Ian McEwan: Ajan lapsi

Stephenin näkökulmasta ongelmana oli halu. He eivät kaivanneet toisiltaan lohtua tai neuvoja. Heidän menetyksensä oli erottanut heidän tiensä. Heillä ei ollut mitään mitä jakaa keskenään.

Yhdessäolo tiivisti heidän menetyksentunnettaan. Kun he istuutuivat aterialle, Katen poissaolo oli tosiseikka, jota he eivät voineet mainita eivätkä olla tietämättä. He eivät voineet antaa eivätkä ottaa vastaan lohtua, ja siksi heidän välillään ei ollut halua. Heidän ainoa yrityksensä oli rutiinimainen, vilpillinen, molemmille masentava.

Ian McEwanin teos Ajan lapsi (The Child in Time, Otava 1989, suomennos Leevi Lehto) on kertomus lapsen katoamisesta. Julie ja Stephen Lewisin kolmevuotias tytär Kate katoaa ollessaan ruokaostoksilla isänsä kanssa. Hän on siinä, pitää ostoskärryistä kiinni ja kun Stephen kumartuu ottamaan ostoskassia, hän on poissa. Ikuisesti poissa. Koko teos kiertyy Katen katoamisen ja sen aiheuttamien ajatusten sekä tekojen ja tekemättä jättämisten maastoon.  Selvääkin selvempää on, että tuollaisen kauhun kohdatessaan vanhemmat eivät enää ole ikinä sama kuin ennen tragediaa:

Nyt he eivät enää voineet lohduttaa toinen toisiaan, koskettaa, rakastaa. Heidän aikaisempi läheisyytensä oli kuollut; he eivät enää entiseen tapaan voineet ajatella pitävänsä itsestään selvästi yhtä. Kumpikin kyhjötti oman yksityisen menetyksensä äärellä, ja heidän välilleen kertyi yhä enemmän lausumatonta kaunaa.

Julie muuttaa pois, mutta pariskunta ei eroa. He jopa tapaavat harvakseltaan. Stephen tuntee sisällään, että Julien poissaoleva ja jopa musiikillisesti tuottelias elämä on itseriittoista ja häntä syyttävää. Stephen haahuilee päiväkausia pyjamassa katsellen television iltapäiväohjelmia alituinen viskilasi käden ulottuvilla. Hänet saa asunnosta ulos vain lordi Parmenterin komitea, joka kehittää mietintöä kirjoittamisesta ja lukemisesta lastenhoitokomitealle. Päivät eivät erotu toisistaan kunnes tapahtuu jotain yllättävää ja Stephenin hyvä ystävä, ministeri Charles Darke ilmoittaa erostaan. Stephen saa kuulla, että Thelma ja Charles ovat muuttamassa Suffolkiin kauas kaikesta. Yllättäen tästä kehkeytyykin kirjan mainostettu teema: ”Voidaksemme olla kokonaisia meidän on löydettävä kadonnut lapsi itsessämme.” Syntyy outo tapahtumasarja, jossa Katen katoaminen jää kuin kulissiksi jollekin oudolle, jonka kuvailussa Ian McEwan on vahvalla kotikentällään ihmismielen arvaamattomissa viemäreissä.

Missään vaiheessa Ajan lapsi ei sorru ylitunteiluun tai mässäile kauhulla, joten lukijan on helppo pohtia, mitä kirjailija on todella halunnut kirjallaan kertoa. Tarkkailemme tapahtumia Stephenin kautta, mutta on helppo huomata, milloin Stephen kuin ratsastaa väärällä aallolla yrittäen häivyttää kohinoihin oman menetyksensä suuruuden.

Ajan lapsi on McEwanin kolmas romaani, joka ei aivan yllä esikoisen eli Sementtipuutarhan eikä sitä seuraavan Vieraan turvan tasolle kuvatessaan ihmismielen vinoutumien voimaa tai sitä, mistä on minulle tullut hänen tavaramerkkinsä: Meistä kenelle vain voi tapahtua ihan mitä tahansa. Sitä voisi luulla, että iäksi kadonnut pikkulapsi olisi jo tarpeeksi, mutta Ajan lapsessa Ian selvästi haluaa hallita kauhua, laimentaa sitä ja määrätä rajat, joissa hänen roolihenkilönsä toimivat samalla kuitenkin tarjoten uusia tragedioita, joissa sattumalla on etuoikeutettu sijansa. Ajan lapsi on kuitenkin McEwanilaisittain kesy teos, kuin nerokirjailijan vaatima lepotauko, sillä tämän kirjan jälkeen syntyy kuuma sarja: Ikuinen rakkaus, Amsterdam, Sovitus, Lauantai ja Rannalla. Viisi kirjaa, jotka Sementtipuutarhalla ja Vieraan turvalla täydennettynä saavat minut alituisesti ihmettelemään, miksi Ian McEwan ei ole vielä saanut kirjallisuuden Nobelia!

*****

Ian McEwan Leena Lumissa