torstai 8. lokakuuta 2015

Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan


Syysmatkamme Itävaltaan alkaa samasta paikasta kuin kevätmatkamme Itävaltaan vuonna 2013. Paikka on Landhotel Heine ja se sijaitsee Pohjois-Saksassa Kyritzissä. Se upean upea magnolia, josta sain magnoliakuumeen näkyy nyt vasemmalla hieman leikattuna. Nyt on villiviinin aika. (Klikatkaa kuvia isommiksi.)

Hotellissa piipahdimme nyt vain nauttimassa viileät valkkarit ja Lumimies otti oluen. Tunnelma on hulppea ja ilma just mun makuun eli noin +20 astetta.

Ihana paikka, jonne on kiva palata vaikka muutamaksi päiväksi olemaan irti, irti...


Huoneistot ovat puutarhasiivessä, josta on mukava tulla ulos nauttimaan vaikka kesäkeittiön herkuista tai ihan vain hiljaisuuudesta. Niin olimme tunnelmissa, että kun jälleen kerran sanoimme omistajalle näkemiin ja katsoimme kaunista rakennusta

R. unohti kääntyä seuraavasta pikkutiestä vasemmalle, kuten teimme viimeksi kiertääksemme Berliinin. Siispä jouduimme yli kolmen tunnin ruhkaan (Stau) miljoonakaupunkiin ja koimme sitä toista Berliiniä, josta ovat Brandenburgin portti ja ostoskadut kaukana.Vakuutuimme jälleen kerran, että emme ole suurkaupunkilaistyyppiä. Kun siitä selvisimme illastimme hyvin uupuneina Ylä-Saksissa eräässä pienessä paikassa ja tutulullaa saapui jo ennen puoltayötä.


Seuraavana päivänä jatkoimme kohti Saksan ja Tsekin rajaa. Görlitzin ja Zittaun välillä kuvasin vain yhdellä kadunpätkällä seuraavat rappioromantiikkakuvat lukuunottaen yllä olevan.

Kaunista on yritetty saada aikaan kadulla, jolla rappio kohtaa ihmisen jokapäiväisen elämän sen kaikessaan.

Punaista vahvaa lokakuun hehkua ja haalistunutta mennyttä suvea, mennyttä aikaa.

Talo, jonka rakentamisessa käytetty naulojen sijasta puutappeja ja siinä asutaan...

Ja se katui päättyi tähän suihkulähteelle, josta jatkoimme matkaamme kohti yllätystä, joita matkat aina tarjoavat. En odottanut paljoakaan Saksan ja Tsekin väliseltä rajalta, mutta kun saavuimme seuraavaan majapaikkaamme, Oybin yllätti meidät sataa!

Tunnelma oli kuin jossain alppikylässä, ruska oli upea ja paikkakunnalla oli yksi kauneimpia näkyjä tämä


vuoristo, jonka yllä vanhat luostarirauniot. Paikka on Burg&Kloster Oybin ja uskomattoman kaunis etenkin yövalaistuksessa. Kamerani ei tee oikeutta maisemalle eli toivon niin kunnon järkkäriä...Oli alppi-ilmaa, oli kosteutta, sillä vettä, vettä...ja


paljon hyvin hoidettuja puutarhoja eikä puutarhatonttuja, mutta sentään tämä hauska pariskunta kärryineen. Kaikki tervehtivät kaikkia (ihan kuin Sveitsissä...) ja oli mukava kävellä valaistuilla iltakaduilla ihaillen rauniolinnoituksen huikeaa valaistusta.


Nautimme kodikkaasti illallista täällä ja paikka oli todella sekä kodikas että tasokas. Saimme myös kuulla, että Oybin on paitsi patikoijien myös laskettelijoiden suosikki.

Tällaista miljöötä ruokasalissa...

Vähän myös kuin ripaus brittiläisyyttä. Ruoka hyvää ja riittävästi kuten Saksassa aina.


Näkemiin Oybin, me palaamme!!! Kuvan värikäs kasvi on Essigbaum eli etikkapuu tai -pensas. Se kasvaa noin 2-5 metriä korkeaksi ja on viralliselta nimeltään samettisumakki. Niitä on riittänyt ja miten ne loistavatkaan kuin syysnuotiot.

Tsekin puolella pysähdyimme jo puoliltapäivin ihmettelemään ja

nauttimaan matkamme ensimmäisen Apfelstrudelin. Herkullista oli teen kanssa. Ainoa mikä tuntui oudolta, oli runsas tupakointi ravintoloissa...Tässä rajapaikassa sai hyvin palvelua saksaksi, ei englanniksi. Hintaesimerkki: kaksi Apfelstrudelia ja kaksi teetä maksoi kolme euroa (raha muunnettu Tsekin valuutasta). Cappuccinon sai 1,50 eurolla etc.

Náchod oli seuraava yöpymispaikkamme. Kaupunki oli Lumimiehelle jo työmatkalta tuttu, joten hän tiesi, minkä hotellin tilata ja missä syödä etc. Tässä yksi kaupungin vanhoista rakennuksista ja näitä oli keskustassa paljon. Pikkukaupunki, jossa jotain vanhojen aikojen loistoa, historian kaikuja ainakin 1400 -luvulta saakka, mutta jossain kohtaa aika oli kuin pysähtynyt.


Kaduilla oli kukkia, torilla oli yksi myyntikoju, vaateliikkeissä kukaan ei puhunut englantia eikä saksaa, vaan kysyttiin, 'ettekö puhu puolaa?' Vaatetusliikkeiden valikoimat eivät olleet yhtään makuuni, onneksi, mutta sitten keksimme poiketa yhden pikkuasian takia kemikaliomyymälään, jossa oli kaikkea mitä ikinä keksi tarvita. Ostimme tuttuja tuotteita vähintäin puolet edullisemmin kuin Suomessa niitä saa. Tulimme ulos kassi täynnä hyödyllistä tavaraa ja rahaa oli euroissa mennyt kymmenen. Kaiken päälle kassatyttö laittoi vielä kaupanpäälliseksi ilmaisen jättipurkin tuttua Dove -vartalovoidetta!


Yksinäinen Josef istuu torilla miettimässä nykyajan menoa. Takana kirkko. Hotellistamme näkyy tämä aukio, joka siis myös tori.


Kuvassa hotellimme, jossa pääsimme R:n ajoissa tehdystä pyynnöstä vanhalle puolelle. Alakerrassa ravintola, jossa nautimme eilen illallisen viineineen ja kera aperativien sekä jälkiruoan 40 eurolla. Vuorossa oleva miestarjoilija puhui hyvää englantia. Jos tänne tulette kannattaa vain pyytää sitä listaa englanniksi, kyllä se lopulta löytyy! Aluksi saimme tuhdin listan, joka vain tsekiksi. Hotellihuoneemme on ylin ikkuna oikealla eli kuin kyyhkysten pesäpaikka.

Tässä huoneemme, jossa ehdimme vietää viisi tuntia, sillä maantie kutsuu. Aikataulumme on varsin löysä eli emme käytä moottoriteitä, pysähtelemme matkalla pikkukyliin ja -kaupunkeihin, mutta tämä päivä on kiireinen ja pitkä sillä Krakova kutsuu ja olemme siellä vain yli yön, jonka jälkeen olemmekin jo Slovakiassa. Siellä ehdin ehkä päivittää Krakovan, jos saamme kohtuullisia kuvia, sillä ensimmäinen paikka on vain muuttolintujen levähdys


 ja sitten kohti itävaltalaista ystäväämme Helmuthia, joka asuu Nitrassa vetämässä perheensä yritystä. 'Das Photo wie ein Malerei...'

Kuulumisiin Náchodista! Matka jatkuu...

Miten tässä näin kävi: Menetin sydämeni Krakovalle!!! Palaan linjoille heti kun ehdin ja jos vain kone toimii seuraavassa hotellissamme Slovakian Popradissa, joka on eräällä tavalla välipäivämme ennen toista Slovakian päiväämme, jonka olemmekin jo Nitrassa ja tapaamme Helmuthin.


Jäimme tähän Krakovan vanhan kaupungin aukiolle, jossa väki vain lisääntyi pimeyden pudotessa. Kauppahallin valot kutsuvat...


Sähkövalot sekä myös elävät tulet houkuttivat ihmisiä nauttimaan herkuista, viipyilemään ja juomaan athmosfääriä. Punaiset huovat sekä kaasulämmittimet saivat monet viihtymään ulkona.


Suihkulähteellä oli menossa morsiusparin kuvaus ja ilmassa lensivät valaistut minikopterit.


Kauppahalli kutsui ja niinpä siirryimme tavarataivaaseen eli pieni paussi tunnelmaan...tai sen nostatus!


En ole koruhullu, mutta eilen meni korukojuilla tunti ja vähän ylikin. Mukaan lähti jotain kaunista, mutta ne kääritään joulupakettiin, joten hys,hys. Ne ovat erityistä väriä...Lisää meripihkasta voi lukea Helsingin Sanomat 30.7.2017 Anna Tervahartialan jutusta Meripihkan houkutus


Tässä kohtaa tuli nälkä, mutta jatkoimme aukiolta ulos ja löysimme

tämän uunin, joka sijaitsi ravintolassa, josta tiesimme heti, että 'tämä on meidän juttu'. Näimme nimittäin yläkerran ravintolan puukaton kadulle, joten tiesimme kiivetä toiseen kerrokseen. Koska nyt haluan joulutorien lähetessä kertoa teille todella hyvän ravintolan Krakovan vanhasta kaupungista sekä antaa myös tiedon hotellistamme, joka on ihan lyhyen kävelymatkan päässä niin tässä ne: Ravintola on Wierzynek ja sinne kannattaa varata pöytä (sen hoitaa oma hotellikin). Oli tuuria, että pääsimme sisään ilman varausta tähän ravintolaan, jonka nimen perässä on vuosiluku 1364!


Hotellimme oli Hotel Fortuna Bis. Molempia voin suositella, mutta hotellien kohdalla jos haluaa rauhaa, kannattaa aina sanoa 'Wir hätten gern ein Zimmer nach hinten' eli haluamme huoneen pihan puolelta, ja vakuutan, että kannattaa. Tämäkin hotelli  on ihan unelmaa, mutta jos joutuu kadun puolelle kuuluvat ratikan äänet sisälle. Me olimme huoneessa, joka oli jälleen kuin kyyhkyjen pesä ja villiviini suikersi tiheänä ikkunamme ympärillä ja oli 'sehr ruhig'.


Palatkaamme ravintolaamme ja siihen, että totta totisesti oli huimaavaa. Tässä alkupala kera Chabliksen.

Lumimieskin suostui ottamaan valkoviiniä, kun se vaan oli niin laadukasta. Tässä vaiheessa, emme aavistaneet mitä seuraa, sillä päätimme vain, että nyt syömme todella hyvin eli hinnasta viis, mutta Puolassahan on edullista...

