Jørgen Brekke: Uneton

Jotkin asiat olivat tulleet lähemmäksi, jotkin etääntyneet. Tyttökaverit olivat kaukana, kaukana poissa, mutta kodin vessa, Aku Ankat pytyn vieressä, varpaat lämpimällä laattalattialla aamuisin, sellaiset asiat tuntuivat olevan vieläkin lähellä. Viha oli poissa, mutta äidin käsivarsien hennot ihokarvat, huulien alapuolinen iho joka oli sekä vanha että nuori, epäröinti kesken riidan, äidin halu lopettaa ja nauraa joskus kaikelle – se oli tullut lähemmäksi. Hän saattoi eläytyä pitkään tällaisiin mielikuviin. Narahteluun kenkien alla kun hän lapioi lunta, lähikatuihin, valoon joka vilisi isän näkötestitaulun kirjainten takana, säveliin jotka oli vaikea laulaa puhtaasti…(Julie)

Jørgen Brekken teos Uneton (Drømmeløs, Johnny Kniga 2013, suomennos Päivi Kivelä) on historiallinen laatutrilleri, jossa ovat balanssissa tempo eli ei mitään ärsyttävää actionia, kaksi Trondheimin aikakautta eli 1767 ja 2011, sillä koko jutun alku eli mystinen arkkiveisu lähtee eräästä 1700-luvun trubaduurista, jännitys, jossa ollaan sekä uhrin että murhaajan pään sisällä lukijan kuitenkaan saamatta tietää kuka on mies salanimen ’riitapukari Löfberg’ takana ja kaiken huipuksi poliisityöskentelyn esittely on pidetty kohtuullisissa rajoissa ja siihenkin on saatu psykologista jännitettä monin oivaltavin keinoin. Vastikään aivoleikkauksesta toipunut komisario Odd Singsaker on ärsyttämätön, olematta silti mikään haalea kylpy. Hänen historiallinen vastineensa Trondheimista 1767, poliisimestari Nils Bayer sen sijaan on hyvinkin värikäs persoona, joka unohtaa syömisen, mutta ei ikinä juomista ja jonka vaisto toimii kuin selvännäkijällä, menneisyyden vastine tv-sarjan Columbolle: rähjäinen, hämäävä, terävä, yllättävä, sydän kultaa.

Murhaaja nykyajan Trondheimista on julma ja tavaton. Musiikillisesti ehkä nero, mitään kaihtamaton, mieli täynnä pimeää lapsuudesta asti ja päässä suriseva kärpänen. Lopulta kärpäsiä on kaikkialla, jopa lumisessa Trondheimissa, eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat. Ja kaiken aikaa kaunis soittorasia soittaa melodiaa, joka on surumielinen kehtolaulu, nimetty Kultaiseksi rauhaksi ja alaotsikkona ’Joka yö unet luovat maailman uudelleen.’ Tuntemattoman tekijän laulun mukana kulkee legenda, että laulu saa kenet tahansa nukahtamaan ja ken kuulee laulun vain yhden kerran, niin nukkuu kauniita unia nähden joka yö elämänsä loppuun asti.  Ja meidän murhaajammehan kärsii unettomuudesta…

Vähitellen nämä yöt ja unenpuute muuttaisivat taas hänen ajatuksensa painajaiseksi. Murha ei ollut riittänyt. Väärä nainen, väärä ääni. Hän tarvitsi nuoremman, puhtaamman, taipuisamman. Hän tiesi kenet tarvitsi.

Tölkki oli hänen edessään pöydällä ja hän katseli kahta vaaleanpunaista kalvoa, jotka olivat vajonneet sen pohjalle. Ne näyttivät joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta merieläimiltä, syvänmeren koralleilta. Toisinaan tuntui kuin ne liikkuisivat, valmistautuisivat laulamaan…

Kun Elise ja Ivar Edvardsenin 16-vuotias tytär Julie katoaa alkaa epätoivoinen etsintä lumisessa Trondheimissa. Kadonnut on nuori tyttö, tyttö kuin Bellmanin surumielisen hilpeä laulu.

Jørgen Brekke on taitava kirjoittaja. Hän on norjalainen haastaja Camilla Läckbergille, mutta haastaako hän myös Åsa Larssonin? Olen vakavasti kallellani psykologisiin ja historiallisiin dekkareihin. Lukiessani Unetonta koin jotainTulppaanimurhista, mutta osin myös Kirjan kansasta! Viime mainittu ei ole dekkari, mutta kylläkin kahdessa aikatasossa etenevä seikkailua sisältävä huippuromaani. Kun Kirjan kansassa nykyajassa löydetään ikivanha juutalainen kirjoituskokoelma, haggada, jota lähdetään jäljittämään 1800-luvulle. Unettomassa löytyy murhaajalle tärkeä sävelmä, jota lähdetään jäljittämään 1700-luvulle murhaajan henkilöyden selvittämiseksi.

Jørgen Brekke on norjalainen journalisti ja kirjailija, jonka esikoisteos on Armon piiri. Armon piirissä lukija vaeltaa Norjan Bergenissä 1528 ja Richmondin elokuussa 2010. Armon piiri on tuleva suvidekkarini, sillä Brekken tyyli vakuutti minut ja olen onnellisesti hänen historiallisen tyylinsä pohjaimussa.  Unettomassa Brekke vielä lyö lopussa ’pökköä pesään’ kertomalla, että Nils Bayerin viljelemät latinan- ja ranskankielisten sanontojen tausta ovat saaneet innoituksensa ehkä maailman ensimmäisestä rikostarinasta, Maurits Christopher Hansenin pienoisromaanista Mordet på Maskinbygger Roolfsen (1840)!

Lumiluolassa oli pilkkopimeää ja äänetöntä. Kukaan ei enää laulanut, kuului vain yhden ihmisen heikko hengitys.

Hiljaisuudessa hänestä tuntui kuin hän kuulisi oman sydämensä sykkeen.

Minä palellun kuoliaaksi. Sen vuoksi tuntuu niin lämpimältä. Olen lukenut siitä joskus. Unia, harhoja, lämmön tunne.

Niin me lähdemme tästä elämästä. (Julie)


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku ja Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa