Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Se musta tee oli parasta mitä Kaarina löysi, Helsinginkadun pienestä sekatavarakaupasta, se oli tuoksunut jo pakkauksen läpi oikealta. Hän valutti hunajaa kupin pohjalle, kaatoi haudutettua teetä kuppiin, hän jätti rintaliivit pois mekon alta koska Rami piti siitä, hän teki sienipiirakan kuivatuista suppilovahveroista, ajatteli leipoessaan koko sitä naiseuden kattausta, jonka halusi Ramille antaa. Jotain hiljaista, jotain kaunista, jotain tuoksuvaa, jotain kuumaa, jotain makeaa.

...jospa hän osaisi laittaa Ramille sellaisen kattauksen, ettei mies unohtaisi sitä ikinä.

Johanna Venhon teos Jossain kaukana onnenmaa (WSOY 2015) vei minulta ensin sanat. Luin kirjan kuin janoissani, sillä niin minunoloisiani olivat kirjan lauseet, sanat ja se outo tunnelma, jonka ne loivat pakenevassa tarinassa. Pidän tyylistä, mutta tarina pakenee!  Se miten se sen tekee, on houkuttavaa. On Otto Marras, työterveyspsykologi, joka haluaa kirjoittaa onnesta samaan aikaan kun onni karkaa häneltä. Vaimo Eloisa lähtee luomaan uraa toiseen kaupunkiin ja jättää Oton huolehtimaan heidän Valo -pojastaan ja kirjoittamaan uusia lukuja kirjaan, miten saavutetaan onni, miten saadaan aikaan parempi, uusi, uljas elämä. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, murentuu hänen elämänsä tarkkailtavin, mutta tähän saakka pysyvin asia eli äiti Kaarina, joka pelkää uusia paikkoja, lentämistä ja muutosta,  katoaa Brasiliaan kauneusleikkauksen takia! Kaarina on Oton mielestä ollut aina altis matkasaarnaajille, pölynimurikauppiaille ja enkelikursseille, mutta muuten hän on keskittänyt kaiken tarmonsa ensin aviomiehensä Ramin ja Oton, ja Ramin kuoltua, Oton hyvinvoinnin varmistamiseen.  Kuin hyväksi perheenäidiksi syntyneenä Kaarina vuodesta toiseen liottaa lipeäkalaa, pilkkoo punajuuria, leipoo pakastimen täyteen pullia. Hän kääriytyy kotipesäänsä, josta ei halua enää minnekään muualle: Hänelle riittää rakkaus Ramiin ja lapseen. Mitä enemmän hän miehensä kanssa yrittää, sen enemmän Rami ärtyy, mitä enenmmän Kaarina vetäytyy, jos vain pystyy, sen varmemmin Rami lähestyy ja sitähän Kaarina on paitsi, Ramia. Nuoresta saakka kaunis nainen on tiennyt, että jossain on odottamassa jotain parempaa ja täydellisempää juuri hänelle, mutta vaikka päivät olivat etukenossa, kaatuivat eteenpäin, olivat kaikesta liian täysiä, Rami annosteli rakkauttaan pikkulusikalla.

Ne lusikalliset herättivät Kaarinassa himon repiä se kelmu. Siksi hän niin väsymättä ja pitkään jaksoi kurkottaa kohti Ramia.

Toisaalta pikkulusikkarakkaus vei hänen itsetuntoaan naisena:

Koskaan hän ei tuntunut aivan onnistuvan. Aina jostain kohtaa vuoti, repsotti tai tahriintui.

Ennen kaikkea piti olla kaunis, sillä vaikka mies ei huomaisikaan uutta kampausta tai hametta, hän huomaisi kokonaisuuden, ja miehen silmä oli hyvin harjaantunut näkemään kauneuden sekunnin murto-osassa, kääntymään sen puoleen.

Hyvin tarkkavaistoisesti Venho kuvailee elämän murroksissa kipuilevaa äitiä ja poikaa. Ennen hyvinkin likeisiä, nyt äidin uuden vision häikäiseminä, etääntyneitä.  Kuusikymmenvuotias äiti on kadonnut jonnekin taikamaahan, missä hän aikoo tavoittaa jälleen sen ulkonäön, joka kuuluu hänen sieluiälleen ja sehän on Kaarinalla kuin nuoren naisen. Niinpä hän rohkeasti muuttaa kaiken tavoittaakseen sen onnen, jonka hän on aina tiennyt odottavan häntä. Järkevän äidin teko selvästi huojuttaa omissa ihmissuhdekiemuroissaan tuskailevaa Ottoa ja tarinan suurin valo on juuri murrosikäinen poika Valo. Hänen seurassaan Otto voi unohtaa, mitä kaikkea löysi äitinsä rapistuneen talon komerosta ja ennen kaikkea mitä hän huomaa ätinsä facebook-sivuilla, joista ei löydy enää edes tuttua nimeä vaan Kaarina November, joka näyttää kuvassa ihan eriltä kuin hänen äitinsä. Tosin kuva on otettu kaukaa, mutta silti.

Herää kiinnostava kysymys: Mitä Johanna Venho on halunnut kirjallaan sanoa? Kuten arvaattekin, vastuu on lukijan eli varmoja vastauksia ei tule. Otto on selvästi uskottavampi kaikellaan. Myös käsitettävämpi. Sen sijaan jokainen lukija varmaan muodostaa Kaarinasta oman näkemyksensä. Jollekin hän voi olla hyväuskoinen, vakavaa ikäkriisiä poteva nainen, joka lopultakin panee tuulemaan. Jollekin toiselle, esimerkiksi minulle, Kaarina on nainen, joka on koko elämänsä vetänyt väärää roolia. Hän on kantanut kauneuttaan kuin kukkaa, hengittänyt kuten hänen on odotettu hengittävän, tehnyt tekoja, joita hän on vaistonnut ympäristön häneltä odottavan. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänessä on selvästi potentiaalia enempään. Hänessä on mehiläiskuningattaren tuoksua ja hän olisi voinut olla ihan mitä vain, jos...

Sitä voi käydä niin, että kohoaa valoon oltuaan pitkään pimeässä. Pimeässä ja sakeassa hämärässä, pikku lamppu kädessä heilahdellen, reiteillä jotka ovat niin tuttuja, että karttoja ei tarvita. Kohoaa valoon ja tajuaa olleensa pitkään melkein sokea.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Marja-Liisa  Arja/Kulttuuri kukoistaa