Siinä sitten nautimme talon antimista ja etenkin siitä, että olimme läytäneet Wierzynekin Nyt iski ajatus, että niin vähän kuin lentämisestä perustamme (ahtaus, hiilijalanjälki, ei voi pakata mukaan monia kenkiä, ei voi ostaa reissusta edes yhtä tuolia etc.), että tänne on palattava pitkäksi viikonlopuksi plus yksi päivä. Seuraava kohde on siis kiveen hakattu ja huolimatta siitä, mitä lopuksi tapahtui...Tässä ruokalajissa joku liha, kantarelleja, hunaja-valkoviinikastike ja taivaallisesti käsitelty piparjuuri tms. En muistanut nimiä enkuksi, kun olin kääntänyt kieleni saksaksi ja lista oli vain puolaksi ja englanniksi.

Otimme jälkiruoaksi tietenkin Apfelstrudelin, mutta halusimme sen kanssa kuohuviiniä, siis kuohuviiniä. Hyvin kohtelias tarjoilija kertoi, että vain oikeaa samppanjaa saa laseittain, emmekä tietenkään enää halunneet nauttia pullollista sektiä. Päätimme sitten, että nyt juhlistamme 30-vuotishääpäivämatkaamme 'oikealla samppanjalla', joten tilasimme sitten sitä. Saimme kuvassa olevan huikean tarjoilun ja tunsimme olevamme aika 'high'. Sitten koitti laskun aika. Lumimies hoiti sen silmää räpäyttämättä juomarahoineen enkä minä kysynyt summaa. Kadulla R. paljasti sen ja täytyy myöntää, että ikinä 30 reissuvuoden aikana ei ole tapahtunut, että mitkään kaksi juomaa olisivat maksaneet enemmän kuin koko illallismenu. Kuljimme pitkin katuja ja nauroimme kuin hullut puurossa... ei vaan: kuin hullut oikeassa samppanjassa!!!!


Kuvassa Krakovan hotellimme sisäpiha, jonne saimme myös automme. Hyvinkin voitte arvata, että kyyhkyslakkamme on vasemman kulman avoinna oleva ikkuna, jonne ei toisen puolen katumelu kuulunut. Huone oli numero 23!


Palaamme Krakovaan vähän toisissa tunnnelmissa eilisen jälkeen. Kävimme tänään entisessä juutalaiskaupunginosassa Kazimierzissä ja pienellä juutalaisella hautausmaalla. Kiinnostavassa miljöössä nautimme Kazimierzissä auringon paisteessa cappuccinot ja haikailimme yhtä vuorokautta lisää Krakovassa: Paljon olisi ollut vielä nähtävää. Nyt olemme jo Slovakiassa ja Hotel Sobotan illallinen odottaa. Etten vain unohda, laitan tämän nyt tähän: Ich hab noch einen Koffer in Kraków!
Krakovan aamupäivän vietimme juutalaiskaupunginosassa Kazimierzissä. R. sai päähänsä kipan ja pääsimme kurkistamaan pientä synagoogaa.

Synagoogan katto oli nin upea. Kauneuskaan ei kuitenkaan vienyt mielestä historian kaikuja....

joten mieleen tuli vain rukous, ettemme olisi tuomitut toistamaan menneisyyttämme.

Tästä ovesta pääsimme juutalaisten vanhemmalle hautausmaalle.

Rukous, joka ei katso uskontokuntaa...

Hautakiville oli tuotu kiviä: Vainajia ei ole unohdettu. Muistattehan elokuvan Schindlerin lista, sen vaikuttavan loppukohtauksen. Se on hyvä elokuva, mutta täällä tapahtunut tuli todeksi.

Kazimierzissä ehdimme nauttia cappuccinot auringonpaisteessa ennen kuin oli jatkettava matkaa.

Koska palaamme Krakovan vanhaan kaupunkiin, palaamme myös Kazimierziin ja sen moniin kauppoihin ja ravintoloihin...toivottavasti pian.

Popradissa Zakopanen likeisyydessä kartiovalkokuuset kasvoivat näin komeina. Tätä kuvaa ennen tapahtui, että ajoimme hyvin mutkaisia ja mäkisiä teitä Tatra-vuoristossa, joissa teillä ei ollut kaiteita noin 2 kilometrin korkeudessa, mutta emme voineet kuvata mitään, sillä sumu oli niin tiheä, että tuskin näimme paria metriä pidemmälle. Yhtäkkiä jouduimme jumiin, sillä liikenne seisoi: Paha onnettomuus. Kun vihdoin pääsimme siinä hernerokkasumussa liikkelle, oli vuorossa toinen onnettomuus...Tässä olivat siis käytännössä meidän alpit, sillä olimme jo etukäteen päättäneet Salzburgissa tehdä muuta kuin ajella ylös alpeille, joissa kuitenkin olisi voinut olla kelivaroitus, kuten oli toukokuussa 2013.

Nitrassa meitä odotti Chateau Appony

Meille tämä on sellainen kerran elämässä -juttu, mutta ei tämä ole Slovakiassa niin kallista kuin voisi luulla.

Ajatukset jossakin...

Tässä vielä 8 senttimetrin upeissa niittibuutseissani...ystäviämme ja illallista odottamassa.

Illasta tuli ihana, sillä saimme tavata myös Helmuthin viehättävän (sehr schön/very beautiful) slovakialaisitalialaisen Lucian!!! Lucia oli paitsi kaunis kuin Lucia-neito, myös auttoi aterian kanssa. Linnan listat olivat slovakiaksi ja englanniksi, mutta silti tuli epäselvyyttä. Lucia sitten ystävällisesti tulkkasi. Helmuthin olemme tunteneet jo 15 vuotta, kuten hänen Itävallassa asuvan perheensäkin. Koko poppoo on mm. vieraillut meillä Muuratsalossa.

Unohdimme kuvata keskustelun ja nauttimisen tuoksinassa pääruoat ja alkukeitot, joten tässä nyt Lucian ja Helmuthin jälkiruoka, josta minulla ei ole täyttä varmuutta mitä se on...ehkä jotain knöödeleitä tms.

R. ja minä nautimme suklaakakkua kera käsintehdyn kirsikkajäätelön. Super!

Kyyhkyläiset Lucia ja Helmuth...

Ja koko porukka. Minulle rankka kuva, sillä jouduin kesken illan vaihtamaan oikean polveni takia pinkit tennarit jalkaan. No, rankka ja rankka, pitää nyt vain alkaa uskoa, että vaihdan 8-10 senttimetrin korkoni johonkin about 4-5 senttimetrisiin. Vielen Danke liebe Lucia&Helmuth!

Nyt jatkamme Helmutin kanssa aurinkoisessa säässä kohti Wieniä...


Hotellimme Wienissä oli Hotel Bellevue, joka oli kuin jostain Agatha Christien kirjan filmatisoinnista. Sitä eivät olleet vain raskaat, pitkät verhot, lukuisat ala-aulan mukavat seurustelunurkkaukset, eivät vain upeat katot ja maalaukset seinillä, eivät vain narisevat lattiat, vaan kaikessa kohtasi entisten aikojen matkustajat, jotka tekivät matkaa viikkoja, kuukausia ja myös viipyivät kauan.

Onneksi Helmut tarttui automme rattiin ja ajoi Nitrasta Wieniin sekä etenkin Wienin läpi. Rikkaalla ja kuuluisalla kaupungilla on monet kasvot ja yhdet ovat lukuisat kerjäläiset, joista yksi yritti autoomme seistessämme ruuhkassa. Onneksi Helmuth oli lukinut ovat ja kehoitti myös meitä tekemään sen lähtiessämme seuraavana päivänä.


Wien pommitettiin käytännössä maan tasalle toisessa maailmansodassa, mutta suurin osa on rakennuttu uudestaan entisten aikojen mukaiseksi, siksi kaupungin yleisilme on viehättävän vanhahtava, mutta toki eloisa, jonka takaavat noin kaksi miljoonaa asukasta sekä lukuisat turistit.

Tässä Helmuthin puhelimella ottamassa kuvassa nautimme teetä ja Apfelstrudelia ennen lähtöä Belvedereen ja taiteen lumoihin.

Belvedere on Itävallan pääkaupungissa sijaitseva kahden barokkilinnan muodostama linna-alue, Ylä- (Oberes) ja Ala-Belvedere (Unteres Belvedere). Me kävimme kuvan Ala-Belvederessä sekä ihastelemassa Gustav Klimtin töitä sekä hämmästelemässä rakennuksen mahtavuutta. Maalauksia ei saanut kuvata,  mutta arkkitehtuuria kylläkin:

Ikkunoista näkee upean Ylä-Belvederen...

Aikamoista!

Lähdin Klimtin perään, mutta löysinkin Hans Makartin maalauksen Magdalena Plach, 1870 (kuva netistä). Tämä on livenä todella vaikuttava, kuten varmaan kaikki maalaukset.

Gustav Klimtin töitä oli esillä varsin vähän, mutta sitäkin enemmän oli tarjolla kaupassa Klimt -tuotteita. Ostin vaikuttavan pinon Klimtin maalauksista tehtyjä kortteja ja tietenkin myös Suudelman (Der Kuss). Klimt oli perusteellinen taiteilija: Malli saattoi joutua istumaan ateljeessa jopa 100-140 kertaa! Suudelmaa pidetään Klimtin töistä kuuluisimpana ja kuvassa Gustav tutkijoiden mukaan kuvaa salaista unelmaansa eli suhdetta kälyynsä Emilie Flögeen. Emilie Flögen kuvasta alkoi ihastukseni Klimtin taiteeseen ja loppua sille ei näy.

Kuvaan paljon ikkunoita sekä ovia. Tässä jo pimeys laskeutumassa öisen Wienin vaelluksemme ylle, mutta Wien oli apposen auki kaikkineen ja yöelämä vain vilkastui, mitä pimeämpää tuli.

Johannes Guttenbergia saamme kiittää kirjoista, sillä hän keksi painokoneen vuonna 1436.

Kahden herran seurassa en huomannut kuvata upeita näyteikkunoita ja tarjontaa, jolle sana huikea ei tunnu riittävän. Liikuimme sekä taksilla (taksi maksoi vain noin puolet Suomen hinnasta, joten suosittelen!) että kävellen, joten lyhyessä ajassa nautimme sekä wieniläisestä ateriasta että Wienistä by night. Saimme nähdä myös Edmund de Waalin juutalaisen suvun mahtitalon Ringestrassella. Veimme Helmutille tuliaisiksi mm. de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät - saksaksi (auf Deutsch). Ilman Wienin läheltä kotoisin olevaa ystäväämme  emme olisi saaneet päivässä irti niin paljon kuin saimme. Vielen Danke Helmuth!!!


Kyllä maistui uni kun pääsimme 1873 perustettuun hotelliimme takaisin...


Tänä aamuna automme starttasi Bellevuen sisäpihalta kohti Salzburgia, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Bis bald!


Kotihotellimme Salzburgissa on ollut jo kauan Hotel Drei Kreuz Nyt hotellia oli remontoitu, mutta hyvin tyköottavasti ja lisätty sekä kodikkuutta että tilaa. Tässä R:n puoli ja kuten huomaatte hän lukee Tuomaisen Kaivosta

Minä vasta olen aloittamassa Mikkasen Voidaan kutsua ulkopuolelle lain...

Illalla kun vedämme verhot eteen, näyttää näin kodikkaalta. Varasimme vanhaan tapaan hotellimme jo hyvissä ajoin eli tänä vuonna heinäkuussa, joten se vaikuttaa hintaan. Mitä aikaisemmin, sen parempi! Sijaintimme on täydellinen, sillä vain kulman takana on suosikkiravintolamme Salzburgissa, jonne ehdimme jo eilen.

Ravintola avautuu vasta klo 17, joten tältä näytti aamupäivällä. Sisäpihalla kasvaa suuri puu ja tunnelma on kuin jostain vanhasta linnasta sekä osin hyvin vanhasta, suositusta ruokapaikasta, josta tieto kulkee puskaradion välitykselllä. Ravintola on todella liki, mutta keskustaankin on vain kivenheitto ja siellä tuli tänään käytyä, huomenna on isosti vuorossa vanha kaupunki.

Kuvitelkaa nyt: Täällä on jo joulu esillä!

Pöllöjä kuusenkoristeiksi?

Tonttuja jo liikkeellä...

Shoppailun välissä tietenkin Apfelstrudelia kera teen!

Taisimme tänään löytää Salzburgin parhaan kahvilan. Lumimiestä halusin kuvata ja hän poltti rassukka kielensä..., mutta on salaa niin tyytyväinen, sillä löysi aivan uuden värin paitaan ja neuleeseen (jotka siis eivät kuvassa vielä yllä). Kassit nököttävät siinä hänen vieressään ja on siellä mukana vähän joululahjojakin.

Tällaista tavaraa tietenkin löytyy paljon turistikaupungista...

...mutta näkee myös näitä hurmaavia 'ovivahteja'!

En ole ikinä lähtenyt Salzburgista laukkua ostamatta ja tarvetta oli nytkin, sillä Monten laukusta on sisävuori jo rikki. Se laukku jonka ostin viimeksi Salzburgista on edelleen iskussa, mutta toimii suvilaukkuna. Pitkästä aikaa halusin ruskeaa ja tällaisen jämäkän, joka ei kaatuile.

Oi elämisen sietämätön keveys!, taidanpa ottaa käteeni Brigitte Woman Das Magazin fur Frauen Uber 40 ja heittäytyä sänkyyn. Tai ehdinkö, sillä pitää lähteä kohta syömään. Päivän kohokohta oli se, kun erään liikkeen myyjä kehui saksaani ja minusta se on niin rapistunut...Helmutkin nauroi linnaillallisella, että vaihdoin kuulemma huomaamatta englannin saksaan ja äänsin tehokkaasti;) No, haluan vain niin kovasti puhua saksaa, että yritän koko ajan. Nyt tuli tunne, että suosikkikieleeni on alettava panostaa tosissaan. Bis später!

Edellisiltana kävimme tutussa italialaisessa ruokapaikassa ja odotellaan ruokaa. Minä kuvasin häntä ja
tätä Turandot-kuvaa.Turandot oli ensimmäinen oopperamme ja se tapahtui upeimmassa paikassa ikinä: Savonlinnan oopperajuhlilla!

Eilen kävelimme vanhan kaupungin puolella tunteja. Oli sateista, mutta ei pahasti ja minähän nautin sateesta.

 Päivän ovi.

Päivän näyteikkuna.

Päivän pakollinen patsas, josta en osaa kertoa teille muuta kuin upea. Siinä on useita suihkulähteitä ja mm. monia hevosenpäitä, joista suihkuaa vettä sekä suusta että sieraimista.

Tämä nyt vain halusi tulla kuvatuksi...

Samoin kuin tämä joulukaupan sisäänmeno. Olin tuolla noin tunnin, mutta koristeiden sijasta päädyimme ostamaan muutamia joululahjoja. Se kuusen pallo, josta minä pidin eniten maksoi 10 euroa, mutta eihän yhdellä tee mitään ja meillähän on ne 'Romanovin kävyt'. Mutta tässä vinkki, että hienoja koristeita löytyy!

Halloween lähestyy! Ehkäpä siksi näimme vanhan kaupungin Cafessa tyttäremme Merin kaksoisolennon (Doppelgänger mit Meroi). Yhdennäköisyys oli niin hämmentävä, että R. alkoi pohdiskella isänsä suvun puolen kadonneita juuria...;) Kerroin nuorelle kaunottarelle asiasta ja nyt olemme jo vaihtaneet kuvia etc. Liebe Grüsse Sally!



Salzburg vanhan kaupungin puolelta kuvattuna. Nuo puut ovat kastanjoita, jotka kukkivat vaaleanpunaisin kukin kevätmatkallamme 2013...

Eilen oli sitten aika ottaa kokeiluun uusi ravintola meille ja taitaa se muutenkin olla uusi. Avasimme oven Linzer Gassella paikkaan nimeltä La Cucina. Totisesti kannatti!

Pitkän kävelypäivän jälkeen olin unohtanut kameran pois matkasta, joten huikeasta ruokailusta on vain tämä Lumimiehen puhelimella ottama kuva. Himoitsimme jo risotttoa, sillä rakastamme riisiä, joten oli selvä valita risotto. Risotto frutti di mare (Black cuttlefish risotto with seafood). Ruoan kanssa nautimme järisyttävän erinomaista valkoviiniä, joka tulee Puglian alueelta Italian saappaankorosta: Verdeca 2013.

Tässä netistä poimittu kuva, jossa näkyy vain osa ravintolatilasta. Me istuimme tuolla kahden hengen pöydässä ikkunan edessä. Mitä hurmaavin tarjoilija (für Frauen nur: ihan kuin Monacon Carolinen edesmennyt aviomies!) sanoi meille saksaksi, että 'mitä pöytää rakastatte eniten, ottakaa se'. Kun lähdimme paikka oli jo täynnä ja ovella jonoa. Vahingosta viisastuneena osaamme jo joko lähteä ajoissa tai sitten tehdä pöytävarauksen illaksi.

Tänään (Heute) päivän ovi.


Sekä ikkuna, jonka takana sijaitsee ravintola jota kokeilemme seuraavalla kerralla. On iso paikka, sillä näitä ikkunoita oli oven kummallakin puolella. Silti: Haluan mennä uudellen ja uudelleen (wieder und wieder) La Cucina.

Päivän kaunis enkeli.

Ja paikka, joka on takuulla jo keväällä  varhain hurmaava herkkuttelun keidas.

Hotellimme ovivahti, pieni chihu, joka haukkuu vain ohikulkevat koiruudet, muut eivät kiinnosta.

Viimeinen Apfelstrudelimme Salzburgissa tältä erää, sillä huomenna matka jatkuu kohti Ambergia. Illalla vielä kulmaravintolaamme, joka on hyvin perinteinen itävaltalainen ruokapaikka.


Kuvasin ravintolaa jo kevätmatkallamme ja se on niin suosittu, että sinne ehdottomasti kannattaa joko mennä jo klo 18 tai varata pöytä. Me teimme nyt jälkimmäisen ja saimme 'oman pöytämme'.

Ich trinke niemals Bier!!!...ausser: Savonlinna ja muikut (ennen oopperaa), joskus Bratwurstin kanssa ja Tämä Yksi Paikka, jossa olemme käyneet jo kauan. Huomatkaa ilmeeni, vaikka 'poikien' tekemä olut ei ole ollenkaan huonoa.

No ok, tämä menettelee...Onneksi kohta on tulossa viiniä.

Tschüss!


Aamulla sitten hyvästit Salzburgille ja kotihotellille tuttuine ihmisineen. Saksan rajan ylitettyämme ajelimme pitkin pikkuteitä ja sitten muistin nähneeni koko matkan ulkona lehmiä, kuten viime reissullakin. Suomessa olen nähnyt lehmiä ulkona laiduntamassa ehkä joskus kymmenen vuotta sitten. Pyysin Lumimiestä pysäyttämään ja hän jäi autoon odottamaan. Kävelin jonkun matkaa, sitten tien yli ja lähdin painamaan lehmiä kohti. Yllätykseni oli suuri, kun huomasin laitumen viereen kaivetun syvän ojan. Mutta en vain pystynyt antamaan periksi, joten aloin varovasti liukua alas jyrkkää ojanpenkkaa, kunnes tapasin pohjan, jossa onneksi ei ollut vettä. Kun aloin nousta kohti lehmiä, jotka jo tuijottivat minua pusikon läpi uteliaina, rinne pakeni altani ja tartuin ensimmäisiin oksiin, jotka käteni tapasivat. Ne olivat jotain piikkikasvia ja repivät käteni verille. Päätin vain pelastaa kamerani ja kuvata lehmät, en perääntyä. Löysin yhden puunrungon ja sen avulla heivasin itseni ylös. Nypin tikkuja käsistäni ja juttelin lehmille, joilla oli pienet, surulliset silmät. Ei sellaisia suuria kosteita kuin on suomalaisilla lehmillä. Joku suru niillä oli, mutta vakuutan, että olen nähnyt rinteillä upeita lehmälaumoja, lammaslaumoja paimenineen ja taas lehmiä ja sitten hevosia. Täällä eivät lehmät ole parressa suvet kiinni, vaan elävät lehmäelämäänsä ruohoa märehtien ulkona.

Saavuin sitten autolle pinkit tennarit mudassa, kädenselkämykset veressä ja pinkit farkkuni sekä mudassa että ruohon vihreässä. En tajua ollenkaan, miksi Lumimies sanoi minulle: "Mitä ihmettä minun pitäisi sun kanssas tehdä..." Muistutin häntä, että tänään on päivä, jolloin minua puhutellaan:"Kaiserin Lena..."  Hmmmm....ei sille mitään voi, että keisarinna Sissin elämä vaikuttaa Wienin ja Salzburgin jälkeen...


Nopea majoittuimen Ambergin hotelliimme, josta olimme nyt ymmärtäneet pyytää huoneen Vils-joen ja vanhan kaupungin puolelta. Tärkeä pointti, sillä muuten kuuluvat liikenteen äänet. Tuossa upeassa ikkunassa oli yöpöydän vieressä nappi, jota painamalla sai ulkopuolen ikkunaluukut avattua ja suljettua. Siis noiden puiden takana heti ovat vanhan kaupungin muurit.

Siis nämä. Amberg sijaitsee Baijerin osavaltiossa ja varhaisin maininta Ambergista löytyy jo vuodelta 1034!

Tästä muurissa olevasta aukosta sisään keskiaikaan, joka kuitenkin elää myös tässä päivässä.

Muotimainos, pinkki pyörä ja tarakalla omenoita.

Paljon kaunista ja vanhaa rakennuskantaa.

Satoi ja oli kylmä, joten kuva ei näytä yhtään samalta kuin kevätmatkalla 2013. Huomiseksi on luvattu lämpimämpää.

Tämä vanha silta vie Vils-joen ylitse.

Jo viime kerrasta pidin Ambergia kyyhkyjen kaupunkina...

tosin sorsiakin oli ja paljon, vaikka tässä kuvassa näkyy vain kaksi.

Jokimaisema oli kaunis ja kaupungissa ei oikein voi kulkea kohtaamatta koko ajan Vilsiä ylittäviä siltoja.

Eräs sisäpiha...

Ja päivän ovi.

Nälän yllättäessä poikkesimme tuttuun italialaiseen ravintolaan, Mamma Mariaan, josta saimme pöydän akvaarion vierestä.

Palvelu oli todella hyvää ja saimme tilata listan ulkopuolelta lohta herkkutateilla sekä runsaalla salaatilla. Suosittelen!

Kyyhkysillä oli jo menossa yöpaikkojen varaukset...Schönes Wochenende!


Lauantaina lähdimme kohti Bad Kissingeniä, jossa R. täytti 40 vuotta joskus vuonna koivu ja tähti. Matkalla poikkesimme tietysti teelle ja Apfelstrudelille. Nappasin tämän kuvan jostain siitä kahvilamme läheisyydestä.

Bad Kissingenissä majoituimme Kurvilla Am Park -hotelliin, josta kävelimme vartissa keskustaan.

Meitä odotti jättimäinen huone, jossa mitä romanttisin  vuode. On sohvapöytäryhmä sekä työpöytä ja vaatekaappi sekä meidän olkkarin kokonoinen kylppäri.

Tuolla vasemmassa nurkassa on sohva ja pöytä ja sitä vastapäätä muhkea nojatuoli lukuvaloineen. Ikkunasta näkymä puutarhaan.

Kylppärissä oli mm. komuutti, mutta se oli osa sisustusta eli löytyi mm. iso kylpyamme ja lavuaarit etc.etc.

Bad Kissingen Baijerin osavaltiossa palmuineen ja suihkulähteineen on aika mykistävä kokemus: Kuuluisa, vanha kylpyläkaupunki, joka vieläkin henkii menneen maailman loistoa.

Lähdimme hotelliltamme kaupunkiin syömään vaeltaen ohitse suihkulähteiden, palmujen, runsaiden kukkaistutusten sekä kartiovalkokuusien. Päädyimme Winstube Hofmanniin, joka on jo vuodelta 1889!

Vaikka olimme varhain liikkeellä yhtään pöytää ei ollut vapaana, mutta kaksi paikkaa löytyi vastapäätä bremeniläistä pariskuntaa Ullaa ja Lutzia. Meillä olikin niin hauskaa, että ruoka unohtui kuvata, mutta jotain kalaa me söimme, tällä kertaa ei lohta...Puhe luisti ja nauru raikui: Ulla&Lutz, es war schön euch kennen zu lernen!


Lutz nappasi meistä 30-vuotishääpäiväsuukon...

Hauskimmatkin illat päättyvät joskus ja niinpä kävelimme suihkulähteiden maisemissa lävitse iltaöisen Bad Kissingenin. Bad Kissigen by Night.


Gute Morgen aus Bad Kissingen!!! Parhaat aamut alkavat hyvällä teellä ja herkullisella aamiaisella. Saksalaiset aamiaiset ovat tunnettuja runsaudestaan ja niinpä teetä ja sämpylöitä eri päällyksillä, munakokkelia, erilaisia jogurtteja, juustoja, maksamakkaraa, hilloja, jopa paistettuja makkaroita on ollut tarjolla ja päälle vielä teetä croissantilla tai suklaapäällysteisellä suklaahippukakulla.

Tämä uskomattoman kaunis talo on täynnä historiaa, vaikka kaikki pinnat onkin pieteetillä uusittu ja olisin voinut ottaa jokaisen tapetin, sillä niin kauniita ne olivat. Puutarhakin on läsnä kaikkialla myös aamiaishuoneessa. Sitä on lyhtykoisoissa, yrttiruukuissa sekä ikkunasta näkyvässä maisemassa.

Tätä ihailin ja ihmettelin, sillä kuvassahan näkyy hana  ja allas, joka tosin nyt on täynnä kukka-ja kiviastelmia. Sitten näin pöydällä mustavalkoisen valokuvan ja tajusin, että

nykyinen aamiaishuone on toiminut noin sata vuotta sitten talvipuutarhana sekä ruukutushuoneena.

Tältä näytti kirjasto, jonne teki mieli aikamatkustaa divaanille lukemaan...menneeseen maailmaan. Matka kuitenkin jatkui ja seurasi Lumimiehen yllätys, joka ei ollut timanttisormus, vaan

hotelli eläimiä rakastavalle puolisolle! Nyt kuitenkin syömään hieman lannalta tuoksahtavana...

Olemme nyt siis paikassa Weisse Mühle Breitenworbs. Niin vähän kuin välitän eläintarhoista, pidän sen sijaan eläintiloista, joissa asukeilla on paljon tilaa ja vapautta sekä ne hoidetaan hyvin. Esittelen nyt tämän tilan asukkaat melkein kaikki eli tässä shetlannninponi, jolle kohta vien leipää.

Hänen kanssaan asustaa tämä muhkea pässi, jonka rodusta ei aavistustakaan, mutta villaa tulee paljon. Hänellä oli parinaan myös lammas.

Hänkin syö kohta kädestäni ja kiitän aamuherätyksestä. Onnellinen aasi maailmassa, jossa aasien kohtalot eivät useinkaan ole helpoimmasta päästä.

Tämän ponin siis näen nyt juuri ikkunastamme. Siellä hän seistä töröttää, mutta laidun on iso ja siellä on puita, rinteitä ja sadesuoja sekä vauhdin pitäjänä selvästi aasi.

Jöötä kolmikolle näyttää yrittävän pitää tämä komistus.

Vieressä on aitaus pupuille, joita oli todella paljon ja osa niistä juoksenteli pihalla vapaana. Hotellin emäntä sanoi heti, että heillä ei lemmikkejä syödä.

Parhaat kaverukset...


Nasulan allas, jossa onnelliset 'minivillisiat saavat tonkia ja röhkiä kätkeytyy näiden kasvien sekaan. Mutta pääsevät sinne muutkin eli saimme tavata hurmaavia possuja myös sisäkautta.

Tässä nasu otti Lumimiestä takin helmasta kiinni, mutta irrotti sitten nätisti, kun sitä rapsutti.

Possut olivat niin hellyydenkipeitä, että oijoi. Taikarapsutuksellani, jolla saan koiratkin nukahtamaan sain tämän possun sulkemaan silminsä ja ynisemään, että 'lisää, lisää, tätä lisää!'

Nasulan alueen sisäpoluilla kulkivat myös kaksi ankkaa sekä sorsa.

Kaikkein kivoimpia olvat nämä töpselinokat. Aloimme jo nähdä itsemme tällaisten omistajina...Niiden röhkinä on niin hauskaa ja olemus hellyttävä!

Weisse Mühlen etuterassia, jossa nyt oli jo liian kylmä istua.

Nousimme huoneeseemme toiseen kerrokseen ja matkalla näimme tämän ison Klimtin Suudelman...

ja käytävällämme tämän kauniin lipaston.

Maaseutuhotellin vuode oli kodikkaasti viistokaton alla. Tästä tänään hyvin heräsimme uuteen aamuun aasin toimiessa herätyskellona. Nyt aamiaiselle ja sitten kohti Celleä, jossa viivymme muutamia päiviä.

Tuttu hotellimme Cellessä Schifferkrug Hotel oli remontin vallassa osittain, joten 'jouduimme' kesäpuolelle ja saimme sviitin, jossa jättimäinen olkkari, kaksi makuuhuonetta, iso kylppäri kaikkine hienouksineen sekä tietysti oma terassiparveke näköalalla Fraun ihanaan puutarhaan. Jos haluat nähdä kevätkuvamme vuodelta 2013 samasta paikasta, löydät ne täältä  Huomatkaa, että kotihotellimme on vuodelta 1685!!!

Tässä toinen makuuhuoneistamme.

Frau on  minuakin hortensiahullumpi, joten niitä on tosi tosi paljon...

Väreissä löytyy vielä lokakuullakin.

Tuttu ystävämme Flora suukottelemassa Lumimiestä. Vilkas koiruus, jota oli vaikea saada nyt rauhoittumaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli jo kaksi vuotta.

Huomenna illallinen pitkän kaavan mukaan, mutta sitä ennen paljon vaeltelua kauniissa Cellessä. Bis Morgen!


Aamukävely puiston läpi keskustaan.

Kaunista...ja vedessä sorsia, jotka tosin eivät näy kovin hyvin.

Näyteikkunoita, joista jotkut houkuttivat poikkeamaan sisällekin. Kirjakaupassa meni kuitenin jälleen aikaa eniten, vaikka lopulta emme ostaneetkaan sieltä kuin joulu- ja onnittelukortteja. Mikä tarjonta! Ja Mauri Kunnastakin oli saksaksi.

Ruska täälläkin...

Päivän ovi Cellestä.

Tutunniminen kauppakin Cellestä löytyi, tosin minulle ei selvinnyt, mitä historiallisia juttuja liike myi: Ikkunassa kuin vanhoja asiakirjoja, sekä vanhoja kirjoja, kellastuneet sivut...Mennyt maailma sopii Lumille.

Ja taas kahvilassa iltapäivän strudelilla...

kera Lumimiehen, jonka kanssa olemme nyt matkanneet yhdessä 30 vuotta ja tämän jutun matkaa pian kolme viikkoa. Uusi paita ja neule Salzburgista, mutta tuo väri on sellainen viininpunainen, joka on täällä nyt kaikessa: Ainakin R:n näytöllä väri on väärä. Tuota löytyy naisten ja miesten jalkineista, laukuista, kengistä, neuleista, mistä vain. Voisiko se olla joku Bourdeaux...no, Hahnin kuvastosta sen saa kohta lukea.
Tämä nainen ei kadu yhtäkään Apfelstrudelia eikä upeita illallisia, joista ehkä vaikuttavin koittaa tänään, sillä Frau loihtii meille jotain....Koko ravintola on loppuunmyyty, mutta meiltä kysyttiin tänään, minkä pöydän me kaikista haluamme valita!

Flora tuli vastaan kun tulimme kaupungilta ja sain suukon!

Tässä illallisemme, joka aivan suli suuhun ja nautimme kaiken!

Kun astuu tähän Cellen hotelliimme, näkee ensimmäisenä tämän lumisen kuvan. Tämän kera kiitän teitä matkaseurasta, sillä tänään aiomme vain herkutella ja nauttia. Kaikki takapenkkiläiset: Suurkiitos teille!!! Huomenna matkamme jatkuu Travemündeen ja sieltä sitten torstaiyönä Suomeen. Andreas, vielen Danke fur das Photo:


Käiser Reima, armaani, kiitos unohtumattomista kokemuksista, hulluttelusta ja naurusta, jonka vain sinä minussa sytytät. Hienosti lausuit Käiserin Lena, kun mutaisena kiipesin pois sieltä lehmälaitumen ojasta ja mitä meillä olikaan Krakowassa...You are so Unforgettable...always.

Liebe Grüsse
Leena Lumi

Always



Ich hab noch einen Koffer in Krakow...

torstai 1. lokakuuta 2015

Muuttolintujen matkassa...eli blogipaussi!

