Vita piti itseään lahjakkaana, mutta kuumaverisenä. Hän halusi elää itsenäistä elämää ja rakastaa ketä tahtoo ja tälle toiveelleen hän löysi enemmän kuin täydellisen parin alussa mainitusta Violet Trefusista. Violet, joka oli miehille täydellisen kylmä, avioitui kuitenkin Denis Trefusin kanssa puolipakon edessä ilmeisesti äitinsä Alice Keppelin painostuksesta. Tärkeintä oli, että kulissit olivat suhteellisen normaalit, mutta kulissien takana kertomuksen henkilöt elivät elämää, jossa rikottiin kaikkia sen ajan normeja ja myös lakia homoudesta. Vita ja Violet eivät olisi voineet vähempää välittää, sillä he keskittyivät toisiinsa niin, että saattoivat karata kuukausiksi Monte Carloon tai usein myös Italiaan. Jouluksikin Vita saattoi jättää miehensä, äitinsä ja pienet poikansa toteuttaakseen omia mieltymyksiään. Tämän mahdollistavat rahat, jotka eivät olleet itse työllä ansaittuja vaan kuin taivaan mannana yläluokalle langenneita. Harold tosin teki kovasti töitä, mutta niillä rahoilla ei olisi voitu kustantaa edes kulloisenkin asunnon ylläpitoa, joten Vitan äiti avusti heitä hyvin pitkään. Syrjästäkatsojalle Vita ja Violet saattoivat näyttäytyä vastuuttomuuden, tyhjänpäiväisyyden ja itsekeskeisyyden valossa, mutta tuon ajan Lontoolle ja Pariisille he olivat mitä kuumin juoruilun ja uutisoinnin aihe, eikä ketään kiinnostanut, kaipasivatko miehet vaimojaan tai pienet pojat äitiään.  Asiaan liittyy tietysti myös vahvasti naisen asema, sillä Vita oli aikakautensa ja sosiaalisen luokkansa vanki. Hän oli tylsän yläluokan tylsien sovinnaisuussäännöksien kahlitsema ja juuri tämän vankilan hän halusi tuhota melkein hinnalla millä hyvänsä. Asiaa hieman valottava tiivistys näkyy hänen kirjeessään Haroldille 1.6.1919:

Naisten olisi nuoruudessaan saatava olla yhtä vapaita kuin miehet. Nykyinen järjestelmä on mätä ja naurettava; se on yksinkertaisesti nuoruuden varastamista. Se sopi kyllä Viktorian aikaan, mutta tämä sukupolvi on hylkäämässä kotilonsa ja seuraava on sen jo hylännyt. Naisten tulisi nuoruudessaan miesten tavoin saada ahmia vapautta niin täysin rinnoin, että pelkkä vapauden ideakin kävisi heille vastenmieliseksi.

Vitan äiti puolusti aina julkisuudessa tytärtään, mutta kulissien takana hän aika ajoin pakotti Vitan ruotuun. Eniten hän oli huolissaan Vitan kylmyydestä lapsiaan kohtaan. Vitan ja Haroldin 1300-luvulta olevalla  Long Barnin maatilalla oli lapsille oma rakennuksensa, jossa heillä oli koko ajan tietysti ’nanny’, mutta he saivat tulla tapaamaan vanhempiaan vain illalla hetkeksi. Tosin Harold teki tähän poikkeuksia ja vietti muutenkin aikaansa poikien kanssa.

Aion palata Vitaan ja Violetiin, mutta sitä ennen vilkaisemme tulevaisuuteen, jossa näemme Vitan ja Virginia Woolfin lyhyen, mutta antoisan suhteen. Nigel muistaa itse Woolfin vierailut heillä ja huomasi, miten Woolf otti hänet ja hänen veljensä kaikessa huomioon, jättäen vaikka Vitan huomiotta, kun pojat olivat läsnä. Nigel pani merkille, miten Virginia halusi miellyttää, oli aina kiinnostunut muista eikä ollut yhtään ’itsetärkeä’. Wirginia Woolfin Orlandon päähenkilö on Vita! Kirjan alkuperäinen käsikirjoitus, jonka Woolf lahjoitti Vitalle on edelleen Vitan ja Haroldin Long Barnin jälkeen hankkimassa Sissinghurstissa.

