maanantai 10. marraskuuta 2014

Luvial lunt, isä haural käytti, Reposaares herkuil ja muute vaa vähä fiiras...

O se vaa iha mahrotoin paik ko mää e ennää Luvial as, ni sit siel o alkan ol lunt enemp ko meil tääl Kesk-Suomes, vaik juur lume tähre täl saarel jäätti!

Siis olisihan se kiva Luvian murteella tässä päästellä koko teksti, mutta kyvyt ei taida enää riittää, jos ovat koskaan riittäneet, kun pakkaa tulemaan sekaan porin murretta aika paljon. Tällaista siis oli Luvialla lauantaiaamuna kun kävimme isän haudalla. Kuva on otettu vanhalta hautuumaalta ja tuo pihlaja kantoi niin paljon marjoja ja lunta, että ihan kuin sadusta. Olen asunut Luvialla neljännesvuosisadan ja tällä merenrantakylällä on ikuinen sija sydämessäni. Palasimme äidin luota tänään iltapäivällä ja ajattelin laittaa vähän epätasaisia kuvia viikonlopultamme, josta tietenkin puuttuvat pahimmat hulluttelut, äidin ziljoonan sortin isänpäiväpöytä ja monta muuta, mm. se, miten vävypoika eli Lumimies, leikkaa anoppinsa kuuset, miten saimme aikaan karaoken, nauroimme kuin syntymähumalaiset ja mukaan oli liittynyt myös Merjan mies Pekka, joka arvuuttelukisassamme keksi kuka on minun ikisuosikkilaulajani.
Lauantaina kuitenkin lähdimme äidin ja sisareni Merjan kanssa Suomen parhaaseen kalaravintolaan nauttimaan merenantimista. Kyseessä on Reposaaressa sijaitseva Kalaravintola Merimesta, jossa on tullut käytyä jo kerta jos toinenkin. Joka pöydästä on merinäköala, mutta osassa on kuin olisi melkein ihanassa meressä kiinni. Minun piti kuvata jokainen ruokalaji, jonka söin, mutta niin siinä vain kävi, että
kuvattua tuli vain alkupalat. Kalaravintola Merimestassa on tosi hyvä noutopöytä, jossa jo alkupaloista syö itsensä hyvinkin täyteen ja aina voi alkupalojakin hakea lisää. Kuvassa minulla vain yhdellä sortilla silakkaa, mutta tarjolla oli monella sortilla, katkarapusalaattia, graavia lohta, uunilohta, sienisalaattia etc. Otimme pitkällä kaavalla, sillä olimme juhlimassa äidin 87 vee syntymäpäiviä.
Vasemmalla sisareni Merja, sitten minä ja äiti. Äiti on tosi vauhdikas ja aikaansaapa eli puutarhassa tapahtuu paljon muutoksia joka suvi, hän kävelee päivässä kilometrejä vai pitäisikö sanoa, että kiitää rollaattorilla niin lujaa, että vauhti ihan hirvittää, laittaa karjalaiseen tyyliin pöytään niin monta sorttia, että ette uskoisi, jos kertoisin, lukee monia lehtiä, seuraa useita tv-ohjelmia, on ajankohtaisasioista tyttäriään paremmin perillä ja taitaa selkäkin pelittää nuorempiaan paremmin. Istuminen tekee meistä nuoremmista raaskuja. Äidin puutarhassa muuten kukki jouluruusu ja sen tähden...Kerron sitten jatkon toisessa jutussa.
Ennen alkupaloja sisareni vähän kuvaili...
 eli näitä on nyt sitten räpsinyt vähän kuka vain ja kahdella kameralla. 
Minulla on aina mieli merelle, joten tämän kuvan kalastuspaatista nappasin ikkunan läpi ihan pöydästämme eli kyllä täällä miljöö on yhtä tärkeässä asemassa kuin kalaherkut. Ja meri on ihanista ihanin kaikkina vuodenaikoina. Myönnän auliisti, että haaveilen eniten kaikista asioista, jotka voisivat tapahtua, että voisin ryhtyä Kyllikki Villaksi ja kiertää rahtilaivoilla maailmaa...
Joka pöydällä oli jouluruusuja ja kaikki pöydät täyttyivät. Olimme viisaasti valinneet lauantain, sillä isänpäivänä paikkaan varmaan jonotettiin. Myönnän noutaneeni kaksi kertaa alkupaloista ja sen jälkeen valitsin pääruoaksi uunilohen voi-valkoviinikastikkeella. Myönnän: En ole ikinä syönyt niin hyvää lohta vielä, joten santsasin sitäkin. Ei tullut kuuloonkaaan ihana jälkiruokakakku, mutta maistoin sitä Lumimieheltä lusikallisen ja se oli aivan taivaallista.
Tässä sisarukset sinisessä hetkessä kotiin lähdössä. Samasta paikasta löytyy kuva suvelta 2013 jutussa Yyteri, rakkaani - Reposaari se toinen mokoma vikittelijä!  Tänne vielä palaamme ja monta kertaa, mutta nyt auton nokka kohti Luviaa ja otetaanpa pieni näyte Luvian murretta Kyllikki Wahlströmin kirjasta Friipaik: 
Myöhäise syksyn kylmyys o jo ilmas. Mut kivi tuntu lämpymält mun kättän vasta. Siin mää istu ja kattele. Piirtäjä seiso muu viäresän. Käsi kuljetta kynä, paper krahisee ja muu lapsuure koton piha ja se rakennuksep piirtyväp paperil. Asuntrivi o aikkaisaatos muuttun, mut navet ja saun ovaj juur niinko ennenki. Keskel piha seiso käkkyräine omenpuu ja suurev viherjäise omenak kiiluvas se larvas. Kaikes o viäl jottai sama ja kumminki erillaist. Pihal om paikoi, joihi ei enä mennä. Ei näyp polkku Kalle-Tommilan kaevol, eik kellari. Uusil asukkail o omap polkus.

Aurink laske naveton katonharjan taa. Taevas punerta, yäks tule pakane. Mää nousen kivelt ja lährem piirtäjäm peräs kävelemä häne autoas kohre. Friipaik jää.

Luvialt kotosi
Leena Lumi

perjantai 7. marraskuuta 2014

Miksi vanhoilla miehillä on vuotavat silmät? Miksi vanhat miehet...

