tiistai 13. elokuuta 2013

Lisa Genova: Edelleen Alice

”Auta jumala, auta jumala, auta jumala.”

Miten minä voin eksyä omassa kodissani?

Hän harkitsi, kipaisisiko yläkerran isoon kylpyhuoneeseen, mutta hän oli oudosti juuttunut mykistyneenä hämärän rajamaille – ikään kuin alakerran vessattomaan ulottuvuuteen. Hänellä oli yliaistillinen tunne että hän tarkkaili itseään, käytävässä itkevää vierasta naisraukkaa. Se ei kuulostanut aikuisen naisen melko varovaiselta itkulta. Se oli pikkulapsen pelästynyttä, voimatonta ja hillitöntä itkua.

Kyyneleet eivät olleet ainoa mitä hän ei kyennyt enää pidättelemään. John säntäsi ulko-ovesta juuri kun virtsa alkoi valua pitkin hänen oikeaa säärtään, kasteli verkkarihousut, sukan ja lenkkitossun.

Lisa Genovan teos Edelleen Alice (Still Alice, WSOY 2010, suomennos Leena Tamminen) on kirja, jonka lukemista olen kaivannut jo muutamia vuosia.  Käydessäni viimeksi kirjastossa, yhdessä Suomen kauneimmista, upea henkilökunta oli onneksi ottanut tämän kirjan esittelyhyllyyn, josta sen nappasin muiden kirjojen kera mukaani. Luin kirjan nopeaan ja vaikuttuneena. Kaikki mitä olin olettanut ja kirjasta arvioita lukenut, kertautui sisällössä: Tunnen lukeneeni kauniin, herkän, toden kirjan alzheimerin taudista.  Genova kirjoittaa mitään salaamatta, mitään lisäämättä, mitään kaunistelematta. Rappio seuraa toistaan, mutta on hetkiä, jolloin kuunvalo muuttaa kaiken taikapölyksi. Jollakin mittarilla Genova kirjoittaa kuin Carol Shields: suoraan sanomisen kaihtamattomuus, kyky asettua sairastuneen keski-ikäisen naisen maailmaan, tehdä pieniä, mutta tärkeitä huomioita muista, kuvata sisäistä elämää varjostakin. Vain Carolin eräiden kirjojen ’lörpöttelyt’ puuttuvat. Se on Shieldsin tyylikeino, Genova luottaa hiljaisuuden kauneuteen.

Lisa Genova, neurotieteiden tohtori Harvardin yliopistosta, kertoo kirjassaan viisikymppisestä Alicesta, joka on kongnitiivisen psykologian professori, kolmen aikuisen lapsen äiti ja avioliitossa Johnin, syöpäsolubiologin kanssa. Alice nauttii työstään ja saavutuksistaan ja odottaa myös lapsiltaan menestystä.  Vanhimmat lapset Anna ja Tom täyttävätkin hänen kriteerinsä, mutta kuopus Lydia ei halua muuta kuin näytellä, mikä aiheuttaa jonkin verran säröä äidin ja tyttären suhteeseen.

Kirjan alussa Alice unohtaa tärkeällä luennolla yhden sanan, sitä ei vain löydy mistään mielen kätköistä, sitten on hänen pienet viisikymppisensä perheen kanssa, jossa hän unohtaa jotain tärkeää ravintolaan ja sen jälkeen hän lähtee yksin tavanomaiselle juoksulenkilleen ja…eksyy. Ei löydä kotiin. Ei löydä kotia tutuissa maisemissa, tutuilla kaduilla. Älykkäänä ihmisenä Alice tajuaa hyvin pian, mikä on vialla ja saa monista tutkimuksista vastauksen, että hänellä on varhain alkanut alzheimer. Hyvinä päivinä sen voi vielä laittaa kuin piiloon, mutta huonoina päivinä aivoja nakertava peto saa hänet jäämään sängyn pohjalle. Genova kuvaa äärimmäisen herkkävireisesti miten Alice kokee sairauden ja miten se etenee kaikista Alicen ponnisteluista huolimatta. Lapset selvästi lähentyvät äitiinsä, mutta koska Howlandin pariskunta on elänyt hyvin urakeskeistä elämää, isoksi märöksi alkaa nousta Johnin tärkeä työ, sillä John ei ole valmis luopumaan huipputarjouksesta lähteä New Yorkiin syöväntutkimuksen ytimeen. Tämä siitäkin huolimatta, että Alice realistina odottaa elämältä enää yhtä hyvää sapattivuotta Johnin kanssa. Se on enää ainoa, mitä hän toivoo. Ja John näkee itsensä New Yorkissa Alice mukanaan, sillä kotiin jääminen ei ole hänelle vaihtoehto:

”Minä en usko, että voin tehdä niin, Alice. Anteeksi, mutta minusta vain tuntuu etten kestä olla kotona koko vuotta, istua vain ja katsella, mitä tämä tauti sinulta riistää. En kestä katsella, kun sinä et osaa enää pukeutua etkä osaa käyttää televisiota. Jos olen labrassa, minun ei tarvitse katsella miten sinä liimaat tarralappuja kaikkiin kaappeihin ja oviin. Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.”

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer? Mikä vitun veruke sinulla on?”

Alice ei ole ollenkaan omaa tahtoa vailla, vaikka muisti haipuu varsin dramaattisesti ja lääkkeet eivät sitä tunnu yhtään hidastavan. Hän tajuaa kaikkien kuulo- ja näköharhojensakin keskellä, että alzheimeriin sairastuneiden omaisille on tukiryhmiä vaikka kuinka paljon, mutta potilaille ei ole mitään. Hän alkaa etsiä ’kollegoita’, varhain alzheimeriin sairastuneita itsensä kaltaisia ihmisiä ja siitä alkaa jotain uutta, joka kantaa upeisiinkin tapahtumiin, antaa itsetuntoa kun on vaikeinta ja ehkä on jopa silta yli sen tumman virran, jossa tietokoneelta pitäisi avata kansio, jonka nimi on Perhonen.

Hän riisui ensin paitansa ja rintaliivinsä, sujautti sitten hameensa ja alushousunsa pois yhdellä liikkeellä ja käveli mereen. Vedessä ei ollut levää, jota yleensä vyöryi aaltojen mukana, vaan se loiski maitomaisen pehmeänä hänen ihoaan vasten. Hän alkoi hengittää aaltojen tahtiin. Kevyesti kulkiessaan, selällään kelluessaan, hän ihaili loistehelmiä jotka reunustivat hänen sormenpäitään ja kantapäitään kuin taikapöly.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Joana, Ilse Norkku Irene ja Naakku

*****

Lue myös Anneli Kannon loistava Pala palalta pois!

28 kommenttia:

  1. Edelleen Alice on ollut mielessäni jo jonkin aikaa, varmaan Ilsen bloggauksesta lähtien. Kirjan teema kiinnostaa ja varmasti koskettaa (kaikilla on varmaan omakohtaisia kokemuksia sukulaisesta tai ystävästä, jolla on alzheimer tai dementia), mutta myös sen kerronnan- ja kielentasot kiinnostavat.

    Kirjan kansikin on kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tässä kirja, josta sinä pitäisit. Ihan tyylistä alkaen. Aihe toki kiinnostaa meitä kaikkia. Minun yvtävni äidillä on alzheimer eli seuraan aika likeltä, miten ihminen muuttuu ihan eriksi.

      Todella kaunis ja jotenkin Genovan kielen henkeen.

      Poista
  2. Tämä kirja oli tosi vaikuttava teos ja Genova jatkaa hienoa kerrontaansa myös Puolinainen kirjassaan. Molemmat kertovat henkilöitä, joita kohtaa neurologinen vamma tai sairaus, joista kirjoittajalla on runsaasti kokemusta työnsä ja koulutuksensa kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, en löytänyt sinun juttuasi tästä, kun googletin, sen sijaan kylläkin Puolinaisen, jonka aion kohta hakea kirjastosta, kiitos vinkistä. Luin arviosi Puolinaisesta ja kirja on just sitä mikä kiinnostaa minua.

      Poista
    2. Olen lukenut kirjan uutena ja blogini on vasta vuoden vanha, joten en ole blogannut Alicesta. Kamala kun tulee noita kirjoitusvirheitä ihan huomaamatta...pitäisi olla henkilöistä...