Muuttolintujen matkassa aiomme nyt Lumimiehen kanssa vastata alppien kutsuun. Vietämme 30-vuotishääpäivää, siellä missä meistä tuli me. Tämä tarkoittaa blogipaussia ja jopa sitä, että olen ajoittain täysin somen saavuttamattomissa. Osittain reittimme on sama kuin keväällä 2013, mutta nyt menemme idän kautta ja otimme aikaa lisää. Rahtilaivalta Saksasta Tsekkeihin ja sitten Puolaan. Onhan se Krakova nyt koettava, sillä olen tosi kauan säilyttänyt erästä juttua, joka sai minut ihastumaan Krakovan 1200-luvulta säilyneeseen vanhaan kaupunkiin. Toinen sinne vetävä asia on entinen juutalaiskaupunginosa Kazimierz, joka sijaitsee vanhan kaupungin kupeessa. Krakovasta jatkamme tapaamaan itävaltalaista ystäväämme Slovakiaan. Hän haluaa esitellä meille sekä Bratislavan että Wienin. Vihdoinkin koen Gustav Klimtin maalaukset livesti! Ach, Olen niin kauan odottanut tapaavani Emilie Flögen, että...

Wienin jälkeen sitten melkein viikko Salzburgissa ja sieltä..., mutta lopussa ehdottomasti nyt yksi päivä enemmän Cellessä, sillä tässä Pohjois-Saksan kaupungissa on oma taikansa etenkin kun sen yhdistää ehkä parhaimpaan keittiöön, jonka olen ikinä kokenut. Kevään 2013 matkajutussani olen antanut yhteystiedot tuohon tasokkaaseen paikkaan. Ei kannata antaa niiden hassujen hirvenpäiden hämätä!

Yksi kolmasosa luontopihamme huolehtijoista istuu tässä vuosaarelaisessa kesäravintolassa viime viikonloppuna. Gradun aihe selvisi ja helpotus on ilmeinen. Nyt sitten vähän tänne grillailemaan ja chillailemaan, että mamin oravat ja linnut saavat totuttua vaalimista. Olen täydellisesti sisäistänyt Riku Cajanderin kirjan Luontopiha ja Mauri Leivon Lintulaudan elämää vain lisäsi innoitusta. Pitää tänään kirjoittaa vielä vähän ohjeita...Tyylityttären asu osoittaa, että harmaa on uusi musta!
Näin unta, että saan tämän Hahnin Ponchon punaisena joululahjaksi!


Se olisi sitten tämä. Minusta unelmat on tehty toteutettaviksi ja hyvät unet tulkoot todeksi. Lupaanko taas kuvat...katsotaan, miten onnistuu parinkymmenen Apfelstrudel mit Vanille Eis jälkeen.

Yritän olla ihan hirveän laiskana ja vain nauttia olostamme, mutta kumpikin ottaa mukaan pari kirjaa, sillä etenkin rahtilaivalla aikaa on. Minulle lähtee mukaan kaksi kotimaista naiskirjailijaa: Taina Haahdin Mariaanien hauta ja Raili Mikkasen Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. Sekä tietenkin saksan kertauskurssi, sellainen tehoisku, jolla yritän palauttaa aiemmin opittua nopeasti. Viimeksi mukanani oli Tua Harnon Ne jotka jäävät ja olisin nyt ottanut Harnon Oranssin maan, mutta se ei vain ehtinyt painosta. Kotimaassa luen paljon käännöskirjallisuutta ja ulkomailla kotimaista...En edes miettinyt mukaan muuta kuin valitsemiani, paitsi yhtä, johon innostuin Ompulla, mutta päätinkin lukea sen marraskuulla ilman kirjastosakkouhkaa päälläni.

Marraskuussa sitten valitsemme jälleen kauneimpia kirjan kansia. Tässä vaihteeksi vuodelta 2013 

Nää pakkaa nyt ihan hulluina ja sitten nää lähtee seikkailuun. Nää tykkää toisistaan kuin hullu puurosta!

Ihanaa lokakuuta teille kaikille!

Love
Leena&Lumimies

The Windmills of Your Mind

tiistai 29. syyskuuta 2015

Ritta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén


Lokakuun viimeisenä päivänä 1908 Alvar Caven laskeutui junasta Gare du Nordilla Pariisissa. Pitkän matkan monessakin mielessä oli kokenut korpilahtelainen Mutasen pappilan poika, sillä voiko suojatummasta ja hiljaisemmasta lähteä kuin Korpilahden metsät. Lisäksi Alvarilla oli käytännössä ennen junaan nousua ollut ikuinen kahtiajako, kummalle hän omistautuu, musiikille, joka lienee ollut hänelle äidin soittamisen perua jo geeneissä, vai omalle kutsulleen tulla kuvataiteilijaksi. Sattuman kautta Alvarin taiteelle antautumisen primus motoriksi ilmaantuu Wilho Sjöström, joka maalasi kesän Korpilahden alttaritaulutilausta Mutasen pappilassa. Hän näki Alvarin lahjat ja sen seurauksena Alvar heittäytyi elämänvirtaan, jossa Pariisi näytti sekä yö- että päiväkasvonsa. Nyt oli Alvarin ja kohtalon käsissä nouseeko hän taiteilijana vai vajoaako mitättömyyteen, sammuuko ennen syttymistään, tämä Suomen sydänmailta lähtenyt poika, joka alla olevassa kuvassa on valmistautumassa tukanleikkuuseen ennen kuin hänet lähetetään sukulaisten luo käymään koulua Hämeenlinnaan, vasta lukioon poika pääsi Jyväskylän lyseoon:


Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén (Siltala 2015) on lukuvuoteni odotetuin teos. Vuosi vuodelta nälkäni kuvataiteisiin kasvaa, suorastaan pakahdun siihen, joten vedän tietokirjailijan kirjat tunteella toivoen, että Konttisen tieto ja minun tunteeni löytävät sen symbioosin, joka innoittaa muitakin taiteen pariin. Koska aineisto on runsas, keskityn juuri siihen, mistä sydän huutaa, mutta vastapainona annan faktaa luettelona ja tuon tunnelmia kuvilla, joiden kuvaluvista kiitän sydämellä. Muita Riitta Konttiselta lukemiani  ovat Modernistipareja, Taiteilijatoveruutta ja Fanny Churberg, jotka kaikki ovat Konttisen teoksia. Jo Modernistipareja kannessa näemme kaksoiselämäkerran pariskunnan Ragni ja Alvar Cavénin. Erittäin parhautta, että suosikkikuvani kyseisestä kirjasta on päässyt Elämänvirran kansikuvaksi, josta se jatkaa matkaa Valitse Vuoden Kaunein Kansi –kisaan blogissani loppuvuodesta. Tässä kuvatekstini maalaukseen Modernistipareissa:

Kuva on Alvar Cavénin Ateljeen sisäkuva vuodelta 1923. Kuvassa Ragni, vielä Holmberg, tulevan aviomiehensä teosten keskellä Ilolan huvilan yläkerrassa. Ragni Holmberg-Cavén arveli miehensä ’löytäneen itsensä’ taiteilijana juuri 1920 –luvun alkuvuosina, jolloin Cavén alkoi maalata ohuella värillä usein väriä imevälle liitupohjalle, jolloin jäljestä tuli freskomainen.


Pariskunnan häämatka Italian taideaarteiden ääreen 1924 kuin heitti bensaa Alvarin freskomaisuuden hakuun ja alkoi syntyä upeita töitä, joissa juuri tämä 'puuterisuus' toi niihin sen vavahduttavan tunteen, jossa katsoja kuin pakahtuu voimatta purkaa itseään muuta kuin mykällä huudolla. Kirjassa on tästä oivallinen esimerkki Kuoripojat, joten etsikää ihmeessä kuva ja häikäistykää!


Alvar Cavenin Naisen pää, 1914, kertoo taiteilijan värimaailmasta sekä kubismista, joista ainakin toinen vain vahvistuu loppua kohden. Palaan siihen myöhemmin, mutta nyt annan faktoja ja sitten palaamme Pariisiin. Ei voi tarjota kuin sirpaleita, välähdyksiä teoksesta, joka alkaa kahden taiteilijan taustoista, kertoo kiehtovia yksityiskohtia molempien vanhemmista, niistä ympäristöistä, joissa he kasvoivat miltei täysin erilaisissa maailmoissa, yhteisenä nimittäjänään vain veto ja perheen sallimus kuvataiteisiin. Pääluvut ovat: Sukuja, perheitä ja koteja, Alvar uppoutuu taiteen maailmaan, Ragni taiteen ja taideteollisuuden välimaastossa, Yhteinen polku löytyy, Avioliiton virrassa, Taidemaailmassa, Elämä virtaa taiteessa ja Lannistumaton Ragni. Historiallisessa kulississa ovat tietenkin maailmansodat, vapaussota ja vielä kielikysymys, josta monikaan ei tänä päivänä enää tiedä, mitä se todella oli. Kaiken aikaa asioita värittää myös naisten alisteinen asema myös niinkin boheemilla alueella kuin taiteessa!


Monet miestaiteilijat, mutta eivät kaikki, ajattelivat, että naisten maalaus on vain näpertelyä ja piirustamista. Usein naisille tarjottiin pienemmät ateljeet kuin miehille, mutta otettiin hintaa tuplasti. Naisia myös kiellettiin käyttämästä miesmalleja alastonkuvaharjoitteluissa ja jos he sitä yrittivät, saattoi joku julkea miestaiteilija heittää vaatteet yltään ja seistä naistaiteilijoiden edessä munasillaan! Ja nyt en edelleenkään tarkoita Alvaria, joka ei ole Rodin, kateellinen ja kuuluisa, jonka oppilas Camille Claudel, oli ohittamassa rakastajansa ja  opettajansa...

Alvarin Pariisista on kirjoitettu paljon ja vakuutan, että Konttinen ei säästele, vaan panee likoon asioita, joista en ollut kuullutkaan. Pariisissa oli salakapakoita, joissa tapahtui tosi outoja asioita, mutta kuka sinne meni, meni omalla vastuullaan. Meidän suomalaiset miestaiteilijamme tietenkin halusivat edes kerran kokeilla, mutta toista kertaa ei tullut...onneksi! Alvarin yhteenveto Pariisista, päivänvalossa viattomasta, yön kasvoiltaan ihan toiselta, on:

”Ole siunattu, mutta kirottukin sillä toista suloisempaa mutta samalla kamalan viekasta paikkaa en luule löytyvän.”

Se mikä odottamaton asia Alvarille sattui Pariisissa oli tutustuminen aateliseen de Hahnin perheeseen, jossa hän näyttää rakastuneen palavasti perheen Lucie tyttäreen ja sai tältä vastarakkautta, joka minusta kaikellaan oli suurta intohimoa. Olisimme halunneet ehkä tietää enemmänkin, mutta kreivitär Lucie kuolee vakavaan sairauteen. Ennen kuolemaansa Lucie lähettää jäähyväiskirjeen, joka minusta kertoo paljon:

Siis hyvästi, rakkaani, minä menen Jumalan luo, jonka lähellä on aina pilvetöntä ja jonka luokse sinäkin kerran tulet. Siellä, Hänen valtaistuimensa läheisyydessä, me voimme rakastaa toisiamme vuosisatojen ajan. Rakastettuamme toisiamme niin syvästi kuin olemme rakastaneet, jäljellä ei ole enää muuta kuin Jumala. Jumala ei petä, Jumala ei valehtele. Haluan, että palvelet vain häntä. Hyvästi rakas sielu, jonka minä täytin, tunnen sinut: sinä et rakasta kahdesti. Niin, minun hautani tulee olemaan sinun sydämessäsi.