Miksi vanhoilla miehillä on vuotavat silmät?
Miksi vanhat miehet haisevat ammoniakilta?
Miksi vanhat miehet eivät ryhdistäydy?
Miksi vanhat miehet eivät muista lastensa syntymäpäiviä?
Miksi vanhat miehet unohtavat kaiken minkä ovat unohtaneet?
Miksi vanhojen miesten virtsasuihku jakautuu kahtia?
Miksi vanhat miehet uskovat yhä olevansa viehätysvoimaisia?
Miksi vanhat miehet ripottelevat tuhkaa päälleen?
Mikä vetää vanhoja miehiä hautausmaalle?
Miksi vanhat miehet itkevät kun lapsenlapset tulevat kylään?
Miksi vanhat miehet tulevat onnellisiksi ilman syytä?
Miksi vanhat miehet pitävät kiinni siitä ettei Jumalaa ole?
Miksi vanhat miehet pysähtyvät jokaisen näyteikkunan luo?
Miksi vanhat miehet rakastavat elokuvia toisesta maailmansodasta?
Miksi vanhat miehet eivät nuku?
Miksi vanhojen miesten kädet tärisevät?
Miksi vanhat miehet saavat raivokohtauksia ilman syytä?
Miksi vanhat miehet eivät sano mitään?
Miksi vanhat miehet puhuvat niin ettei kukaan jaksa kuunnella?
Miksi vanhat miehet yskivät kesken konsertin?
Miksi vanhat miehet eivät lopeta tupakointia?
Miksi vanhoja miehiä ei pidetä sisällä niin kuin vanhuksia?

- Claes Andrsson -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Tommy Hellsten, Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti (Minerva 2014)

torstai 6. marraskuuta 2014

Isänpäivän kirjavinkit 2014 Leena Lumissa ja kohti pitkää viikonloppua!

Isänpäivä lähestyy huimaa vauhtia ja juttu kirjavinkeistä, joka piti tehdä jo eilen jäi kauppakierroksemme jalkoihin. Kollasimme kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat etsimässä lisälintulautaa, jolla oli aika ihmeellisiä vaatimuksia ja sen lisäksi hurahdimme ihaniin ledeihin. Vierasmakkariin mm. löysin suloiset, pehmeän valon ledit, joiden nauhassa myös pieniä koristeita, kuin jäätimantteja. Ne asensin heti ja muut vasta viikonlopun jälkeen eli nyt jo pakkaamme lähtöä länsirannikolle, jonne starttaamme aamusta. Viherlandiasta löysin isän haudalle jotain muuta kuin callunaa tai kanervaa, joita äiti onkin jo sinne istuttanut: vaatimatonta, kaunista, pientä eli sypressi, jossa rennot oksat ja silleen tyylikkäästi hopeista hilettä että se ei näytä tehdyltä, vaan kuin olisi osa kasvia. Tässä nyt kirjavinkkini, joista linkitän ne, jotka olen lukenut. Muut ovat luvun alla ennen joulua:
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
William March: Komppania K
Paul Werner: Roman Polanski. Henkilökuva
Lars Huldén: Ei tähtiä tänä yönä, sir
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Paul Auster: Mielen maisemissa
Kari Martiala, Helena Lylyharju: Lapin makuja
Lars Petterson: Koutokeino, kylmä kosto
Jeffrey Archer: Kane ja Abel
Peter James: Kuoleman kello käy
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Paul Auster: Talvipäiväkirja

Tällaista tänä vuonna. On kirjaa monen maun isille. Mitenkään en voinut olla laittamatta mukaan Paul Austerin ihanaa Talvipäiväkirjaa viime vuodelta. Paljastus: Tässä joukossa on ainakin neljä kirjaa, jotka ovat blogissani vuoden 2014 TOP10:ssä.

Nuo pienet valkoiset pisteet pienessä sypressissä ovat kuin hopeisia tähtiä...Hurmaavaa kohdata sellaista koristelua, joka ei mene yli ja tee kasvista luonnotonta. Tätä minä kutsun jo taiteeksi.

Toivotan kaikille kaunista ja omannäköistään isänpäivää♥ Olen monta päivää iPadin varassa ja muutenkin menossa ja seurustelemassa. En ole tavannut äitiä kesäkuun jälkeen, joten nyt hän on prioriteetti yksi ja muu tulee sen jälkeen. Menemme herkuttelemaan tänne Jos olisimme olleet kotona, olisin valmistanut tätä, sillä nyt tunnen jo lumen tuoksun...ja voimme siirtyä talvikauden hieman tuhdimpiin makuihin. Tunnelmaa isänpäivään löydät ehkä jutustani Isä rakas, kaikki taivaan tähdet sinä!

Love
Leena Lumi

tiistai 4. marraskuuta 2014

Tiitiäisen satupuu: Vastaan Opuscolon haasteeseen Runoreissussa - Kirsi Kunnas 90 vuotta!

Vastaan Opuscolon haasteeseen Runoreissussa - Kirsi Kunnas 90 vuotta, kertomalla pienen tarinan, joka liittyy perheessämme vahvasti juuri Kirsi Kunnaksen kirjaan Tiitiäisen satupuu (WSOY), jossa Maija Karman kuvitus. Koska kyseessä on haaste, haastan nyt ensin

Katjan,  Jennin, Saran sekä Main ja kuka vain haluaa, saa osallistua!

Ja tässä haasteen säännöt kopsattuna Valkoisen Kirahvin blogista:

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa. 

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle. 