Kiinnostavaa tässä kirjassa on se, miten muu ympäristö hyväksyi Vitan ja Haroldin vapaan avioliiton, jossa he eivät mitenkään salailleet tapojaan. Kaikki perustui siihen, että he seurustelivat vain omahenkisten ystäviensä kanssa ja nämä olivat täydellisen suvaitsevaisia. Mikään muu ei olisi pariskunnalle tullut kyseeseenkään. Heitä kohti oltiin hyvin suvaitsevaisia, mutta he itse, normien ja lakien rikkojat, katsoivat olevansa kaiken yläpuolella eivätkä suvainneet juutalaisia tai värillisiä. Verikään ei ollut ihan aatelisen sinistä, sillä Vita oli äitinsä puolelta Espanjan mustalainen.

Vitan ja Violetin löydettyä toisensa hyvin nuorina, alkoi intohimotarina jolle on vaikea löytää vertaa. Lukija ei voi olla huomaamatta, että Violet Trefusis oli todellakin maaginen nainen! Hän oli aivan ylittämätön lumovoimassaan ja näin Nigel:

Violetin elämä oli rikas. Hänestä tuli huomattava romaanikirjailija, Pariisin älyllisen seurapiirin keskushenkilöitä. Hän oli kuuluisa säkenöivästä älystään ja lennokkuudestaan, ja elämänsä loppuun saakka hän säilytti jotakin edwardiaanisen aikakauden suuresta tyylistä. Hän oli aina paratiisilintu, erilainen, sähköinen, loistelias, jännittävä nainen, ja hänen kaksi taloaan, St Loup lähellä Pariisia, voimakas ja goottilainen, ja Villa Ombrellino Firenzen ulkopuolella, unelmoiva, aurinkoinen, tuoksuva ja viettelevä, kuvastavat hyvin hänen luonnettaan. Muistan hänen keinuvan käyntinsä hänen käydessään Sissinghurstissa…

Kun Nigel kirjoitti tämän, hän tiesi jo, että Vita ja Violet olivat elämässään erossa kahdeksantoista vuotta, roihun jälkeen, edes kirjoittamatta toisilleen. Tähän on syynsä ja ne selviävät kirjasta…

Haluan palata Violetiin, sillä hän on se maa, josta tavallaan kehittyi Vita, jonka muu maailma sitten tunsi. Tuskin Vitalla olisi ollut mahdollisuutta paeta omaa Lushkaansa…ei Vitalla eli Mityalla, joka sai tällaisia kirjeitä:

Tosiasia on, kaunis romanttinen Mityani, että epäröintimme ja estomme eivät ole meidän temperamenttimme arvoisia. Ajattele millaista elämää voisimmekaan viettää yhdessä, kokonaan omistautuneina kauneuden etsimiseen. Mitä tekemistä meillä on tämän päivän vulgaarin, lavertelevan, alhaisen elämän kanssa? Mitä meitä liikuttavat aikalaistemme pikkumaiset arkipuuhat? Sinä tiedät, että olemme eri maata – mustalaisia maanomistaja-aatelin maailmassa. He ovat vallanneet ja polttaneet vaunusi, heittäneet pois paitasi ja pannusi ja paikatut korituolisi. He ovat käärineet hihasi alas ja napittaneet kauluksesi. He ovat pakottaneet sinut nukkumaan säädyllisen katon alla, jossa ei ole halkeamia tähtien loistaa sisälle. Mutta minua he eivät ole vielä saaneet! Tule! Lähde pois! Minä odotan sinua tienristeyksessä.