Sisällä mukanaan, kätkettynä, Alvar lienee kantanut nuoruuden intohimoaan aina, mutta hänen tyylistään voi aistia ken haluaa, surua.  Ne taiteilijat, joista hän oli erityisen kiinnostunut, kertovat hänestä taitelijana paljon: Paul Cézanne, Paul Gaugin ja Vincent van Gogh.

Näihin aikoihin Elin Holmberg kasvatti helsinkiläisessä virkamieskodissa kolmea tytärtään, Ragnia, Dorrittia ja Kerstiniä. Kodista on kirjassa vaikuttavia sisustuskuvia ja paljon myös perhekuvia. Siinä missä Kerstin piti kaikesta tarkasta ja luki ylioppilaaksi ja valmistui arkkitehdiksi, Ragni ei kestänyt mitään jämptiä eikä hänellä ollut oikein lukuhalujakaan, vaan hän jätti koulun kesken. Kun äiti Elin huomasi Ragnin kiinnostuksen kuvataiteisiin, hän tuki tätä kaikellaan ja lähetti mm. Saksaan ja Ranskaan opetusta saamaan. Hieman se oli vaikeaa, sillä Ragni tuntuu olleen arka ja kovasti aina kaipasi kotiin.  Kaiken kaikkiaan Ragnista tulee myöhemmin miehensä taiteen vahvin ymmärtäjä ja tukija ja ilman häntä, tietäisimme Alvarista tosi vähän, sillä avioliitto ehti kestää vain yksitoista vuotta, sillä Alvarin terveys oli heikko ja hän kuoli varhain.


Kuvassa Alvarin maalaus vaimostaan Ragnista, Taiteilijan vaimo, 1925. Mikä värien taju! Kirjassa on näitäkin värejä vahvempi Muotokuva, jonka Alvar maalasi Katarina Bäcksbackasta, 1920.

Cavénien avioliitto vaikuttaa harmoniselta ja heillä oli aina kotona ovet auki ystäville. Boheemielämääkin oli ja kieltolaki vain kuin kiihdytti sitä. Viiniä juotiin enemmän tai vähemmän ja ystäväpiirissä pistettiin juhlat pystyyn milloin mistäkin syystä tai syyttä: Aina oli aihe juhlaan. Niistä ystävistä, jotka olivat jo varhain kuvioissa ja jotka kaikista riidoista ja näkemyseroista huolimatta jäivät, oli ehkä vaikuttavin pariskunta Jansson, Faffan ja Signe, joiden kanssa kesät vietettiin saaristossa ja talvet pidettiin seuraa Helsingissä. Pariskuntien välit olivat kuitenkin muutamaan kertaan vakavasti katkolla, sillä vaikka molemmat perheet olivat ruotsinkielisiä, Janssonit olivat myös ruotsinmielisiä ja se loukkasi Cavéneita. Etenkin Ragni antoi helposti kuulua mitä oli mieltä suomalaisten mollaamisesta ja Alvar muisti aina juurensa Mutasen pappilan poikana, jossa isän seurakunta oli pääosin suomenkielisiä. Politiikkaa olisi voitu välttää kokonaan, mutta Faffan, Tove Janssonin isä, sotki sitä aina kaikkeen ja hänen rasistiset lausuntonsa mm. juutalaisista aiheuttivat myöhemmin kitkaa myös isän ja tyttären välille. Pahin riita pariskuntien kesken syntyi varmaankin kevättalvella 1923, jolloin Alvar kirjoitti jälleen Ragnille, että ”Faffan ja rouva ovat sanoneet irti tuttavuuden minun ja Collinin kanssa.” Nyt oli kyseessä ateljeehanke, joka olisi rahoitettu ruotsalaisella rahalla, mutta Alvar ja Marcus (Collin) halusivat ettei hanke olisi kielipoliittinen. Ja he kertoivat mielipiteensä myös Nya Pressenissä. Signe ja Faffan taas olivat sitä mieltä, että sinne tuli ottaa vain ruotsinkielisiä,” ei roskasakkia ja suomenkielisiä”. Tällöin Alvar heitti bensaa asiaan ja muistutti: ”Faffan, kenen rahoilla pystytettin Tampereen monumentti!” Kiistelty monumenttihan maksettiin suomalaisella rahalla. No, tällaista se oikeasti silloin oli ja vieläkin kovempaa joissain piireissä, mutta kyllä sopu aina löytyi ja parhaiten siten, että Faffan saatiin olemaan puhumatta politiikkaa.


Tässä sitä ollaan, Alvarin lumoissa. Yllä Omakuva 1919. Tuon mieluusti esiin naistaiteilijoita, mutta Alvarin työt veivät minua ja Ragni jäi väistämättä tässä vähemmälle, mutta ei kirjassa. Konttinen kertoo, miten Ragni ja Alvar saavat pojan, Matin. Hän kertoo, miten tarmokkaasti Ragni jatkoi miehensä töiden näyttelyiden valmistamista aina ulkomaita myöten, jopa maalasi valmiiksi Alvarilta keskenjääneen alttaritaulun. Hän myös pitkästä, pitkästä aikaa tarttui siveltimeen ja alakuvassa näemme hänet ateljeessaan maalaamassa. Kirjoitin pariskunnasta näin luettuani Modernistipareja:


Ragni-Holmberg-Cavén ja Alvar Cavén ehkä harmonisin, nämä kaksi kriittistä ja hemmoteltua, jotka ’löysivät toisissaan luotettavan kallion elämän kaikkiin vaiheisiin.’ Pariskunnan yhteinen työ oli taide ja yhteinen harrastus puutarhanhoito. Ragni maalasi vielä yli 80-vuotiaana ja oli yllättävän tuottelias.

Yllä oleva voi tuntua oudolta tässä yhteydessä, mutta sitä ennen oli mainittu monta kiinnostavaa pariskuntaa, joista saamme ehkä kuulla Konttiselta myöhemmin. Sen teoksen parina ehkä Eva Bremer ja Eemu Myntti...Saahan sitä toivoa.


Alvar ammensi tauluihinsa lapsuudenkodistaan Mutasen pappilasta, joista maalauksiin tulivat uskonto ja musiikki. Alvarin työt sekä soivat että pysäyttävät värisyttävällä hartaudellaan. Ranskan ja Italian katolisuus ja kotipappilan luterilaisuus, äidin musikaalisuus ja metsäkorpien kuiske leimasivat Alvarin töitä, joiden edessä miettii, mihin hän olisi yltänytkään, mitä saavuttanut jos olisi saanut elää pitkän elämän. Kotoaan Alvar sai opin ja empatiakyvyn arvostaa kaikkia ihmisiä ja hän onkin kirjannut muistiin englantilaisen kirjailijan Oscar Wilden toteamuksen, että taide oli tarkoitettu kaikille, ”kaikkien omaisuutta, eroituksetta”.

Alvar Cavén itse, se itse hänen töissään ja muutenkin, pakahduttaa. Riitta Konttinen on antanut tilaa tunteelle, jättänyt mahdollisuuden kokea, miten Alvarin maalauksissa humisee suuri yksinäisyys syleilyssä kauniiseen alakuloon. Tällaisen kirjan ja näiden kuvien äärellä en voi muuta kuin tukeutua Edith Södergraniin lausumaan kirjassa Kaikkiin neljään tuuleen:

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.

*****

Tampereen taidemuseossa on Elämänvirrassa näyttely 10.1.2016 saakka

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kirjoitan sinulle täältä kaukaa...

Kirjoitan sinulle täältä kaukaa
tietääkseni että elän vielä,
toivoit sitä tai et.
Kuin naava kuusen rungossa
olen kiinni muistossasi, en enää sinussa,
kyllä minä tiedän!
Mutta kuusen ajatteleminen
tuo mieleeni monta asiaa:
syvän viileän varjon, lähteen saniaisten suojassa,
mustikoiden mehun.
Kirjoita, kerro niistä,
kerro mitä lähteelle on tapahtunut,
kerro siitä, vastaa.

- Eeva Tikka -
kuva John Lavery

perjantai 25. syyskuuta 2015

Villiviini - syysruskan airut...ja magnolian kukan tärkeä asia

Koska yöt eivät ole olleet saarellamme kylmiä, ruska viipyy ja viipyy. Parin viikon takaisesta kuvasta näkee, että villiviini aloitti jo silloin. Jos katsotte, mitä terassin ruokailukatoksenen kaaren takana näkyy, siellä olisi tulossa valtava korallikanukka ja sen oikealla puolella vaahtera, josta on joka vuosi tullut täydellisen oranssi.

Köynnöshortertensiakaan ei ole vielä vaihtanut väriään ja syyshortensiatkin pidättelevät, joten nyt keskitymme villiviineihin, joita minulla on sekä imukärhi- että säleikkövilliviiniä. Kun yleenstä ottaen katsoo villiviiniä kiipeässä pitkin suomalaisten talojen seiniä, tulos ei aina ole kovin loistava, mutta se johtuu vain siitä, että Suomessa rakennetaan kylmän ilmaston takia hyvin ja talon seinän viereen tehdä leveät routaeristykset. Tämän takia vanhemmissa rakennuksissa näkee usein tosi upeita ja tuuheita villiviiinejä, mutta uudemmissa rakennuksissa ne jäävät alhaalta helposti lehdettömiksi. Jos näin käy, suosittelen kylmästi istuttamaan mukaan köynnöshortensiaa, joka kasvaa tiheänä alhaalta asti ja levittää juurensa toisella tavalla kuin villiviini, joka hakee syvyyttä. Jos katsotte kuvaa tarkasti, huomaatte, että terassimme oikeanpuoleista palkkia pitkin nousee ylös jo köynnöshortensia, josta kohta lisää kuvia ja jos kiinnostaa, tarinaa ihanasta köynnöshortensiasta löytyy lisää täältä

En pysty laskemaan montako villiviiniä meillä on, mutta tässä on uusin. Kasvaa talon pohjoispuolella ja on toistaiseksi vielä tuuhea myös alhaalta. Kaikissa uusissakaan taloissa ei routaeristys ole välttämättä vatupassissa, vaan se riippuu siitä, onko talossa kellarikerros vai ei. Kellarikerrostalossa routaeristys on pystysuunnassa siltä osin, miltä talo on maan sisällä.

Jos palataan nyt tähän talomme pituisen yläterassin ruokakatosta ympäröivään villiviiniin voimme verrata sen kasvua alla:

Tältä näytti syyspesämme vuonna 2013.

