”Auta jumala, auta jumala, auta jumala.”
Miten minä voin eksyä omassa kodissani?
Hän harkitsi, kipaisisiko yläkerran isoon kylpyhuoneeseen,
mutta hän oli oudosti juuttunut mykistyneenä hämärän rajamaille – ikään kuin
alakerran vessattomaan ulottuvuuteen. Hänellä oli yliaistillinen tunne että hän
tarkkaili itseään, käytävässä itkevää vierasta naisraukkaa. Se ei kuulostanut
aikuisen naisen melko varovaiselta itkulta. Se oli pikkulapsen pelästynyttä,
voimatonta ja hillitöntä itkua.
Kyyneleet eivät olleet ainoa mitä hän ei kyennyt enää
pidättelemään. John säntäsi ulko-ovesta juuri kun virtsa alkoi valua pitkin
hänen oikeaa säärtään, kasteli verkkarihousut, sukan ja lenkkitossun.
Lisa Genovan teos Edelleen Alice (Still Alice, WSOY 2010,
suomennos Leena Tamminen) on kirja, jonka lukemista olen kaivannut jo muutamia
vuosia. Käydessäni viimeksi kirjastossa,
yhdessä Suomen kauneimmista, upea henkilökunta oli onneksi ottanut tämän kirjan
esittelyhyllyyn, josta sen nappasin muiden kirjojen kera mukaani. Luin kirjan
nopeaan ja vaikuttuneena. Kaikki mitä olin olettanut ja kirjasta arvioita
lukenut, kertautui sisällössä: Tunnen lukeneeni kauniin, herkän, toden kirjan
alzheimerin taudista. Genova kirjoittaa
mitään salaamatta, mitään lisäämättä, mitään kaunistelematta. Rappio seuraa toistaan, mutta on hetkiä, jolloin kuunvalo muuttaa kaiken taikapölyksi.
Jollakin mittarilla Genova kirjoittaa kuin Carol Shields: suoraan sanomisen
kaihtamattomuus, kyky asettua sairastuneen keski-ikäisen naisen maailmaan,
tehdä pieniä, mutta tärkeitä huomioita muista, kuvata sisäistä elämää
varjostakin. Vain Carolin eräiden kirjojen ’lörpöttelyt’ puuttuvat. Se on
Shieldsin tyylikeino, Genova luottaa hiljaisuuden kauneuteen.
Lisa Genova, neurotieteiden tohtori Harvardin yliopistosta,
kertoo kirjassaan viisikymppisestä Alicesta, joka on kongnitiivisen psykologian
professori, kolmen aikuisen lapsen äiti ja avioliitossa Johnin,
syöpäsolubiologin kanssa. Alice nauttii työstään ja saavutuksistaan ja odottaa
myös lapsiltaan menestystä. Vanhimmat
lapset Anna ja Tom täyttävätkin hänen kriteerinsä, mutta kuopus Lydia ei halua
muuta kuin näytellä, mikä aiheuttaa jonkin verran säröä äidin ja tyttären
suhteeseen.
Kirjan alussa Alice unohtaa tärkeällä luennolla yhden sanan,
sitä ei vain löydy mistään mielen kätköistä, sitten on hänen pienet
viisikymppisensä perheen kanssa, jossa hän unohtaa jotain tärkeää ravintolaan
ja sen jälkeen hän lähtee yksin tavanomaiselle juoksulenkilleen ja…eksyy. Ei
löydä kotiin. Ei löydä kotia tutuissa maisemissa, tutuilla kaduilla. Älykkäänä
ihmisenä Alice tajuaa hyvin pian, mikä on vialla ja saa monista tutkimuksista
vastauksen, että hänellä on varhain alkanut alzheimer. Hyvinä päivinä sen voi
vielä laittaa kuin piiloon, mutta huonoina päivinä aivoja nakertava peto saa
hänet jäämään sängyn pohjalle. Genova kuvaa äärimmäisen herkkävireisesti miten
Alice kokee sairauden ja miten se etenee kaikista Alicen ponnisteluista
huolimatta. Lapset selvästi lähentyvät äitiinsä, mutta koska Howlandin
pariskunta on elänyt hyvin urakeskeistä elämää, isoksi märöksi alkaa nousta
Johnin tärkeä työ, sillä John ei ole valmis luopumaan huipputarjouksesta lähteä
New Yorkiin syöväntutkimuksen ytimeen. Tämä siitäkin huolimatta, että Alice
realistina odottaa elämältä enää yhtä hyvää sapattivuotta Johnin kanssa. Se on
enää ainoa, mitä hän toivoo. Ja John näkee itsensä New Yorkissa Alice mukanaan,
sillä kotiin jääminen ei ole hänelle vaihtoehto:
”Minä en usko, että voin tehdä niin, Alice. Anteeksi, mutta
minusta vain tuntuu etten kestä olla kotona koko vuotta, istua vain ja
katsella, mitä tämä tauti sinulta riistää. En kestä katsella, kun sinä et osaa
enää pukeutua etkä osaa käyttää televisiota. Jos olen labrassa, minun ei
tarvitse katsella miten sinä liimaat tarralappuja kaikkiin kaappeihin ja oviin.
Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie
minulta hengen.”
”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen
huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä
menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata
minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer?
Mikä vitun veruke sinulla on?”
Alice ei ole ollenkaan omaa tahtoa vailla, vaikka muisti
haipuu varsin dramaattisesti ja lääkkeet eivät sitä tunnu yhtään hidastavan. Hän
tajuaa kaikkien kuulo- ja näköharhojensakin keskellä, että alzheimeriin
sairastuneiden omaisille on tukiryhmiä vaikka kuinka paljon, mutta potilaille
ei ole mitään. Hän alkaa etsiä ’kollegoita’, varhain alzheimeriin sairastuneita
itsensä kaltaisia ihmisiä ja siitä alkaa jotain uutta, joka kantaa upeisiinkin
tapahtumiin, antaa itsetuntoa kun on vaikeinta ja ehkä on jopa silta yli sen
tumman virran, jossa tietokoneelta pitäisi avata kansio, jonka nimi on
Perhonen.
Hän riisui ensin paitansa ja rintaliivinsä, sujautti sitten
hameensa ja alushousunsa pois yhdellä liikkeellä ja käveli mereen. Vedessä ei
ollut levää, jota yleensä vyöryi aaltojen mukana, vaan se loiski maitomaisen
pehmeänä hänen ihoaan vasten. Hän alkoi hengittää aaltojen tahtiin. Kevyesti
kulkiessaan, selällään kelluessaan, hän ihaili loistehelmiä jotka reunustivat
hänen sormenpäitään ja kantapäitään kuin taikapöly.
*****
*****
Lue myös Anneli Kannon loistava Pala palalta pois!
Edelleen Alice on ollut mielessäni jo jonkin aikaa, varmaan Ilsen bloggauksesta lähtien. Kirjan teema kiinnostaa ja varmasti koskettaa (kaikilla on varmaan omakohtaisia kokemuksia sukulaisesta tai ystävästä, jolla on alzheimer tai dementia), mutta myös sen kerronnan- ja kielentasot kiinnostavat.
VastaaPoistaKirjan kansikin on kaunis!
Katja, tässä kirja, josta sinä pitäisit. Ihan tyylistä alkaen. Aihe toki kiinnostaa meitä kaikkia. Minun yvtävni äidillä on alzheimer eli seuraan aika likeltä, miten ihminen muuttuu ihan eriksi.
PoistaTodella kaunis ja jotenkin Genovan kielen henkeen.
Tämä kirja oli tosi vaikuttava teos ja Genova jatkaa hienoa kerrontaansa myös Puolinainen kirjassaan. Molemmat kertovat henkilöitä, joita kohtaa neurologinen vamma tai sairaus, joista kirjoittajalla on runsaasti kokemusta työnsä ja koulutuksensa kautta.
VastaaPoistaMai, en löytänyt sinun juttuasi tästä, kun googletin, sen sijaan kylläkin Puolinaisen, jonka aion kohta hakea kirjastosta, kiitos vinkistä. Luin arviosi Puolinaisesta ja kirja on just sitä mikä kiinnostaa minua.
PoistaOlen lukenut kirjan uutena ja blogini on vasta vuoden vanha, joten en ole blogannut Alicesta. Kamala kun tulee noita kirjoitusvirheitä ihan huomaamatta...pitäisi olla henkilöistä...
