Jørgen Brekke: Uneton

Jotkin asiat olivat tulleet lähemmäksi, jotkin etääntyneet. Tyttökaverit olivat kaukana, kaukana poissa, mutta kodin vessa, Aku Ankat pytyn vieressä, varpaat lämpimällä laattalattialla aamuisin, sellaiset asiat tuntuivat olevan vieläkin lähellä. Viha oli poissa, mutta äidin käsivarsien hennot ihokarvat, huulien alapuolinen iho joka oli sekä vanha että nuori, epäröinti kesken riidan, äidin halu lopettaa ja nauraa joskus kaikelle – se oli tullut lähemmäksi. Hän saattoi eläytyä pitkään tällaisiin mielikuviin. Narahteluun kenkien alla kun hän lapioi lunta, lähikatuihin, valoon joka vilisi isän näkötestitaulun kirjainten takana, säveliin jotka oli vaikea laulaa puhtaasti…(Julie)

Jørgen Brekken teos Uneton (Drømmeløs, Johnny Kniga 2013, suomennos Päivi Kivelä) on historiallinen laatutrilleri, jossa ovat balanssissa tempo eli ei mitään ärsyttävää actionia, kaksi Trondheimin aikakautta eli 1767 ja 2011, sillä koko jutun alku eli mystinen arkkiveisu lähtee eräästä 1700-luvun trubaduurista, jännitys, jossa ollaan sekä uhrin että murhaajan pään sisällä lukijan kuitenkaan saamatta tietää kuka on mies salanimen ’riitapukari Löfberg’ takana ja kaiken huipuksi poliisityöskentelyn esittely on pidetty kohtuullisissa rajoissa ja siihenkin on saatu psykologista jännitettä monin oivaltavin keinoin. Vastikään aivoleikkauksesta toipunut komisario Odd Singsaker on ärsyttämätön, olematta silti mikään haalea kylpy. Hänen historiallinen vastineensa Trondheimista 1767, poliisimestari Nils Bayer sen sijaan on hyvinkin värikäs persoona, joka unohtaa syömisen, mutta ei ikinä juomista ja jonka vaisto toimii kuin selvännäkijällä, menneisyyden vastine tv-sarjan Columbolle: rähjäinen, hämäävä, terävä, yllättävä, sydän kultaa.

Murhaaja nykyajan Trondheimista on julma ja tavaton. Musiikillisesti ehkä nero, mitään kaihtamaton, mieli täynnä pimeää lapsuudesta asti ja päässä suriseva kärpänen. Lopulta kärpäsiä on kaikkialla, jopa lumisessa Trondheimissa, eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat. Ja kaiken aikaa kaunis soittorasia soittaa melodiaa, joka on surumielinen kehtolaulu, nimetty Kultaiseksi rauhaksi ja alaotsikkona ’Joka yö unet luovat maailman uudelleen.’ Tuntemattoman tekijän laulun mukana kulkee legenda, että laulu saa kenet tahansa nukahtamaan ja ken kuulee laulun vain yhden kerran, niin nukkuu kauniita unia nähden joka yö elämänsä loppuun asti.  Ja meidän murhaajammehan kärsii unettomuudesta…

Vähitellen nämä yöt ja unenpuute muuttaisivat taas hänen ajatuksensa painajaiseksi. Murha ei ollut riittänyt. Väärä nainen, väärä ääni. Hän tarvitsi nuoremman, puhtaamman, taipuisamman. Hän tiesi kenet tarvitsi.

Tölkki oli hänen edessään pöydällä ja hän katseli kahta vaaleanpunaista kalvoa, jotka olivat vajonneet sen pohjalle. Ne näyttivät joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta merieläimiltä, syvänmeren koralleilta. Toisinaan tuntui kuin ne liikkuisivat, valmistautuisivat laulamaan…

Kun Elise ja Ivar Edvardsenin 16-vuotias tytär Julie katoaa alkaa epätoivoinen etsintä lumisessa Trondheimissa. Kadonnut on nuori tyttö, tyttö kuin Bellmanin surumielisen hilpeä laulu.

Jørgen Brekke on taitava kirjoittaja. Hän on norjalainen haastaja Camilla Läckbergille, mutta haastaako hän myös Åsa Larssonin? Olen vakavasti kallellani psykologisiin ja historiallisiin dekkareihin. Lukiessani Unetonta koin jotainTulppaanimurhista, mutta osin myös Kirjan kansasta! Viime mainittu ei ole dekkari, mutta kylläkin kahdessa aikatasossa etenevä seikkailua sisältävä huippuromaani. Kun Kirjan kansassa nykyajassa löydetään ikivanha juutalainen kirjoituskokoelma, haggada, jota lähdetään jäljittämään 1800-luvulle. Unettomassa löytyy murhaajalle tärkeä sävelmä, jota lähdetään jäljittämään 1700-luvulle murhaajan henkilöyden selvittämiseksi.

Jørgen Brekke on norjalainen journalisti ja kirjailija, jonka esikoisteos on Armon piiri. Armon piirissä lukija vaeltaa Norjan Bergenissä 1528 ja Richmondin elokuussa 2010. Armon piiri on tuleva suvidekkarini, sillä Brekken tyyli vakuutti minut ja olen onnellisesti hänen historiallisen tyylinsä pohjaimussa.  Unettomassa Brekke vielä lyö lopussa ’pökköä pesään’ kertomalla, että Nils Bayerin viljelemät latinan- ja ranskankielisten sanontojen tausta ovat saaneet innoituksensa ehkä maailman ensimmäisestä rikostarinasta, Maurits Christopher Hansenin pienoisromaanista Mordet på Maskinbygger Roolfsen (1840)!

Lumiluolassa oli pilkkopimeää ja äänetöntä. Kukaan ei enää laulanut, kuului vain yhden ihmisen heikko hengitys.

Hiljaisuudessa hänestä tuntui kuin hän kuulisi oman sydämensä sykkeen.

Minä palellun kuoliaaksi. Sen vuoksi tuntuu niin lämpimältä. Olen lukenut siitä joskus. Unia, harhoja, lämmön tunne.

Niin me lähdemme tästä elämästä. (Julie)


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku ja Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

'Älä yhtään vähättele itseäsi', aikajuttua ja viikonloppua!

Olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt, että kerronko teille ajankäytöstäni vai en. Nyt kun olen seinää vasten, on pakko. Bloggaaminen kaikkineen vie minulta 60 tuntia viikossa! Ajassa on mukana kirjojen lukeminen, niistä kirjoittaminen, kuvalupien metsästys ympäri maailmaa sekä 300 blogin seuraaminen. Siis kuutena päivänä viikossa 10 tuntia ja minulla on ihmispari, liian iso talo ja liian iso puutarha, talven lumityöt, leivarin lämmitykset, aina valmistan kotiruokaa ja vain laiska töitään luettelee eli kai olen sitten laiska. Vastaan päivittäin myös mielettömään määrään sähköposteja...ja taas pitäisi aloittaa remonttia...Sanon helposti muille kannustuslauseita, mutta en muista kannustaa itseäni. Tästä sain tänään viestin:

Olin jossain viestissä aikoja sitten todennut Runotalon Sarille, että 'älä yhtään vähättele itseäsi' ja hän sai siitä voimaa ja inspiraatiota. Miksen tarjoa tätä itselleni?

Nyt on siis tullut aika hidastaa. Yritän lopettaa viikon torstaihin, että saan edes perjantaille aikaa siivota ja aikaa puuhata viikonlopun herkkuja. Toisaalta jos maaantai on minulle joskus sopivampi 'Ruhetag', teen sitten perjantaina juttua.

Minulla on myös nyt 5 kilon paino-ongelma. Rikon omia sääntöjäni, kun sen tässä kerron, mutta pakkohan se on, sillä aion alkaa ottaa aikaa jokaiselle viikon päivälle 2 tunnin lenkille. Olen happi-ihminen ja kuntoilen mieluiten ulkoilmassa. Tähän ylipainoon ei kuolla, mutta jos pitää tämän takia hylätä kaikki kauniit kotelomekot, olen valmis vaikka nälkäkuurille!

Tulossa on myös kaksi paussia, sillä olen pääsiäisenä äidin luona neljä päivää ja siellä ei lueta vaan syödään ja seurustellaan, seurustellaan ja syödään;-) Siellä odottavat upeat, jättimäiset täytekakut, maailman parhaat karjalanpiirakat, mämmi kuohukermalla ja sitten tietysti kalaa monella sortilla, sillä sitä jos mitä rannikolla saa parasta. Toinen paussi on runsas kaksi viikkoa, sillä kuulen alppien kutsun ja aion häipätä toukokuun alussa enkä edes lupaa lukea mitään. Aion kulkea korot kopisten Salzburgin katuja, seikkailla pinkeissä tennareissani ympäristössä ja nauttia joka iltapäivä 'Apfelstrudel mit Vanille Eis', joka tarkoittaa +5 kiloa kahdessa viikossa, sillä olen asian testannut. Siis vaikka olen huono matikassa, niin jos nyt kadotan -5 ja sitten tulee +5, se on nykyinen olomuotoni, mutta en aio vähätellä itseäni, vaan yritän hokea 'hyvä minä'. Positiivisuus on elämän eliksiiriä!

Yritän saada teille ensi viikolle uutuuskirjan vitamiineista, uuden puutarhakirjan sekä ehkä jopa myös jännityskirjan, jonka kirjoittaja onkin minulle ihan uusi tuttavuus. Mutta ellen ehdi, en en aio hypätä kalliolta alas. Suvella, vasta suvella kokoan teille Ruokareseptit Leena Lumissa ja sinne tulee myös muita kuin minun ohjeitani. Keneltä olen saanut ja saan sinne herkkuja, laitan tietysti linkittäen. Olen heikko tuossa leipomuspuolessa, vaikka tiikerikakut syntyvät silmät kiinni ja vasemmalla kädellä, mutta ne kaikki muut herkut...Sain itävaltalaiselta ystävältäni Die süsse Küche - Das österreichische Mehlspeiskochbuch -leipomuskirjan ihan vain koska siinä on juuri sen oikean Apfelstrudelin ohje, mutta kuvitelkaa, jos sen lyhyellä saksallani saisin selvitettyä;-) Tuhon teitä on monenlaisia, toiset niistä ovat herkuilla päällystettyjä ja toiset jotain muuta, kuten vaikkapa harha omasta kaikkivoipaisuudesta, tunne ylettömästä jaksamisesta. On aika.

On aika sanoa, 'älä yhtään vähättele itseäsi'. On aika ihailla hellää, valkeaa lunta, kunnes huhtikuun loska sen vie. On aika muistaa 'kun perataan kampeloita, perataan kampeloita' eli on aika keskittyä asiaan kerrallaan. On aika sulkea puhelin. On aika ostaa muutama pussi Leafin pieniä 'linnunmunia', sillä kahden viikon päästä ne ovat kaikista kaupoista loppu. On aika muistaa jatkaa pikkulintujen ruokintaa huhtikuun lopulle asti, sillä yöt ovat eläimille rankan kylmiä ja ne tarvitsevat ruokaa jo aamuvarhain ja iltapäivällä taas. On aika siivota komerot: Siitä tulee oudon rauhallinen olo. On aika olla hyppimättä vaa'alla joka päivä. On aika ostaa just se kasvovoide, joka on 'oma juttu'. On aika ostaa purkki maalia, hennon vihreää ja alkaa sutia sitä sun tätä. On aika oppia olemaan ostamatta liikaa ruokaa kotiin. On aika tuoda sisälle omenapuun oksia, jotka sitten kukkivat just sopivasti pääsiäisenä. On aika nähdä se hyvä mitä on ja unohtaa muu. On aika kävellä raikkaassa ilmassa ja hengittää joogahengitystä. On aika kirjoittaa kalenteriin toukokuun lehdelle: Istuta onnenpensas. On aika olla keräämättä kotiin turhaa tavaraa, se lopulta vain ahdistaa. On aika katsoa eteenpäin ja hymyillä. On aika unohtaa aika.

Kiireetöntä viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

I Want To Break Free

PS. Lukekaa alinna oleva Anonyymin kommentti ja jos teillä on siihen mielipidettä, niin kertokaa, mikä olisi sopiva juttujen tahti teille? Tunnen olevani viihdytysjoukoissa, mutta minua ei tähän pakota kukaan. Vain ilmassa on värähtelyä, että 'Leena, tee juttu per päivä, sitä sinulta odotetaan...' Ehkä olen väärässä. Eikä mitään ystävällistä hymistelyä, sillä en tee kuolemaa, ainakaan luultavasti...

kuva tintti jääpuikossa Pekka Mäkinen

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista

Ne tulevat sisään ja rupeavat touhuamaan eivätkä lupaa kysy. Hyvä että päivää sanovat. Ne katsovat jääkaappiin ja latovat ruokaa eteeni ja käskevät syödä, vaikka just äsken olen itse laittanut kunnon ruokaa ja syönyt eikä yhtään tee mieli, niin eivät usko, vaan pakottavat. Lämmittävät mikrossa vaikka minä en tykkää mikroruuasta. Se on mautonta.

Sanon naiselle, että tämä on minun kotini ja teidän on nyt lähdettävä. Se vain virnuilee imelästi ja sanoo, että hänet on tilattu ja hänellä on hommia. Kyllä hän sitten lähtee, kun työt on tehty.

Ne panevat tavarat vääriin paikkoihin ja varastavat minkä ehtivät. Tavarat ovat hukassa ja kadonneet.

Kai tässä täytyy lukot vaihdattaa. Tai laittaa sellainen varmuusketju.

Halusin lukea Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus 2013), koska olen nyt yli kymmenen vuotta seurannut erään ystäväni äidin ja hänen läheistensä elämää.  Olin myös itse vuosia sitten yksinäisen vanhuksen ystävänä erään järjestön kautta ja uuvuin kolmessa vuodessa niin, että kun jätin pestin, nukuin pari viikkoa. Kesti jonkin aikaa tajuta, että olin turhaan yrittänyt viestiä vanhuksen ainoalle sukulaiselle, jonka tapasin, että hänen äidillään on vakava muistisairaus.  Eräs ryhmästämme joutui sairaalaan burn outin takia, koska ei ymmärtänyt lopettaa. Anneli Kannon kirja on kuin tilaustyö meille kaikille ymmärtää, mitä on olla Alzheimer-sairaan omainen ja myös mitä on olla muistisairas.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa kaikissa on oma riipaiseva kosketuksensa. Ensin pääsee ääneen Aila, Kannon oma äiti, joka on kirjan alussa kotisairaanhoidon avulla vielä kotona.  Teoksen toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta saamme lukea omaisten kokemuksia, joista monia ei voisi uskoa ellei olisi yhtään kokemusta sivustaseuraajana. Tässä taudissa kaikki on mahdollista! Kirjan kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko Kanto kertoo väkevästi ja mitään kaihtamatta, mikä on Alzheimer-omaisen kohtalo.

Mielestäni tämä kirja koskee meitä kaikkia. Tämä voi koskettaa meitä kaikkia likempää kuin voisi uskoa. Joka päivä melkein neljäkymmentä suomalaista saa muistisairausdiagnoosin, ja Alzheimerin tautia sairastaa Suomessa 80 000 ihmistä. Kanto jatkaa:

Asian laajuuden käsittää, kun ajattelee, että kunkin lähipiirissä on ainakin 4-5 omaista. Alzheimerin tauti on etenevä sairaus, jota ei voi pysäyttää. Menetetty taito ei tule koskaan takaisin.

Vaikka tämän kirjan alaotsake on Kertomuksia Alzheimerin taudista, mukana on myös muutama tarina myös muista dementian muodoista, joiden ilmeneminen on toisenlaista kuin Alzheimerin taudissa.

Ihmisen eliniän pidentyminen ei ole pelkästään myönteinen asia. Ikä kun ei pitene alkupäästä eikä edes keskeltä vaan lopusta. Dementia taas lisääntyy merkittävästi yli 85-vuotiaiden joukossa.

Kummallista lohdutusta antaa, kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat: Tiedän mistä puhut.

Sen vuoksi olen kirjoittanut.

