sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Vuoden 2015 Kauneimmat Kirjan Kannet ovat...ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2015 kauneimmat kirjan kannet Leena Lumissa on valittu: Kiitos kaikille osallistujille♥ Ykköseksi tullut kansi oli ns. 'musta hevonen', sillä en ollut huomata koko kirjaa kuin vasta ihan viime tipassa ennen arvontaa. Sekä kansi että sen sisältö yllättivät vahvasti.

Voittajakansi on 17 äänellä Suomen myyttiset linnut. Toiseksi tuli Kaukaiset hetket 11 äänellä, kolmanneksi Sopimus, jota piti kauneimpana 9 osallistujaa ja 7 valitsi suosikikseen Elämänmittaisen lukupiirin. Vain yhden pisteen päähän Schwalben kirjan kannesta jäi Avojaloin.

Koska menossa on Leena Lumin juhlavuosi: yli 1,5 miljoonaa kävijää ja jo toisen kerran ykkössija Cisionin kirjablogilistalla, luvassa on viisi palkintoa. Lumimies toimi onnettarena ja seuraavat henkilöt saavat valita voittajajärjestyksessään täältä palkintonsa. Kun valinta on tehty, pyydän ilmoittamaan sen, jolloin merkitsen 'varattu' ja sitten valitsee seuraava vuorossa oleva. Ilmoittakaa osoitteenne minulle sähköpostiin: leenalumi@gmail.com Onnettaren suosikkeja ovat tällä kertaa:

Pioni  Paluumuuttajatar Mustikkapusu Minna Frigård ja Kaisa! Onnea voittajille♥

*****


Ja sitten tämän päivän Hesariin, jossa Leena Virtanen kirjoittaa kolumnissaan kadottaneensa suosikkisarjansa The Affair. Nyt minäkin olen sen kadottanut, sillä en edes tiennyt, että siitä on tehty toinen tuotantokausi! Sehän tuli ennen AVAlta ja kirjoitin siitä silloin täällä Ja näin Leena Virtanen tänään:

"Tv-draama elää kultakauttaan, mutta sarjojen päättyminen arjen rutiineihin alkaa olla ylimääräisen mutkan takana. Nykyisessä paljoudessa pitäisi olla palohälyttimen veroinen ravistaja, jotta katsoja muistaisi kaiken muistamisen arvoisen."

Sarja on nyt sitten HBO:lla..., mutta ei se kuulemma sieltä mihinkään katoa. Taidan odottaa sarjan tuloa myyntiin.

Nähdään pimeän sijasta tähtiä! Ollaan kaikki valonkantajia!

Love
Leena Lumi

The Affair "Container"

lauantai 14. marraskuuta 2015

Katsot peiliin. Pitkään. Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko...

Katsot peiliin. Pitkään.
Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt?

Ehkä silmien pohjalla jotain vapisevaa
ehkä huulien kaari vavahtampi.
Eihän se vielä kerro että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus oli niin todellinen
että silmät kysyvät onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko, älä laske,
toivo, älä katoa,
elämä, pidä minusta kiinni.

- Maaria Leinonen -

torstai 12. marraskuuta 2015

Marraskuu on mahdollisuus ja tilaisuus uuteen!

Entinen inhokkikuukauteni marraskuu on hitaasti, mutta varmoin ottein valloittanut minut. Siitä on tullut salarakas, joka on tätä kaikkea mitä viime vuonna kerroin...,mutta tämä luolanainenkuukausi, jolloin on lupa kääriytyä kodin, kynttilöiden, perheen ja huopien lämpöön, on myös aikaa ajatella, pohtia syntyjä syviä. Syyskausi, jonka aikana olen kokenut mitä ihanimpia juttuja, tavannut mitä lämminhenkisempiä ihmisiä, on ollut myös kuukausi, jonka katveessa olen sivusta seurannut ja myös osin itse kokenut, huumorin varjolla heitettyä ilkeyttä, piikittelyä, vähättelyä, kateutta ja toisten alentamista. Tästä asiasta Tiia kirjoitti ansiokkaasti jutussaan Veetuilun jalot taidot, kun ihmissuhteissa kolisee! Luin kaikki kommentit läpi ja kävimme Tiian kanssa asiasta myös privaattikeskustelua. Jaksamme täältä sateenkaaren tuolle puolen ihmetellä, mikä ajaa jotkut naiset tilaan, jossa toisen ilo, onni ja/tai menestys on itseltä pois? Mistä kaikki katkeruus ja happamuus? Mikä saa naisen olemaan naiselle peto? Olen aina fanittanut naisten välistä ystävyyttä ja tuonut sitä kohta jo seitsemän vuotta esiin blogissani. Minusta 'kehu nainen päivässä' ei ole yhtään huono asia! Vielä parempi on olla aidosti välittävä, empaattinen ja toista kohottava vilpitön ystävä. Tällainen ystävä ei verhoudu omahyväisyyden ja kaikkitietävyyden viittaan. Hän ei piikittele vieraillessaan toisten blogeissa, hän ei alenna muita ylentääkseen itseään. Hän ei ole kaikkitietävä, pöyhkeä oraakkeli, joka julistaa omaa tietoaan asiasta kuin asiasta kuin pyhää sanaa. Hän ei lähesty ystäviään sarkasmissa velloen, hän ei puutu toisten ulkonäköön, ei huomauttele ja vähättele toisten tekstejä ja etenkään hän ei vedä tähtiviittaa ylleen silloin, kun ei ole sitä itse ansainnut!

Muutamia vuosia sitten oli aika todeta, että joskus on aika tehdä elämässä pientä siivousta. Kannattaa alkaa välittää itsestään niin paljon, että siivoaa elämästään ne niin sanotut ystävät, jotka ovat energiasyöppöjä, jotka eivät ymmärrä vastavuoroisuutta ja/tai he epäempaattisuudeltaan eivät ymmärrä muista kuin omista tarpeistaan. Minulle tuli seinä vastaan, on kuin olisin hakannut päätäni kiveen. Miksi ihmeessä annoin elämässäni roikkua heitä, jotka tunkivat kaikkeen, veivät kaiken energiani ja jotka eivät ymmärtäneet mitään siitä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa. Aloin tehdä aikuisen naisen tervehdyttävää siivousta, jonka jälkeen jäljellä oli perhe, parhaat ystäväni vuosikymmenien ajalta ja sitten te, blogini lukijat, joissa on monta niin uskomattoman uskollista kanssakulkijaa niin ylä- kuin alamäkiin, että...oi totisesti! Kun sain hyvän työtarjouksen menestyvältä ystävältäni, jolloin blogini olisi siirtynyt arvostamaani lehteen, minulla oli kaksi syytä sanoa 'ei kiitos' rahalle ja kiinnostavalle työlle: Ensinnäkin en halua enää olla aikataulutettu: Haluan luolanainenaikani, milloin ikinä siltä tuntuu eli tahdon vihdoinkin olla uskollinen itselleni. Ja se toinen syy olitte te. Sanoin Anna-Liisalle, että 'eivät minun kaikki ihanat lukijani löydä polkua luokseni sinne lehteen'. No juu, ehkä olen sitten teistä läheisriippuvainen, hällä väliä, mutta minä välitän aina oikeasti heistä, jotka välittävät. Välittäminen toisista on tärkeintä ja se miten kohtelee kaikkia, joiden kanssa on tekemisissä. Netissä varsinkin, kun ei voi nähdä toisen kasvoja, on otettava tarkka vaari siitä mitä kirjoittaa, sillä vastaanottaja voi olla vaikka minkälaisessa elämäntilanteessa. Sitä ei vähätellä! Ketään ei mollata. Ja taas on uusi ihana marraskuu ja tilaisuus päättää lujasti pitää kiinni siitä oman blogin tunnetilasta, jota on halunnut vaalia alusta asti. Asiat voivat kiistellä, mutta toisia ja toisten sanomisia ei vähätellä. Minun blogissani en anna alentaa ketään. Olen blogini henki ja tunne, ja aion entistä tarkemmin seurata vitsin varjolla kirjoitettuja piikkejä, kateusnuolia ja toisia alentavaa kaikkitietävyyttä. Tunne ja välittäminen ja niiden kautta asioiden esiintuominen olkoot marraskuun sadetta, jonka jälkeen kaikki pahamieli pyyhkiytyy pois.

Ostin tänään ensimmäisen jouluisen kukan, vaaleanpunaisen Princiettan. Vaikka joulu on tällaisella joulusielulla jo paljon mielessä ja olohuoneen pöytä on tonttujen pakkaamo, elän marraskuuta täysillä. Kirjakasat huojuvat, mutta kävin silti tänään kirjastossa ja nyt luen välillä ihan jotain muuta kuin luulin lukevani. Olen pitkästä, pitkästä aikaa hiukan kuin tulossa flunssaan ja Lumimies on luvannut hemmotella. Etenkin kun vihjasin, että 'minullahan on viikoloppuna blogissani arvonta...' Hän lupasi siivota, lämmittää leivarin, valmistaa viikonlopun safkat...ja kaikki kuusiaidan leikkaamisen ohella. Minä saan olla huovan alla lukemassa ja jotenkin herkulliset satsumat kulkevat luokseni kuin itsestään. Kaakaomukikin vaeltaa hemmotelupesääni, jossa tosin just nyt ei ole kaikkein kivointa, sillä päänsärky yrittää ehdottaa, että lukemisen sijasta nukkuisin, mutta luen ihan vähän vain, ihan vähän vain...Onneksi toimme Saksasta yhtä tuttua vilustumislääkettä, jota valitettavasti meiltä ei saa. Sitä illalla viimeksi hörppäsen, joten ehkä saan rauhallisen ja pitkän unen.

Nyt on aika 

♥sytyttää kynttilä jo aamupöytään

♥nyt on aika ajatella ja puhua kaikista hyvää

♥nyt on aika antaa itselle aikaa

♥nyt viimeistään on aika aloittaa pikkulintujen ja oravien talvisyöttö

♥nyt on aika ostaa joulupostimerkit ja joulukortit; tämä vuosi on ensimmäinen aikoihin, kun emme tee korttia omasta valokuvasta

♥nyt on aika nauttia television sarjoista

♥nyt on aika keksiä, mihin kaikkeen ledeistä oikein onkaan

♥nyt on aika aloittaa joulukutomus, jos sen on tarkoitus ehtiä tonttujen matkaan

♥nyt on aika lahjoittaa pois ehjiä, hyviä vaatteita, joita ei enää kukaan perheessä käytä, sama koskee leluja, pelejä, urheiluvälineitä

♥nyt on aika muistaa häntä, jota et ole ennen muistanut

♥nyt on aika muistaa huolehtia ryhdistään

♥nyt on aika ihailla, miten marraskuu maalaa luontoa...selvästi akvarellityötä

♥nyt on aika hengähtää ja hiljaa iloita siitä vuodenaikajuhlasta, joka lähestyy ilman mitään isompia tohinoitakin

♥nyt on aika muistaa syödä ainakin D-vitamiinia myös purkista

♥nyt on aika muistaa soittaa niille perheenjäsenille, jotka asuvat kaukana

♥nyt on aika hyvästellä sunnuntaihin näillä Kyllikki Villan sanoilla:

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenvän päivän lyhyenä hetkenä."

sydämellä 
Leena Lumi

Hello

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Anne Helttunen, Annamari Saure,Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita

Kirjailijuutta on mystifioitu kautta aikain. Siihen on liittynyt yllättäviä sattumuksia, suuria kohtalon käänteitä, nälkärunoilijuutta kuin myös tähdenlentoja, joissa liian huikea esikoinen on jättänyt varjonsa kirjailijan muun tuotannon ylle. Kirjailijuus on ollut kollegoiden kanssa vietettyjä kosteita vuorokausia ja matkoja Pariisin humuun. Se on ollut lahjakkuutta, joka on löynyt itsensä läpi niin Sammatin torpasta kuin Lapinlahden Väärnin pappilasta. Se on synnyttänyt tekstiä läpi nälän, joka oli niin kova, että tuleva suuruus jäi kerta kerran jälkeen luokalleen ei tyhmyyden tai laiskuuden, vaan nälän takia. Samalla kun kyynelehdin Aleksis Kiven kovaa kohtaloa, iloitsen Eino Leinon onnesta syntyä perheeseen jonka ilmapiiristä oli helppo ponnistaa Suomen kansan sydänten runoilijaksi.

Miten lie laita tämän päivän kirjailijoiden? Nythän on luovan kirjoittamisen koulutusta. Nälkää tuskin kenenkään tarvitsee nähdä ja koulua saavat kaikki käydä säätyyn katsomatta. Nytkö olisi se aika, jolloin voisi vain päättää tulla kirjailijaksi, istua alas kirjoittamaan, muistaa samalla verkostoitua suhteiden takia ja hups!, tässä olisi nykykirjailija! Ainoana haittana selän rasittuminen loputtomasta istumisesta tai ranteiden ja olkäpäiden säryt kiitos ahkeran koneen naputtelun. Vieläkö elää Viidan ja Meriluodon henki, vieläkö joku kirjailija kirjoittaa plataaninkuoreen tai  nukahtaa Montparnassen hautausmaalle Baudelairen hautapatsaan juurelle anisjuomien säpsähtelevään uneen...

Anne Halttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen kurkistavat teoksessa Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita (Avain 2015) valokuvin ja tekstein yli kahdenkymmenen nykykirjailijan työtiloihin ja työskentelyyn. Koska kyseessä ovat juuri kirjailijat, saamme runsaasti tietoa tekniikoista ja vinkkejä miten eri tavoin kirjailijaksi voi tulla. Edustettuna on niin lasten- kuin nuortenkirjailijoita, kuin myös runoilijoita, dekkaristeja ja historiallisen romaanin taitajia. Kirjan runsas ja paljon kertova kuvitus on valokuvaaja Jari Suomisen taidonnäytettä. Samalta tekijäkolmikolta on aiemmin ilmestynyt hurmaava Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.


Mielettömän suositun lastenkirjasarjan Tatu ja Patu tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat vahva tiimi, jossa molemmat tekevät sydämellä ja taidolla yhteen. Kummatkin ideoivat tarinoita, Sami piirtää kuvat ja Aino värittää ne. Pari sanoo ettei voi erottaa missä toisen työ loppuu ja toisen alkaa. Sami tosin huolehtii kuvallisesta taustatyöstä, joka vaatii runsasta tutkimista ja vertailua. Tatun ja Patun kummat keksinnöt –kirjaa varten tarvittiin apua assyrilogian professoriltakin!


Tatu ja Patu kirjoja on käännetty 21 kielelle. Kuvassa ulkomaiset tekjänkappaleet odottavat vintille viemistä. Vuonna 2007 viides Tatu ja Patu –kirja Tatun ja Patun Suomi palkittiin Finlandia Junior –palkinnolla. Mieli ja maisema kirjassa kaksipäinen kirjailija ja pariskunta kertoo hyvin tarkasti työskentelytavoistaan.


Meistä moni tuntee kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan, joka aloitti kirjoittamisen vasta aikuisena. Miten mieleen nyt tulikin Carol Shields, joka aloitti vasta noin nelikymppisenä...Virpi ei ollut mitenkään aikonut kirjailijaksi, vaan hänen tutkijan mielensä kääntyi luovuuteen vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Kirjailijuus oli Virpille kuoresta ulostulemista ja auttoi häntä asumaan paremmin itsessään:

Kirjoittaessani nuohoan mieleni labyrinteissa nähdäkseni, millainen minä olen. On ollut ilahduttavaa huomata oman itsensä kuoriutuminen ja avautuminen.

En olisi voinut aloittaa kirjoittamista kaksikymppisenä. Olin silloin ihan eri ihminen. Minun kirjoittamiseni on riippuvainen siitä tiestä, minkä olen kulkenut.

Virpi kirjoittaa omassa työhuoneessaan, jossa on värejä. Värit stimuloivat häntä. Myös kaksi konetta pitää olla eli läppäri ja sitten kunnon kiinteä työkone, jonka vieressä on tulostin. Määritelmiä pakeneva kirjailija on perfektionisti, joka kirjoittaa alut usein viisikymmentä kertaa. Hauskaa oli saada tietää, että Virpikin on lukenut nuorena neljätoistaosaisen Kansojen historian kuin seikkailukirjana, tein itse samoin.


Anna-Leena Härkösestä olisin voinut valita kuvan, jossa hän on kääriytynyt sohvalle mukavaan asentoon huovan alle lukemaan, mutta nyt hän saakin edustaa romanttista Sartre-Beauvoir-tyylistä kahvilakirjailijaa: Ekbergin kahvila tarjoaa Anna-Liisalle hyvän nurkkauksen tekstin korjailuun. Härkönen on erittäin tunnettu muutenkin kuin kirjojensa kautta, sillä hän on myös näyttelijä. Itse tunnen hänet kiehtovista kolumneistaan, en niinkään kirjoistaan, joita kyllä ostan tyttärelleni. Kun Anna-Leena kirjoittaa, hän ei tee mitään muuta. Kolmen vuoden kirjoitusputken jälkeen, onkin sitten saatava kunnon loma. Arviot tulevat Anna-Liisalle kustantajan kautta suodatettuna, sillä hän haluaa suojata mieltään ja turvata varmaan myös siten työskentelynsä. Suosittelen, sillä miksi antaa ikävien kirjoitusten syödä energiaansa!


Ach!...no juu, oi noita runoilija Tomi Kontion silmiä. Tommy Tabermann teki minut aikoinaan ihan mykäksi koppaamalla syliinsä kaiken kansan nähden kirjamessuilla ja antaen kunnon poskisuudelmat, mutta Kontio tekisi sen vain katseellaan. Älkää nyt vain luulko, että Kontio on tässä vain silmiensä tähden: Hänhän on runoilija! Kontio ammentaa metaforista, joita hän on aina käyttänyt enemmän kuin yleensä on tapana. Rosoa hänen tekstiinsä tuo itähelsinkiläinen karuus. Viimeiset kymmenen vuotta hän on asunut Myllypurossa.

Lukemaan Tomi oppi nelivuotiaana ja kun hän luki Seitsemän veljestä hän ajatteli oitis olevansa Aleksis Kivi. Tomilla oli tapana kirjoittaa hullunkurisia tarinoita Timo-veljensä toilailuista ja lopulta ne jalostuivat fantasiatrilogiaksi Keväällä isä sai siivet, joka palkittiin Finlandia Juniorilla vuonna 2000.

Monet varmaan miettivät, että ’miten pitkää päivää kirjailijat tekevät’. Tomilla se voi olla vain kaksi tuntia, sillä perheessä on useita lapsia eikä runoja synny liukuhihnalta. Usein mukaan tulee paussin jälkeen vielä toiset kaksi tuntia.  Kontio työskentelee ikkunattomassa vaatehuoneessa, voisi sanoa komerossa. Hän ei kaipaa mitään häiriötä itsensä ja syntyvän tekstin väliin.


Runoilija, kääntäjä ja kustantaja Leevi Lehto saa minutkin tuntemaan itseni laiskaksi. Hän tekee helposti 18-tuntisen työpäivän ja väittää stressin olevan hänelle tuntematon käsite. Kun lukee jutun loppuun, voi huomata, että ei se ihan näin mene eli kannattaa painottaa, että Lehto ei tunne stressiä.

Työhuoneessa palaa aina kirkasvalolamppu ja jalkojen päällä on huopa. Asento on rento.

Leevi Lehto on kirjallisuusmaailman erakkosusi. Ehdottomasti alfauros. Hän kaihtaa määreitä, vaikka on itse kuin elävä superlatiivi. Hän on runoilija, vaikka käyttää vähiten aikaa runoilemiseen. Hän suomentaa englannin kielestä, vaikka ei ole koskaan opiskellut englantia. Hän omistaa kustantamon, jonka kirjoista taittaa suurimman osan olematta graafisesti koulutettu. Minuun Lehto on viimeksi tehnyt suuren vaikutuksen tällä runokirjalla, sillä hänhän osallistuu kirjan tekemisessä kaikkeen, myös kansiin, missä on ällistyttävä visualisti. Kaikkein kiinnostavinta Lehto-osiossa on se, mitä hän puhuu kääntämisestä...


Tässä istuu ideatuolissaan julkaisukuningatar Raija Oranen. Hän on julkaissut jo lähes 80 teosta! Lomia hän ei pidä: Hän on onnellisin saadessaan kirjoittaa. Kirjailija Orasen päivärytmi on säännöllinen ja sitä häiritsevät vain arjen askareet, joista varmaan mukavimmat ovat kuitenkin koiruudet Sulo Raitis ja Voitto Palo. Koirat lenkittävät emäntäänsä, joka on kirjoittanut niin romaaneja, televisio- ja radiodraamoja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lastenkirjoja kuin kertomuskokoelmia. Kukapa meistä ei muistaisi tv-draamoja Ruusun aika ja Puhtaa valkeat lakanat.

Raija Orasen mielestä lukijan pitää päästä helpolla:

Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa sen viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on.

Raija Oranen uskoo Ernst Hemingwayn viisauteen, että kirjailijan pitää ensin elää, jotta hän pystyy kirjoittamaan muustakin kuin itsestään. Kukahan olikaan hän, joka sanoi, että ’pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä, tullakseen kirjailijaksi...


Tässä kauniissa talossa Ginestrellassa, Italian Assisin hiljaisuudessa, runoilee Tommi Parkko. Parkko ei usko inspiraatioon, vaan runoilijuus on hänestä käsityöläisammatti. Ideat tulevat missä vain, mutta sitten alkaa niiden työstäminen. Ykden runon valmistuminen voi kestää kolmekin kuukautta. Ollessaan Italian resiedenssissä, Parkko työskentelee aamuyhdeksästä iltaseitsemään.

”Olen äärimmäisen rauhallinen enkä hetkuile yhtään, mutta toisessa kohtaa minulla on tiukka aikataulu”, Parkko kuvaa elämäntapaansa. Kun hän on elänyt kolme viikkoa Assissa, hän kyllästyy hitaaseen aikaan ja alkaa kaivata vauhdikasta kaksiviikkoista Suomessa monenmoisten velvoitteiden ja ihmisten parissa.


Anja Snellmanin työhuone sijaitsee Helsingissä, mutta hän kirjoittaa paljon myös ulkomailla. Työpäivä alkaa jo kahdeksalta ja kestää monta tuntia. Yleensä päivään mahtuu kolme työrupeamaa kotimaassa, ulkomailla hän kirjoittaa koko päivän.

Anjalle kirjoittaminen on aina ollut vaihtoehto A. Nuoruudessa hän kuitenkin otti käyttöön B:n eli lähti lukemaan kotimaista kirjallisuutta ja psykologiaa. Sitten tuli kirjailijuus ja lähes kolmekymmentä romaania. Nyt jälleen psykoterapian erikoistumiskoulutus:

Uskon Aksel Sandemosen mottoon ’Pakolainen ylittää jälkensä’. Nyt menin taas kerran yhdet jäljet ja otin käyttöön myös vaihtoehdon B!

 Aika kertoa, keitä ovat kirjan muut henkilöt: J.K.Ihalainen, Risto Isomäki, Markku Karpio, Heli Laaksonen, Tuija Lehtinen, Leena Lehtolainen, Kari Levola, Harri István, Outi Pakkanen, Seppo Saraspää, Johanna Sinisalo, Kaari Utrio ja Kalle Veirto. Ja tämän lisäksi esittelen vielä ihan lopussa kaksi naiskirjailijaa.

Kirjan ulkoasu on hyvin huoliteltu, taitto on lukemaan houkuttava: Tekstit vaihtelevat selvin luvuin, joita jäsentävät kokoaukeamakuvat sekä sivun kuvat. Mukana on elävöittäviä pikkukuvia. Kuvatekstit ovat huolelliset ja riittävän tarkentavat. Siis täydellinen lahjakirja, kuten oli Haltiakuusen allakin!


Tunnelmallinen Lasimestari Helsingin Kallion sydämessä oli lähes kolme vuotta Johanna Venhon ja Seita Vuorelan yhteinen työhuone. He kirjoittivat Lasimestarissa vuoroviikoin, mutta kun toinen oli poissa, oli kuin toinen olisi kuitenkin ollut häiritsemättä läsnä.

Lasimestarissa järjestettiin myös kirjailijatapaamisia ja siellä kokoontui kirjailijoiden lukupiiri, josta Vuorela kertoi:

Kirjailijat muodostavat ystäväpiirejä, sukulaissielut kokoontuvat. Vaikka kirjoitan proosaa, olen lyyrkko. Siksi ei olekaan ihme, että läheisimmät kirjailijaystävät ovat runoilijoita, kielelle herkkiä.

Myös Venho kuuluu lyyrikkoihin ja näin hän kuvaa kirjailijanlaatuaan:

Prosaistinakin olen runoilija. Runon muoto ei jätä minua.

Johanna Venho kirjoitti ylensä huoneen perällä sohvalla. Näin ohikulkijoiden katseet ja keskustelut eivät häirinneet häntä. Seita kirjoitti mieluusti ikkunan edessä. Lasimestarista hän löysi myös kirjakaapista taidekirjoja, jotka olivat hänelle lepoa omasta työstä:

Kuvataide on niin erilainen taidemuoto kuin kirjallisuus, että se antaa mielelle mahdollisuuden rauhoittua. Kun sanat ovat se työkalu, jota itse käyttää, kuva antaa ajatuksen levätä.

Venho kertoo ettei ole kauhean innostunut puhumaan itsestään:

Kirjoittaessa saan peilata itseäni kirjan maailmaa vasten ja luoda henkilöitä ja elämää, joka laajentaa omaa todellisuutta. Kirjoittaminen vaatii erilaisiin näkökulmiin ja kokemuksiin eläytymisen kykyä. Olen aina ollut voimakkaasti muihin eläytyvä ihminen.

Jurmon saaressa Karikko-kirjan kirjoittanut Seita kuvailee levottomuuttaan sekä työhuoneella että nuoruudessa. Hän muisteli myös Risto Ahdin luonnehdintaa, että Seita Vuorela on lyyrikko. Eikä runous ollutkaan hänestä ikinä pois. Lasimestarissa työskenteleystä Seita Vuorela kertoi:

Lasimestarissa työskennellessäni keskeiseksi nousi melankolian teema. Miten asiat joskus tuntuvat suorastaan käsinkirjoitetuilta? Kuin sattumalta törmäsin sellaiseen melankolian diagnoosiin, jossa kuvattiin yhtenä oireena, että ihminen tuntee muuttuvansa lasiksi. Melankoliaan ja herkkyyteen yhdistyy lasi.

Lasimestarissa oli syntymässä Karikkoa seuraava kirja, jonka työnimi oli Lasipoika.


In memoriam Seita Vuorela (1971-2015)

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto  Lukupino  Kirjojen kamari  ja Maija/Kirjojen keskellä

tiistai 10. marraskuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa

Kylmyys, marraskuun loppu, hän ei pysty tähän, jostain hänen sisältään etualalle työntyi kuva penkkariajeluista, oli ollut samanlainen hyinen ilma, mutta hän oli ollut niin onnellinen, että ei palellut. Janne otti hänen lapasestaan kiinni ja Sanna leikki, että ihmiset hurraavat heille. Karkkisateessa hän ja hänen poikaystävänsä, lakkiaisten jälkeen he muuttaisivat yhteiseen kotiin.

Siihen, johon Sanna ei enää koskaan voisi palata. Siellä, vanhan rakennuksen vedossa, hennossa ilmavirrassa hänen kasvattamansa orkideat.

Tua Harnon toinen kirja Oranssi maa (Otava 2015) on monivivahteinen kasvukertomus nuoresta Sannasta, joka yllättäen löytää itsensä oudosta tilanteesta: Poikaystävä on jättänyt, Sanna on raskaana, gradu on kesken, isä Veijo asuu Sarinsa kanssa ja äidillä kaikki on yhtä huonosti kuin tuntuu aina olleenkin. Jokin Sannan sisällä ei vain toimi, siitä tuntuu viestivän sekä expoikaystävä Janne kuin myös Sannan isä Veijo ja pahimpana päivänä Sanna miettii jopa itsemurhaa.  Sanna hapuilee ratkaisua kovasti, mutta ei saa elämänsä kuviota ehjäksi. Mikän ei valmistu, ote on väsyneen turta ja hervoton. Kukaan ei auta poimimaan sirpaleita, eikä asiaa auta ollenkaan se, että Sanna joutuu asumaan nyt äitinsä kanssa:

Äidin luona televisio oli kovalla, äiti kommentoi sitä ja lukemaansa ilmaisjakelulehteä, ja söi samalla perunasalaattia suoraan rasiasta. Majoneesikastikkeen roippeet poskella hän tarjosi haarukallisia Sannalle, joka pudisti päätään. Äiti ei ollut kertonut poikki menneistä hampaista, niitä oli paha katsoa. Maissinjyvän väriset hampaat, kielen reuna oli röpelöinen ja sen päällä aivan kuin homeen valkoista nukkaa.

Yllättäen isä tekee ehdotuksen, jossa Sanna voisi lähteä Australiaan kaivosyhtiölle tekemään henkilötutkimusta. Veijolta Sannan mielestä kuin ehdotus, jolla tämä saa täydelliseltä näyttävästä elämästään siivottua epätäydellisen tyttärensä pois silmistä, mutta toisaalta ihan uusi ovi, josta Sanna ei voi olla kulkematta. Kaivoksilla Sanna kohtaa paitsi hurjasti tienaavien mainarien röyhkeät katseet, myös suomalaisen Martin, johon rakastuu päätä pahkaa. Levoton Martti ei helposti paikallaan pysy, mutta rankalla kaivostyömaallakin näkyvät tähdet ja jokin kohtaamisessa on kuin tähtiin kirjoitettu, vaikka ’Sanna on rasittava ja raskaana’, kuten Martti lohkaisee. Tähdistä Sanna ei paljoakaan tiedä, mutta Martti opettaa kädestä pitäen Etelän ristin, jolla onkin tarinan jatkossa merkittävät seuraukset.

Sanna on tavannut kiinnostavan naisen, joka ensi hetkestä haluaa selvästi olla hänen elämänsä guru, jopa painostavuuteen asti. Ralda on erämaan hiekkaa, jäntevyyttä ja kestävyyttä. Hän houkuttelee Sannan lähtemään kanssaan pitkälle vaellukselle erämaahan. Tarkoitus on karkoittaa masennus sekä saavuttaa eheytyminen, jonka jälkeen Sanna uskoo palaavansa Martin luo kuin uutena ihmisenä. Sanna uskoo Raldaa Martin epäilyistä huolimatta ja lähtee erämaahan naisen kanssa, josta väreilee sähköä, lämpöä ja pelottavaa vahvuutta...Naisen kanssa, joka tuoksuu kanelilta ja uhalta.

Oranssi maa on hyvin eri kuin Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät. Ilahduttavaa on huomata, että kirjailija ei jämähdä loistavan esikoisensa raameihin, vaan etsii aivan uusia kulisseja. Vertasin Tuaa esikoisensa jälkeen jopa Linn Ullmaniin, josta kovasti pidän. Varmaan mehiläiskuningatar Siri sai aikaan tuon sillan. Toisaalta Harno on myös vahva miesten kuvaaja. Poju esikoisessa ja nyt Martti, Janne,Veijo ja Ville. Vaikka Martti on Oranssissa maassa niin keskiössä, minua kiinnosti kovasti Sannan miltei tunnekylmä isä Veijo sekä niin ihanasti tavallinen, mukava veli Ville. Ville on kirjan lämpöpatteri! Siinä missä Jonnekin  pois oli minulle 2013 vuoden paras kotimainen kunnes Riikka Pelo julkaisi huikean Jokapäiväinen elämämme, Oranssi maa ei yllä ihan samaan. Ei yhtä pahaa sanaa kirjailijan lahjakkuudesta, johon uskon kuin kiveen ja mereen, vaan tarina ei vain vienyt minua kuten teki Ne jotka jäävät:Jäin paitsi sitä flow-tilaa, jonka esikoinen tarjosi. Sannan lapsellisuus ärsytti ja Ralda vieläkin enemmän, koska hän oli lukijalle niin läpinäkyvä, vaan ei Sannalle. Tarinan hengitys oranssin hiekan kautta eli se maagisuus, jota Harno lienee hakenut nousi pintaan  ajoittain, mutta rohisten. Konaisuudesta en siis anna napakymppiä, mutta pidin siitä, miten Harno kuvasi muuta: Sannan äitiä, isää ja veljeä. Täydellistä perhekuvausta epätäydellisestä perheestä, jota olisinkin nauttinut mieluummin Raldan sijasta. Sinänsä aluksi innostuin juuri siitä, että kirjan tarina osin tapahtui Australiassa, mutta lopulta löysin Harnon vahvuuden niissä arkisissa kuvauksissa, jotka olivat ennen lähtöä ja taas palatessa eli Sanna ja Janne, Sanna ja Martti, Sanna ja äitinsä, sitten Ville, Erika ja Robby.

Leo Tolstoin sanoin: ”Kaikki onnelliset perhet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tua Harno on peto kuvaamaan perheitä ja niiden sisäisiä jännitteitä ja varmaan häneltä syntyisi dramaattinen avioliittoromaanikin. Edelleen siis Linn Ullmanin viittaa Tuan harteille sovitan... Hän osaa myös uida miehen pään sisään todenmakuisesti. Kuvaus Sannastakin äitinsä kanssa asumassa on koskettavampi, kuin Sanna aavikolla tähtisateessa, vaikka jälkimmäistä visualistina voinkin ihailla. Majoneesia huulilla, haiseva hengitys, kalliit kulutusluotot, äidin täydellinen trendittömyys...se arjen nuhjuisuus ja turtumus, kuin tarttuva ihottuma, jota ei voi edes raapia.

Hän tajusi, että osasi lukea vain kylmyyttä, aavikon polttavuus oli hänelle vierasta. Hän ei ollut tiennyt, että synnyinmaan ilmasto oli kirjoittautunut häneen...

Oli vain yksi paikka jonne hän halusi.

Hänen kulkunsa olisi kaipauksen muotoinen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja/Lumiomena  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Maisku/Täysien sivujen nautinto  Mai/Kirjasähkökäyrä  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Arja/Kulttuuri kukoistaa

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut

Linnut. Linnut ovat aina vaikuttaneet ihmisiin. Niiden lennosta on luettu sateet, myrskyt ja sodat. Ne ovat ennustaneet rakkautta ja sen tuhoa. Ne ovat innoittaneet taiteilijoita ja säveltäjiä. Kansallissäveltäjällemme Sibeliukselle ne olivat kaikki kaikessa. Ensimmäinen  ’oikea kirja’, jonka muistan itse lukeneeni on Anni Swanin Iris rukka, jonka kannessa Iris hyvästelee syysmuutolle lähtevät kurjet. Siitä päivästä kun näin kirjan kannen, ei ole syksyä etteikö minunkin pidä saada hyvästellä kurjet. Haukka on eräs Hellaakosken vahva runo, mutta haukat ovat muutakin ja se jokin niissä kiehtoo ainakin minua. Haukka saapui kerran yläterassimme kaiteelle ja siinä me katselimme toisiamme liikahtamatta silmiin minuutteja: Aikamatkusta yli vuosituhanten. Kotka on vallan ja voiman symboli: Kokko oli tulen lintu ja itsessäänkin jo tulinen. Lintujen kevätmuutosta seurataan kesän saapumista Suomeen ’västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään.’  Mustarastaan huilu on soittanut monet suviyön rakastavaiset tunnelmiin ja lokki edustaa minulla aina sitä, mistä olen lähtöisin, rannikkoa, merta, vapautta.  Lokin lento on vapauden kaari. Töyhtötiainen taas tuo  mieleeni...

Filosofi, kolumnisti ja kirjailija Eero Ojasen ja kuvittaja Daga Ulvin yhteistyö on synnyttänyt upean kirjan Suomen myyttiset linnut (Minerva 2015),  jonka kohderyhmäksi sovimme me kaikki. Kirja ei pyri olemaan lintutieteellinen teos, vaan se on osa Suomen kansantarustoa ja mytologiaa linnuista kautta aikain. Kirja on niin kiehtova, että luin sen yhtenä iltana Lumimiehelle ääneen ja jokaisen upean kuvan kohdalla piti pysähtyä ihmettelemään ja ihailemaan Ulvin käden jälkeä. Koko sivun lintukuvat ovat kuin maalauksia ja tekstisivujen pikkukuvat elävöittävät lukuelämystä niin että perheen pienimmätkin jaksavat seurata mukana yhteisessä ääneenlukuhetkessä.


Kansantarun mukaan maailma syntyi vesilinnun munasta, mutta vaikka tarinaan liittyvät Väinämöisen kyyneleetkin, tätä syntyteoriaa kerrotaan muuallakin maailmassa monien kansojen keskuudessa. Suomensukuisia kansoja on kuitenkin sanottu vesilinnun kansaksi, mikä kertoo vesilintujen merkityksestä meille.

Aikojen alussa sotka lenteli yksinään tyhjän, aavan alkumeren päällä ja ihmetteli ikävissään, mihin se pääsisi pesää rakentamaan. Silloin veden emonen nosti polveaan  merestä, sotka luuli sitä mättääksi ja laski siihen munansa. Siinä emosen polvella sotka hautoi muniaan, mutta sitten veden emonen joutuikin jostain syystä liikauttamaan polveaan, munat vierivät veteen, yksi niistä meni rikki, ja tästä rikkoutuneesta munasta muodostui maailma.


Kurki on kuikan ja joutsenen ohella varmaan yksi mytologioita johtavista linnuista, sillä miten voitaisiinkaan ohittaa miljoonia vuosia vanha laji, johon littyy tarina toisensa jälkeen. Minuun kurki siis tuli tyttökirjasta Iris rukka, mutta luettuani Richard Powersin Muistin kaiku, olin mennyttä naista. Nyt ei enää riitä hyvästellä kurjet, vaan on lähdettävä pois täältä saarelta sinne, missä on peltoja, on saatava nähdä kurjet lepäämässä matkalla etelään syksy syksyn jälkeen. Suomen myyttiset linnut kertoo, että kurjen tehtävänä oli kannatella koko taivasta – eli taivaankantta – päänsä päällä. Kansalle kurki toi monenlaista sanontaa ja ennettä: puhuttiin kurkihirrestä, joka onkin talon tärkein yksittäinen osa, kurki oli myös lintujen kuningas, käärmeiden tuho ja kevään airut,  jonka saapumista seurattiin tarkoin. Suomalaisessa kansantarustossa kurkeen liittyi taas kerran Väinämöinen ja Sammon ryöstö.

Sanonta ’pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä’ saa selityksensä kirjassa. Kuka olisikaan uskonut, mihin se littyy!


Joutsen, pyhä lintu, Sibeliuksen lintu, vainajien sielujen kuljettaja, Jumalan lintu, suuri lintu kahden maailman rajalla. Lintu joka kuljettaa viestejä vainajien maailman ja tämänpuoleisen välillä. Lintu, josta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia Karjalassa, jossa joutsenen uskottiin olevan ihmisen sukulainen.

Kalevalassa Louhi, Tuonelan emäntä, käskee Lemminkäistä tappamaan joutsenen. Muuten Lemminkäinen ei saisi hänen tytärtään, jota tämä tavoitteli. Lemminkäinen tekee työtä käskettyä, menee joelle ja ampuu joutsenen. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Joutsen oli pyhä lintu, siihen ei saanut kajota. Lemminkäinen kokee pian itse saman kohtalon, kun häntä väijynyt vihamies surmaa hänet nuolellaan ja urho suistuu itse saman tien virtaan, josta hän joutsenen ampui.


Eero Ojasen ja Daga Ulvin teos Suomen myyttiset linnut jakaantuu kahdeksaan osaan: Kaiken alku ja loppu, Kahden maailman rajalla, pyhiä olentoja, Noitien ja paholaisen apureita, Onnen ja epäonnen lintuja, Levottomia sieluja, Ikäviä vieraita ja Pelottavia ennustajia. Kirja on niin kiinnostava, että tämän äärellä näen viihtyvän joulun aikaan vilkkaimmankin lapsen vanhempineen, sillä kuviin ja tarinoihin on kudottu mukaan riittävästi tummaa ja jännittävää: Siis ehdoton joulukirjasuosikkini! Kuten huomaatte, en malttaisi lopettaa, sillä kiinnostavat pöllöt ja haukat vielä puuttuvat, ja suloinen, myyttinen kuukkelikin, veikeä västäräkki ja kiehtova korppi sekä kuikka, joka vei minua jo Mauri Leivon kirjassa Kuikka alkulintu. Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Olkoon se nyt kaunein Suomen myyttisistä linnuista, lintu, josta Saima Harmaja kirjoitti koskettavan runonsa Nurmilintu:


Nyt, sateen jälkeen, etkö muistaa vois,
vain etten tahdo toista laulupuuta,
en koko maailmasta pesää muuta.
Pois nurmilintuasi ethän häädä?
Suo mulle sija! Suo mun syliis jäädä!
Suo minun lentää kotiin ainoaan.
Ei ole suloisempaa päällä maan.

Nurmilintu oli Tuonelan lintu, siis sielulintu, joka tuli noutamaan toiselle puolelle.

*****

Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

lauantai 7. marraskuuta 2015

Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta...ja: Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

Tiedän, että mieheni ei ole isäni, mutta hän on tyttäreni isä. Olen elämälle kiitollinen siitä, että olen saanut paitsi kokea itse unohtumattoman isä-tytär -suhteen, myös saanut seurata, miten mieheni on ollut tyttärelleen isänä. Miten monta hauskaa asiaa heistä muistankaan aina siitä hetkestä kun heräsin nukutuksesta ja pieni nyytti siinä vieressäni ja tummat hiukset isältään. Isänsä oli saanut hänet heti syliinsä, kun tämä mami vielä heräili nukutuksesta. Siinä he viettivät ensimmäiset kaksi tuntia toisiaan katsellen. Meri oli heti Meri ja tutkaili hyvin tarkasti, että mikähän ukkeli tuo otus oikein on. Siinä he loivat jo raamit suhteelle, josta tuli vahvan riemuisa ja minulle ilo sivusta seurata. Ikinä ei ole tavattu niin ahkeraa lumilinnan rakentajaa kuin Lumimies, ikinä ei ole ollut yhtä sinnikästä pyöräilemään opettajaa, kirjojen ääneen lukijaa, ei yhtä ahkeraa tyttären kanssa retkeilijää: Muuratsalon vuoret ja luolat tulivat tutuiksi kaikkina vuodenaikoina ja tyttärestä tuli sinut luonnon kanssa. Ei tarvittu mitään huvittelupuistoja, sillä aina Meri ja kaverit saattoivat lähteä metsäretkille ja myöhemmin myös saariin telttailemaan.

Koska kotonamme olivat ovet avoinna tyttären ystäville, vietettiin monet hetket kuunnellen nuorten juttuja ja aina sekä tyttären synttärinä 29.12. että uutena vuotena Merin isä järjesti ensin lapsille ohjelmaa ja myöhemmin murrosiän vuosina vei heitä nuorten huvitteluihin kaupunkiin sekä haki myös pois ihan sama mitä kello oli. Se oli yhtä ajamista ja talo aina täynnä nuoria, mutta se oli hyvää aikaa, vaikka minä olinkin kuin hotelli-ravintolan pitäjä ja usein löysin nuorisoa istumassa aamutunneila keittiöstämme enkä koskaan voinut etukäteen tietä, montako istuu ruokapöytäämme. Nuorissa on taikaa!

Elämän arpapelissä ei voi isäänsä valita, mutta toivon mahdollisimman monen saaneen hyvän, rakkaan oman isän, jota on hyvä muistella sitten kun häntä ei enää ole. Kannattaa muistaa, että tänne ei ole kukaan jäänyt ikuisesti olemaan. Kun välit isään ovat selkeät ja lämpimät, kantaa isärakkaus vielä senkin jälkeen kun isä on tähtenä taivaalla.

Toivotan kaikille lämminhenkistä Isänpäivää!♥


Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. - Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit odottanut vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.

Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että 'tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta.' Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yön tunnit, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.

Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpenä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeaa hellyysjäätelöä.

Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla ikävääsi ja pelkoosi. Mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin lähdettyäsi vuorokauden suoraa huutoa ja minut piti sitoa sänkyyn kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkkoja luit minulle niin, että äänesi käheytyi. Nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka olikaan kanssani: Oma isäni, maailman paras isä.

Rakas isä, Kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi kaikkea kohtaan, istutti tyttäreesi järkymättömän oikeudentajun kaikkea elollista kohtaan. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan kun heikottaa. Ne ovat elämäni pelastuslautta, jolla selviän myrskystä kuin myrskystä. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen. 

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä kantaa.

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

♥:lla
tyttäresi Leena

Sing Me A Song Again, Daddy

torstai 5. marraskuuta 2015

Isänpäivää kohti keittiön puolella eli mitä meillä syödään viikonloppuna!

Huomenna seison keittiön valtiattarena suunnilleen koko päivän ja siellä köökissä ei näytä yhtään näin siistiltä silloin. Nytkin on kiehumassa kuningatarsoppa, joten kauhan varressa olen varmaan tiiviisti. Ajattelin nyt jakaa mitä meillä syödään lauantaina ja sunnuntaina. Kyselin toivomuksia ja meidän menu mennee näin:

Lauantaina on gulassia Leenan tyyliin, joka maistuu kaikille. Sen kanssa tarjotaan patonkia, jäävettä ja punaviiniä. Aloitan punaviinin juottamisen lihoille aamusta ja samalla sitten pilkon ja ruskistan, ruskistan ja pilkon. Siis kevyttä freesausta oikeastaan, ei mitään tummaa pintaa mihinkään. Ja sitten vain moneksi tunniksi pata uuniin muhimaan. Jälkkärinä yksinkertaisesti Aino Samettinen Nougat-jäätelöä.

Sunnuntaina Lumimies haluaa grillata lohta eli hän saa toteuttaa itseään;) Minä valmistan alkupalaksi graavisiikatartarta kera mäti-smetanan ja mummon kurkkujen.


Lohen oheen valmistan veneperunat, jotka laitan maustumaan jo su aamupäivällä. Perunat kypsyvät kätevästi grillissä foliovuoassa.

Koska lohi on vielä noutamatta, voi olla pikkiriikkinen mahdollisuus, vähän keleistäkin riippuva, että sunnuntaina pöydässä nautitaankin zarzuelaa kera patongin. Juomana jäävesi ja valkoviini. Tässä herkku ylitse muiden! Ja huom. olemme testanneet ja kukaan ei ole huomannut, onko tämä katalonialainen kala-äyriäispatamme valmistettu tuoreista vai pakastetuista simpukoista. Tämä tieto siksi, että tuoreita simpukoita ei ole aina saatavilla, joten ei kannata tuotakaan asiaa stressata.

Sunnuntain jälkkärinä on omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Vaniljakastike varmaan tuodaan pöytään tällä kannulla:

Kyllä elämässä pitää olla Taikaa! Olen sen sata kertaa sanonut, että en kerää enää muuta kuin kirjoja ja elämyksiä, mutta..., kun sain tämän kannun Bessulta synttärilahjaksi, koin Taikaherätyksen. Joulupaketteihin eräälle nuorelle parille kääritään mustavalkoista Taikaa ja huomenna paketoin punaiset Taika-espressokupit aluslautasilla joulupakettiin itävaltalaisille ystävillemme. Ne ovat niin söpöt, että ne voisi syödä! Siinä Yhdessä Paikassa on muuten juuri Taika -astioita kattauksissa.

Ja sitten eikun syömään! Meillä pöydässä kaksi kertaa viikossa myös capresea...maailman terveellisintä salaattia.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Se musta tee oli parasta mitä Kaarina löysi, Helsinginkadun pienestä sekatavarakaupasta, se oli tuoksunut jo pakkauksen läpi oikealta. Hän valutti hunajaa kupin pohjalle, kaatoi haudutettua teetä kuppiin, hän jätti rintaliivit pois mekon alta koska Rami piti siitä, hän teki sienipiirakan kuivatuista suppilovahveroista, ajatteli leipoessaan koko sitä naiseuden kattausta, jonka halusi Ramille antaa. Jotain hiljaista, jotain kaunista, jotain tuoksuvaa, jotain kuumaa, jotain makeaa.

...jospa hän osaisi laittaa Ramille sellaisen kattauksen, ettei mies unohtaisi sitä ikinä.

Johanna Venhon teos Jossain kaukana onnenmaa (WSOY 2015) vei minulta ensin sanat. Luin kirjan kuin janoissani, sillä niin minunoloisiani olivat kirjan lauseet, sanat ja se outo tunnelma, jonka ne loivat pakenevassa tarinassa. Pidän tyylistä, mutta tarina pakenee!  Se miten se sen tekee, on houkuttavaa. On Otto Marras, työterveyspsykologi, joka haluaa kirjoittaa onnesta samaan aikaan kun onni karkaa häneltä. Vaimo Eloisa lähtee luomaan uraa toiseen kaupunkiin ja jättää Oton huolehtimaan heidän Valo -pojastaan ja kirjoittamaan uusia lukuja kirjaan, miten saavutetaan onni, miten saadaan aikaan parempi, uusi, uljas elämä. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, murentuu hänen elämänsä tarkkailtavin, mutta tähän saakka pysyvin asia eli äiti Kaarina, joka pelkää uusia paikkoja, lentämistä ja muutosta,  katoaa Brasiliaan kauneusleikkauksen takia! Kaarina on Oton mielestä ollut aina altis matkasaarnaajille, pölynimurikauppiaille ja enkelikursseille, mutta muuten hän on keskittänyt kaiken tarmonsa ensin aviomiehensä Ramin ja Oton, ja Ramin kuoltua, Oton hyvinvoinnin varmistamiseen.  Kuin hyväksi perheenäidiksi syntyneenä Kaarina vuodesta toiseen liottaa lipeäkalaa, pilkkoo punajuuria, leipoo pakastimen täyteen pullia. Hän kääriytyy kotipesäänsä, josta ei halua enää minnekään muualle: Hänelle riittää rakkaus Ramiin ja lapseen. Mitä enemmän hän miehensä kanssa yrittää, sen enemmän Rami ärtyy, mitä enenmmän Kaarina vetäytyy, jos vain pystyy, sen varmemmin Rami lähestyy ja sitähän Kaarina on paitsi, Ramia. Nuoresta saakka kaunis nainen on tiennyt, että jossain on odottamassa jotain parempaa ja täydellisempää juuri hänelle, mutta vaikka päivät olivat etukenossa, kaatuivat eteenpäin, olivat kaikesta liian täysiä, Rami annosteli rakkauttaan pikkulusikalla.

Ne lusikalliset herättivät Kaarinassa himon repiä se kelmu. Siksi hän niin väsymättä ja pitkään jaksoi kurkottaa kohti Ramia.

Toisaalta pikkulusikkarakkaus vei hänen itsetuntoaan naisena:

Koskaan hän ei tuntunut aivan onnistuvan. Aina jostain kohtaa vuoti, repsotti tai tahriintui.

Ennen kaikkea piti olla kaunis, sillä vaikka mies ei huomaisikaan uutta kampausta tai hametta, hän huomaisi kokonaisuuden, ja miehen silmä oli hyvin harjaantunut näkemään kauneuden sekunnin murto-osassa, kääntymään sen puoleen.

Hyvin tarkkavaistoisesti Venho kuvailee elämän murroksissa kipuilevaa äitiä ja poikaa. Ennen hyvinkin likeisiä, nyt äidin uuden vision häikäiseminä, etääntyneitä.  Kuusikymmenvuotias äiti on kadonnut jonnekin taikamaahan, missä hän aikoo tavoittaa jälleen sen ulkonäön, joka kuuluu hänen sieluiälleen ja sehän on Kaarinalla kuin nuoren naisen. Niinpä hän rohkeasti muuttaa kaiken tavoittaakseen sen onnen, jonka hän on aina tiennyt odottavan häntä. Järkevän äidin teko selvästi huojuttaa omissa ihmissuhdekiemuroissaan tuskailevaa Ottoa ja tarinan suurin valo on juuri murrosikäinen poika Valo. Hänen seurassaan Otto voi unohtaa, mitä kaikkea löysi äitinsä rapistuneen talon komerosta ja ennen kaikkea mitä hän huomaa ätinsä facebook-sivuilla, joista ei löydy enää edes tuttua nimeä vaan Kaarina November, joka näyttää kuvassa ihan eriltä kuin hänen äitinsä. Tosin kuva on otettu kaukaa, mutta silti.

Herää kiinnostava kysymys: Mitä Johanna Venho on halunnut kirjallaan sanoa? Kuten arvaattekin, vastuu on lukijan eli varmoja vastauksia ei tule. Otto on selvästi uskottavampi kaikellaan. Myös käsitettävämpi. Sen sijaan jokainen lukija varmaan muodostaa Kaarinasta oman näkemyksensä. Jollekin hän voi olla hyväuskoinen, vakavaa ikäkriisiä poteva nainen, joka lopultakin panee tuulemaan. Jollekin toiselle, esimerkiksi minulle, Kaarina on nainen, joka on koko elämänsä vetänyt väärää roolia. Hän on kantanut kauneuttaan kuin kukkaa, hengittänyt kuten hänen on odotettu hengittävän, tehnyt tekoja, joita hän on vaistonnut ympäristön häneltä odottavan. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänessä on selvästi potentiaalia enempään. Hänessä on mehiläiskuningattaren tuoksua ja hän olisi voinut olla ihan mitä vain, jos...

Sitä voi käydä niin, että kohoaa valoon oltuaan pitkään pimeässä. Pimeässä ja sakeassa hämärässä, pikku lamppu kädessä heilahdellen, reiteillä jotka ovat niin tuttuja, että karttoja ei tarvita. Kohoaa valoon ja tajuaa olleensa pitkään melkein sokea.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Marja-Liisa  Arja/Kulttuuri kukoistaa

tiistai 3. marraskuuta 2015

Isälle Reinot vai kirjoja? Nämä Lumimies on lukenut tänä vuonna...

Isälle Reinot vai kirjoja? Tai ehkä joku ihana neule? Tai vain viihtyisää yhdessäoloa ja hyvää perheen kokkaamaa ruokaa? Meidän perheessä parhaat lahjat ovat aina, aina olleet kirjat, joten tuli mieleeni julkaista Lumimiehen tänä vuonna lukemat kirjat. Nyt kun hänen ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta, hän on kiitettävästi lähtenyt lukemaan kaunokirjallisuutta, mikä on vain rikastunut meidän kiihkeitä keskustelujamme. Kaikkihan muistavat sen Lionel Shriver -tapauksen, kun unohdimme saunankin kiitos Kaksoisvirheen  No, näitä R. on lukenut tänä vuonna ja mukana hänen lyhyet kommenttinsa:

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tätä puimme kauan eli iso keskustelu.

John Williams: Stoner

R. vaikuttui.

David Vann: Kylmä saari

R. kauhisteli...;)

Ian McEwan: Lapsen oikeus

"Laadukas lukuromaani."

Audrey Magee: Sopimus

"Todella pitkä jälkimaku."

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

R. haluaa matkustaa kirjan tapahtumapaikolle!

Sarah Waters: Parempaa väkeä

"Ristiriitaisia tunteita."


Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

"Todenmakuinen, satuttava."

Antti Tuomainen: Kaivos

"Hyvä dekkari."


René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

"Pala historiaa, meitäkin koskettavaa, hyvin elävästi kirjoitettuna."

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

"Osuu ja uppoaa tähän maahan."

Viime vuodelta R. halusi vielä mainita Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa


"Kuvaus ihmisten raadollisuudesta niin sodassa kuin sodan jälkeenkin."

Näin kohti Isänpäivää tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi mieheni maulla.

Love
Leena Lumi