Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Hän hautasi kasvonsa äidin yksityiseen tuoksuun joka tuntui selvänä, vaikka monta päivää oli kulunut siitä kun äidillä oli ollut nämä alusvaatteet yllään. Niistä leyhähti kirpeä tuoksahdus kylmään huoneeseen, ja hetkisen hän kuvitteli, miten koirat porhaltaisivat sokaistuneina maisemassa yksin tämän hajun ohjaamina, hakisivat sen rakastavaa lähdettä lumen alta ja aluskasvillisuuden seasta. Hän voisi kulkea koirien perässä. Hän pudotti kaikki vaatekappaleet yhtä lukuun ottamatta takaisin koriin, tunki ne isän vaatteiden alle ja vei valitsemansa vaatteet alakertaan ja antoi Foixille, joka odotti koirien kanssa oven takana.

Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, Tammi 2013, suomennos Kaijamari Sivill) on kuin kaunis irlantilainen melankolia: aurinkoa ja sadetta, kohtaamisia ja menetyksiä. Tämä kaikki Tóibínin hellänkarhealla kirjailijaäänellä, jossa pirskahtelee kuin jokin salainen mauste, kätketty huumori, hieman tummahko sellainen. Viime mainittu tulee esiin etenkin aloitusnovellissa Järkimies tai niin ainakin minä koin jutun harkitsevan rikollisen, joka on päättänyt selvitä elämässään kaikesta huolellisella suunnittelulla viinaan menevästä ja lörpöttelevästä äidistä huolimatta.

Novellissa Laulu, kaksikymmentäkahdeksanvuotias Noel näkee ja etenkin kuulee äitinsä yhdeksäntoista vuoden eron jälkeen. Laulu on kuin surumielinen sävel, joka herättää monia kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia. Sen sijaan Laulu vie lukijan iiriksi laulettuun esitykseen ja siinä kohtaavat…

Pelin henki on kirjan toinen pidempi novelli ja se kertoo sisukkaasta Nancysta, joka ympäristönsä estelystä huolimatta mahdollistaa oman suuren unelmansa. Seuraavat viisi novellia, Pelin henki, Famous Blue Raincoat, Pappi suvussa, Matka ja Kesätyö, kertovat kukin oman kiintoisan, arkisen eleettömän, mutta pienen ihmisen kannalta suuren tarinan. Tätä kliseetä ’pienen ihmisen suuri tarina’ voi lukija miettiä vaikkapa lukiessaan Pappi suvussa, joka kertoo Mollysta ja hänen pojastaan Frankista jotain, mitä on mahdollista lukea silloin tällöin vaikka iltapäivälehtien lööpeistä.

Pidän kuitenkin kirjan johtonovellina Pitkää talvea, joka olisi sopinut vaikka kirjan niminovelliksi.  Alun sitaattikin on siitä samoin kuin tämä:

Miquel kuvitteli, miten kirjoittaisi Jordille näistä uutisista. Meidän äiti on kadonnut, kuollut, makaa jäävuoren alla. Ja meidän pitää vahtia taivasta korppikotkien varalta sitten kun lumi sulaa että löydämme hänet ennen niitä. Sinun sängyssäsi nukkuu hiljainen ja surullisen näköinen tumma poika, joka tuli vähien vaatteidensa kanssa ja on näköjään valmis tekemään naisten töitä. Hän on muuttanut minun viereeni, kuulen hänen kevyen ja säännöllisen hengityksensä. Aamulla yritän järjestää hänelle nukkumapaikan jostain muualta.

Kiinnyin, siis suorastaan kiinnyin, Colm Tóibínin pienieleisesti paljon kertovaan tyyliin jo kirjassa Brooklyn ja sama tunne jatkui kirjassa Äitejä ja poikia, mutta nyt novelleina. Novelli on hankala laji. Se ei ole yhtä suosittua kuin pitkä proosa, mutta novelleilla on oma lukijakuntansa. Itselleni ikimuistoisin on Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Vähemmän lämpimällä sydämellä Colm Tóibín kulkisi hyvin carverilaisissa tunnelmissa: Kumpikin kirjoittaa arjesta ja pienistä ihmisistä arjessa. Kummankin novelleissa odottamaton salama, sattuma, onnettomuus suistaa ihmisten elämän raiteiltaan. Pidän paljon myös Herta Müllerin Matala maa novellikokoelmasta, jossa ihmiset kärsivät menetysten ja järjestelmän rattaissa. Müllerin kieli on aivan oma lukunsa, sillä se on runoproosaa ja siis kuin asteen taiteellisemmalla tasolla.

Luin Äitejä ja poikia sillä suven viikolla, jolla ei ollut ollenkaan omaa rauhaa.  Pitkän proosan lukeminen alituisesti keskeytettynä ei olisi onnistunut. Novellille on aina aikansa ja paikkansa ja joillekin novelli on suorastaan intohimo!

Vain Pitkän talven kohdalla tunsin kaipuuta jatkoon. Ei niin, että muut novellit eivät olisi olleet hyviä tai jopa erinomaisia, vaan siksi, että toinen tarina novellinakin on jo kuin ihan valmis, kun taas toinen huutaa jatkoa…jatkoa, jonka voi nähdä vaikka elokuvana:

Miquel katsoi ympärilleen ja tiesi, että voisi syleillä Manoloa tällä tyhjällä tiellä niin kauan kuin tahtoi ja pitää niin lähellä kuin halusi. Hän kietoi käsivartensa Manolon ympärille ja tunsi lämmön kuljettaessaan käsiään hänen takkinsa alla. Hän tunsi Manolon hiestyneen paidan ja tunsi Manolon sydämen jyskytyksen. Hän veti paitaa ja laski kätensä Manolon selän lämpimälle iholle. Manolo käpertyi häntä vasten, antoi vartaloiden painautua kiinni toisiinsa, hautasi kasvonsa Miquelin olkapäähän mutta jätti kätensä pitkin kylkiä niin kuin ne olisivat olleet kiveä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Katja/Lumiomena   Sanna  Kaisa Reetta