Me kaikki alamme tietää, mistä muistisairaan omainen puhuu, kun luemme Pala palalta pois.  Sen lisäksi suosittelen lukemaan äiti-tytär–suhteesta kertovan Muistojen huoneet, jossa tytär on järjestelemässä äitiään hoivakotiin, mutta huonoa omaatuntoaan paikatakseen vie hänet sitä ennen matkalle Afrikkaan, jossa äiti on elänyt nuorena ja terveenä. Äiti kuin haipuu varjoihin, muistoihin ja musiikkiinsa…Elokuvasuositukseni aiheesta on Away from her, jossa Sarah Polley tekee upean ohjausdebyytin ja muistisairasta vaimoa näyttelee Julie Christie.  Elokuvasta löytyy koskettava yhtymäkohta Anneli Kannon äidin elämään, sillä sekä elokuvan Fiona, että Aila löytävät hoitokodista uuden rakkauden. Aila löytää nuoruuden melkein poikaystävänsä Turusen Tonten, jota sattumaa Anneli aluksi pitää täysin epäuskottavana.

Luin Pala palalta pois yhdeltä makuulta. Kirjan kieli on täydellisen soljuvaa. Rakenne kolmessa osassa toimii ja luvut on otsikoitu suorastaan koukuttavasti.  Kertomuksia mikä-mikä-maasta ylittää kaikkien mielikuvituksen, sillä muistisairaus voi sekoittaa kaikkien päät, virtsa haisee ja uloste haisevat, raivo purkautuu, mikään ei ole ikinä hyvin. Osa omaisista voi käyttää muistisairaan tilaa jopa vanhojen kostamiseen, kuten on luvussa Vallanvaihto, jossa vaimo kuittaa miehen hirmuhallintokauden vuodet. Juttu Räyhäkkäästi on kuin jostain näytelmästä…itse asiassa tämän kirjan näkee näytelmänä, ehkä myös elokuvana.  Räyhäkkäästi luvun äiti tulee kertomaan tyttärelleen ja vävylleen ’mitä kuuluu ja kuka käskee’:

Kyllä minä tiedän, että täällä meinataan panna minut laitokseen, mutta sanon vaan, että ei onnistu. Turha luulo. Minulla on yhteyksiä. Minä olen ottanut kontaktia virolaisiin palkkatappajiin ja ne on teidän jäljillä jo. Jos jonkun kaupungin sössön lähetätte, niin se on henki pois kummaltakin eikä kukaan tommosten perään itke. Tonnin se maksaa nuppia päälle, mutta mulla on rahaa, ja kyllä minä siitä hyvästä sen verran vaikka maksankin.

Tarinassa Huora vaimo saa kärsiä miehensä dementiasta mustasukkaisuuden kautta:

Vanha ämmä perkele ja noussut vittu päähän, ettei muuta ymmärrä kuin miesten perässä juosta niin kuin kiimanen kissa. Perkele. Pohja se on meikäläisenkin säkissä. Saatana. Saatanan saatana. Kunha se juoksuiltansa tulee, niin näytän, että juoksut on juostu ja tämä peli on loppu.

Minä vedän sitä vasaralla kuin mullikkaa ottikkoon, että taintuu ja sitten otan puukon…

Todella vahva veto Anneli Kannolta käyttää suoraa kieltä mitään kaunistelematta. Tämä puree paljon, paljon tehokkaammin kuin aivokuvaselostukset. Tämä sairaus haisee, sattuu, loukkaa, aiheuttaa väärinymmärrystä ja epäoikeudenmukaisuutta.  Muistisairaus ei tunnusta mitään sääntöjä, ei usko mitään totuutta, ei kiitä hyvästä ja vaikenee pahasta, jos se hetkeen sopii. Muistisairaudesta et piirrä kaavaa. Sitä et kesytä, vaikka minkä tekisit ja silti, silti niin monen on senkin kanssa elettävä. Luet luvun Omaa aikaa ja yhtäkkiä tajuat, että se voit olla juuri sinä, jonka tulevaisuudesta luku kertoo. Olet tarinan kaikkensa yrittänyt Tiina ja toivot vain, että lumisade olisi vieläkin tiheämpi, näkyvyys huonompi ja rekka vieläkin raskaampi.

Elämässäni on musta aukko on Anneli Kannon oma kertomus siitä, miten hän on kokenut äitinsä kesällä 2008 diagnosoidun muistisairauden. Äiti täyttää ensi kesänä 90 vuotta. Kanto panee itsensä likoon sataa ja toivon niin, että tämän kirjan lukevat myös alan ammattilaiset. Heidän kuuluu kaiken sairaanhoidollisen faktan päälle saada vahva Annos Kantoa! Erityissuositus luvulle Vituttaa. Ja sille luvulle, missä äiti oli pesemättä kaksi kuukautta…ja mitä siitä sitten seurasi.

Lähteen reunalla mudasta nousi ohutvartisia, matalia, valjuja kukkia. Niiden kukinto oli laakea, metsäkeijun lautanen. Tummanvihreä aluslautanen, vaaleanvihreä päällä, lautasella jotain pientä ja pyöreää, kellertävää keijunruokaa. Keväinen linnunsilmä, Chrysosplenium alternifolium.

Äidin silmät ovat kaihileikkauksen jälkeen kuin lähde tai pestyt ikkunat, läpinäkyvät. Katse on kohonnut pintaan, pohja näkyy, ei syvyyttä. Katsoo, ei näe. Katson, en näe häntä. Ei iloa tutuista kasvoista. Ei hyvää mieltä, nyt keitämme rauhankahvit ja puhumme kunnolla. Ei surua, ei kiintymystä. Linnunsilmät, lähteenkirkkaat, litteät.

Away from her



*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Pia  Karoliina ja Susa.

Ian McEwan: Ajan lapsi

Stephenin näkökulmasta ongelmana oli halu. He eivät kaivanneet toisiltaan lohtua tai neuvoja. Heidän menetyksensä oli erottanut heidän tiensä. Heillä ei ollut mitään mitä jakaa keskenään.

Yhdessäolo tiivisti heidän menetyksentunnettaan. Kun he istuutuivat aterialle, Katen poissaolo oli tosiseikka, jota he eivät voineet mainita eivätkä olla tietämättä. He eivät voineet antaa eivätkä ottaa vastaan lohtua, ja siksi heidän välillään ei ollut halua. Heidän ainoa yrityksensä oli rutiinimainen, vilpillinen, molemmille masentava.

Ian McEwanin teos Ajan lapsi (The Child in Time, Otava 1989, suomennos Leevi Lehto) on kertomus lapsen katoamisesta. Julie ja Stephen Lewisin kolmevuotias tytär Kate katoaa ollessaan ruokaostoksilla isänsä kanssa. Hän on siinä, pitää ostoskärryistä kiinni ja kun Stephen kumartuu ottamaan ostoskassia, hän on poissa. Ikuisesti poissa. Koko teos kiertyy Katen katoamisen ja sen aiheuttamien ajatusten sekä tekojen ja tekemättä jättämisten maastoon.  Selvääkin selvempää on, että tuollaisen kauhun kohdatessaan vanhemmat eivät enää ole ikinä sama kuin ennen tragediaa:

Nyt he eivät enää voineet lohduttaa toinen toisiaan, koskettaa, rakastaa. Heidän aikaisempi läheisyytensä oli kuollut; he eivät enää entiseen tapaan voineet ajatella pitävänsä itsestään selvästi yhtä. Kumpikin kyhjötti oman yksityisen menetyksensä äärellä, ja heidän välilleen kertyi yhä enemmän lausumatonta kaunaa.

Julie muuttaa pois, mutta pariskunta ei eroa. He jopa tapaavat harvakseltaan. Stephen tuntee sisällään, että Julien poissaoleva ja jopa musiikillisesti tuottelias elämä on itseriittoista ja häntä syyttävää. Stephen haahuilee päiväkausia pyjamassa katsellen television iltapäiväohjelmia alituinen viskilasi käden ulottuvilla. Hänet saa asunnosta ulos vain lordi Parmenterin komitea, joka kehittää mietintöä kirjoittamisesta ja lukemisesta lastenhoitokomitealle. Päivät eivät erotu toisistaan kunnes tapahtuu jotain yllättävää ja Stephenin hyvä ystävä, ministeri Charles Darke ilmoittaa erostaan. Stephen saa kuulla, että Thelma ja Charles ovat muuttamassa Suffolkiin kauas kaikesta. Yllättäen tästä kehkeytyykin kirjan mainostettu teema: ”Voidaksemme olla kokonaisia meidän on löydettävä kadonnut lapsi itsessämme.” Syntyy outo tapahtumasarja, jossa Katen katoaminen jää kuin kulissiksi jollekin oudolle, jonka kuvailussa Ian McEwan on vahvalla kotikentällään ihmismielen arvaamattomissa viemäreissä.

