Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista

Ne tulevat sisään ja rupeavat touhuamaan eivätkä lupaa kysy. Hyvä että päivää sanovat. Ne katsovat jääkaappiin ja latovat ruokaa eteeni ja käskevät syödä, vaikka just äsken olen itse laittanut kunnon ruokaa ja syönyt eikä yhtään tee mieli, niin eivät usko, vaan pakottavat. Lämmittävät mikrossa vaikka minä en tykkää mikroruuasta. Se on mautonta.

Sanon naiselle, että tämä on minun kotini ja teidän on nyt lähdettävä. Se vain virnuilee imelästi ja sanoo, että hänet on tilattu ja hänellä on hommia. Kyllä hän sitten lähtee, kun työt on tehty.

Ne panevat tavarat vääriin paikkoihin ja varastavat minkä ehtivät. Tavarat ovat hukassa ja kadonneet.

Kai tässä täytyy lukot vaihdattaa. Tai laittaa sellainen varmuusketju.

Halusin lukea Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus 2013), koska olen nyt yli kymmenen vuotta seurannut erään ystäväni äidin ja hänen läheistensä elämää.  Olin myös itse vuosia sitten yksinäisen vanhuksen ystävänä erään järjestön kautta ja uuvuin kolmessa vuodessa niin, että kun jätin pestin, nukuin pari viikkoa. Kesti jonkin aikaa tajuta, että olin turhaan yrittänyt viestiä vanhuksen ainoalle sukulaiselle, jonka tapasin, että hänen äidillään on vakava muistisairaus.  Eräs ryhmästämme joutui sairaalaan burn outin takia, koska ei ymmärtänyt lopettaa. Anneli Kannon kirja on kuin tilaustyö meille kaikille ymmärtää, mitä on olla Alzheimer-sairaan omainen ja myös mitä on olla muistisairas.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa kaikissa on oma riipaiseva kosketuksensa. Ensin pääsee ääneen Aila, Kannon oma äiti, joka on kirjan alussa kotisairaanhoidon avulla vielä kotona.  Teoksen toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta saamme lukea omaisten kokemuksia, joista monia ei voisi uskoa ellei olisi yhtään kokemusta sivustaseuraajana. Tässä taudissa kaikki on mahdollista! Kirjan kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko Kanto kertoo väkevästi ja mitään kaihtamatta, mikä on Alzheimer-omaisen kohtalo.

Mielestäni tämä kirja koskee meitä kaikkia. Tämä voi koskettaa meitä kaikkia likempää kuin voisi uskoa. Joka päivä melkein neljäkymmentä suomalaista saa muistisairausdiagnoosin, ja Alzheimerin tautia sairastaa Suomessa 80 000 ihmistä. Kanto jatkaa:

Asian laajuuden käsittää, kun ajattelee, että kunkin lähipiirissä on ainakin 4-5 omaista. Alzheimerin tauti on etenevä sairaus, jota ei voi pysäyttää. Menetetty taito ei tule koskaan takaisin.

Vaikka tämän kirjan alaotsake on Kertomuksia Alzheimerin taudista, mukana on myös muutama tarina myös muista dementian muodoista, joiden ilmeneminen on toisenlaista kuin Alzheimerin taudissa.

Ihmisen eliniän pidentyminen ei ole pelkästään myönteinen asia. Ikä kun ei pitene alkupäästä eikä edes keskeltä vaan lopusta. Dementia taas lisääntyy merkittävästi yli 85-vuotiaiden joukossa.

Kummallista lohdutusta antaa, kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat: Tiedän mistä puhut.

Sen vuoksi olen kirjoittanut.

Me kaikki alamme tietää, mistä muistisairaan omainen puhuu, kun luemme Pala palalta pois.  Sen lisäksi suosittelen lukemaan äiti-tytär–suhteesta kertovan Muistojen huoneet, jossa tytär on järjestelemässä äitiään hoivakotiin, mutta huonoa omaatuntoaan paikatakseen vie hänet sitä ennen matkalle Afrikkaan, jossa äiti on elänyt nuorena ja terveenä. Äiti kuin haipuu varjoihin, muistoihin ja musiikkiinsa…Elokuvasuositukseni aiheesta on Away from her, jossa Sarah Polley tekee upean ohjausdebyytin ja muistisairasta vaimoa näyttelee Julie Christie.  Elokuvasta löytyy koskettava yhtymäkohta Anneli Kannon äidin elämään, sillä sekä elokuvan Fiona, että Aila löytävät hoitokodista uuden rakkauden. Aila löytää nuoruuden melkein poikaystävänsä Turusen Tonten, jota sattumaa Anneli aluksi pitää täysin epäuskottavana.

Luin Pala palalta pois yhdeltä makuulta. Kirjan kieli on täydellisen soljuvaa. Rakenne kolmessa osassa toimii ja luvut on otsikoitu suorastaan koukuttavasti.  Kertomuksia mikä-mikä-maasta ylittää kaikkien mielikuvituksen, sillä muistisairaus voi sekoittaa kaikkien päät, virtsa haisee ja uloste haisevat, raivo purkautuu, mikään ei ole ikinä hyvin. Osa omaisista voi käyttää muistisairaan tilaa jopa vanhojen kostamiseen, kuten on luvussa Vallanvaihto, jossa vaimo kuittaa miehen hirmuhallintokauden vuodet. Juttu Räyhäkkäästi on kuin jostain näytelmästä…itse asiassa tämän kirjan näkee näytelmänä, ehkä myös elokuvana.  Räyhäkkäästi luvun äiti tulee kertomaan tyttärelleen ja vävylleen ’mitä kuuluu ja kuka käskee’:

Kyllä minä tiedän, että täällä meinataan panna minut laitokseen, mutta sanon vaan, että ei onnistu. Turha luulo. Minulla on yhteyksiä. Minä olen ottanut kontaktia virolaisiin palkkatappajiin ja ne on teidän jäljillä jo. Jos jonkun kaupungin sössön lähetätte, niin se on henki pois kummaltakin eikä kukaan tommosten perään itke. Tonnin se maksaa nuppia päälle, mutta mulla on rahaa, ja kyllä minä siitä hyvästä sen verran vaikka maksankin.

Tarinassa Huora vaimo saa kärsiä miehensä dementiasta mustasukkaisuuden kautta:

Vanha ämmä perkele ja noussut vittu päähän, ettei muuta ymmärrä kuin miesten perässä juosta niin kuin kiimanen kissa. Perkele. Pohja se on meikäläisenkin säkissä. Saatana. Saatanan saatana. Kunha se juoksuiltansa tulee, niin näytän, että juoksut on juostu ja tämä peli on loppu.

Minä vedän sitä vasaralla kuin mullikkaa ottikkoon, että taintuu ja sitten otan puukon…

Todella vahva veto Anneli Kannolta käyttää suoraa kieltä mitään kaunistelematta. Tämä puree paljon, paljon tehokkaammin kuin aivokuvaselostukset. Tämä sairaus haisee, sattuu, loukkaa, aiheuttaa väärinymmärrystä ja epäoikeudenmukaisuutta.  Muistisairaus ei tunnusta mitään sääntöjä, ei usko mitään totuutta, ei kiitä hyvästä ja vaikenee pahasta, jos se hetkeen sopii. Muistisairaudesta et piirrä kaavaa. Sitä et kesytä, vaikka minkä tekisit ja silti, silti niin monen on senkin kanssa elettävä. Luet luvun Omaa aikaa ja yhtäkkiä tajuat, että se voit olla juuri sinä, jonka tulevaisuudesta luku kertoo. Olet tarinan kaikkensa yrittänyt Tiina ja toivot vain, että lumisade olisi vieläkin tiheämpi, näkyvyys huonompi ja rekka vieläkin raskaampi.

Elämässäni on musta aukko on Anneli Kannon oma kertomus siitä, miten hän on kokenut äitinsä kesällä 2008 diagnosoidun muistisairauden. Äiti täyttää ensi kesänä 90 vuotta. Kanto panee itsensä likoon sataa ja toivon niin, että tämän kirjan lukevat myös alan ammattilaiset. Heidän kuuluu kaiken sairaanhoidollisen faktan päälle saada vahva Annos Kantoa! Erityissuositus luvulle Vituttaa. Ja sille luvulle, missä äiti oli pesemättä kaksi kuukautta…ja mitä siitä sitten seurasi.

Lähteen reunalla mudasta nousi ohutvartisia, matalia, valjuja kukkia. Niiden kukinto oli laakea, metsäkeijun lautanen. Tummanvihreä aluslautanen, vaaleanvihreä päällä, lautasella jotain pientä ja pyöreää, kellertävää keijunruokaa. Keväinen linnunsilmä, Chrysosplenium alternifolium.

Äidin silmät ovat kaihileikkauksen jälkeen kuin lähde tai pestyt ikkunat, läpinäkyvät. Katse on kohonnut pintaan, pohja näkyy, ei syvyyttä. Katsoo, ei näe. Katson, en näe häntä. Ei iloa tutuista kasvoista. Ei hyvää mieltä, nyt keitämme rauhankahvit ja puhumme kunnolla. Ei surua, ei kiintymystä. Linnunsilmät, lähteenkirkkaat, litteät.

Away from her



*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Pia  Karoliina ja Susa.