Portrait of a Marriage

*****

Kiinnostava  nyanssi: Hääpäivänä Vitan puku oli kultalameeta ja huntu irlantilaista pitsiä, sama jota hänen äitinsä oli käyttänyt Nikolai II:n kruunajaisissa…

*****

Vitaa ja Haroldia yhdisti kiinnostus puutarhaan. Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne, ruusut eivät saaneet sähköistää vaan vietellä ja…

Sissinghurstissa kukkivat mm. valkoiset horsmat. Kuvan on ottanut Sissinghurstissa vieraillut Hannele Kiitos kuvasta Hannele♥

Sissinghurst Castle Gardens

*****

Miten mielenkiintoista, että kirjasta löytyi yksi pieni nyanssi, joka herätti minut penkomaan vanhoja kirjeitäni:  Harold oli jonkin aikaa akkreditoituna Persian shaahin hoviin ja hän lähetti sieltä kirjeitä Vitalleen. Kaivan omaa laatikkoani syvemmältä ja käteeni osuu nippu kirjeitä, jotka M. on lähettänyt minulle vuosikymmeniä sitten Teheranista, jonne W. oli akkreditoituna Persian shaahin hoviin…

Ilta

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä."
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa. 
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

Sekalaisin tuulin kohti viikonloppua!

Terveysrintamalta ei mitään uutta eli kaikki ennallaan: Odotellaan ja ollaan kärsivällisiä. Sana kärsivällisyys ei kyllä ole ikinä ollut ominta minua, mutta kai sitä nyt on sitten taivuttava. Kalenteri kädessä perun tapaamisia paitsi en kummipoikaa ja länsirannikon viikonloppua. Kaikki muu saa nyt jäädä. Sitä, että Vapaaherra liimantuu grilliin noin vapusta marraskuulle en tietenkään halua estää:

Kuvassa grillivarrasta broilerilla, luumutomaateilla, paprikalla ja tuoreella ananaksella sekä

tomaattimozzarella-salaattia (caprese), jonka professori Piippo mainitsee maailman terveellisemmäksi salaatiksi kirjassaan Puhdasta ravintoa.

Yllä olevassa kuvassa unelmieni vedenkaadin. Monenlaista kaadinta on ollut, mutta aina ne ovat olleet niin pieniä, että niitä saa käydä yhtenään täyttelemässä tai ne eivät ole olleet käteen hyviä tms. Kun olimme Siinä Yhdessä Paikassa viettämässä Tyttöiltaa, näimme kaikki 'elämämme kaatimen'. Yksi meistä huudahti: 'Aaltoa!' Ei, kaadin ei ole Aaltoa, vaan Bormioli Rocco Aurum -karahvi. Ylläys oli suuri, kun saimme kuulla voivamme ostaa kaadinta ravintolastamme ja jokaisen kannun mukana tuli myös aitoustodistus suomeksi sekä englanniksi: "Italialainen Bormioli Roccon -tehdas on tuottanut korkealuokkaista lasia koti- ja ammattikäyttöön vuodesta 1825. Tehdas on lähtöisin Parmasta, mutta nykyisin sillä on tuotantoyksikköjä myös mm. Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa. Aurum -karhvi on käsin valettu, joten jokaisessa kannussa näkyy käsityön jälki ja yksilöllisyys." Karahveja voi tiedustella Hotelli Yöpuun vastaanotosta, Yliopistonkatu 23, Jyväskylä.

Elämme ylellistä satokautta, joten joka aamu voi jogurttiin sekoittaa vadelmia, mansikoita tai mustikoita. Olemme nyt toimineet kuin hamsterit eli voimme aloittaa aamumme näin seuraavaan satokauteen. Ja kun marjasesonki on ohitse seuraa metsän kulta

eli kantarellit. Omasta lehdostamme saamme osan, mutta toki ostamme myös torilta ja tuemme ahkeria thaimaalaisia poimijoita, jotka nousevat kuutena päivänä viikossa kello 3 ehtiäkseen poimia meille tuoreet marjat ja sienet torilla myytäviksi. Ja aina heiltä saa ostokset iloisen hymyn kera!

Puutarhuri minussa elää jännittäviä aikoja. Keväällä kaadatimme jättimäisen hopeakuusen ja vain siksi, että se oli alkanut liikaa varjostaa rakkaita syyshortensioitani. Nyt seuraan päivittäin, miten etenkin lähinnä kuusta kiinni ollut toipuu parin vuoden varjostuksesta. Kun hortensiat (syys, kuutamo ja mustila) aloittavat, ne jatkavat aina pakkasiin asti ja se on syyskesän juhlaa!