Missään vaiheessa Ajan lapsi ei sorru ylitunteiluun tai mässäile kauhulla, joten lukijan on helppo pohtia, mitä kirjailija on todella halunnut kirjallaan kertoa. Tarkkailemme tapahtumia Stephenin kautta, mutta on helppo huomata, milloin Stephen kuin ratsastaa väärällä aallolla yrittäen häivyttää kohinoihin oman menetyksensä suuruuden.

Ajan lapsi on McEwanin kolmas romaani, joka ei aivan yllä esikoisen eli Sementtipuutarhan eikä sitä seuraavan Vieraan turvan tasolle kuvatessaan ihmismielen vinoutumien voimaa tai sitä, mistä on minulle tullut hänen tavaramerkkinsä: Meistä kenelle vain voi tapahtua ihan mitä tahansa. Sitä voisi luulla, että iäksi kadonnut pikkulapsi olisi jo tarpeeksi, mutta Ajan lapsessa Ian selvästi haluaa hallita kauhua, laimentaa sitä ja määrätä rajat, joissa hänen roolihenkilönsä toimivat samalla kuitenkin tarjoten uusia tragedioita, joissa sattumalla on etuoikeutettu sijansa. Ajan lapsi on kuitenkin McEwanilaisittain kesy teos, kuin nerokirjailijan vaatima lepotauko, sillä tämän kirjan jälkeen syntyy kuuma sarja: Ikuinen rakkaus, Amsterdam, Sovitus, Lauantai ja Rannalla. Viisi kirjaa, jotka Sementtipuutarhalla ja Vieraan turvalla täydennettynä saavat minut alituisesti ihmettelemään, miksi Ian McEwan ei ole vielä saanut kirjallisuuden Nobelia!

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

Viisi tunnustusta -haaste

Sain Annikalta Viisi tunnustusta -haasteen, kiitos♥

Haastan edelleen Helmi-Maarian Pisarasta, Cherin Autuaasta olosta, Minen Tuhat ja yksi tarinaa blogista, Paulan Luen ja kirjoitan -blogista ja Veran Veran Italiasta.

Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin: kirja, tee, huomattavan laadukas ihovoide, luolanainenaika eli rauha ja ulkoilu.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi, Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, Geraldine Brooksin Kirjan kansa, Anne Delbéen Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä ja Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen, Seppo).

Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta: Ihan mahdoton vastata, sillä minä en aidosti halua mitään tavaraa, mutta sen sijaan minulla voi olla mittavia ja myös materiaalisia unelmia, joten sanotaan nyt vaikka, että se lattiasta kattoon ikkuna meidän olkkariin. Sen eteen tulee ruokapöytä ja siitä näkee suurimman osan meidän puutarhasta ja myös puiden välistä vilkkuvan Päijänteen. Unelmoin miten perhe istuu siinä joulunaikaan ja ulkona sataa hellää lunta...

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa (uudelleen ja uudelleen ja sitten yksi uusi kohde): Alpit, Salzburg, Irlanti, Lugano ja uutena Skotlanti.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua: luova, luotettava, itsepäinen, empaattinen ja herkkä.

Viisi lempiruokaani: zarzuela, munakoisoa kahdella tavalla,  katkarapusalaatti, korvasienikeitto, graavi merisiika ja uudet perunat

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:

"Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiin." (Oscar Wilde)

"Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikäääntymiseltä." (Anais Nin)

"Tärkeintä elämässä ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus." (Mika Waltari)

"Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet." (Herbjørg Wassmo)

"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni." (Armi Ratia)

Sunnuntaiehtoon rauhaa ja mukavaa tulevaa viikkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle

Tähän kirjaan upposi 531 munaa, yli 12 kg voita, lähes 30 l jauhoja, yli 40 l erilaisia sokereita, melkein 10 kg suklaata, yli 30 l kermaa sekä mieletön määrä erilaisia nonparelleja, strösseleitä ja muita kakunkoristeita. Kaikki kirjan kakut leivottiin ainakin kolme kertaa. Ensin syntyi kokeiluversio, sitten työparit testileipoivat toistensa kakut ristiin. Huippuun hiottu kakkuohje leivottiin vielä kuvattavaksi.

Kun Suomen viisikymmentäyksi ruokatoimittajaa ja valokuvaaja Sami Repo pääsivät yhteen, syntyi vuoden herkullisin kirja Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle (Tammi 2013). Jo kirjan kansi on kaunis kuin koru, mutta hurma vain yltyy sivu sivulta, kuukausi kuukaudelta.  Lumisena naisena olin ihan myyty tammikuun Lumihiutalekakkuun, jonka on loihtinut Annika Elomaa. Koska kannan joulua sydämessäni ympäri vuoden joulukuun Jouluinen luumurahkakakku tekijänään Krista Korpela-Kosonen sekä Seija Laurimaan Jouluinen marenkikakku, saivat jo ajatukset tulevaan jouluun ja jouluviikkojen uniikkiin lumoukseen, jolloin aika kuin olisi pysähtynyt ja…

Kirjan ulkoasu on täydellinen. Paperi on mattamaista, jokaisen kuukauden kakkujen esittelyn aloittaa Revon upea tunnelmakuva, jossa kuukausimietteet saavat sijansa. Lokakuun aloitus kuulostaa tältä:

Elämän pieniä pettymyksiä tai harmillisia vastoinkäymisiä lievittää ystävän olkapään lisäksi ihmelääke nimeltä täytekakku. Sillä voi laastaroida särkynyttä sydäntä, lievittää mielipahaa ja karkottaa jokasyksyistä flunssaa. Kiikuta siis tervehdyttäviksi terveisiksi toipilaan toivekakku.

Ja toukokuun, oman syntymäpäiväkuukauteni, aloittaa kuva omenankukista ja teksti:

Kun pelkät kiitossanat tuntuvat liian kevyiltä, leivo ne kakuksi. Kiitos naapuri, kun tulit päästämään alaovesta keskellä yötä. Kiitos ystäväni – olet parasta matkaseuraa. Kiitos isoveli kun puolustit minua välitunnilla. Kiitos äiti, kun kasvatit ja rakastit. kaiken tuon ja paljon muuta kaunista voi sanoa myös kakkusin.

Koska jokainen lukijani tietää minun olevan ruuanlaittaja, ei leipoja, niin pakko kuitenkin tunnustaa, että en tiedä ihanampaa kahvipöytää kuin se, jossa on vain todella hyvä kahvi tai tee ja täytekakku. Siinä ei muuta tarvita. Kakku on kuin ystävän syli. Kakku on lohtu. Kakku on juhla. Kakku on tavata pitkän ajan kuluttua. Maailman parasta kakkua syömme aina äidillä. Se on erään kotipitäjäni tunnetun paakarin taidonnäyte, valtavan suuri, kaunis ja kostea, ei liian makea. Hoikka mieheni on hulluna täytekakkuihin, joten täytekakun täytyy olla sallittua hyvää. Täytekakku kuuluu kaikkien aistien juhliin.

Helmikuulta haluan esitellä teillä Taina Salovaaran Pitsitortun. Jokaisen reseptisivun aloittaa pieni tarina kokkaajan kakkumietteistä ja näin Taina:

Pidän kakuista, jotka syntyvät ilman hyydyttämistä, pursottamista ja koristeiden näpertelyä. Lapsuudenkodissani tehtiin aina kesän ensimmäisistä mansikoista kauralastukakku, jonka astetta hienostuneempi versio mantelipitsikakku on. Huolettomuus saa näkyä tässä kakussa. Ei väliä, vaikka pohjat ovat vähän eri paria tai jos pitsi sattuu murenemaan. Muruset voi ripotella rennosti koristeeksi kakun pinnalle.