      Poista
    3. OK

      Sano niitä näppisvirheiksi ja ota rennosti;) Minua välillä kauhistuttavat omat virheeni, mutta ei auta.

      Poista
  3. Menee luettavien listalle. Kaunis, vaikka varmasti raastava. Kansi on todella kaunis. Ihana kirjastosi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, minä pidän huolen, että luet tämän;) Kansi on just Genovan herkänälykkääseen tyyliin sopiva.

      Poista
  4. Ihanaa, että luit tämän!
    Minut tämä kirja herätti näkemään sen, ettei muistisairaus sairastuneelle itselleen välttämättä olekaan hirveän ahdistavaa. Sen sijaan läheisille se on todella raskasta. Sairauden eteneminen kuvattiin tässä kauniisti - jos nyt tällaista asiaa voi kauniiksi sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, todellakin, tämä on just sellaista jota haluan lukea. Genova kirjoittaa herkäntyylikkäästi.

      Joskus, hetkittäin se voi olla sitäkin. Aina sanotaan, että se ei sitä ole, mutta mitä olen likeltä seurannut, siinäkin on omat ahdistuksen hetkensä. Esim. vaikkapa kun tulee siirto kotoa hoitokotiin tai hoitokodista lomalle entiseen kotiin tai kesämökille: Ympäristön vaihdokset voivat aiheuttaa odottamattomia ahdistuksia ja itkuja yms. Tosin läheisille sairaus on kaiken aikaa raskas ja keitaita ovat hetket, jolloin vaikka äiti tunnistaa tyttärensä.

      No, tässä kerrottiin todesti, mutta kauniisti. On kaunista, kun sanotaan kauniisti. Ainakin just tässä kohden odotin sitä. Ehkä sitten vähän balsamia lukijan sielulle. Mutta mitään imelyyttä tässä ei ollut, vaan Gevova piti hienosti tasapainoa yllä.

      Poista
  5. Erittäin mielenkiintoinen tarina ja näkökulma. Kaunista kerrontaa vaikeasti kuvattavasta ja luettavastakin aiheesta. Listalle.

    VastaaPoista
  6. Kuulostaapas siltä, että pitää lukea. Kirjoitan parhaillani romaania, mikä ei aihepiiriltään liippaa edes läheltä, mutta ehkä tunnelmiltaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, kirjan tyyli veisi tässä sinua ellei aihe.

      Poista
  7. Tuo kirja pitäsi lukea!
    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta:)

    Oikein hyvää loppuviikkoa, Leena-IhaNainen♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, pitäisit tästä.

      Ole hyvä ja kiitos samoin sinulle, Aili-IhaNainen♥

      Poista
  8. Ihanaa, kun on kerrankin saumat lukea vanhempaa kirjallisuutta! Itse luin kirjailijalta Puolinaisen, joka käsittääkseni vähän tätä kepeämpi tyyliltään. Koskettava teos kuitenkin, tykkäsin!

    ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, suvella on sellainen aika. Puolinainen on jo matkalla luokseni. Tykästyin Genovan kirjailijaääneen.

      ♥♥♥

      Poista
  9. Kiitos.
    Tämä kirja on itselleni hyvin tärkeä.Kirjoitit kuten aina niin koskettavasti.
    Hyvää syksyä sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, ole hyvä.

      Kiinnostaa minuakin...Kiitos.

      Kiitos samoin sinulle.

      Poista
  10. Erittäin ajankohtainen tarina, sillä eilen isäpuolellani diagnosoitiin alkava alzheimer. Hänellä on kyllä ikää jo 77 vuotta, mutta silti diagnoosi oli kova pala nieltäväksi. Onneksi nykyaikaiset lääkkeet hieman hidastavat taudin etenemistä, mutta muutoksia tapahtuu silti koko ajan. Nyt jo me omaiset huomaamme muutoksia, mutta olemme olettaneet niiden johtuvan marraskuulla sattuneesta aivoinfarktista.