PoistaOK
PoistaSano niitä näppisvirheiksi ja ota rennosti;) Minua välillä kauhistuttavat omat virheeni, mutta ei auta.
Menee luettavien listalle. Kaunis, vaikka varmasti raastava. Kansi on todella kaunis. Ihana kirjastosi :)
VastaaPoistaAnne, minä pidän huolen, että luet tämän;) Kansi on just Genovan herkänälykkääseen tyyliin sopiva.
PoistaIhanaa, että luit tämän!
VastaaPoistaMinut tämä kirja herätti näkemään sen, ettei muistisairaus sairastuneelle itselleen välttämättä olekaan hirveän ahdistavaa. Sen sijaan läheisille se on todella raskasta. Sairauden eteneminen kuvattiin tässä kauniisti - jos nyt tällaista asiaa voi kauniiksi sanoa.
Maija, todellakin, tämä on just sellaista jota haluan lukea. Genova kirjoittaa herkäntyylikkäästi.
PoistaJoskus, hetkittäin se voi olla sitäkin. Aina sanotaan, että se ei sitä ole, mutta mitä olen likeltä seurannut, siinäkin on omat ahdistuksen hetkensä. Esim. vaikkapa kun tulee siirto kotoa hoitokotiin tai hoitokodista lomalle entiseen kotiin tai kesämökille: Ympäristön vaihdokset voivat aiheuttaa odottamattomia ahdistuksia ja itkuja yms. Tosin läheisille sairaus on kaiken aikaa raskas ja keitaita ovat hetket, jolloin vaikka äiti tunnistaa tyttärensä.
No, tässä kerrottiin todesti, mutta kauniisti. On kaunista, kun sanotaan kauniisti. Ainakin just tässä kohden odotin sitä. Ehkä sitten vähän balsamia lukijan sielulle. Mutta mitään imelyyttä tässä ei ollut, vaan Gevova piti hienosti tasapainoa yllä.
Erittäin mielenkiintoinen tarina ja näkökulma. Kaunista kerrontaa vaikeasti kuvattavasta ja luettavastakin aiheesta. Listalle.
VastaaPoistaCheri, arvaan, että pitäisit tästä.
PoistaKuulostaapas siltä, että pitää lukea. Kirjoitan parhaillani romaania, mikä ei aihepiiriltään liippaa edes läheltä, mutta ehkä tunnelmiltaan..
VastaaPoistaHelmi-Maaria, kirjan tyyli veisi tässä sinua ellei aihe.
PoistaTuo kirja pitäsi lukea!
VastaaPoistaKiitos mielenkiintoisesta postauksesta:)
Oikein hyvää loppuviikkoa, Leena-IhaNainen♥
Aili, pitäisit tästä.
PoistaOle hyvä ja kiitos samoin sinulle, Aili-IhaNainen♥
Ihanaa, kun on kerrankin saumat lukea vanhempaa kirjallisuutta! Itse luin kirjailijalta Puolinaisen, joka käsittääkseni vähän tätä kepeämpi tyyliltään. Koskettava teos kuitenkin, tykkäsin!
VastaaPoista♥♥♥
Annika, suvella on sellainen aika. Puolinainen on jo matkalla luokseni. Tykästyin Genovan kirjailijaääneen.
Poista♥♥♥
Kiitos.
VastaaPoistaTämä kirja on itselleni hyvin tärkeä.Kirjoitit kuten aina niin koskettavasti.
Hyvää syksyä sinulle.
♥
Maria, ole hyvä.
PoistaKiinnostaa minuakin...Kiitos.
Kiitos samoin sinulle.
♥
Erittäin ajankohtainen tarina, sillä eilen isäpuolellani diagnosoitiin alkava alzheimer. Hänellä on kyllä ikää jo 77 vuotta, mutta silti diagnoosi oli kova pala nieltäväksi. Onneksi nykyaikaiset lääkkeet hieman hidastavat taudin etenemistä, mutta muutoksia tapahtuu silti koko ajan. Nyt jo me omaiset huomaamme muutoksia, mutta olemme olettaneet niiden johtuvan marraskuulla sattuneesta aivoinfarktista.
VastaaPoistaPitäisi varmasti lukea taudista kertovia kirjoja, että tietäisi mitä on odotettavissa, mutta hieman hirvittää pelkkä ajatuskin.