Pitsitorttu

Noin 12 palaa

Pohjat

100 g voita

100 g mantelirouhetta

1 dl sokeria

3 rkl vehnäjauhoja

2 rkl maitoa

1 rkl siirappia

Sitruunatäyte

5 dl kuohu- tai vispikermaa

3 rkl sitruunatahnaa

(lemon curd)

sitruunamehua

Väliin ja päälle

noin 5 dl tuoreita vadelmia

2 banaania

tomusokeria

Pilko voi kattilaan. Lisää muut aineet ja sekoita. Kuumenna seosta miedolla lämmöllä sekoittaen, kunnes voi sulaa. Levitä taikina neljäksi kiekoksi (ø 15 cm) leivinpapereiden päälle.  Pohjat leviävät paistamisen aikana, joten tee ne keskelle paperia. Kypsennä yksi pohja kerrallaan 175-asteisen uunin keskitasolla noin 8 minuuttia tai kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Anna pohjien jäähtyä ennen kuin irrotat ne paperista.

Vatkaa kerma pehmeäksi vaahdoksi ja mausta vaahto sitruunatahnalla ja –mehulla.

Kokoa kakku suoraan tarjoiluvadille. Pane pohjimmaiseksi mantelilevy, lisää vadelmia ja banaaniviipaleita. Tee seuraava kerros samoin. Jätä päällimmäiseksi kermaa, vadelmia ja banaaniviipaleita. Riko neljäs levy koristepaloiksi kakun pinnalle. Tupsauta päälle tomusokeria.

Tarjoa saman tien, sillä säilytettäessä pitsilevyt vettyvät ja rapeus häviää.

Kakkujen kuningattaret alkaa aivan perusteista, sillä luvusta Tule hyvä kakku, löytyvät eri kakkupohjavaihtoehdot, kakkuleipurin muistilista, täytevaihtoehdot ja opastus niiden valmistukseen, kuorrutukset ja koristeet. Kuten tavallista Sami Revon kuvat ovat jälleen estetiikan juhlaa ja jo kakkukuvat voisi syödä!

Lokakuulta löydämme erään kakkujen klassikon, josta lienee versioita enemmän kuin mistään muusta.  Samaan riviin, jossa ajatus kirjoittaa Anna Ahmatova ja Anna Karenina, se luo myös sanan Pavlova. Slaavilaisuuden ylistystä tällä kertaa Tiina Rantasen taidolla ja tyylillä:

Rakastan Pavlovaa, jossa vastakohdat täydentävät toisiaan kuin jin ja jang. Karpaloilla täytetty marenkiunelma on syntisen makea mutta samalla kirpeän hapokas. Australialaisille se on joulukakku, mutta se sopii loistavasti syksyiseksi jälkiruoaksi tai kahvipöydän tarjottavaksi.

Jääkarpaloinen pavlova

Noin 10 palaa – gluteeniton

Marenkipohja

6 valkuaista

2 dl erikoishienoa sokeria

2 dl tomusokeria

1 tl vaniljasokeria

hyppysellinen suolaa

2 tl maissitärkkelystä

1 tl valkoviinietikkaa

Täyte

3 dl kuohukermaa

1,5 dl valmista kinuskikastiketta

1 tl vaniljasokeria

5 dl jäisiä karpaloita

Lisäksi

Valmista kinuskikastiketta

Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Sekoita keskenään hieno-, tomu- ja vaniljasokeri. Lisää vaahtoon ripaus suolaa ja sokeriseos erissä samalla vatkaten. Lisää lopuksi maissitärkkelys ja etikka.

Levitä marenkivaahto leivinpaperilla peitetylle pellille, ø noin 25 cm:n kokoiseksi levyksi. Painele levyn keskelle lusikalla syvennys täytettä varten.

Kypsennä marenkia ensin 125-asteisessa uunissa puoli tuntia. Laske lämpö 100 asteeseen ja kypsennä edelleen 1,5 tuntia.

Sammuta uuni ja anna pohjan jäähtyä uunin jälkilämmössä.

Täytä pavlova juuri ennen tarjoilua. Vatkaa kerma pehmeäksi vaahdoksi ja sekoita joukkoon kinuskikastiketta pikkuhiljaa, maun mukaan. Lusikoi vaahto kakun keskelle ja koristele pinta karpaloilla ja kinuskikastikeraidoilla.

Mitä muuta Kakkujen kuningatar tarjoaa, ovat mm. Mokkakakku, Kuninkaiden kakku, Kesäpäivän kakku, Omena-kinuskikakku, Tiramisu-suklaakakku, Nina Lincolnin jäädytetty suklaa-juustotorttu, Pyöreä Brita, Perinteinen mansikkakakku, Marjastajan juhlakakku, Tarte tatin, Paistettu juustokakku, Punajuuri-suklaakakku, Vaalea käpykakku…Siis kakku vuoden jokaiselle viikolle!

Oma hauska suosikkini tulee valokuvaaja Sami Revolta, sillä olen aika boheemi leipoja ja omistan juuri Pappilan hätävarakakkuun sopivan maljan:

Sami kertoo kakustaan hauskasti, että ’Kakku on muisto Talkkunan-mökiltä Saimaalta, jossa vietin kesiä lapsena. Kun ”muutin” mökille, lihoin siellä 5 kg, ja äiti ei meinannut tuntea, kun tulin takaisin kotiin. Nyt maailma viskoo eteenpäin, ja kakkuun on tullut vääntö Brooklynin suosikkiravintolan coctailista. Ehkä ympyrä sulkeutuu, koska nykyään muutan talvisin Yhdysvaltoihin ja Suomeen palattuani huomaan vaatekoon pienentyneen numerolla…’

Tähän Samin luomukseen en tarjoa nyt tässä ohjetta, mutta paljastan, että maljassa on tiikerikakkua, manteleita, mustikoita, mantelilikööriä, pohjoiskarjalaista luomuhunajaa…Tämän kakun teen minä itse ja tiikerikakkuahan leivon joka viikko olipa menossa kevätdieetti tai ei.

Suosittelen Kakkujen kuningatarta vuoden kirjalahjaksi itselle, ystävälle, rakastetulle, tuliaiseksi, ’rotinoiksi’, muistamiseksi muuten vain. Täytekakuissa havisevat historian siivet, mutta puhaltavat myös nykyajan tuulet. Kakku voi olla kuin runo: tunnetila. Siihen leivotaan tunteita ja kaipuuta, tulemisia ja lähtemisiä, juhlahetkiä ja kahdenkeskisiä tuokioita. Joskus se kostutetaan viskillä, jäähyväisten hetkellä kaihon kyynelillä. Kun rakkaasi maistaa kakkua, jonka olet leiponut juuri hänelle, magia ilmestyy mukaan ja jo ensimmäisestä palasta hän on sinun omasi ja seuraava kakku onkin jo hääkakku! 

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa  

Hänen on kyettävä miellyttämään. Hänen on...

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
silti hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

She is so beautiful

Inger Palmstierna: Pihan puut ja pensaat

Ilman puita ei ole puutarhaa, ja ilman puita emme voi elää. Luo niillä omaan puutarhaasi mieluisa ympäristö, niin saat mukavamman puutarhan samalla kun taistelet ilmastonmuutosta vastaan ja pelastat otsonikerroksen.

Näin alkaa Inger Palmstiernan kirjan Pihan puut ja pensaat (Träd och buskar för den lilla trädgården, Minerva 2013, suomennos Kirsi Tuominen) kymmenes luku Pihapuut. Haluan nyt aloittaa tästä, sillä minulla on jo vuosia ollut tilausta kirjalle, joka kertoisi puutarhan puista. Niistä tässä kirjassa on paljon, paljon, mutta on muutakin. Kirjan kuvat ovat Palmstiernan paitsi luvussa Pohjoinen ja etelä, jossa pohjoisen kuvat ovat Reginald Scholzin ja teksti Mariana Mattssonin.

Puut ovat minulle likeisin aihe, kun ajattelen puutarhaa, sillä näen aina puolivarjon puutarhan, jossa on paljon siimeksiä. Annetaan Ingerin jatkaa:

Puiden merkitystä voi tuskin liioitella. Niitä täytyy olla puutarhassa muodostamassa tilantunnetta, puutarhan kattoa ja antamassa suojaa.

