Katja Kettu: Piippuhylly

Minne mie jäinkään kun olin lukenut Kätilön? Mie jäin maate tunturikihokkeihin ja revonhäntiin syötyäni lumikarpaloita, juotuani lumikyyhkyjen unta. Sitte mie kuulin valaiden laulun ja meren kutsun. On aika palata Kuolleen Miehen vuonolle, istua kalliolle, keinua merikoirien haukussa, revontulten tuoksussa, antautua Pietari Kutilan piipputarinoille.

Katja Ketun Piippuhylly (WSOY 2013) on novellikokoelma, tarinaa kertovien piippujen ketju, joka vie meidät takaisin Pohjoisen jäämeren rannoille, Vikasilmän maisemiin, kohtalonsa tulitähtiin ja vähän muuhunkin. Pietari kerää meren tuomia piippuja rannoilta hyllylleen alkaen samalla kirjata lahjaksi tyttärelleen niiden kertomia tarinoita:

Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi. Näissä tarinoissa kuljetaan Afrikan orjalaivoissa, Rion faveloissa, Volgan mutkassa Tsheremissien mailla ja vallankumousta edeltäneessä Pietarissa, Berliinin Kristalliyössä.

Nämä tarinat ovat merestä nostettu arkku, jossa levän, ruosteen ja simpukoitten seasta saattaa löytyä vääntynyt kultakääty tai lääkepulloon sinetöity jäähyväiskirje.

Valkokanervainen juuripahkapiippu vie meidät ’30-luvun Berliiniin ja kristalliyöhön. Tapaamme jälleen Fritz ja Johann Angelhurstin heidän juutalaisten ystäviensä Wanhojen Penkkijen Puodin avajaisissa. Halpa maissipiippu kertoo tarinan Grishasta, joka ei ole yhtään vähempi kuin Nikolai II:n hovia piinannut Rasputin, Jumalan houkka. Mies joka yllytti syntiin, jotta voitaisiin katua ja Grishan alttiina oppilaina Pietarin saleissa, bakkanaaleissa ovat myös Marissa ja Anna:

Se oli lihan ja himon riemua. Kuljimme päihtyneinä Nevan rantoja, ulvoimme juopumustamme. Joskus jahtasimme puolipäivän naisia kepein ja saatoimme heidät satimeen. Pakotimme heidät paljastamaan läpensä ja ruoskimme heitä niin kauan että he tunnustivat pienimmätkin syntinsä. Sitten vaivuimme mistään välittämättä rantatörmälle ja annoimme Grishan työntyä Annaan ja sen jälkeen minuun. On kuin meille olisi opetettu suloista soittoa ja tanssia, mutta kun aloimme oppia, emme enää voineetkaan lopettaa.

Halvan maissipiipun tarina on ehkä kiehtovin ja ainakin jos on Romanov-harrastaja, kuten itse olen. Tietyt faktat olivat ihan paikoillaan aina Felix ja Irina Jusupovia myöten, mutta kohtalo tarttuu Rasputinin surmanyöhön ja kirjoittaa historian uusiksi…

Kolmetoista tarinaa, kuin kolmetoista hohtavaa kalaa kiiman, kaipuun ja toiveiden verkossa. Kohtaamme Aune Näkkälän, kauppias Björnen, Aleksei Ignatenkon…piiput vievät meitä likemmä Vikasilmää, välillä berberin siitinluusta tehty piippu hautaa lukijan hiekkaan, heittää kohta taas Salmijärven Sanghain neekerinaiseen, Hiekkanaiseen, jonka reisiä Palonaama muistelee luupiippua pidellessään.

Kuten Kätilössä niin myös Piippuhyllyssä ovat miehet tamman astujia, naiset kovia kokevia, väliin mahlaa valuvia, helmoja nostelevia, ohimennen otettuja, mutta ehdottomasti selviytyjiä. Kätilön rankka tummuus korvautuu Piippuhyllyssä ajoittain miltei kesäteatterimaisella farssilla. Aune Näkkälän katumus Mulukukka novellissa on sekä liikuttavaa, että tarinaa sitovaa, sillä kohtaamme Vikasilmän. Kätilön kuva alkaa selkiytyä, sillä melkein piippu kuin piippu avaa Ketun aiempaa romaania. Miksi Vikasilmästä tuli mikä hän oli?  Ja saako Aune sovitettua? Kuka kylvettää hänet viimeisen kerran? Mulukukka vai tyär?

Piippuhyllyn laatu on Ketun tavaramerkkiä: rohkea, mitään kaihtamaton kieli, uudissanojen rikkaus, jokainen novelleista yllättää ja samalla avaa Kätilön alkulähteitä, sitä, mistä kaikki alkoi. Kohtalo on edelleen sokea ja sohii minne sattuu, mutta koiranruusu ja mäkimeirami tuoksuvat, tähdet putoilevat kallioille ja meri…

Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Helmi-Maaria  Sanna/Luettua  Opuscolo ja Elma Ilona