En ole ollut mitenkään hyödyllinen. En ole viikkoon edes lukenut teille! Sen sijaan olen nauttinut suviannokseni Jacquelyn Mitchardia. Luin nyt uudelleen hänen esikoisensa joka on Syvä kuin meri (The Deep End of the Ocean, Otava 1997, suomennos Arja Gothoni). Vaikka kirja on kuuluisa ja siitä on tehty elokuvakin, se ei toisellakaan lukemalla ollut minusta ihan niin hyvä kuin saman kirjailijan Onnen mahdollisuus, jonka olen lukenut niin monta kertaa, että en tohdi edes kertoa. Mutta kaikki ylistys Jacquelynille, joka viiden lapsen yksinhuoltajana miehensä kuoltua syöpään kirjoitti Syvä kuin meri.  Mitchardilla on joku 'tatsi', joka tulee minua liki. Se on taito kirjoittaa aikuisista naisista sympaattisesti, se on taito kirjoittaa suurista tragedioista ja niistä selvitymisestä ja taito kirjoittaa tunteista niin että se tuntuu myös lukijassa. Ja vielä kaiken päälle, hänellä on niin lämmin huumorintaju, että toista vastaavaa en ole keneltäkään kirjailijalta löytänyt. Hän on kirjoittanut myös loistavat Mitä eniten haluat ja Rakkauden lait. Suomen lehdistö ei ole hänestä tietääkseni paljoakaan kertonut, mutta tiettävästi Mitchard asuu nyt Wisconsinissa uuden miehensä ja kuuden lapsen kanssa. Ja niin paljon tiedän hänestä, että ainakin yksi koiruus talouteen kuuluu aina;) Miksei esim. oma viikon kevennykseni eli Anna -lehti ei tee syvähaastattelua runsailla kuvilla kirjailija Jacquelyn Mitchardista!

Harvoin minua on saatu tv:n äären suvella, mutta nyt on kaikki toisin: Sunnuntai-iltaisin tulee ykköseltä ruotsalais-tanskalainen yhteistyö Silta. Sen uusinta lähetetään torstai-iltana. Niin upeaa kun ei mainoksia ja sarja on sellaista laatua, että en olleenkaan vaihtaisi tätä USA:n markkinoille tehtyyn Bridge -luomukseeen. Huokailen näyttelijävalintoja, jännitän kuin parhaan dekkarin äärellä ja huomatkaa, sarjan tekijänä on ainakin Hjorth, joka oli aikanaan tekemässä Varustamoa ja kirjoittaa nyt ehkä pohjoismaiden kaikkien aikojen parasta dekkarisarjaa yhdessä Rosenfeldtin kanssa. Ensimmäiset Sebastian -dekkarit ovat Mies joka ei ollut murhaaja ja Oppipoika Kolmatta odotan täällä kuin kuumessa eli äkkiä nyt se kolmas Seba-kirja tänne;) Ah, kun kuulen tämän tunnarin...

Pilkku♥ Eilen tämän hurmaavan koiruuden, lörppöhuulien, silkkikorvien, koirasuukkojen Hoviväki eli Hannele saapui meille melkein extempore. Oli niin hauska tavata Hannele kaikkien näiden vuosien jälkeen...Hänellä on paljon maalauksia, joihin olen ihan hulluna ja muutama kuva, joita ilman minulle ei tule joulua ja sitten yksi salainen kuva, josta olen ihan hiljaa hys, hys. Hannelessa on jotain samaa kuin oli Evessä, kun hän saapui paikalle, kaikki kirkastui ja tiesi katsovansa Valonkantajaa. Lopetammekin viikon eräällä vanhemmalla Hannelen kuvalla ja kuva liittyy tietty mustikoihin. Viikonloppua♥

Mä muistan sun mustikkasuun,
sä muistat sen kaiken muun.

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun,
sä muistat meidän kuuman virran juoksun.

Mä muistan sun polven muodon,
sä muistat rakkauden luodon.

Mä muistan suven oudon, kuuman,
sä muistat sen piinan, huuman.

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat vain mut ja mustikkasuun.

♥

Sä muistat kaiken muun,
mut mä muistan sun mutrusuun.

Sä muistat mun ihon hajun,
mä vain sen tunteen rajun.

Sä muistat sen mökin oudon,
mä muistan vain sen yön soudun.

Sä muistat mut ja täysikuun,
mä muistan sut ja mutrusuun.

- Leena Lumi & co -