Kokoonnumme mielellämme puiden ympärille tai alle, jos niitä löytyy avoimien paikkojen, kuten torin tai nurmikon luota. Samanlaisen kodikkaan ja turvallisen tunteen puut antavat puutarhaan ja saavat aikaan rauhallisen ympäristön. Sen lisäksi puut antavat varjoa, puhdistavat ilman epäpuhtauksia, vaimentavat melua ja pienentävät lentävän pölyn määrää.

Puulajin valinta tulee tehdä huolella.

Puun tulee olla kestävä, viihtyä sille suunnitellussa paikassa ja kasvaa sopivan kokoiseksi puutarhaan ja taloon nähden.

Tässä on puuasian ydin! Jos näen pihan, jossa on vain nurmikkoa, ahdistun heti. Tontin äärimmäisellä reunalla saattaa kasvaa pari mäntyä ja siinä se. Minusta aivan kauheaa! On aivan toista mennä sisään pihaan, jossa heti portilla tervehtivät pilvikirsikat ja mongolianvaahterat, pihaan, jossa voit vaeltaa omenapuukujaa ja sitten levätä kirsikkapuiden katveessa silmien tavoittaessa upeita metsälehmuksia. Mutta pitää todellakin muistaa, että jos haluaa vaikka serbiankuusilla parantaa puutarhansa pienilmastoa suotuisammaksi ja samalla saada näkösuojaa, niin usein 3-5 metriseksi kasvava kääpiöserbiankuusi P. omorika ’Nana’ on paljon parempi vaihtoehto kuin jättimäiseksi kasvava normaalikasvuinen.

Joskus puun asian ajaa kaunis koristeomenapuu, kuten vaikka tämä Evita, jolla on kaunis riippuva kasvutapa.

Mitä tulee puun melusuojaan, olen kerran lukenut tutkimuksen, että paras melupuu on tavallinen vaahtera. Ilmankos niitä onkin kautta aikain suosittu kaupunkien sisäpihoilla ja myös puistoissa.

Pihapuut luku on kiinnostava ja esittelee runsain kuvin, tekstein että myös puuluetteloin monia mahdollisuuksia.  Tosin juuri tästä luvusta puuttuvat havut, mutta luinkin puista pitäen kirjanmerkkiä kohdassa Vihreyttä ympäri vuoden, sillä pitäähän voida suunnitella havupuuistutukset yhdessä lehtipuiden kanssa. Lehtipuissa esitellään erikseen Melko suureksi kasvavat puut, Pikkupuita ja puumaisia pensaita sekä Puita, joilla on kaunis muoto ympäri vuoden.

Koska kirja on ruotsalaisen puutarhakirjailijan, seurasin aika tarkkana, onko sovellettu Suomen oloihin ja sieltä täältä huomasin vaikka ’Pallomainen valeakaasia on ulkonäöltään samanlainen (kuin pallovaahtera), mutta Suomessa valitettavasti talvenarka.’ Tarkka lukija ja hiukankaan puutarhasta ymmärtävä käsittää, mitä uskaltaa kokeilla ja mitä ei. Joskus tekee silti mieli mennä trendien mukana ja istuttaa vaikka magnolia, mutta ehkä ei sentään alakuvassa näkyvää loistomagnoliaa, sillä kestävämpiäkin lajeja tästä kaunottaresta on kehitetty:

Kirjassa on mukana Suomen kasvien menestymisvyöhykkeet, josta jokainen voi nähdä mitä kannattaa kokeilla ja siltikin voi aina vielä monella tapaa itse vaikuttaa puutarhansa pienilmastoon.

Yllä kuva siitä, mitä nyt on sydämeni täynnä: Moskovan kaunotar. Ostimme tuon syreenin jonain vuonna ja istutimme sen kohtaan, jossa oli aika liki kasvamassa mänty. Ajatus ei liikkunut ja niin siinä kävi, että mänty alkoi varjostaa tätä meille ennestään tuntematonta syreeniä. Emme olisi ollenkaan piitanneet, mutta kun näimme yhden kerran tuon varjoon joutuneen kaunottaren helmiäisiä täynnä olevan kukan nuput, olimme myytyjä ja niinpä me viime suvena siirsimme moskovattaremme etupihan aurinkopaikalle. Kaiken huipuksi kaadatimme etupihalta valtaisan hopeakuusen, joka varjosti hortensioitamme ja tätä uuden asuinsijan saanutta Moskovan kaunotarta. Sivulla 52 Inger kertoo paljon syreeneistä ja tämä lause kiinnostaa nyt: ’Uusia lajikkeita tulee markkinoille, kuten valkokukkainen ’Beauty of Moscow’, jonka kukkanuput ovat hopeanroosat.’ Mahtaakohan kyseessä olla sama laji kuin yläkuvassa…meillä ainakin ne nuput olivat kuin hopeanroosaa.

Luku Varhaiskevään iloa on just sopiva tähän aikaan, kun niin monet ovat kyllästyneet hellään lumeen. Kuvan onnenpensas on takuulla ollut hyvässä hoidossa, sillä minun ei kasva ikinä noin upeaksi. Muistattehan, että myös onnenpensaan oksia voi leikata sisälle samoin kuin vaikka, omenapuun oksia ja saada näin kuin nopeutettua kevään tuloa. Samalla voi siirtyä lukuun Keväällä kukkivia pensaita ja puita, joissa esitellään monet eri hurmaavat magnoliat, kultasade, koristekirsikat, tuoksuvat tuomet, koristeomenapuut…Vain yksi on joukosta poissa, sillä kevään ja syksyn kaunotarta pilvikirsikkaa en löytänyt tästä luvusta enkä luvusta Syksyn ja talven iloa, jossa tosin sitten tämä merenrantojen tuttu ja terveellistä satoa tuottava pensas:

Viime syksynä kävelin vakilenkkiäni, joka menee ihan Päijänteen rantaa. Yhdellä pihalla mies oli mielettömän korkeilla tikapuilla ämpäri mukanaan puussa. Vähän aikaa ihmettelin, mutta sitten tajusin, että hän oli poimimassa tyrniä! Olen sen sadasti uinut tyrnirannoilla, mutta en ollut vielä nähnyt puun kokoista tyrniä. Kameraa ei tietenkään ollut mukana, mutta herra kertoi, että satoa tulee muille jaettavaksi. Huomasin, että piha oli todella aurinkoinen ja sehän on tyrnille se melkein ensimmäinen edellytys. Toinen on saada puoliso, sillä pitää olla lähekkäin sekä hede- että emikukallisia pensaita. Suomalaisia lajikkeita ovat esimerkiksi ’Tytti’ ja ’Tarmo’.

Pihan puut ja pensaat on niin runsas, että jopa tekijä itse mainitsee kirjan alussa, että ’Kirja on käsikirja täynnä tietoa, mutta sitä ei tarvitse lukea kannesta kanteen. Ajatus on, että on mahdollista lukea vain se luku, mikä sillä hetkellä tuntuu kaikista ajankohtaisimmalta, ja yhdessä kasvilistojen kanssa se antaa riittävästi tietoa.’ Minä en yhtään hillinnyt itseäni vaan painelin koko kirjan läpi ja tein jopa kirjaan vähän merkintöjä, mitä yleensä pyrin välttämään. Sain tosi paljon uusia ideoita, joita en nyt tähän juttuun enää mahduta, mutta yksi asia jäi vaivaamaan: Miksi juuri siinä kuvassa, mistä sain yhden mahdollisen idean, ei ollut mainittu mikä on sen marjakuusen laji, joka on tässä:

Ehkä kohtalo, etten vain aloittaisi jotain uutta, kun noita kartiovalkokuusia on jo kai yli kymmenen…Kaikki muut kuvat on siis merkitty tosi hyvin tiedoin, joten epäilenpä, että ken tämän kirjan käsiinsä saa, aloittaa takuulla jotain uutta ja ehkäpä vähän uskallettua!