Ja tällaista oli viime syksynä, jolloin olimme ulkoruokinnassa vielä lokakuun alussakin. Tämä kuva tosin taitaa olla syyskuun grillausillalta, jolloin 

hämärtyvässä illassa nautimme tällaista

Ja uloimmassa kulmassa villiviini menee näin eli sieltä seinästä päin se tulee ruokakatosta verhoilemaan.

On helppo huomata, että villiviini on tuuheutunut ja se antaa suvisina, kuumina iltoina suojaa myös auringolta. Tuon takana olevan männyn vasemmalta puolelta pilkottaa Päijänne. Villiviini tarvitsee syvän istutuksen, kohtuullisen runsaasti kastelua ainakin aluksi ja joka vuosi olen lannoittanut kanankakkarakeilla. Ja nyt kurkistamme tätä systeemiä pohjoisen eli keskipihan puolelta:

Villiviini kasvoi just tällä seinän pätkällä tyhjänä alhaalta, mutta istutin siihen köynnöshortensian, joka nyt siis hakeutuu hieman pohjoisseinälle ja hyvä niin. Sen sijaan villiviini on erittäin tuuhea ylhäältä ja siitä riittää ruokakatoksen 'verhoiksi'! Ne lukijat, jotka ovat alusta asti seuranneet köynnöshortensioitamme, näkevät tästä kuvasta miten valtavaksi reunimmaista pylvästä kiipeävä hortensia on tullut: Tänä vuonna sen ensimmäinen kukinto lepäsi jo ruokakatoksen apuhyllyllä. Mutta mitä onkaan tapahtunut pergolan alla: Katsokaa tarkkaan, jos näette oikeassa reunassa jotain kuin valoa;)
Sijoitimme pari suvea sitten pergolan kattoon köynnösritilät, joihin varovasti/keveysti kiinnitimme sinne hakeutuvia köynnöshortensioita, mutta viime viikonloppuna istuimme tuossa vasemmalla saunan jälkeen ja aloimme miettiä tähtiä...Saimme idean: Seuraavana päivänä kiinnitimme ritilöihin pysyvästi ledit. Ne näkyvät nyt toisen sisääntulon päällä enemmän, mutta aiomme jatkaa systeemiä tännepäin. Niistä tuli nyt kaamosvalot, jotka ovat paljon viehättävämmät kuin alaterassin perusvalot. Olen niin innostunut ledeistä, että en sanotuksi saa!

Villiviini on ihana kasvi, mutta se kysyy aikaa ja hermoa. Nyt on 30 vuotta tehnyt tehtävänsä ja olen oppinut sietämään sitä, mitä tämä kasvi ei tarjoa ja toisaalta ihailemaan, mitä se tarjoaa. Ja mitä sävyjä sen ruskassa löytyykään!

Tämän magnolian myötä haluan haastaa teidät kaikki Bikken pilttuun Roosa nauha -haasteeseen! Yhteisvoimin syöpää vastaan, tautia joka koskettaa meistä useimpia ennemmin tai myöhemmin: Annetaan sille kyytiä ja autetaan tutkimusta.

Love
Leena Lumi

Amazing Grace

Leena Lumin puutarhassa

torstai 24. syyskuuta 2015

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Mikä ikinä onkaan yhtä innoittavaa kuin pikkulintujen ruokinta ja niiden elintapojen seuraaminen. Jotkut meistä ovat niin eläinrakkaita, että ovat luovuttaneet yläoloterassistaan melkein puolet lintujen ja oravien käyttöön ja sen lisäksi roikkuu puutarhan puissa, riittävän korkealla, mitä moninaisimpia syöttölaitteita. Kaiken kruunaavat tietenkin talvikauden kookoskakut, joihin on lisätty joukkoon hassel-ja maapähkinöitä sekä auringonkukansiemeniä. Kun kakkuja on kaksi ja syöttölautoja monia, mukaan mahtuvat samanaikaisesti sekä oravat että linnut. Haukkakin on nähty, mutta silloin kyllä lakkasi iloinen sirkutus ja meikäläinen jähmettyi patsaaksi, sillä ihmeekseni haukka jäi paikoilleen, katseli suoraan kohti ja olisi ollut suurenmoinen kuvauskohde, mutta ei tullut mieleenkään liikahtaa ottamaan kameraa: On asioita, jotka saa talletettua vain muistojen huoneisiin.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää – Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun (Docendo 2015) on hyötykirja, jossa Mauri kertoo sekä tietopohjalta että omiin kokemuksiinsa perustuen lintujen talviruokinnasta, eri lintulajien tunnistamisesta ja monesta, monesta muusta. Kaikki kirjan kuvat ovat Leivon omia ja kiitän Mauria kuvista, sillä mitä olisikaan lintukirja ilman kuvia! Teos jakaantuu viiteen osioon, jotka ovat Lajisto, Linnunruuat ja ruokinta, Ekologia, Käyttäytyminen ja Linnut ja lintulauta harrastuksena. Koska kirja on niin täynnä monenlaista kiinnostavaa eikä ole tarkoitus vaikka olenkin tätä lajia jo aktiivisesti kymmeniä vuosia harrastanut, kertoa kaikkea, ei tietenkään, etenen mutu-tuntumalla ja tarjoan välähdyksiä, joita mieleen tulee niin Maurin kirjasta kuin omista kokemuksistani.


Ihan tästä hetkestä tulee nyt mieleeni, että mitä ilmeisemmin meille on nyt jäämässä pieni peippopopulaatio ja vaikka kirjassa niiden sanotaan syövän lähes yksinomaan maasta, niin onneksi ne meillä tulevat myös tarjoilupöydälle ja ovat yllättäen oppineet napsimaan oraville annettuja pähkinöitä, mutta tänä viikonloppuna mukaan tulevat myös niiden herkut eli auringonkukansiemenet.  Olen nyt ihastunut peippoihin, sillä kaksi suosikkiani on kadonnut: Viime talvena ei näkynyt hömötiaisia ja siihen löytyy selitystä Leivon kirjasta. Sitten meiltä katosivat punarinnat, joihin suorastaan kiinnyin. Tämä Englannin kansallislintu on niin kesy, että iäkäs naapurimme, Lapin kävijä, luuli sitä ensin kuukkeliksi, sillä lintu söi hänen kädestään murusia. No, kuukkelia meillä ei ole Keski-Suomessa, ei ainakaan meidän saarella ja punarinnat eivät tule ravintolaamme, sillä ne syövät nimenomaan murusia. Miksi emme sitten laita murusia eli vaikka kuorittuja auringonkukan siemeniä johtuu siitä, että jos laitan niitä ruokintapöydälle, ilmestyvät hiiret. Ei minulla edes hiiriä vastaan mitään ole, mutta Perheen Järki on väsynyt niitä elävänä pyydystämään ja tappamaan meilllä ei aleta. Miksi en laita sitten kuorittuja auringonkukan siemeniä turvallisiin syöttöautomaatteihin? Siksi, että vaikka mitä automaattia on kokeiltu ja ne tukkeutuvat just noista kuorituista siemenistä kosteiden kelien aikana ja sitä taikinaa saa sitten pestä sieltä pois, että automaatti alkaisi taas toimia eli ei suju. Maahan en siemeniä laita, sillä haluan lintujeni olevan turvassa irrallaan kulkevilta kissoilta.



Tämän magneettisen kauniin keltasirkkukuvan kera annan Leivon tarjoamaa faktaa lintujen suurimmista turman syistä:

Useiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkimusten perustella on voitu arvioida, että ikkunoihin törmääminen on yksi yleisimmistä lintujen kuolinsyistä. Pelkästään Yhdysvalloissa on laskettu satojen miljoonien lintujen, jopa miljardin, heittävän henkensä joka vuosi linnun ja ikkunan kohdatessa.

Yhdysvalloissa autot vievät henkirievun joka vuosi kymmeniltä tai sadoilta miljoonilta linnuilta, Suomessakin parilta miljoonalta. Kissojen hampaissa päivänsä päättää monien tutkimusten mukaan vielä useampi lintu.

Kaikkihan tiedämme, että lintuja vaanivat myös luonnonkiertokulun saalistajat ketut, näädät, lumikot ja monet muut, mutta kuten Leivo toteaa:

Itse en soisi yhdenkään luonnoneläimen, varsinkaan pikkulinnun, päätyvän ihmisten helmoissa asuvan lemmikkimirrin suihin, koska kissat pärjäävät vallan hyvin ilman luomuateriaakin.

Välittävät ihmiset rakentavat kissoilleen ulkoilutarhan, kuten teki yksi naapureistamme ja me kiitämme! Se että lintu joutuu luonnon kiertokulkuun on vain se hyväksyttävä asia, mutta on niin monta asiaa, jotka eivät ole luonnon kiertokulkua ja kun nyt olemme muuttolintujen matkassa lähdössä sinne, missä on runsaasti reitin varralla tuulivoimaloiden siipiä, toivon, että näemme vain pärjääviä etelään matkaajia, ei siipiin ruhjoutuneita.

Eläinystävä on kaikkien eläinten ystävä ja ketään ei silloin syrjitä. Kuulun itse Eläinsuojeluliitto Animaliaan, joten minulta eivät saa kaunoja kuin punkki ja hirvikärpänen. Joskus harmittavat närhet, kun ne vetävät hetkessä kupuunsa kalliita pähkinöitä sen annoksen, millä eläisivät  koko päivän puutarhamme ja lehtomme oravat ja pähkinöitä syövät linnut, mutta elämästä selviytyminen niilläkin on vain menossa, joten annetaan luonnoneläinten selviytyä ja autetaan niitä parhain mahdollisin tavoin. Olemme nyt istuttaneet useita tammia terhojen toivossa...siis ihan oraville.


Nämä kylpevät kyyhkyset ovat onnellinen näky ja voisin jäädä tähänkin kuvaan, mutta nyt faktaa Leivon kirjasta. Kirjan yksi parhaista tärpeistä on heti alussa eli koska en itse ole kovin hyvä erottamaan toisistaaa sirkkuja, kaikkia peipposia enkä varpusia ja kerttusia, luku Tunnista lintulautavieraasi on ihan superjuttu! Meillä on monta lintukirjaa, mutta yksi on niin suuri, että siitä ei mitään hyötyä, toinen taas pieni retkiopas, mutta tästä Lintulaudan elämää, tulee nyt uusi pihabongauskirja, sillä koko on hyvä, ja alun tunnistamiset loistavat. Tunnistamisen helpottamiseksi,  on kuva ja väriselostus, vaikka kuvat ovat värikuvia. Parhautta myös, että aina kyseisen linnun kohdalla on mainittu sen pääravinto. Näin voi houkutella lintupihalleen/pöydälleen juuri niitä lintuja, joista erityisesti pitää, mutta alan kallistua kyllä lisäämään meillä menuun myös kauran, vaikka sen energia-arvo ei vastaakaan rasvaa tai pähkinää, ei edes auringonkukansiementä, sillä haluan varpuset takaisin! Muistan lapsuudesta merenkyläraitin, jossa useimman keskustan talon ympärillä oli orapihlaja-aita. Laulavat orapihlaja-aidat, sanoin minä niistä. No, varpuset olivat siellä niin suojassa, että myös pesivät aidoissa. Meillä on tontin pitkällä sivulla kuusiaita ja olen huomannut, että se on suosituin turvapaikka mustarastaille, jotka ovat viihtyneet pihallamme jo vuosia.