    Pitäisi varmasti lukea taudista kertovia kirjoja, että tietäisi mitä on odotettavissa, mutta hieman hirvittää pelkkä ajatuskin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, alussa ne muutokset ovat niin vähäisiä. Käytöksen muuttumista, pientä unohtelua etc., mutta sitten alkavaa se tositosi, joka on lähiomaiselle kovaa. Jokainen yrittää ja haluaa pitää lähimmäisensä kotona niin pitkään kuin voi, vaan kun ei enää jaksa ja pysty esim. sairastuneen äkillisten katoamisten yms. vuoksi, on edessä hoivakoti, toivottavasti hyvä sellainen. Seuraan asiaa nyt ystäväni läheisen sairastumisen kautta likeltä. Hänen äitinsä ei aina tunnista häntä. Päivät vaihtelevat.

      Lue tämä ja sitten tuo Anneli Kannon kirja, Katso myös leffa Away from her. Sen voi tilata vaikka CDON.COMilta

      Vaikka kuinka hirvittää, ei sitä pakoon pääse, jos likelle tai jopa kohdalle sattuu.

      Pitäisit juuri tästä Genovan kirjasta.

      Poista
    2. Ilman muuta jotain on luettava, sillä lähipiirissä ei ennen ole tätä tautia esiintynyt. Tietoa on saatava.
      Äitini on 82v, mutta onneksi hän on vielä virkeä ja tässä ajassa hyvin mukana. Osti juuri itselleen älypuhelimen (minulla ei vielä sellaista ole),mutta tiedän, että puolisosta huolehtimen tulee olemaan todella raskasta hänelle.
      Hän on aina ollut jonkun sortin perfektionisti ja nyt kun asiat eivät luistakaan toivotulla tavalla, hän tuskastuu ja hermostuu herkästi.
      On vain seurattava hänen kestämistään tarkasti, sillä parempi yksi laitoksessa kuin molemmat.

      Poista
    3. Toivottavasti luit Anneli Kannon Pala palalta pois. Se on niin tosi. Koettu.

      Minun äitini täyttää lokakuussa 86 ja myös ajassa hyvin mukana. Lukee kaikki lehdet, katsoo kaikki tv-ohjelmat ja nuhoittaa toista, kävelee monta kilometriä päivässä ja pitää puutarhaa. Kännykkä sujuu. Isäni on kuollut v. 2000 ja silloin äiti myi omakotialon pois ja osti mukavan rivitaloasunnon L:n keskustasta.

      Ystäväni äiti on nyt hoivakodissa alzheimerin takia ja isänsä oli ensin tietysti kovasti vastaankin, mutta nyt selvästi piristynyt.

      Poista
  11. Tämä on ollut lukulistallani pitkään, mutten ole vielä rohjennut lukea. Äidilläni on vaikea Alzheimerin tauti, ja asia on niin lähellä ja kipeä, että aiheesta lukeminen vähän pelottaakin. Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua että voisin olla vähitellen valmis, ja tämä löytyisi omasta hyllystäkin, joten... Myös Kannon Pala palalta pois on lukulistalla.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, pitäisit tästä varmasti. Niin upea tyyli käsitellä vaikeaa aihetta, että vaikutuin Genovasta. Otin kirjastosta jo hänen kirjansa Puolinainen.

      Ikävä juttu, jossa helpotusta ei luvassa. Seuraan ystäväni äidin Alzheimeria viedestä, sekä häntä että omaisia ja täytyy sanoa, että rankkaa. Tioedätkö, ystäväni ei suostunut lukemaan Kannon upeaa kirjaa. Mutta hänen sisarensa luki ja piti. Kanto kertoo kaiken myös mitään salaamatta, mitään pois jättämättä, mutta siinä on about yli puolet omaisen eli tyttären kannalta. Genovan kirjassa potilas itse on koko ajan pääroolissa. Suosittelen molempia.

      Poista
  12. Leena, luin kirjan ja pidin. Uskomattoman herkkää ja koskettavaa tekstiä alusta loppuun.

    Kiitos, kun suosittelit tätä kirjaa. Totean myös, että olet kirjoittanut upean postauksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, arvasin! Upeasti kerrottu tarina.

      Ole hyvä ja kiitos <3 Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva, josta Julianne Moore sdai Oscarin tulee Suomessa ensi-iltaan 20.3.

      Poista