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Pääsiäiskakku ja pashanmakuinen jäädyke

Sain Minttulilta luvan julkaista tämän hänen kauniin pääsiäiskakknnsa kuvineen ohjeineen. Kiitos♥ Tosin Minttulilla tämä upeus on nimeltään sitruuna-marenkitorttu, mutta minulle tämä on kuin kakku. Kaikkihan tietävät minut ja leipomisen...

Pohja:

120 g voita
2,5 dl vehnäjauhoja
1 rkl sokeria
2 rkl vettä

Täyte:

3 dl vettä
1,5 dl sokeria
3 rkl perunajauhoja
2 rkl voita 
3 keltuaista
2 sitruunan mehu

Marenki:

3 valkuaista  (huoneenlämpöiset munat!)
6 rkl sokeria

Nypi voi, jauhot ja sokeri sekaisin ja lisää kylmä vesi nopeasti sekoittaen. Taputtele taikina voidellun ja korppujauhotetun irtovuoan pohjalle ja reunoille. Paista 200 asteessa 15 minuuttia. Jäähdytä.

Täyte: Mittaa kiisseliä varten kaikki aineet kattilaan ja kuumenna koko ajan sekoittaen. Jäähdytä.

Marenki: Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja lisää vatkauksen loppuvaiheessa sokeri vähän kerrallaan.

Lisää kiisseli torttupohjan päälle ja levitä tai pursota marenki kiisselin päälle. Paista torttua n. 175 asteessa kunnes marenki on saanut väriä. Varo tummumista, sillä palaa helposti. Jäähdytä ennen tarjoilua.

Tässä vielä pashanmakuinen jäädyke, jonka ohjeen löydät täältä

Pääsiäisnauttimisiin!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Tallilla tapahtuu, Sinttu

Lin Hallbegin kirjoittama ja Margareta Nordqvistin kuvittama kymmenes Sinttu-kirja Tallilla tapahtuu, Sinttu (Äntligen, Sigge, Tammi 2013, suomennos Marvi Jalo) on tavallista monisivuisempi, kuin juhlakirja sille, että Elina on päässyt jo hoitajaksi, vaikka ei ole vielä kymmenettä syntypäiväänsä viettänytkään. Hänen paras tallikaverinsa Roosa on jo täyttänyt kymmenen ja saa nyt hoitaa Sappoa, joka on Sintun ja Samin pikkuveli.

Kirja on kuin juhlakirja, mutta kirja, joka jo alustaan tuoksuu paitsi ihanasti tallilta, myös haikealta menetykseltä…

Elina saa hoitoponikseen jo 31-vuotiaan Atlen, joko on tullut Inkalle hänen ollessaan kahdeksan. Inka ei edes muista aikaa ennen Atlea.

Kirjassa on entuudestaan tuttua isojen tyttöjen ärtymiset uusiin hoitajatyttöihin ja etenkin Jossu kunnostautuu jälleen Elinan kiusaamisessa.  Onneksi Elina kokee hoitotyön niin tärkeänä, että hän ei jaksa kauaa Jossua miettiä ja etenkin kun Inka painottaa, miten suuri vastuu Siltakylän hoitajilla on:

Inkan on voitava luottaa siihen, että he tekevät niin kuin on käsketty. He saavat ottaa ponit sisälle ja käydä maastossa, mutta aina kaksittain. Eikä poneilla saa laukata silloin, kun Inka ei ole mukana.

”Mitään ei saa sattua sen enempää teille itsellenne kuin poneillekaan. Ratsastakaa lyhyitä maastolenkkejä, mikäli muita ei ole mukana. Ratsastakaa mäkeä alas uimarannalle ja taas takaisin. Se riittää alkajaisiksi. Ponit käyttäytyvät eri tavalla, kun minä en ole mukana. Älkää viipykö pitkään pois tallilta.”

Mustikkakisojen ja katrillin jälkeen koittaa vihdoin se suloinen sunnuntai, jolloin Elina ja Roosa lähtevät kahdestaan Atlella ja Sapolla rantaan ja mukana on myös eväät.  Rantaan päästyä tytöt antavat ponien syödä ruohoa pelkät riimut päässä ja tytöt kuulustelevat toisiltaan hevostietoutta. Kun aika tulee pitkäksi tytöt vievät ponit kahlaamaan veteen ja Atle olisi niin halunnut uida. Aika unhoittuu, eivätkä tytöt näe pilveä, joka yrittää peittää auringon…

Olen lukenut aika monta Sinttu-kirjaa ja tämä on niistä kyllä sekä opettavaisin että tummin. On aika kohdata niin uudet ratsastushaasteet kuin kokea sekä eläimen että ihmisen suru ja menetys.  Reipas ponityttömme Elina on sydämeltään herkkä ja hyvin empaattinen tyttö, joten kyynelvirroilta ei voida välttyä.

Kokonaisuutena kirja on jälleen vahva, tallintuoksuinen elämys, jonka aromissa häivähtää varsaa, haasteita, menetystä, saamista, iloista yllätystä kuin myös näitä Sintun ihania ilmeitä:

Kirjan lopussa on jälleen tervehdys Liniltä, Sintulta ja Samilta sekä paljon tilaa omille tallimuistoille, ponihaaveille ja ratsastuskokemuksille. Toivon tätä kirjaa kaikille ponitytöille- ja pojille ikiomaksi ja sen päälle vielä rutkasti oikeaa heppaelämää!

Sinttu-kirjat Leena Lumissa 

Kettuja? Welcome to my backyard!

Olen aina yrittänyt enemmän kuin jaksaisin. Olen hymyillyt silloinkin, kun on itkettänyt. Olen vaalinut koko ikäni kodin tunnelmia. Olen ottanut blogissani tavaksi tuoda esiin enemmän positiivista ja kannustavaa kuin ikäviä asioita. Olen salannut teiltä yli neljän vuoden aikan monta vaikeaa asiaa ja samanaikaisesti olen vastannut monille lukijoistani sähköposteihin, joissa olen tukenut heitä heidän elämänsä vaikeina aikoina. En ole hyvyyden papitar, mutta olen aina kärsinyt muiden kärsiessä, olen aina ollut heikompien puolella, mutta vahvuuteenkin voi sairastua tai ainakin siinä voi joskus mennä kuppi nurin ja minulle se tapahtui tänä aamuna. Joskus korsi katkaisee kamelin selän ja kun tänään luin Tanja Vasaman jutun Kettuja? Not in my backyard Helsingin Sanomista, tajusin todella, miten erilaisia me ihmispedot olemme ja minulle vain entisestään kirkastui, keitä en jaksa tässä elämässä ollenkaan.

Viime viikolla Hesarissa oli juttu, jossa joku ihana kirjoitti, että jos ihminen menee asumaan villieläinten alueille, hän asukoon siellä alkuperäisasukkaiden kanssa sovussa, ei näitä vihaten ja lahdaten. Olisin nyt antanut tälle kirjoittajalle nimellä kunniaa ja laittanut tähän otteen ko. jutusta, mutta R. oli eilen huomaamattani kerrankin vienyt kaikki vanhat lehdet pois. Kiitos sinulle kuka oletkin ja jaan täysin näkemyksesi susista!

Nyt sitten kettuihin. Kettu on suosikkivillieläimeni. Kun ketut saapuivat puutarhaamme kiitos siilien ruokakuppien, olin onnessani, sillä suosikkipuutarhakirjassani Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha, Riku Cajander kirjoittaa näin:

"Englannissa "kulttuurikettuja" houkutellaan yleisesti ruokinnan avulla puutarhoihin. Asenteet siellä ovat muuttuneet lajia kohtaan suotuisemmiksi, ja niinpä yleisöäänestyksessä kettu pääseekin kolmen suosituimman eläinlajin joukkoon. Liikenteen haitoista huolimatta monet ketut myös pärjäävät ja lisääntyvät kaupungeissa paremmin kuin ympäröivällä maaseudulla, missä niitä vainotaan ja metsästetään."