Mauri Leivon Lintulaudan elämää on juuri sellainen lintukirja, jollaista olen kaivannut. On faktaa, on Maurin oman pihan hauskojakin kokemuksia, joista osa alkoi naurattaa ja sehän on vain hyvä: Minäkin toivon, että lintuni tunnistavat ääneni eivätkä säntää pakoon, hah-hah. Kuvia on paljon ja myös hauskoja tilannekuvia, joiden kohdalla Leivo sitten selittää lajityypillistä käyttäytymistä, sillä linnut tottavieköön ovat persoonia! Kun alussa oli mainittu tarkkaan eri ruokien ravintoarvot ja keille ne kelpaavat, on lopussa vielä tiivistetty parin sivun juttu  Ohjeita ja vinkkejä lintujen talviruokintaan. Kirjan löydät myös täältä

Mitäkö tällainen lintukonkari sitten oppi kirjasta uutta? No ainakin sen, että nyt tiedän, mitä tehdä linnulle, joka on törmännyt ikkunaan. Ainahan me on odotettu ja annettu törmääjän toipua, jos ei ole ollut varmuutta, onko lintu menehtynyt, mutta nyt otamme pahvilaatikon valmiiksi, laitamme siihen vähän reikiä ja kun onnettomuus tapahtuu, lintu menee hetkeksi laatikkoon ja talon lämpimimpään paikkaan eli pannuhuoneeseen. Sitten siihen takkahuoneen sohvalle vain odottelemaan, milloin alkaa kuulua räpistelyä vai eikö ala. Petolintujen kyseessä ollen, kannattaa tietää, mihin soittaa. Me olemme näin pelastaneet kerran mm. pöllön ja onneksi oli tallella edesmenneen hamsterin häkki, sillä petolintukeskus otti linnun vastaan vasta aamulla. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme läpi yön. Saimme soiton kun pöllö oli kunnossa ja se päästettiin luontoon eli hyvin palveltu. Lisäksi opin kirjasta sekä ulkonäkötunnistusta että myös lintujen ääniä. Osaan jo monta ketun merkkiääntä, mutta nyt alan opetella lintuja. Ei hajuakaan, mikä lintu äänessä ellei se ole tilhien tiukukellot, kurjet, joutsenet, lokit tai tiaset, jotka olen aika tarkkaan oppinut. Jopa kuusitiaisen, vaikka sitä tapaankin vain kiivettyäni saarellamme eräälle korkealle paikalle, jossa on vahva kuusikko. Pihakuusiimme ne eivät ole tulleet, eivätkä lintulaudalle. Ah, en vain voi lopettaa eli vielä se, jos nyt peipposet jäävät, ne voivat olla jo talvehtimiseen sopeutuneita yksilöitä: Kirjassa on mielenkiintoista tekstiä, miten entiset muuttolinnut kehittyvät osittaismuuttajiksi, josta taas seuraa...


Mauri Leivon loppusanoja saa koristaa kuukkeli. Kun alla olevaa luette, lisään mukaan sen, että on olemassa myös ’puutarhurin palkka’ eli mitä enemmän suvella hyönteissyöjälintuja, kuten tehokkainta niistä eli kirjosieppoa, sitä vähemmän puutarhassa haittaeliöitä:


Kuinka paljon iloa meille tuottaa lintu, josta näkee, että se luottaa ihmiseen kuin ystävälliseen naapuriinsa ja jatkaa aherrustaan lintulaudalla meistä välittämättä. Kiitollisuutta siltä ei kannata kerjätä, tokkopa se sellaista tunteekaan, mutta silmän ja sielun iloa saamme siltä kosolti aivan pyytämättäkin. Olkoon se meidän palkkamme – jos sellaista vaadimme – siitä, että puolet vuodesta, läpi tuulen, tuiskun ja pakkasten, huolehdimme ystäväisemme nokan alle tuoretta, hyvälaatuista apetta. Ilman tätä vuorovaikutusta molempien, ihmisen ja linnun, elo läpi pitkän pimeän talven olisi paljon ikävämpää.


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Kaisa Reetta

*****

Aikaisemmin Mauri Leivolta luettua:


tiistai 22. syyskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Chloen ensimmäisenä koulupäivänä Madeleine kärsi hirvittävistä PMS-oireista. Hän yritti turhaan sivuuttaa ne, mieliala on oma valinta, Madeline sanoi itselleen keittiössä ja nakkasi suuhunsa helokkikapseleita kuin Valiumeja (hän tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä, koska helokkia oli tarkoitus käyttää säännöllisesti, mutta hänen oli pakko yrittää jotakin, vaikka riivatut kapselit olivat todennäköisesti pelkkää rahanhaaskausta). Huono ajoitus suututti Madelinea. Hän olisi halunnut syyttää tilanteesta jotakuta, mieluiten enstistä miestään, mutta ei keksinyt, miten Nathan voisi olla vastuussa hänen kuukautiskierrostaan. Bonnie hoiteli naiseutensa virrat ja vuorovedet tanssimalla kuutamossa.

Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, WSOY 2015, suomennos Helene Bützow) vangitsi minut valtoihinsa täydellisesti ja tarvitsin tätä juuri nyt! Takuulla tiedän, että olen nauttinut ja kirjan funktio saa olla Iso Viihtymys. Laadukasta viihdekirjallisuutta, jota luin himolla aamukolmeen ja nautin joka hetkestä!

Olen aikaisemmin lukenut Moriartylta Hyvän aviomiehen ja sekin riemastutti minua, vain loppu olisi saanut olla vähän toinen, mutta sehän on vain makukysymys. Nyt Mustat valkeat valheet panee paremmaksi ja tämä on juuri sellainen ihmissuhdedraama, jossa saa sekä nauraa että itkeä, vähän jännittääkin ja myös kauhistua, sillä

Celeste yritti palauttaa mieleensä, miksi oli varannut ajan. Urheilukarnevaalit olivat olleet samana päivänä.

Se liittyi jotenkin siihen, kuinka huvittuneelta Perry oli näyttänyt, kun Josh oli kysynyt hänen kaulassaan olleesta jäljestä. Sitten Celeste oli palannnut urheilukarvevaalista ja kadehtinut siivoojiaan siksi, että he nauroivat. Hän oli lahjoittanut kaksikymmentäviisituhatta dollaria hyväntekeväisyyteen.

Mustat valkeat valheet pyörii tiiviisti Pirriween koulun ympärillä sekä oppilaiden että heidän vanhempiensa elämässä. Koululla on hyvä maine ja nollatoleranssi koulukiusaamisen suhteen.  Heti ensimmäisenä koulupäivänä tapahtuu kuitenkin jotain niin rajua, että syyllistä aletaan etsiä ihan noitavainon tyyliin vaikka kyse on viisivuotiaista lapsista. Vanhemmat jakautuvat kahtia ja kirjan värikkääksi kolmikoksi muodostuu paikkakunnalle vasta saapanut Jane, Ziggyn nuori yksinhuoltajaäiti, upea, rikas kaunotar, kaksosten äiti Celeste sekä räväkkä, temperamenttinen Madeline, jolla on tytär Abigail edellisestä avioliitostaan Nathanin kanssa, tytär Chloe Edin kanssa sekä epämääräinen kasa kaunaa Nathanin uutta viherpipertäjävaimoa Bonnieta kohtaan. Miten epäoikeudenmukaista, että Nathanin ja Bonnien lapsi tulee samalle luokalle Chloen kanssa! Kaiken huipuksi Abigail haluaa muuttaa isälleen ja Madelinen verenpainetta nostaa ennen niin välinpitämättömän Nathanin puuhailu koululla ja selvästi yritys päästä vuoden isäksi.

Jos kuulostaa kovin keveyltä, niin ilmoitan, että kermavaahtoa tämä ei ole.  Moriartylla on uskomaton kyky terävöittää kerrontaansa just kun lukija luule lukevansa vain tiukoista ja hyvin tosissaan olevista äideistä, joiden kaikki lapset ovat erityislahjakkaita tai ainakin erityiskauniita.  Kirjan naiskolmikko vaikuttaa heterogeeniseltä ’kolmelta muskettisoturilta’, mutta juuri heidän erilaisuutensa, saa heidät täydentämään toisiaan. Toisaalta heillä kaikilla on kannettavanaan jotain erityistä repussaan, joten mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

Luin mitä kirjasta sanottiin takakansitekstissä ja minusta USA Today osuu napakymppiin:

”Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo –coctailia, arsenikilla terästettynä. Mustat valkeat valheet on hauska, hurmaava ja paikoin järkyttävä lukukokemus.”

Mikä ihme viehätys Australian naiskirjailijoissa on, sillä ensin etenkin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ja myös Hylätty puutarha, sitten olen jo vuosia lukenut joka suvi ainakin yhden Jacquelyn Mitchardin kirjan uudelleen. Useimpaan kertaan taitaa olla luettu Onnen mahdollisuus.

Liane Moriarty hallitsee tyylin, jossa kepeys muuttuu laaduksi, totuus valheeksi, rakkaus vihaksi, epäilys ystävyydeksi, aurinko varjoksi, varjo toivoksi, suudelma lyönniksi, limonadi samppanjaksi, farssi tragediaksi. Lukija vain toivoo kirjan jatkuvan sateenkaaren tuolle puolen ja tajuaa, että Mustat valkeat valheet on kirjallinen vastine leffalle, jota katsotaan aina vain uudestaan oli se sitten Jutun loppu (The End of  The Affair) tai Jotain annettavaa (Something’s Gotta Give). Tuskin jaksan odottaa kirjasta tekeillä olevaa Nicole Kidmanin tähdittämää elokuvaa!

”Ollaanko siellä juovuksissa?” rouva Ponder sanoi.

Sateen juovittama ikkuna oli koulun ulko-ovien tasalla, ja yhtäkkiä sisältä alkoi lappaa väkeä. Valonheittimet valaisivat ovien edessä olevan kivetyn alueen niin, että se oli kuin näyttämö. Sumupilvet tehostivat teatterimaista vaikutelmaa.

Kaikilla naisilla oli pitkä musta puku, valkoiset hansikkaat ja kaulaa myötäilevä helmikaulakoru. Miehet puolestaan olivat valinneet esikuvakseen Elviksen kypsässä iässä. Naiset olivat kauniita. Miesparat näyttivät pelkästään naurettavilta.

Rouva Ponderin katsoessa yksi Elviksistä mottasi toista leukaan. Eräs Audrey hautasi kasvot käsiinsä...


”Pitäisikö soittaa poliisi?” rouva Ponder pohti ääneen, mutta kuuli kaukaa sireenin ulinan, ja samaan aikaan joku nainen parvekkeella alkoi huutaa huutamasta päästyään.

*****

Aussikansi, olkaa hyvät!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mari a  Tuijata Amma  Kirjakaapin kummitus  Katja