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka. 
Minulle raskaudet, kummatkaan, eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä. Sain esikoiseni aikanaan vasta endrometrioosileikkauksen ja hormonihoidon jälkeen. Sitten tapahtui melanooma, avioero ja muutto tänne harjukaupungin saarelle. Kun vauvaa ei kuulunut lähdin tapaamaan minut aiemmin leikannutta professoria Turkuun. Jälleen endrometrioosileikkaus ja hormonihoito. Nyt mahdollisuus saada vauva oli paljon vähemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kun se vihdoin tapahtui ja heti kun olimme varmistaneet gynekologiltani, että kaikki on kunnossa, aivan liitelin harjukaupungin katuja ja syöksyin ostamaan Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuun sekä kuvassa kirjan ja pupun alla olevan suloisen nallepeiton. Luin Tiitiäistä jo odottaessani, sillä olin vakuuttunut, että vauva pitää runojen rytmistä. Esikoisen kanssa oli ollut hauska lukea myös tätä kirjaa, sillä Vanha Vesirotta piti lukea aina tarpeen tullen: "Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta on - aivan totta - vanha hieno herkkä rotta, joka kärsii ammattinsa vuoksi kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää. Ja katsos, nyt se juoksi suoraan kaislavuoteeseen ja makaa jalat luoteeseen ja kuono kohti kaakkoa, Se auttaa Jaakko vaakkoa."
Vanha Vesirotta runo tuli tärkeäksi, koska esikoisen nimi on Jaakko. Runo on pitkä, tuossa yllä on siitä vain osa, mutta ehdottomasti osaan sen vieläkin ulkoa. Se oli myös taikalääkettä, joka auttoi parantumaan niin pahasta mielestä kuin flunssasta. Taitaa toimia vieläkin...
Kuopuksesta tuli sitten Meri, mutta hyvin pitkään hän oli meille Tiitiäinen. Joka iltainen tuutulaulu ennen kuin alkoivat lukuillat oli tämä:"Tiitiäinen metsäläinen / pieni menninkäinen,/ posket tehty puolukasta,/ tukka naavatuppurasta,/ silmät on siniset tähdet.// Tiitiäinen metsäläinen,/ pieni meninkäinen,/ keinu kuusen kainalossa,/ tuutu tuulen kartanossa, / sammuta siniset tähdet!" Me tietysti lauloimme aina 'Meri-menninkäinen', joten tästä laulusta tuli tyttärelle hyvin oma ja mukavasti unten poluille saattava.
Tällainen pieni kirppu oli prinsessamme. Ensi vuoden iso projekti tulee olemaan kuvata digille kaikki albumien kuvat ennen kuin on liian myöhäistä. Tähän olisi nyt kuulunut ihana kuva siskosta ja sen veljestä, kun Meri just ja just seisoi ja Jaakko-veli piti kättään turvana, mutta ehkä sitäkään ei ole vielä kuvattu digille, sillä en löytänyt, joten
tässä sitten kuva tämän vuoden heinäkuulta eli sisko ja sen veli, Meri ja Jaakko, joille on luettu Kirsi Kunnaksen satupuuta melkein heidän ensihenkäyksestään: Tiitiäiset!

Lastenkirjat Leena Lumissa

PS. Joihinkin kirjoihin liittyy tarinoita niiden lukemisesta ja toinen juhlavuottaan viettävä eli Tove Jansson on myös ollut mukana elämämme kiemuroissa kirjallaan Kuka lohduttaisi nyytiä?

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Magnus kirosi nähdessään Ninan.

Matka Kulhuslejreniin oli vienyt Ninalta yli puoli tuntia, sillä hän oli joutunut pysähtymään pientareelle oksentamaan Gladsaxen liittymän kohdalla. Sen jälkeen hän oli istunut melkein seitsemän minuuttia otsa rattia vasten kootakseen jälleen voimia loppumatkaan.  Magnus oli ollut parkkipaikalla vastassa, työntänyt pitkän karhunkäpälänsä autoon ja käytännössä kahmaissut hänet ulos Fiatista.

Nyt hän makasi klinikan tutkimuspöydällä, ja Magnus hääräili hänen ympärillään ja sadatteli taukoamatta.

”Sinulla on kuumetta 39,1 astetta ja syke hipoo kattoa. En käsitä miten ylipäätään pystyit tulemaan tänne omin voimin. Minähän sanoin, että sinun pitää tilata taksi. Käyttäydyt kuin mikäkin idiootti, mikä sinällään ei ole mitään uutta. Saatanan perkele.”

Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin uusin Nina Borg-sarjan dekkari Hiljainen huomaamaton murha (Et stille umærkeligt drab, Siltala 2014, suomennos Aino Ahonen) jatkaa hyvin samalla tempolla kuin kirjoittajaparin debyytti Poika matkalaukussa. Meno on vauhdikasta ja sairaanhoitaja Nina Borg ei mitenkään voi olla sekaantumatta verkoston toimintaan, ei edes vaikka hänen geologimiehensä on parin viikon työmatkalla Pohjanmeren porauslautalla ja tarkoitus olisi, että nyt Nina pitäisi huolta perheen kahdesta lapsesta. Nina ei tietenkään aikonut, mutta kun hänen ystävänsä Peter sairastuu rankkaan oksennustautiin, Nina unohtaa Ison Tärkeän Sopimuksensa Mortenin kanssa ja lähtee auttamaan niitä, joista kukaan muu ei välitä. Tanskaan on saapunut laittomasti romaneja Unkarista ja he asuvat eräänlaisessa varastorakennuksessa, josta alkaa tihkua outoja uutisia...ja mukana on myös pikkulapsia.

Kaikki alkaa kuitenkin Unkarista, joka näyttää köyhille romaniveljeksille rasistiset kasvonsa, ikään kuin pelkkä köyhyys ei riittäisi. Toinen veljeksistä Sandor, on päättänyt menestyä hinnalla millä hyvänsä ja hän pyrkii lukemaan lakia. Hän tietää lukeneensa riittävästi, mutta kun hän näkee professori Lorinczin epäystävällisen ilmeen, hän tajuaa, että jotain on hullusti. Ja sitten:

”Hylätty”, hän sanoi.

”Ole hyvä ja poistu”, professori sanoi Sandorille. ”Äläkä unohda kuorta, se sisältää tärkeää tietoa tilanteestasi.”

Sandor tarttuu sormet turtana kellertävään kuoreen.

”En ymmärrä...” hän aloitti mutta...

”Asianajajan lupakirja on ase. Oikeustiede on ase.”

”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Unkari haluaa aseistaa sellaisia kuin sinä?”

Näin Unkari saa Sandorin lähtemään veljensä Tamásin perään Tanskaan. Eikä kenenkään mielikuvitus riitä riitä siihen, millä he voisivat rikastua ja vielä vähemmän siihen, että aina riittää hulluja ostamaan tuhoa. Tämä dekkari siis suistaa Nina Borgin takuulla vaarallisimpaan ikinä...