Hanne, alussa ne muutokset ovat niin vähäisiä. Käytöksen muuttumista, pientä unohtelua etc., mutta sitten alkavaa se tositosi, joka on lähiomaiselle kovaa. Jokainen yrittää ja haluaa pitää lähimmäisensä kotona niin pitkään kuin voi, vaan kun ei enää jaksa ja pysty esim. sairastuneen äkillisten katoamisten yms. vuoksi, on edessä hoivakoti, toivottavasti hyvä sellainen. Seuraan asiaa nyt ystäväni läheisen sairastumisen kautta likeltä. Hänen äitinsä ei aina tunnista häntä. Päivät vaihtelevat.
PoistaLue tämä ja sitten tuo Anneli Kannon kirja, Katso myös leffa Away from her. Sen voi tilata vaikka CDON.COMilta
Vaikka kuinka hirvittää, ei sitä pakoon pääse, jos likelle tai jopa kohdalle sattuu.
Pitäisit juuri tästä Genovan kirjasta.
Ilman muuta jotain on luettava, sillä lähipiirissä ei ennen ole tätä tautia esiintynyt. Tietoa on saatava.
PoistaÄitini on 82v, mutta onneksi hän on vielä virkeä ja tässä ajassa hyvin mukana. Osti juuri itselleen älypuhelimen (minulla ei vielä sellaista ole),mutta tiedän, että puolisosta huolehtimen tulee olemaan todella raskasta hänelle.
Hän on aina ollut jonkun sortin perfektionisti ja nyt kun asiat eivät luistakaan toivotulla tavalla, hän tuskastuu ja hermostuu herkästi.
On vain seurattava hänen kestämistään tarkasti, sillä parempi yksi laitoksessa kuin molemmat.
Toivottavasti luit Anneli Kannon Pala palalta pois. Se on niin tosi. Koettu.
PoistaMinun äitini täyttää lokakuussa 86 ja myös ajassa hyvin mukana. Lukee kaikki lehdet, katsoo kaikki tv-ohjelmat ja nuhoittaa toista, kävelee monta kilometriä päivässä ja pitää puutarhaa. Kännykkä sujuu. Isäni on kuollut v. 2000 ja silloin äiti myi omakotialon pois ja osti mukavan rivitaloasunnon L:n keskustasta.
Ystäväni äiti on nyt hoivakodissa alzheimerin takia ja isänsä oli ensin tietysti kovasti vastaankin, mutta nyt selvästi piristynyt.
Tämä on ollut lukulistallani pitkään, mutten ole vielä rohjennut lukea. Äidilläni on vaikea Alzheimerin tauti, ja asia on niin lähellä ja kipeä, että aiheesta lukeminen vähän pelottaakin. Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua että voisin olla vähitellen valmis, ja tämä löytyisi omasta hyllystäkin, joten... Myös Kannon Pala palalta pois on lukulistalla.
VastaaPoista<3
Sara, pitäisit tästä varmasti. Niin upea tyyli käsitellä vaikeaa aihetta, että vaikutuin Genovasta. Otin kirjastosta jo hänen kirjansa Puolinainen.
PoistaIkävä juttu, jossa helpotusta ei luvassa. Seuraan ystäväni äidin Alzheimeria viedestä, sekä häntä että omaisia ja täytyy sanoa, että rankkaa. Tioedätkö, ystäväni ei suostunut lukemaan Kannon upeaa kirjaa. Mutta hänen sisarensa luki ja piti. Kanto kertoo kaiken myös mitään salaamatta, mitään pois jättämättä, mutta siinä on about yli puolet omaisen eli tyttären kannalta. Genovan kirjassa potilas itse on koko ajan pääroolissa. Suosittelen molempia.
Leena, luin kirjan ja pidin. Uskomattoman herkkää ja koskettavaa tekstiä alusta loppuun.
VastaaPoistaKiitos, kun suosittelit tätä kirjaa. Totean myös, että olet kirjoittanut upean postauksen!
Marjatta, arvasin! Upeasti kerrottu tarina.
PoistaOle hyvä ja kiitos <3 Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva, josta Julianne Moore sdai Oscarin tulee Suomessa ensi-iltaan 20.3.