Tähän minäkin laskin ja koska meillä on iso lehto, olen pitänyt sitä luonnonsuojelualueena, jonne kettukoirilla ei ole asiaa. Sinne ei ole asiaa myöskään irtokissoilla, sillä meillä on tosi monipuolinen linnusto ja paljon pesiä. Olen nähnyt kissan kiipeävän puuhun linnun pesälle, mutta en ikinä ketun tekevän samaa. Kettu on Cajanderin mukaan puutarhan hyötyeläin, joka:

"Ketun luontainen menu on hyvin laaja. Siihen kuuluu suosituimpana saaliina välistä haitaksikin asti esiintyviä pelto-ja metsämyyriä sekä hiiriä, mutta myös pikkulintuja, jänisten poikasia, etenoita ja kastematoja. Mikäli pihalla haluaisi ruokkia repolaista, voi sille tarjota koiran- tai kissanruokaa sekä suolattomia lihan ja kalan tähteitä sekä pähkinöitä."

Siis rakkaat lintuni mainittiin tässä menussa, mutta kettu ei kiipeä puuhun, eikä ole ikinä tehnyt sitä, mitä  teki yhtenä keväänä alueen ainoa irtokissa: Pöntöissä pesi tiaisia, vanhemmat syöttivät ahkerasti poikasiaan, yhtenä aamuna löysimme naapurin rouvan kanssa pöntön alta molemmat emolinnut päättöminä ja tietenkin poikaset kuolivat pönttöön. Muistamme aina tuon kevään "päättömien tiaisten keväänä". Hyvin ruokittu kissa tappaa vain tappamisen ilosta, kuten tekee myös minkki. Kettu tappaa nälkäänsä ja se on luonnon kiertokulkua. Suojelen kaikkia eläimiä, myös kissoja ja olen samaa mieltä kuin eläinsuojeluyhdistys, että irralleen ulos jätetty kissa on heitteille jätetty. Toivon jokaiselle kissalle hyvän kodin, jossa siitä pidetään huolta kuin perheenjäsenestä.

Saatuani elämäni ikimuistoisen kokemuksen seurata kettuja, olen nähnyt, että kettu on arka, väistyvä eläin. Mutta se on myös kaikkein lähinnä koiraa eli luottaa ihmiseen vähän liiankin nopeasti. Kettu ei ole vaarallinen ja siksi Tanja Vasaman juttu revitystä oravasta ja sisälle vauvan kimppuun hyökänneestä ketusta on vieläkin provosoivampi kuin ne monet uutiset, joissa irtokissa on hyökännyt ulkona vaunuissa nukkuvan vauvan kimppuun. Ikävä juttu, että kun brittiläiset nauttivat katsoa nukkuvaa kettua puutarhassaan, juuri joku suomalainen ottaa asiakseen lietsoa vihaa arkaa punaturkkia kohtaan...Onneksi ympärilläni on enimmäkseen niitä, jotka näkevät maailman toisin ja joilla on tunneälyä kaikkea elollista kohtaan. 

Tämä kuva löytyy täältä ja on siis Cherin kuvaama.

Mikä nappisilmä! Cherillä on ollut onni kohdata niin ketunpoikasia kuin aikuisia kettuja...

Tänä talvena jouduin puuttumaan erään metsästyskoiran pitoon, koska pientä koiraa pidettiin aamusta iltaan lyhyen narunpäässä kiinni talon seinässä ja sen valitus kuului niin  minulle kuin muille naapureille. Omistaja tuli myöhemmin räyhäämään minulle ollen sitä mieltä, että metsästyskoiria eivät koske eläinsuojelumääräykset! Kun hän näki seinilläni olevat, sisareni miehen, valokuvaaja Pekka Mäkisen ottamat kettukuvat, hän alkoi retostella, kuinka murhaa juuri kettuja. Ja miten hän tekee sen koiran kanssa  ja kuinka kauan koira voi repiä kettua kolostaan...se oli tunteja. Voin huonosti tuon kuulemisesta, mutta jos olisi ollut tallennin, olisin saanut nauhoitettua laittoman teon: Eläintä, edes kettua, ei saa metsästää niin että se ei kuole heti. Pitkitetty kuolema on lailla kielletty! Miten urhea onkaan mies, joka onnistuu  murhaaman ketun! Mitä mahdollisuuksia ketulla on?

Vain raukka murhaa ketun. Kettu on arka osa luontoamme. Se on kaunis ja väistää ihmistä. Citykettu ei ehkä pakene, mutta ei käy päällekään. Jaksan odottaa ja tehdä työtä sen eteen, että turkistarhaus loppuu Suomesta. Mikään eläin ei kuulu häkkiin ja kukaan ei tavitse toisen elävän olennon kuolemaa, saadakseen lämmintä ylleen. Nyt on kansalaisaloite eduskunnassa ja olen niin iloinen, että allekirjoittajia lopettamaan elinkeino, joka perustuu eläinten rääkkäykseen, löytyi niin paljon. Seuraavaksi voimmekin jo liittyä samaan rintamaan muiden länsimaiden kanssa ja lopettaa laittomana ketun metsästämisen koirilla. Ja sen jälkeen voimme kysyä itseltämme, miksi kettua pitää jahdata ollenkaan? Jos se syö nälkäänsä riistalinnun, sillä on siihen suurempi oikeus kuin julmalla ihmisellä ikinä!

Jos jollain on tähän jotain mielipidettä, niin kannattaa laittaa nimi alle: Jos on asiaa, pitää olla kanttia seisoa sen asiansa takana nimellään!

eläinten puolesta
Leena Lumi

PS. Tätä muistoa ei minulta vie raukkamaisinkaan eläinten murhaaja eli Syyskirje eräänä sunnuntaina

PPS. Helsingin Sanomissa 11.3. maatalous- ja metsätieteen maisteri Evelina Lundqvist tuo hyvin esille kantansa mielipiteessä Turkistarhauksesta on tehtävä laitonta: 

"Helsingin sanomat kertoi 6.3. turkistarhauksen kieltävästä kansalaisaloitteesta. Uutisen mukaan moni kansanedustaja äänestäisi kansalaisaloitetta vastaan sillä verukkeella, että tarhaus siirtyy maihin, joissa on huonommin valvotut olosuhteet. Perustelu ontuu. Emme voi perustella omaa lainsäädäntöämme sillä, että jossain maissa lainsäädäntö on löysempi."

"Turkistarhausta perustellaan ontuvasti usein myös sillä, että se on laillinen elinkeino. Totta kai se on laillinen, sillä sitä ei ole vielä tehty laittomaksi. Monet asiat ovat laillisia, kunnes yhteiskunnan moraaliajattelu on mennyt sen verran pitkälle, että asiasta on tehty laiton."

Hyvin sanottu! Muistakaa olla haukkana vahtimassa, miten oma kansanedustajehdokkaanne toimii turkistarhausasiassa ja myös mitä mieltä hän on kettujen metsästämisestä koirilla, joka julma ja eläimelle kärsimystä aiheuttava mestästystapa on monessa maassa jo historiaa. Ja miksi ihmeessä kenenkään täytyy saada edes murhata kettua...

PPPS. Ehkä tärkein ikinä turkistarhausta vastaan, eläinten puolesta esiintynyt kannanotto on Helsingin Sanomissa 24.3. julkaistu esseisti Antti Nylénin kannanotto Turkistarhausta suojellaan poliittiselta keskustelulta. Juttu on sivun mittainen, mutta tässä jotain:

"En oikein jaksaisi elää ilman eettisen evoluution tai moraalisen edistyksen unelmaa. Jos ajatelisin, että turkistarhauksen kaltaista elämänpilkkaa katsotaan ikuisesti hyvällä minun kotimaassani, joutuisin kenties tekemään kohtalokkaita päätelmiä elämän mielestä ylipäänsä."

"En liioittele. Häpeän suomalaisuuttani turkisteollisuuden takia. Euroopasta katsottuna kettutarhaus näyttää pian samalta kuin japanilaisten valaanlahtaus nyt."

"Turkistarhaus itsessään on väkivaltaista, mutta väkivallan laatu täytyy määritellä oikein. Kysymys ei ole poliittisesta, vaan taloudellisesta väkivallasta, rahan vallasta raa'immillaan. Sen tajuaminen on nyt tärkeintä. Millainen valtias talous on? Täytyykö etiikan vaieta rahan puhuessa? Täytyykö myötätunnon painaa päänsä kilpailukyvyn, talouskasvun ja "leivän" jumalien edessä?" 

Kiitos Antti♥