Yhteiskunnallinen tietoisuus Kaaberbølin ja Friisin trillerissä on jälleen vahva, sillä Nina on ikuinen maailmanparantaja. Häneltä vain tuntuu tyystin puuttuvan itsesuojeluvaisto eli hän on valmis heittämään itsensä leijonille puolustaakseen niitä, jotka putoavat tanskalaisen turvaverkon läpi. Tässä hän unohtaa myös perheensä ja sillä on omat dramaattiset seurauksensa niin aviomiehen kuin vanhemman lapsen eli Idan suhteen. Etenkin Ida nousee focukseen, sillä Ninahan ei pystynyt edes hoitamaan Idaa vauvana, vaan pakeni mieluummin avustustyöhön Liberiaan...

Sitaatti kirjasta Poika matkalaukussa kuvaa Ninaa niillekin lukijoille, jotka eivät häntä ennestään tunne:

Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaan hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista jonka hän voisi karistaa harteiltaan tulleessaan kotiin Mortenin ja lasten luokse, sellaista josta voisi keskustella järkevän asiallisesti sievin humanistisin sanakääntein. Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku Natasha ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai ja Annika

*****

maanantai 3. marraskuuta 2014

Eija Aromaa: Tankapyöräilijän talvi

Jokin aika sitten tarjosin teille tankoja Eija Aromaan kirjasta Kallio.Tankoja Koska tiedätte, miten paljon luen runoja eli joka päivä ja miten vähän osaan niistä sanoa, päätin eilen kysellä vähän tankailijamme inspiraation lähteitä. Näin saan teille esiteltyä Eija Aromaan teoksen Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014) saloja. No, eihän tankaa tarvitse puhki analysoida ja kukin kokee tavallaan, mutta onhan se kiinnostavaa, että miksi ja miten juuri tanka, joka on viiteen riviin ja tarkkoihin tavumääriin sidottu, mutta silti tai ehkä juuri siksi, voi kertoa vaikka kuinka syvällisiä. Tankapyöräilijän talvi sisältää kuusi osaa: Valkoinen, Pyörä, Palosaari, Jää, Valo ja Tanka potenssiin kolme. Kirjan kansi on kaunis ja se on Anna Ekströmin akvarellityö.

"Kaikki kirjoittamiseni kumpuaa sitä, miten näen, koen asioita, saatan pysähtyä pienen, heiveröisen heinän viereen ihmettelemään sen väriä, muotoa ja yhtäkkiä saatan jopa kuulla sen kertovan minulle tarinaansa...Meri! Metsä! Valo! Kyllä kaipaan valoa, mutta olen oppinut nauttimaan myös pimeästä ja sen antamasta suojasta, käpertymisestä pimeän kylkeen. Kun tarpeeksi kauan katson jotain, se alkaa elää, muttuu, sen alta paljastuu kirjoitusta." (Eija Aromaa)

Salakirjoitus
paljastuu puun oksilta.
Lumen jäljiltä
koukeroiset kirjaimet
erottuvat selvästi.

Kirjassa on myös viitteitä zen-buddhalaisuuteen. Innoittajana ovat toimineent Kai Niemisen suomantamat Wumenkuan: Aukottoman portin puomi, Ryokan: Suuri hupsu ja Ikkyuu: Riehaantunut pilvi ja luurankouni. Juuri zen-buddhalaisuuteen viittavat tankansa Eija itse kokee itselleen likeisimmiksi, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että ’mikään ei ole niin tärkeää kuin se, mitä kukin itse löytää.’

Lumi on tehnyt
laineita jään pintaan kuin
tekisi mallin
merelle miten kuuluu
säilyttää tyyneytensä.

Miten minulle tuli ihan ’70-lukulainen olo...tällaisia me silloin joskus luettiin ja kirjoiteltiin teinikalenterien sivuille. Tankarunoilijamme, ihana kirjastotätimme Eija Aromaa pyöräilee töihin kesät talvet ja tekee samalla huomioita, joista syntyy tankaa. Hän on laskenut, että yksi tanka pysyy koossa viiden kilometrin matkan kun sitä hokee työpaikalle saakka ja sitten heti kirjoittaa perille päästyä muistiin.

Hiekka rapisee
jäisen tien pinnalla kuin
kertoisi miten
montaa kokemusta se
ei ole unohtanut.

Aromaa toivoo, että jokin havahduttaisi meidät näkemään kaikkea sitä kauneutta, mitä meille tarjotaan, löytämään omat karpaloiset kaipauksemme kaiken kiiren, hälinän ja mukatärkeän keskellä: Kaikki on meille jo annettu, kun vain katsoisimme.

Saappaat painuvat
kostean suon sisään ja
sammalmättäässä
karpaloiden kuiskaus
kosketuksen kaipuusta.

Omat ehdottomat suosikkini ovat Pääsky piiloutuu, Räystäistä tippuu sekä:

Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen,
sulaa merta lasissani.

Kuulin tässä Ahmatovaa! Kuvitelkaa mitä Anna tähän sanoisi vai olisiko ylväästi ja nauttien vaiti...

Suosittelen meille kaikille tankaa. Etsitään niistä oma kohtamme. Se mikä koskettaa. Olkoot ne kaislikkoon avautuvat polut, kaislojen huojuvat tarinat, lumikinoksen takaa kurkistava koiran kuono, talven kaunokirjoitus lumessa tai kaiken takaa hohkaava siniliila kevään aavistus: syreenit!


*****

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Vuoden 2014 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa & Arvonnan Tulos!

Vuoden 2014 kauneimmaksi kirjan kanneksi valikoitui lumenkirkkaasti Michael Cunninghamin Lumikuningatar 37 äänellä! Seuraavalle sijalle kohosi Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet 13 äänellä. Kolmanneksi tuli Liane Moriartyn Hyvä aviomies 9 äänellä ja neljänneksi Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa 8 äänellä. Kiitos kaikille innokkaasta osallistumisesta♥ Olen iloinen, että oma suosikkini mahtui myös mukaan voittajanelikkoon ja tuli neljänneksi. Jos muistini rapautuu ennen ensi vuoden kisaa, muistuttakaa, että ensi vuonna otan mukaan Katharina Hagenan Yö ei unohda kannen. Kuka voi vastustaa yökiitäjiä...
Kuuraiset heinät kirjasta Ensilumi siivittävät nyt oikeastikin ensilumitunnelmia, sillä maa on osin valkoisena ja lunta on jo saanut lakaista rapuilta.

