Näin yllä olevan kortin pienessä koossa Runotalon Sarilla ja lähdin kysymään saisiko siitä postikorttikokoa ja saahan sitä. Seuraavina kuukausina eräät saavat minulta tämän kortin onnitteluna tai muun lähetyksen lomassa. Sarin kuvassa on voimasinistä ja sitten se lause, jota niin harva suomalainen tohtii itsestään edes ajatella: Olen Elämäni Tähti. Miten niin muka voisin olla elämäni tähti? En minä ole yhtään mitään. Jo kotona saatu opetus olla olematta ylpeä, olla nauttimatta menestyksestä, sillä vaara vaanii jo nurkan takana ja 'se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa', ovat aivopesseet meidät uskomaan, että joku muu on aina enemmän, minä vain en mitään.
Aksel Sandemosen kirja Pakolainen ylittää jälkensä (Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) alkaa kuuluisalla Janten lailla:
1. Älä luule, että sinä
olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin
me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin
me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin
me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin
me.
6. Älä luule, että olet enemmän kun
me.
7. Älä luule, että
sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura
meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää
sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa
meille jotakin.
Suomi on täynnä jantelaisuutta, jossa toiselta viedään luulot. Sekä koulu- että työpaikkakiusaaminen lisääntyvät. Uhrit väsyvät, eivätkä saa oikeutta.
Kiinnostavaa onkin kiusaajan persoona, sillä onko hän välttynyt jantelaisudelta ja luulee olevansa enemmän kuin muut? Kaikkea kanssa! Hän on syvimmässä alentuneen itsetunnon alhossa ja etsii ääriteoillaan ja toisia väheksymällä ja kiusaamalla myötäjuoksijoita ympärilleen haalien asemaa, jossa hän olisi edes joku. Joku jota muut seuraavat, joku jolla on hovi. Näin kierre vain yltyy, sillä uhrit taas luulevat, että heissä on jotain vikaa, he tuntevat itsensä epäkelvoiksi, koska eivät mahdu hoviin tai epäkelvoiksi, koska kiusaajat ovat ottaneet juuri heidät silmätikukseen. Yllättävän usein aikuinen kiusaaja on alemmuuden tuntoinen koulukiusattu, jota on väheksytty vaikka ulkonäön tai muun seikan takia koulussa.
Kiusaaminen lisää kiusaamista.
Suomi on kateuden kultamaa, mutta on sitä kuulemma muuallakin. Mikä se oikein on, joka saa toisen kadehtimaan niitä, jotka sädehtivät kuin tähdet, jotka innostuvat uusista asioista, jotka uskaltavat laulaa omia laulujaan ja jotka uskaltavat olla ulvomatta laumassa muiden mukana. Meillä kadehditaan ihan kaikkea ulkonäöstä aviopuolisoon, iloisuudesta lasten menestykseen, uskaltamisesta erilaisuuten. Eniten kadehditaan pientäkin menestystä. Onnistujan kimppuun hyökätään salakavalasti toimimalla, eikä kukaan ymmärrä kysyä menestyksen hintaa.
Kadehtija alkaa käyttäytyä kuin menestyksen olisikin pitänyt langeta hänelle. Hän esiintyy kuin maailma ja kaikki muut olisivat hänelle jotain velkaa. Sen sijaan, että hän valitsisi oman huippunsa, jolle kiivetä, hän alentaa itsensä kadehtijaksi, pahanpuhujaksi ja toisten väheksyjäksi. Tähän asiaan moni meistä on törmännyt niin usein. Tällä viikolla taas sain kuulla, miten erästä bloggaajaa oli väheksytty hänen innostaan blogata. Samaan syssyyn sitten väheksyttiin hänen kaikki muutkin ominaisuutensa. Jaksan sateenkaaren tuolla puolella vielä kysyä: Miten toisen menestys on toiselta pois?
Surullista on, että jopa iloisuus on kateuden aihe. Hän saa armon, joka koko ajan valittaa jostakin. Hänet jätetään rauhaan, joka on olevinaan heikko, eikä kukaan näe mikä peluri heikkouden takana toimii. Iloinen sen sijaan on takuulla saanut jotain liian helposti, sillä eihän hän muuten noin voisi nauraa.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa
Anna-Mari Sipilä kirjoittaa kolumnissan
Totta, naiset nauravat liikaa, miten Turkin hallitus huolestui tänä kesänä naisten naureskelusta julkisilla paikoilla. Varapääministeri oikein opasti naisia säädylliseen käytökseen, johon ei kuulu julkinen nauraminen. Tästä voimme päätellä, miten vaarallista on nauraminen, sillä:
"Naisten nauru horjuttaa pönäkkää miesvaltaa."
Uskokaa tai älkää, olen ollut työssä firmassa, jossa toimitusjohtaja oli ilmoittajanut alaiselleen hallintojohtajalle, että
'kerro naisille, että tänne ei ole tultu naureskelemaan.' Tätä vasta kollegani kanssa silloin nauroimmekin. Oli helppo havaita, miten alhainen itsetunto oli montaa alaistaan alemman koulutuksen omaavalla toimitusjohtajalla.
Niin moni asia aiheuttaa alemmuuden tunnetta ja se vasta herättääkin kiusaajat, jotka itse pohjimmiltaan ovat alemmuudentuntoisia eli näin piiri pyörii ja sen loppua ei näy.
Minulle tuli Sarin kortista mieleen, että jos meistä nyt jokainen ihan vain itse päättäisi olla oman elämänsä tähti ja sallisi sen muillekin, miten paljon mukavampaa meillä kaikilla olisi. Leben und leben lassen eli elää ja antaa muidenkin elää.
Vielä monen mielestä varmaan tähän ihan kuulumaton sana, mutta se on kiitollisuus. Mikä ihme siinä on, että kiitollisuutta ei enää pidetä arvossa. Olen sieltä täältä lukenut lehdistä, että mitä varten sen ja sen ryhmän tai henkilön pitää olla kiitollinen jostain saamastaan avusta.
Mitä vikaa on kiitollisuudessa? Menestys tuo menestystä ja etenkin jos menestynyt vetää mukanaan vähemmän menestyneitä, auttaa heitä, kunnes he pärjäävät omillaan. Mitä sitten jos joku heistä on kiitollinen? Eikö se ole kaunista käytöstä? Ilmeisesti ei, sillä kiitollisuutta tapaa nykyään tosi vähän. Kiitollisuus on out. Kaiken pitää olla trendikästä, eikä kukaan enää juo kahvia vaan lattea, eikä kukaan enää halua muita kuin menestyneitä ystäviä, sillä verkostoituminen on päivän sana ja siinä auttavat vain kauniit, rohkeat ja rikkaat, mutta eihän heille toki kiitollinen tarvitse olla!
Jos joku nyt tuntee erityistä pahaa oloa mollatuksi tulemisesta tai muusta sellaisesta, voi halutessaan lukea vaikka juttuni
Älä yhtään vähättele itseäsi ja ehkä myös
Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikastaan edes olemme?
Toivotan kaikille tasapuolisesti vahvaa ja iloista viikonloppua♥ Itse istun illalla serkkuni pöytään, joka on kuuluisa yllätysmenustaan...
Love
Leena Lumi
I Will Survive