Satu Koskimies: Villiviinitie, Tullinpuomi

Syksy pureksii tuhkapensaan lehtiä punaisiksi, äidin kynsissä lakka hilseilee, huumava uni kaakaota ja kardemummaa, lompakossa kukkean baskeripään kuva, Lumikki-muki ja munkinsokeria pöytäliinalla, Porin pikajuna 15.05 ja kuistilla marraskuun viimat, takakenossa frakkimiehet puhkuvat, men varför toi tyttö ostaa joka päivä yhden baakelsin ja sun suus on mansikka vaniljakerman keskellä...

Satu Koskimies herättää uudessa runokokoelmassaan Villiviinitie, Tullinpuomi (Sanasato 2015) henkiin helsinkiläisen kerrostalon ihmiset arjeessan, haaveissaan, siinä missä he olivat 1940-50 luvulla. Suomi toipuu sodasta. Ihmsillä on valtava elämänjano ja luottamus tulevaan: Se maistuu tässä kirjassa ihanasti! Ollaan seuduilla, joilla on asunut julkkiksia, taiteilijoita, kuuluisuuskia, joiden elämästä julkisuus näkee vain yhden puolen. Kokoelman henkilöpotreteissa heistä paljastuu jotain yllättävää, salattua.

Ette te tiedä, härregyyd,

miten tämä krimiturkki painaa,

mutta näettekö, että

tässä, hiljaisella kadulla kävelee nyt joku,

joka on käynyt maailmassa,

valtakuntien vieraana,

kylmiin holveihin minua saattelivat

leijonamiesten hymyt

yhtä priimaa oli etiketti kuin akustiikka

ja ylväs kaiku vastasi

yhtä ylväänä kuin itse olin,

lauluni kohosi korskeaan forteen,

salin pimeydestä tunsin sokean ihailun,

ja härregyyd että minä hengitin,

hengitin kaiken sen, syvään,

aina décolletén uumeniin asti

ja solisluitani kirvelsi

raskas timanttiriipus.

Satu Koskimies on tuottelias kirjailija, johon sain lämpimästi tutustua jo blogini alkutaipaleella hänen kirjansa Hurmion tyttäret kautta. Hän innoitti meistä muutamia perustamaan Roihuavat Soihdut ja Katri Valan henki jäi meistä niihinkin, jotka eivät Valaa vielä tunteneet. Sitten tuli Sadun toimittama Tämän runon haluaisin kuulla, jossa on Suomen kansan rakastetuimmat runot. Koskimies oli yhdessä Juha Virkkusen kanssa toimittamassa radiossa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmaa, jossa Satu aloitti Mirjam Polkusen siirtyessä radion teatteripäälliköksi. Runoilijoista rakastetuin oli Eino Leino, Suomen kansan sydänten runoilija! Mutta miltä maistuu mennyt maailma, niin kaukainen ja kuitenkin vielä niin liki, Sadun uudessa runoteoksessa, jossa arki ja juhla limittyvät ja kauppiaan tyttärenä pidän vaikka tästä:

Gudda´, gudda´, frouva

on taas vissin ollu 
ute i stora världen,

jahhas, i Stockholm, jasså, joo-o,

mitäs mä nyt laitan sit,

häälimpa siel jo seekärt

tuli ikävä, int´sant´,

ja jesses, kyl mä sanon vaan

et on tääl nyt yks niin fiini doft!

Villiviinitie, Tullinpuomi on saanut kansiaiheekseen eräänlaisen aarteen – Tove Janssonin kadoneen työn. Maalaus Tullinpuomi (vuodelta 1941) koristi aikoinaan Ravintola Tullinpuomin hissin lasiovia. Ovet ja värikäs maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet, ja maalauksesta on olemassa vain yksi mustavalkoinen valokuva, joka oli kansiaiheen pohjana.

Kirja on hurmaava matka eiliseen...Lue ja ihastu!

Entä mitä näkevät ja kuulevat A-rapun tytöt? Mitä ovat sumeat puuhat sulkeutuvien ovien takana? Tyttörunoissa kopsataan laulun sanoja, vaihdetaan salaisuuskirjeitä, uskoudutaan päiväkirjoille, kaihotaan sinne, missä odottavat kielletyt leffat ja unelmien jätskibaari, jossakin Tullinpuomin tuolla puolen...

Tullinpuomin tuolla puolen on

elämän ihanin jätskibaari,

baari juoksee vastaan

asvaltti siivittää askeleet,

valkoiset sandaalit, valkoiset

sunnuntaitytön kengät

kiiltävien ratikkkakiskojen yli

elämä juoksee vastaan

Tullinpuomin tuolla puolen.

Nyt jo melkein perillä, tuolla

baari juoksee vastaan,

huomisen kimallus, huomisen kimallus,

hymy sen yhden ainoan illan

onko tallessa vielä, onko elämä siellä

ikkunapöydässä, lampun alla

Tullinpuomin tuolla puolen.

Vaan miksi lamppuja sammutetaan?

Miksi viimeiset kolikot lasketaan?

Miksei jätskiä tarjoilla enää?

Ikkunapöytä on kylmä ja tyhjä!

Huomisen kimallus, onko se vielä

Tullinpuomin tuolla puolen,

hymyssä, hymyssä, lampun alla

tallessa yhden ainoan illan

Tullinpuomin tuolla puolen...

*****

Runokirjat Leena Lumissa