Arvonnan voittajat ovat Tuomontuvan Anni, MarikaOksa,  Between, Irene ja Saila Onnea teille♥ Voittajat saavat voittojärjestyksessään valita palkintonsa täältä ja sen jälkeen ilmoittaa sen sekä postitusosoitteensa minulle leenalumi@gmail.com  Seuratkaa listaa, sillä merkitsen sinne 'varattu' jo valitun kirjan/lehden kohdalle.

Toivon, että osallistujat ystävällisesti imoittautuvat ke 5.11. klo 12 mennessä. Ja mitä nopeammin, sen parempi, ettei jono jää jumittamaan. Ellei ke mennessä kuulu mitään, nostetaan lisäarpa etc.

Parista tulevasta viikosta sen verran, että nyt on sellainen kirjasuma, etten sanotuksi saa. Syksyn piti olla vähäkirjainen, mutta kaikkea muuta: Sato on kehittynyt kuin salaa. Lisäksi to jälleen pakkaamme, joten ans' katsoa miten lukurauhaa löytyy ja missä. Jos menee tiukaksi, otan coolisti lukuloman, sillä nyt tulossa sekä paksua odotettua että paksua yllätystä.
Joskus minusta marraskuu oli niin syvältä, mutta nyt Marraskuu on mun salarakas! Hannen Pilkkukin näyttää olevan ihan samaa mieltä asiasta;)

Mukavaa sunnuntain jatkoa!

Love
Leena Lumi

November Rain

perjantai 31. lokakuuta 2014

Yksinäisyys on uskaltamista, ja yö tulee kaikkialla vastaan kuin...

Yksinäisyys on uskaltamista,
ja yö tulee kaikkialla vastaan
             kuin jättiläisen silmä.
Oi, maailman yö,
lokit kirkuvat, kaislat huojuvat:
Meillä on se, meillä on se!
Missä? Jokainen kulkija huutaa kultaiseen valoon,
missä? väsynyt kulkija huutaa,
ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen!
tai: kielen tuolla puolen!
Oi maailman yötä,
dahlia paleltuu dahlian viereen,
             syksyn ruostetahra leviää,
vuodet aaltoavat rantaan yhä kuiskaavammin.
Monen veden yli kuljin osuakseni juhannusyönä
                       lapsuudenkotiin.
Yö oli lasinkirkas, menneisyys tuli tapahtumien paikoillle
             ja virtasi epätodellisena.
Vanha pihlajakuja näki tämänkin saapumiseni.
             Kukat tuoksuivat väkevästi:
täällä sinä valmistuit elämään kuin morsian,
             kurkotit kohti tuntematonta valoa,
mitä on tieto, tietoonkin on uskottava, mitä
             on tieto, mitä usko.
Älä selitä minulle,
istu sydämeni puolelle tähtien huimaan kelkkaan
matkalla silmun välähdyksistä täyteen kesään.
Lumet kohoavat auringon hehkusta pilviksi taivaalle
             tuuli vie pajulta kultaisen turkin.
Kohtaa minut,
kuule miten yksinäisyyteni lähestyy sinun yksinäisyyttäsi,
                 ja äkkiä valostuu.
Katso minuun, 
näe satakieli iiriksessäni laulamassa,
niin kuin minä olen nähnyt puhkeavassa metsässä.
Näin nähdään
                       liekissä liekinkuuma, ilmassa ilmanohut,
se on silmiemme kosketus,
silitä onnellista ihoani,
maailman yö ei ole maailmanpimeä,
kuiskaa missä on varma paikka
jonne näin suuren ilon
                       maailmasta poistuttuaan voi jättää.


- Raakel Liehu -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Hanne

torstai 30. lokakuuta 2014

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Liituri

Tuolla kaupungin laidalla metsä suuri aukeaa. Siellä moni pikkulintu iloisena sirkuttaa. Vähitellen talven jälkeen metsä herää kesään, niin vipinää ja vilskettä tulee moneen pesään.

Vaan eräs vanha tikankolo uuden ilmeen saa, kun liito-oravaneiti muuttaa sinne asumaan. Lämpimästä naavasta se naavapallon muovaa, tuulelta ja kylmältä tuo pesijänsä suojaa.

Kirjamessuilta löysin suloisimman kirjan ikinä, Elina Kynsijärven tekstittämän ja Benjam Pöntisen kuvaaman lastenkirjan Liituri (Maahenki 2013), jossa Kynsijärven lorutarina kera valokuvaaja Pöntisen uskomattomien kuvien antaa meidän kurkistaa yön kiitäjän, liito-oravan pesään ja saamme lisäksi seurata pikkuisen liito-oravapojan ensiaskeleita ja etenkin ensiliitoa. Myönnän: Tällaiset lastenkirjat humalluttavat minut. Tämä kirja jää itselle, mutta jos haluat oman liiturikirjan itselle tai lapselle tai kenelle vain, tilaa täältä
Tämä kirja saa olla samalla lehtomme toisen vanhan haavan muistolle, sillä olemme nyt kolmekymmentä vuotta odottaneet liito-oravaa tontillemme ja hoitaneet sinne kaksi tärkeää asiaa tälle ihanalle kiiturille: haavikon ja kuusikon. Omaa ansiota ei ole parissa tosivanhassa haavassa, joissa jo ovat asustaneet tikat, unissa ja  toiveissa jo näimme siellä liito-oravat...Nyt toinen haavoista on tullut tyvestä tiensä päähän ja kaatuu lumilla. Sitäkin sitkeämmin kasvatan nyt uutta haavikkoa ja onhan meillä vielä yksi haapavanhus eli toivoa ei ole menetetty. Joku sanoi, että liito-orava tule saareen, mutta ystäväpariskunta oli nähnyt juuri kotisaarellamme liito-oravan eli ilmeisesti riittävän iso saari riittää.

Kohta liitää lähipuissa liitureita kaksi, nuorukaiset kilvan heti ryhtyy kosijaksi. Kaikki temput hurjimmatkin niiden täytyy koittaa, jos ne tahtoo itsellensä neitokaisen voittaa.

Niin alkaa lentonäytös ja kilpailu on rehti, toinen tippuu alaspäin niin kuin haavanlehti. Juuri ennen maata se uuden suunnan kääntää, ja hallitusti häntäänsä kuin peräsintä vääntää.

Hui, hui, neitokaisen päässä aivan huimaa, kun se katsoo oksaltansa temppua niin tuimaa. Toinen vielä yrittää pistää paremmaksi, mutta ei se liidollansa nouse voittajaksi.
Tarinan jatko on tietenkin onnellinen, odottava liito-orava, jonka masu somasti pullottaa. Soman naavapallon sisällä nukkuu äitiemo ja kun pesää varpuspöllö kysyy, äitiemo vastaa: "On tämä pesä varattu, poistu ole hyvä."

Ja viiden viikon jälkeen sitten koittaa
huhtikuu, jolloin syntyy liiturin poika pieni. Melkein kestä en mä katsoa Pöntisen kuvia, sillä niin ne ovat somia. Kyynelkin nyt poskea vieri ja mietin miten kaunis on maailma ja sen ihmeistä herkkä mieli.

Liiturissa saamme sitten seurata miten liiturin poika alkaa liikuttaa kovasti jalkojaan  ja mieli on jo peästä ulos. Aluksi haparoivin askelin kotipuun runkoa kiipeilee ja aina palaa takaisin pesän turvaan. Harjoitukset jatkuvat yön turvin ja sitten
Niin illan hämärässä poika kurkkaa kolostansa, tuulen tuntee kasvoillaan ja nauttii olostansa. Vaaputtavin pikku jaloin oksallansa kiikkuu, varovasti eteenpäin sen pienet jalat liikkuu.

Äiti poikaa rohkaisee: "tule tänne asti!" Liiturin poikaa jännittää aivan kamalasti. Vihdoin hieman haparoiden pääsee äidin luo, siellä haavan lehtiä pian maiskuttelee tuo.

Nyt voitte sitten miettiä, mikä kaikista kuvista tänä vuonna on kaikkeuden liikuttavin...

Väistämättä äidin hellässä, mutta tiukassa opetuksessa koittaa päivä, jolloin pikkuliiturin on uskallettava alkaa liitoharjoitukset. Liituri on turvassa ilmassa ja sen takia pitää uskaltaa ja kun liitopoimut aukeavat elämä ja tuuli kannattelevat.

Näistä kirjoista en saa tarpeekseni ja jään liituriunelmiin. Katson taivaan pimeään ja kutsun hiljaa suurisilmää, silkkikarvaa, liito-oravaa: Tule tänne, tule, tule, yksi vanhan vanha haapa ja monta kuusta täällä odottaa, lehmuksista jos pidät, niitäkin monta on. Lupaan sulle haavikon, kunhan vain kuulet kutsun tään, että sut vielä tässä elämässä nään!
Lehdet alkaa kellastua, puista putoaa, niin suvi lämmin syksyn tieltä jälleen katoaa, kuusen oksille lepännorkkokasat kasautuu, näin tlaven tuloon liituritkin varautuu.

Liiturin poika itselleen jo etsii omaa pesää, on äidin luota muutettava ennen ensi kesää. Ja jossan tuolla ehkäpä, kenties odottaa, ikimetsä onnellinen öistä kulkijaa.


*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

tiistai 28. lokakuuta 2014

Katharina Hagena: Yö ei unohda

Tiistai, 24. syyskuuta

Ellen ja Benno 8 minuuttia myöhässä, sen jälkeen kaikki paikalla.

Come Heavy Sleep, Lachrimae-motiivi ja kertosäe.

Laskettava paremmin, laulettava läpikuultavammin.

Harjoittelemme toista säkeistöä: Tule loppuni varjo, rauhani hahmo.

Katharina Hagenan teos Yö ei unohda (Vom Schlafen und Verschwinden, Minerva 2014, suomennos Helen Moster) on monikerroksinen tarina, joka imaisee lukijansa unien, salaisuuksien, unettomuuden, koston, mielen särkymisen ja ennen kaikkea itsensä kadottamisen poluille. Joku saattaa yrittää pyristellä pois, mutta yökiitäjien seitit ovat terästä vahvemmat ja niin palaat kerta kerran jälkeen kuoroharjoituksiin, joita johtaa Joachim. Hänen tyttärensä Ellen, on somnologi eli unitutkija, joka tekee tutkimusta unihäiriöistä ja laulaa myös kuorossa, kuten myös Ellenin tytär Orla. Muita kuorolaisia ovat Andreas, Marthe ja Benno. Kaikki on kuin pienen tilan näyttämöllä, sillä kulissina toimii kuoro, jonka sisäinen murtuma on lähtenyt liikkeelle erään henkilön katoamisesta ja sen synnyttämästä vihasta. Liekkiä ylläpitää kateus, sillä miten toisella voi olla se, mitä ei minulla. Miten toisella voi olla tuo suloinen uni, tuo luottavainen...

Laulu loppuu uhkavaatimukseen: Tule, ennenkuin viimeinen uneni saapuu, tai älä tule enää koskaan.

Alussa en tajunnut että tässä laulussa on kyse minusta.

Tai älä tule enää koskaan.

Hän ei tule, joten minä lähden.

Mutta minä en lähde yksin.

Katharina Hagena on kasvanut kirjailijana huikeasti. Luin häneltä vuonna 2009 teoksen Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen) ja pidin tuosta suloisesta, omenantuoksuisesta ja –makuisesta kirjasta paljon. Kirja oli Saksassa ilmestymisvuonnaan Saksan myydyin kaunokirja ja sen oikeudet myytiin 25 maahan. Yö ei unohda ei voi saada laatusanaa suloinen, mutta se saa niin monta muuta enemmän. Ensinnäkin kirjan juoniseitti on äärimmäisen kekseliäs. Tavallinen kuoro ja pieni vihreä kirja, johon yksi kuorolaisista tekee merkintöjään. Lukijalta vie aikaa keksiä, kuka on kursiivien tekstien takana ja kun se selviää kaikki muuttuu entistäkin kiinnostavammaksi:

Vihreä kirja, laulaminen, se se on, se repii minut auki, rikkoo minut. Se mikä on sisällä työntyy ulos.

Repeydyn auki.

Mutta samalla pysyn kovana. Se onnistuu.

Toiseksi: Teoksen traaginen kaari on vahva ja kiehtova. Silta vailla murtumia. Tarinan henkilöt ovat kuin yökiitäjien sokeaa lentoa kohti tulta, mutta kaikki eivät tunne yön viestiä. Ellen pohtii elämäänsä, tutkimustaan, omaa unettomuuttaan, rakkauksiaan ja niiden loppumisia sekä ennen kaikkea tytärtään Orlaa. Hänelle vastaa kuin pimeän lävitse, unesta, kurillisen kuorolaulun kostonjanossaan unohtanut prima donna, joka ei aio unohtaa, mitä häneltä on viety. Kolmanneksi: Mitä pidemmälle luemme, sen tiheämmäksi käy tunnelma, Hagena käytännössä näyttää miten hän on kasvanut kirjailijana. Härkäsammakot mylvivät, joku huuhtoo kultaa Reinin yläjuoksulla, kosto on unen sisko, rakastavaiset metsäkolossaan, kanadanhanhet lentävät ylitse, mutta harmaahaikarat jäävät jättäen mystisiä  viestejään rantahiekkaan...

Marraskuu.

Kuoroa viimeisen kerran.

Tule, raskas uni.

Repiä, raapustaa, kirjoittaa. Hauras minusta on tullut.

Tule loppuni varjo, rauhani hahmo, ”shape of rest! laulamme toisen säkeistön ensimmäisen säkeen lopussa.

Tule. Tule. Tule.

Laulu kertoo ihmisestä joka ei tule.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessut 2014: Bella Silvia, huijaavia dekkaristeja, pyörremyrsky Maaria, keskusteluja, tapaamisia, valvottuja öitä...

Kirjamessut olivat kuten aina jotain aivan muuta kuin mitä olettaisi niiden olevan eli sattui sitä ja tätä hämmentävää ja aina ihania tapaamisia, liian paljon valvomista ja sitten omien rajojen ylittämisiä, joka on salainen paheeni etc.etc. Mutta ihan kaikkein ensimmäiseksi tekisi mieli antaa vähän satikutia Varistyttö-trilogian kirjoittaneille Jerker Erikssonille ja Håkan Axlander Sudqvistille: Naughty boys!  JOS, siis jos, he todellakin huijasivat minua etteivät he muka ole he! Kaikki alkoi hyvin viattomasti heti kun saavuimme messualueelle ja minulla oli sattuneesta syystä takana vain kolmen tunnin yöunet, johon syy selviää jutussa myöhemmin. Törmäsin, kuten usein ennenkin jo melkein sisääntulossa Saraan ja sovimme, että hän, Katja ja minä lähdemme kuohuvalle yhdessä, kuten jo monta vuotta olemme tehneet. Nyt olimme vain tavallista hiukan aikaisemmassa. Lumimies oli mukana, sillä on kiva kun on navigoija ja kantaja, että voin keskittyä heittäytymään;) Sara tai Katja huudahti: 'Katsokaa, tuossa ovat takuulla Varis-trilogian kirjoittajat'. Sara on lukenut vain Varistytön, Katja ei tietääkseni yhtään trilogian kirjaa, mutta minä ne kaikki, joten olin kaikkein altein. Vähän katselin, että pojat ovat erinäköisiä kun esim. tässä Otavalta lainatussa ja Sandy Haggertin ottamassa kuvassa, mutta sitten Katja näytti heidän kuvaana puhelimelta ja Sara kaivoi esiin messulehden, jonka minä sieppasin ja painuin kohti 'poikia' Tarkoitus oli kiittää mahtavasta kirjasta ja ehkä kysyä muutama asia po. trilogian kirjoittamiseen liittyvästä jutusta. Ja saakuti: Unohdin englannin ja aloin puhua ruotsia, joka on minulla saksaakin heikompi. Sain kuitenkin kysyttyä, että ovatko he samat, jotka ovat messulehden kuvassa. Pojat vakuuttivat, että eivät olet. Minä nolona pyytämään anteeksi, mutta eikun palaan pöytään. 'tytöt' vain vakuuttavat, että 'kyllä niiden täytyy olla just ne'. Lumimies taas väitti, että ovat ihan erinäköisiä...Olihan se sitten aikamoista törmätä herroihin Eriksson ja Sundqvist vähän joka raossa ja aina he hymyillen nikkasivat silmää tms. Kunpa maa olisi niellyt minut!
Lähdimme sitten kera Saran ja Lumimiehen klo 15 kohti auditoriota, jossa oli määrä tavata Silvia Avallone pressitilaisuudessa. Onneksi törmäsin siellä Maaria Päiviseen, jonka romaani Pintanaarmuja teki minuun valtavan vaikutuksen sanoin kuin Maarian runokirja Sinun osasi eivät liiku. Kuvassa kirjailija ja minä kera Maarian viimeisimmän romaanin On nälkä, on jano. Oli hurmaavaa tavata Maaria livesti, sillä jos minä olen ylitse tulviva virta, Maaria on pyörremyrsky. Tässä huoneessa sain tuntea itseni lyhyeksi, vaikka en sitä olekaan, sillä molemmat saman tunnin aikana tapaamani kirjailijat olivat pitkiä ja minua kadutti, että korkkarit olivat hotellissa, mutta miten hitossa messuilla voi kulkea muissa kuin pinkeissä tennareissa;) Pidän Maarian tyylistä, sillä hän uskaltaa kirjoittaa kuten eivät muut ennen häntä, uskaltaa heittäytyä tutun ja turvallisen ulkopuolelle ja oikein etsii ennen kokematonta, ennen sanomatonta. Maaria myös tuntee makuni, sillä sain häneltä aikanaan vinkin Maija Muinosen loistavaan Mustat Paperit. Liebe Grüsse, Maaria!
Perjantaille olin kohokohdaksi merkinnyt kirjailija Silvia Avallonen tapaamisen. Hänen erilaista Italiaa kuvavaa teoksensä Teräs on ollut lukuvuoteni yllättäjä. Yllättäjä jo siinäkin mielessä, että yhtä paljon kuin pidän italialaisesta keittiöstä, yhtä vähän löydän kosketuspintaa italialaiseen kirjallisuuteen: Siinä misä Ranska menee ihon alle haluan tai ei, Italia ei sitä tee. Paitsi nyt. Teräs on paras italialainen romaani, jonka muistan lukeneeni. Teräs vei minua, se vei miestäni, se vei parasta ystävääni. Ja parhaan ystäväni viisitoista vuotias tytär piti kirjasta niin että kun sen aloitti, jätti lukemisen vasta kun viimeinen sivu oli kääntynyt. No, silloin minä sain sen idean. Päätin lausua Silvialle tervehdyksen italiaksi. Hyvin pian huomasin, että non 18 tuntia italianopintoja ei anna moiseen valmiuksia, joten otin yhteyttä Italissa asuvaan ystävääni Tuuli Piuholaan, jolta sain sydämellisesti apua. Hän jopa soitti minulle ja opetti muutamia ääntämisjuttuja. Juu, valvoin edellisen yön lyhen italiankielisen tekstini takia. kun olisin kipeästi tarvinnut pitkät kauneusuneni ennen messuhulinoita. Molte grazie, Tuuli!
Carissima Silvia,

vorrei ringraziarti del tuo interessantissimo libro, il quale da ai lettori la possibilità di vedere I'Italia da un nuovo punto di vista.

Noi adesso possiamo vedere dietro queste belle immagini e quasi vivere, assaggiare, sentire il profumo e conoscere un'Italia diversa.

Amo il libro "Acciaio!, e lo fanno anche i miei lettori adulti e giovani. La figlia quindicenne di una mia amica ha letto il libro e l'ha amato.

Gli adulti avuto la stessa sensazione."Acciaio" è vero, sensible, passionale, ma prima di tutto, uno dei migliori libri abbia mai letto prima. Silvia, tu ce l'hai fatta!

Hyvä Silvia;

haluan kiittää sinua mitä kiinnostavimmasta kirjasta, joka antaa lukijoille uuden näkökulman nähdä Italia. Nyt me voimme nähdä kauniiden kuvien taakse ja melkein elämme, maistamme, haistamme ja tunnemme erilaisen Italian. Rakastan Terästä ja niin tekevät myös lukijani aikuisista nuoriin. Ystäväni viisitoistavuotias tytär luki kirjasi ja rakasti sitä. Aikuiset kokevat samoin. Teräs on tosi, herkkä, intohimoinen, mutta ennen kaikkea se on yksi parhaista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Silvia, sinä teit sen!

Oi, Silvia Avallone on paitsi lahjakas, myös hurmaava kaunotar. Lumimieskin kieppui siinä eturivissä vieressäni ja kun kysyin myöhemmin, että 'eikö ollutkin Silvia hurmaava?', hän totesi: 'ihan meidän Merin näköinen.' Isät ja tyttäret...;)
Lauantaina tapasin kirjailija Raili Mikkasen messuilla jo ennen puoltapäivää, sillä halusimme rikkoa normeja eli skoolasimme jo 11.45 kuoharia. Muutamat Railin tutut kuittasivat ohimennessä tyyliin: "Hyvä tytöt, noin sitä pitää" tai "Nyt jo aloitatte: Hyvä!" Olen tavannut Railin varmaan melkein joka vuosi messuilla ja seuraavalla kerralla tarkoitus on lähteä kaupungille syömään ja ottaa mukaan pari muuta naishenkilöä, joista toinen on minulle henkisesti hyvin läheinen kirjailija. Raili saa minut aina nauramaan ja minä hänet! Kiitos Raili♥

Piti vielä kertomani perjantaista sen verran, että tapasimme kuoharin kilistelyn merkeissä viehättävän Birgitan ja hänen charmöörin miehensä. Aika kului kuin siivillä. Kiitos Birgitta&Ari!  Yllä siis Birgitta ja minä Arin kuvaamana. Lumimies oli soittamassa hotelliin ja siirtämässä pöytävaraustamme myöhemmäksi;) 

Perjantaihin mahtui myös nopea tapaaminen Claes Anderssonin kanssa: Hän on niin kiinnostava ja häneltä saatte lähiaikoina jotain...

Samaiseen perjantai-illan kruunasi saada hetki tavata kirjailija Anja Snellmania, jonka kanssa tunnen vahvaa sieluyhteyttä. Kun luin Snellmanin Pääoman koin paljon samaa kuin lukiessani Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. Kumpikin kirjailija laittoi itseensä likoon ja kipua miettimättä: Minä arvostan tuollaista rohkeutta.

Anna-lehdessä numero 42 oli loistava Elisa Hurtigin haastattelu Anja Snellmanista "Olisin itsekin tarvinnut terapiaa". No, kukapa meistä ei, sillä elämä on kova leikki...Juttu oli niin hyvä ja Mirva Kakon ottamat kuvat Anjasta koskettavat, että ihmettelen, miksi esim. sivun 29 kuva ei ollut kelvannut vuosikausia tilaamani lehden kanteen, vaan kannessa oli joku Mari Perankoski ja hän liittyy jotenkin johonkin Putoukseen...Never heard!
Railin tapaamisen jälkeen nopeasti kävin moikkaamassa muutamia tuttuja kustantajia ja sitten lounaalle hauskassa seurassa, jossa aina puhetta koirista ja kirjoista, kirjoista ja koirista. Lounaan jälkeen siirryimme Lumimiehen kanssa viini&ruoka -osastolle ja meidän oli tarkoitus löytää Israelissa asuvan ystäväni Jaelin veli joka tuo monenmoisia herkkuja Italiasta. Löysimme komistus Leon Anckerin ja saimme maistella herkkuja. Kotiin lähdimme mukanamme hyvää oliiviöljyä, parmankinkkua ja mahtavan makuista juustoa, jota aiomme nauttia pyhäinpäivänä, jolloin katsomme talleenteelta brittisarjaa Syrjäinen maa. Leonin maahan tuomat moninaiset herkut löytyvät täältä 
Kuten kaikkina kirjamessuvuosina, niin tänäkin vuonna olin tilannut pöydän kahdelle ravintolaan, jossa nautimme kirjaystäväni kanssa jumalaisen herkullista kantarellikeittoa kera tuoreen leivän ja upean valkoviinin. Sen jälkeen vielä lasilliset ritisevän kuivaa kuoharia, kynttilän liekin lepatusta, nautittavaa keskustelua. Yllättäen ystäväni antoi minulle erotessa kirjan, jossa on blancot sivut. Näyttää jotenkin ihan mun jutulta...sitten kun on aikaa. Kiitos♥ 

Ja sitten siirryimmekin pienen ryhmän kanssa syömään illallista, nauttimaan naurusta, herkuista, viinistä, saada vain olla ja kuunnella, kuinka...

Tänään heti kotiinpäästyä nautimme messuilta ostamamme Apfelstrudelit kera jäätelön ja teen. Nyt ehkä ensi yönä uni maistuu ja huominen on takuulla Ruhetag!

kirjamessuterveisin
Leena Lumi

Ja tällaista oli viime vuonna eli Terveisiä kirjamessuilta 2013